Lue keskustelun säännöt.
Lapsena opittu kiintymyssuhdemalli ja kumppanin löytäminen
23.09.2019 |
Jos olette todenneet lapsuudesta kantautuvan ongelman tekevän hankalaksi hyvien parisuhteiden solmimisen, miten olette tätä vyyhtiä yrittäneet ratkaista?
Itselläni tilanne se, että olen pienenä ilmeisesti jäänyt vaille riittävää rakkautta ja sitä olen koko aikuisikäni hakenut. Ongelmana on vain se, että ihastun ihmisiin, jotka ovat kuin kasvattajani eli ihmisiin, jotka antavat huomiota jollain tavalla ehdollisesti. En voi sille mitään, että tunnen oloni kotoisaksi ja turvalliseksi seurassa, joka pääsääntöisesti ei juurikaan minun etuani ajattele.
Miten oppisin kiinnostumaan ihmisistä, jotka oikeasti ottavat minut huomioon ja jotka välittävät pyyteettömästi?
Kysymykseni tuntuu varmasti hassulta niistä, jotka ovat lapsena saaneet esimerkin, jossa vanhempi huolehtii pienen ja isommankin lapsen tarpeista. Ne lapset, jotka jäävät vaille henkistä ja fyysistä huolenpitoa jäävät ikään kuin tätä tilannetta etsimään mutta etsivät sitä vääristä paikoista eli kumppaneista, jotka käyttäytyvät kuten heidän vanhempansa aikoinaan. Näin karkeasti esitettyjä.
Mielipiteitä, ajatuksia?
Kommentit (79)
Jos tiedostaa ongelman muttei muuta omissa toimintatavoissa mitään, ongelma on geeneissä, ei opitussa mallissa. Sitten vaan jatkaa sitä itsetuhoista käytöstä.
Minulla oli väkivaltaiset vanhemmat, ja päinvastoin kuin aloittaja, olen heti pistänyt poikki suhteen jossa vähääkään on ollut merkkejä väkivallasta, olen ne tunnistanut ja aina tiennyt, että tuo on sitä mitä en omaan elämääni halua. Ei ole tarvinnut katua, eikä elää yksin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei ole käynyt kuten aloittajalle, en muutenkaan seuraa lapsuudenkodin mallia sokeasti (tai ollenkaan).
En osaa auttaa, kun minusta on ihan itsestään selvää hylätä ne lapsuudenkodin mallit, jotka eivät toimi. En myöskään elä varojeni, juo ja syrjäydy kuten vanhempani, miksi siis ottaisin mallia heidän perhemallistaan (riitaa, pettämistä, avioeroja)?
On vaan niin helppo syyttää lapsuutta omista ratkaisuista. Jos tiedostaa ongelman, niin sillehän voi sitten tehdä jotakin, eikö?
Ei minun kasvattajani ollut syrjäytynyt eikä vähävarainen. En tiedä, mistä puhut. Myös syrjäytyneessä perheessä voi olla rakkautta. Myös yli varojensa eläneessä perheessä on mahdollista kasvaa tunne-elämältään ehjäksi.
Kuulostaa siltä, että ongelmasi lapsuudenperheessä ovat olleet muualla tai sitten sinulla on ollut joku isovanhempi yms. aikuinen katsomassa perääsi. Tai sitten sinulle riittää se, että ette kumppaninne kanssa riitele ja ei ole pettämistä. Tuo on suurimmalle osalle perusedellytys suhteelle mutta varsinaisesti hyväksi suhteen tekevät ihan muut asiat.
Niin, minustakaan tuo ihminen ei puhunut varsinaisesti kiintymyssuhdemallin kannalta asioista.
Väärin sammutettu!
Ette te halua ratkaisuja tai niiden kommentteja, jotka OVAT murtaneet niitä kodin malleja. Te haluatte oikeuttaa tyhmää ja teille vahingollista toimintamallia.
Oma ratkaisunne, oma elämänne.
Vierailija kirjoitti:
Väärin sammutettu!
Ette te halua ratkaisuja tai niiden kommentteja, jotka OVAT murtaneet niitä kodin malleja. Te haluatte oikeuttaa tyhmää ja teille vahingollista toimintamallia.
Oma ratkaisunne, oma elämänne.
Aloittaja puhui valitettavasti ihan toisesta asiasta kuin mistä sinä puhut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Muutama tähän ketjuun kommentoinut ei selvästi yhtään tiedä mitä edes tarkoittaa sana kiintymyssuhdemalli. Se on ihan oikea tieteellinen termi, jolla on oma merkityksensä. Aiheesta koskevaan keskusteluun on aika mahdoton osallistua, jos ei edes tiedä mitä asia tarkoittaa. Se ei esim. tarkoita lapsuudenkodin kasvatustyylejä eikä omien vanhempien väkivaltaisuutta tms.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Isompi ongelma minulle on ollut löytää niitä oikeasti tasapainoisia ja fiksuja ihmisiä. Ystäviksi olen kyllä löytänyt, mutta parisuhteen kanssa on heikompaa. Suurin osa suomalaisista miehistä on välttelevästi kiintyneitä ja sinä haluat turvallisesti kiintyneen.
Tutkimusten valossa sinun toipumisesi on mahdollista ja todennäköistä, jos pääset parisuhteeseen turvallisesti kiintyneen kanssa. Miehille tämä ei toimi ihan yhtä hyvin kuin naisille vaan miehet jumittavat omassa kiintymyssuhdemallissaan pysyvämmin.
Millä perusteella väität näin? Minä olen ymmärtänyt, että selvästi suurin osa kaikista ihmisistä olisi turvallisesti kiintyneitä.
En muista lähdettä. Nopealla googlauksella Väestöliiton sivuilla sanotaan, että kansainvälisessä vertailussa suomalaisissa on huomattavasti enemmän välttelevästi ja turvattomasti kiintyneitä kuin muissa kulttuureissa.
Ja jostain muualta olen lukenut, että se on suomalaisten etenkin miesten yleisin kiintymyssuhdemalli. Toki yleinen myös naisilla.
Juuri näin, turvallisesti kiintyneitä on vähemmistö, 20%, 80 prosentilla on jokin muu kiintymyssuhdemalli kuin turvallinen. Ja Suomessa yleisin malli on välttelevästi kiintynyt, ihan oikeita tietoja esität.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mulla on kaveri jolla on sama ongelma kuin sulla. Itse taas olen saanut sellaisen kasvatuksen, jossa mun rajoja on kunnioitettu ja on ollut lämpöä ja turvaa jne.
Tässä monen vuoden mittaan olen havainnut, että kaverini suurin ongelma on se, että hänellä ei ole samanlaisia hälytyskelloja kuin "meillä muilla", siis kun vaikkapa nykyinen miehensä kohteli häntä täysin törkeästi heti suhteen alussa niin se ei herättänyt hänessä mitään kiukkua, vastenmielisyyttä tms. vaikka minä ja muut ystävänsä olimme raivona hänen puolestaan. Eikä kyse ollut mistään pikkujutuista vaan työhön, asumiseen yms. vaikuttavasta pelleilystä. Mies on sanonut hänelle varmasti kymmeniä ellei satoja kertoja asioita, joita kukaan ei pääsisi sanomaan minulle kuin kerran, sillä tiemme erkanisivat samantien. No, nykyään heillä on lapsi joka sitten myös pääsee nauttimaan jatkuvista riidoista.
Ehkä siis neuvoni on, että jos sinulla on tasapainoisemmasta kodista olevia ystäviä ja he kaikki vaikuttavat pöyristyneiltä jostain asiasta joka on tapahtunut uuden miestuttavuuden kanssa tai jopa suosittelevat lähtemään, KUUNTELE HEITÄ. Kuuntele myös omaa järkeäsi (tiedät varmaan järjen tasolla mikä on ok käytöstä sinua kohtaan) - tunne ohjaa sinut roikkumaan väärissä ihmisissä.
Olipa hienosti kuvattu sitä, mistä kiintymyssuhdemalli juuri kertoo. Turvallinen kiintymysmalli on nimenomaan sitä, ettei koskaan edes ajaudu tuhoisiin suhteisiin, koska hälytyskellot soivat jo pienistäkin vaaran merkeistä.
Oman kiintymyssuhdemallin muuttaminen onnistuu vain pitkäkestoisessa psykoterapioissa tai sitten tunnekeskeisessä parisuhdeterapiassa (emotionally focused couple therapy, EFT). Asioista voi tietysti lukea ominkin päin, mutta koska tunnereaktiot syntyvät kehossa ja ovat keskeisiä rakastumisessa, eivät älylliset oivallukset poista "rakastumista vääriin miehiin".
Tyttöystävälläni on juuri tällaisia ongelmia. Lapsuus oli alkkisvanhempien takia mitä oli ja sen jälkeen hän on ajautunut parisuhteisiin miesten kanssa, jotka ovat vähätelleet ja kontrolloineet häntä, kuten kuvioon klassisesti kuuluu. Hän on sitten käynyt terapian läpi ja syö mielialaa tasaavia lääkkeitä ja on edistynytkin todella paljon omien sanojensa mukaan, itse en tiedä kun en ole tuntenut häntä ennen terapian aloittamista. Mutta hän on siis tehnyt paljon tämän asian suhteen.
Me tapasimme suunnilleen vuosi sitten ja pääosin on ollut tosi hienoa aikaa, ainakin minun mielestäni. Hänestä en ole ihan varma, koska äskettäin vasta ymmärsin että hän ei aina uskalla ottaa esille asioita, jotka häiritsevät. Saattaa siis olla, ettei hänellä ole ollut suhteessa läheskään niin hyvä olla kuin minulla on ollut.
Suurin ongelmamme on se, että jos tulee pienintäkään erimielisyyttä jostain asiasta, hän ei käsittele asiaa siinä hetkessä avoimesti, vaan alkaa pyöritellä sitä yksin päässään, kunnes se kasvaa valtavaksi möykyksi. Sitten hän ahdistuu ja tavallaan "romahtaa" ikään kuin uupuisi koko hommaan. Sitten on parisuhde kriisissä jonkin aikaa. Tällä hetkellä kriisi numero kaksi menossa ja emme ole olleet yhteydessä pariin kuukauteen, koska hän halusi tutkailla omia tuntemuksiaan, että tuleeko ikävä minua vai mitä tapahtuu. Olen siis mahdollisesti menettämässä hänet.
Rakastan häntä ja olisin valmis tekemään mitä vain, jotta hänelläkin olisi suhteessa hyvä olla. On kuitenkin aika avuton olo, en tiedä mitä tekisin. Luulin, että meillä oli hyvä yhteys ja voisimme puhua kaikesta mahdollisesta, mutta kun toinen on niin lukossa sen oman toimintamallinsa kanssa ettei se vaan onnistu. Mitä minä voisin tehdä? Mitä ei missään nimessä kannata tehdä? Auttakaa joku?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tyttöystävälläni on juuri tällaisia ongelmia. Lapsuus oli alkkisvanhempien takia mitä oli ja sen jälkeen hän on ajautunut parisuhteisiin miesten kanssa, jotka ovat vähätelleet ja kontrolloineet häntä, kuten kuvioon klassisesti kuuluu. Hän on sitten käynyt terapian läpi ja syö mielialaa tasaavia lääkkeitä ja on edistynytkin todella paljon omien sanojensa mukaan, itse en tiedä kun en ole tuntenut häntä ennen terapian aloittamista. Mutta hän on siis tehnyt paljon tämän asian suhteen.
Me tapasimme suunnilleen vuosi sitten ja pääosin on ollut tosi hienoa aikaa, ainakin minun mielestäni. Hänestä en ole ihan varma, koska äskettäin vasta ymmärsin että hän ei aina uskalla ottaa esille asioita, jotka häiritsevät. Saattaa siis olla, ettei hänellä ole ollut suhteessa läheskään niin hyvä olla kuin minulla on ollut.
Suurin ongelmamme on se, että jos tulee pienintäkään erimielisyyttä jostain asiasta, hän ei käsittele asiaa siinä hetkessä avoimesti, vaan alkaa pyöritellä sitä yksin päässään, kunnes se kasvaa valtavaksi möykyksi. Sitten hän ahdistuu ja tavallaan "romahtaa" ikään kuin uupuisi koko hommaan. Sitten on parisuhde kriisissä jonkin aikaa. Tällä hetkellä kriisi numero kaksi menossa ja emme ole olleet yhteydessä pariin kuukauteen, koska hän halusi tutkailla omia tuntemuksiaan, että tuleeko ikävä minua vai mitä tapahtuu. Olen siis mahdollisesti menettämässä hänet.
Rakastan häntä ja olisin valmis tekemään mitä vain, jotta hänelläkin olisi suhteessa hyvä olla. On kuitenkin aika avuton olo, en tiedä mitä tekisin. Luulin, että meillä oli hyvä yhteys ja voisimme puhua kaikesta mahdollisesta, mutta kun toinen on niin lukossa sen oman toimintamallinsa kanssa ettei se vaan onnistu. Mitä minä voisin tehdä? Mitä ei missään nimessä kannata tehdä? Auttakaa joku?
En oikein osaa sanoa muuta, kuin että anna tilaa. Älä yritä pitää väkisin lähelläsi. Jos välität hänestä, anna hänen tehdä omat valintansa. Kunnioita hänen mielipidettään, älä yritä käännyttää häntä tekemään asioita oman mielesi mukaan. Tehkää vaikka omien kavereittenne kanssa asiat, jotka eivät ole molemmille mieleisiä.
Ei sinun tarvite häntä miellyttää. Ajan myötä selviää, sovitteko yhteen vai ette. Toista ei voi pakottaa rakastamaan vaikka itse olisi kuinka pohjattoman rakastunut.
Vierailija kirjoitti:
Tyttöystävälläni on juuri tällaisia ongelmia. Lapsuus oli alkkisvanhempien takia mitä oli ja sen jälkeen hän on ajautunut parisuhteisiin miesten kanssa, jotka ovat vähätelleet ja kontrolloineet häntä, kuten kuvioon klassisesti kuuluu. Hän on sitten käynyt terapian läpi ja syö mielialaa tasaavia lääkkeitä ja on edistynytkin todella paljon omien sanojensa mukaan, itse en tiedä kun en ole tuntenut häntä ennen terapian aloittamista. Mutta hän on siis tehnyt paljon tämän asian suhteen.
Me tapasimme suunnilleen vuosi sitten ja pääosin on ollut tosi hienoa aikaa, ainakin minun mielestäni. Hänestä en ole ihan varma, koska äskettäin vasta ymmärsin että hän ei aina uskalla ottaa esille asioita, jotka häiritsevät. Saattaa siis olla, ettei hänellä ole ollut suhteessa läheskään niin hyvä olla kuin minulla on ollut.
Suurin ongelmamme on se, että jos tulee pienintäkään erimielisyyttä jostain asiasta, hän ei käsittele asiaa siinä hetkessä avoimesti, vaan alkaa pyöritellä sitä yksin päässään, kunnes se kasvaa valtavaksi möykyksi. Sitten hän ahdistuu ja tavallaan "romahtaa" ikään kuin uupuisi koko hommaan. Sitten on parisuhde kriisissä jonkin aikaa. Tällä hetkellä kriisi numero kaksi menossa ja emme ole olleet yhteydessä pariin kuukauteen, koska hän halusi tutkailla omia tuntemuksiaan, että tuleeko ikävä minua vai mitä tapahtuu. Olen siis mahdollisesti menettämässä hänet.
Rakastan häntä ja olisin valmis tekemään mitä vain, jotta hänelläkin olisi suhteessa hyvä olla. On kuitenkin aika avuton olo, en tiedä mitä tekisin. Luulin, että meillä oli hyvä yhteys ja voisimme puhua kaikesta mahdollisesta, mutta kun toinen on niin lukossa sen oman toimintamallinsa kanssa ettei se vaan onnistu. Mitä minä voisin tehdä? Mitä ei missään nimessä kannata tehdä? Auttakaa joku?
Valitettavasti se on aika rajallista mitä toisen etäisyyden ottamiselle ja psyykkisille ongelmille voi tehdä. Toista ei voi parisuhteessa "pelastaa" sillä tavalla, mutta jos tyttöystävä haluaa jatkaa suhdetta, niin paripsykoterapia voi auttaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tyttöystävälläni on juuri tällaisia ongelmia. Lapsuus oli alkkisvanhempien takia mitä oli ja sen jälkeen hän on ajautunut parisuhteisiin miesten kanssa, jotka ovat vähätelleet ja kontrolloineet häntä, kuten kuvioon klassisesti kuuluu. Hän on sitten käynyt terapian läpi ja syö mielialaa tasaavia lääkkeitä ja on edistynytkin todella paljon omien sanojensa mukaan, itse en tiedä kun en ole tuntenut häntä ennen terapian aloittamista. Mutta hän on siis tehnyt paljon tämän asian suhteen.
Me tapasimme suunnilleen vuosi sitten ja pääosin on ollut tosi hienoa aikaa, ainakin minun mielestäni. Hänestä en ole ihan varma, koska äskettäin vasta ymmärsin että hän ei aina uskalla ottaa esille asioita, jotka häiritsevät. Saattaa siis olla, ettei hänellä ole ollut suhteessa läheskään niin hyvä olla kuin minulla on ollut.
Suurin ongelmamme on se, että jos tulee pienintäkään erimielisyyttä jostain asiasta, hän ei käsittele asiaa siinä hetkessä avoimesti, vaan alkaa pyöritellä sitä yksin päässään, kunnes se kasvaa valtavaksi möykyksi. Sitten hän ahdistuu ja tavallaan "romahtaa" ikään kuin uupuisi koko hommaan. Sitten on parisuhde kriisissä jonkin aikaa. Tällä hetkellä kriisi numero kaksi menossa ja emme ole olleet yhteydessä pariin kuukauteen, koska hän halusi tutkailla omia tuntemuksiaan, että tuleeko ikävä minua vai mitä tapahtuu. Olen siis mahdollisesti menettämässä hänet.
Rakastan häntä ja olisin valmis tekemään mitä vain, jotta hänelläkin olisi suhteessa hyvä olla. On kuitenkin aika avuton olo, en tiedä mitä tekisin. Luulin, että meillä oli hyvä yhteys ja voisimme puhua kaikesta mahdollisesta, mutta kun toinen on niin lukossa sen oman toimintamallinsa kanssa ettei se vaan onnistu. Mitä minä voisin tehdä? Mitä ei missään nimessä kannata tehdä? Auttakaa joku?
Et voi oikein muuta kuin pysyä nyt turvallisena, vakaana aikuisena kun toinen kipuilee sisäisen lapsensa kuvioita. Antaa siis hänen ottaa etäisyyttäkin, silläkin riskillä että hän lähtee pysyvästi, koska mikä tahansa yritys väkisin pitää toisesta kiinni johtaa melko varmasti eroon. Ja silti vaikka antaa ottaa etäisyyttä, olla aina valmis olemaan läsnä ja tukena, kun toinen vähänkin osoittaa että haluaakin taas yhteyttä. Ei mitään syyllistämistä etäisyydenotosta tai epäkypsistä ongelmanratkaisutavoista, vaan vain syli auki tulla takaisin. Silloin on mahdollisuus, että jossain vaiheessa tyttöystävä itse havaitsee oman epärationaalisen käytöksensä ja tulee tietoiseksi siitä, ja alkaa muuttaa sitä, terapiassa tai itsekseen. Pakolla ja painostuksella se ei kuitenkaan onnistu, toinen vaan lähtee pois niin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Isompi ongelma minulle on ollut löytää niitä oikeasti tasapainoisia ja fiksuja ihmisiä. Ystäviksi olen kyllä löytänyt, mutta parisuhteen kanssa on heikompaa. Suurin osa suomalaisista miehistä on välttelevästi kiintyneitä ja sinä haluat turvallisesti kiintyneen.
Tutkimusten valossa sinun toipumisesi on mahdollista ja todennäköistä, jos pääset parisuhteeseen turvallisesti kiintyneen kanssa. Miehille tämä ei toimi ihan yhtä hyvin kuin naisille vaan miehet jumittavat omassa kiintymyssuhdemallissaan pysyvämmin.
Esitän nyt aloittajana vastaväitteen: En minä pääse tuollaisen miehen kanssa parisuhteeseen siksi, etten tunne minkäänlaista vetoa heidän käytöstään kohtaan. Voin pitää hyvänä tyyppinä kaverimielessä mutta siihen se sitten jääkin. Mikään ei tunnu heissä tutulta, omalta ja siten turvalliselta.
Voisitko selventää tätä? Onko jotenkin niin, että tunnistat vaikeat ja kontrolloivat tyypit jo hyvin varhaisessa vaiheessa ja hakeudut heidän seuraansa?
Onko niin, että tarvitset vaikean suhteen tuomaa jännitettä? Tarvitsetko sitä, että joku määräilee sinua? Olisiko turvallinen ja huomioonottava kumppani liian tylsä ja liian helppo kumppani?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Isompi ongelma minulle on ollut löytää niitä oikeasti tasapainoisia ja fiksuja ihmisiä. Ystäviksi olen kyllä löytänyt, mutta parisuhteen kanssa on heikompaa. Suurin osa suomalaisista miehistä on välttelevästi kiintyneitä ja sinä haluat turvallisesti kiintyneen.
Tutkimusten valossa sinun toipumisesi on mahdollista ja todennäköistä, jos pääset parisuhteeseen turvallisesti kiintyneen kanssa. Miehille tämä ei toimi ihan yhtä hyvin kuin naisille vaan miehet jumittavat omassa kiintymyssuhdemallissaan pysyvämmin.
Esitän nyt aloittajana vastaväitteen: En minä pääse tuollaisen miehen kanssa parisuhteeseen siksi, etten tunne minkäänlaista vetoa heidän käytöstään kohtaan. Voin pitää hyvänä tyyppinä kaverimielessä mutta siihen se sitten jääkin. Mikään ei tunnu heissä tutulta, omalta ja siten turvalliselta.
Voisitko selventää tätä? Onko jotenkin niin, että tunnistat vaikeat ja kontrolloivat tyypit jo hyvin varhaisessa vaiheessa ja hakeudut heidän seuraansa?
Onko niin, että tarvitset vaikean suhteen tuomaa jännitettä? Tarvitsetko sitä, että joku määräilee sinua? Olisiko turvallinen ja huomioonottava kumppani liian tylsä ja liian helppo kumppani?
Tunnetila. Kiintymyssuhdemalli. Pureskele näitä käsitteittä ja lue niistä lisää. Samalla köydät vastauksen kysymyksiisi. Vastaus ei ole mikään ehdottamasi.
Jossain vaiheessa tajusin, että minulla on huono miesmaku. Olin jo 40.
Loogisena ihmisenä päättelin tästä, että jos ihastun johonkuhun, hänessä täytyy olla vikaa. Eli minulla on ns. Renttututka.
Tämä oli ihan ratkaiseva oivallus. Seuraavan kerran kun ihastuin, totesin itselleni,,että se on kuin flunssa, joka täytyy vain potea pois. Jälkeenpäin tajusinkin, että olisi ollut taas samanlainen mies.
Erottuani renttumiehestä, olin päättänyt ettei minusta ole parisuhteeseen. Tapailin kevyesti mukavaa, aivan eri tyyppistä miestä mihin olin tottunut. Hän oli kiltti, huolehtiva kaikille, eli "ei parisuhdeainesta". Koska tavoite ei ollut parisuhde, voimme silti viettää aikaa yhdessä.
Kun opin tuntemaan hänet ja luottamaan häneen, se ikään kuin avasi lukot minusta. Opin olemaan luottavaisesti yhdessä. Opin, miten hän halusi vain parastani, eikä ollut omistava eikä mustasukkainen. Tämä oli ihan käänteentekevä. Nyt minulla oli uusi, lämmin ja turvallinen ihmissuhdemalli, ihmisestä joka halusi huolehtia ja antaa ja rakastaa, ehdoitta.
Tiemme erkanivat jo ihan käytännön syistä. Mutta hänen jälkeensä peilasin miehiä häneen. Minulle ei enää kelvannut vähempi. Olin mieluummin ilman.
Näin lopulta tapasin nykyisen mieheni. Aiemmin olisin jo ekatreffeiltä kääntynyt kannoillani, olisin lukenut hänen avoimuutensa outoudeksi, ja valmiutensa sitoutua ripustautuvuudeksi. Mutta nyt pystyinkin virittämään tutkani, ja tunnistin hänessä samat hyvät piirteet. Toimin siis täysin vastoin vanhoja toimintatapoja, jossa olisin paennut lämpöä ja läheisyyttä. Hillitsin paniikin, ja kyllä kannatti :)
Pohdinpa vielä.
En ollut koskaan saanut pyyteetöntä rakkautta, eikä minulla ollut koskaan ollut lupaa olla oma itseni ihmissuhteessa. En siis tiennyt, että sellaista on. Silloin ei osaa lainkaan kyseenalaistaa ihmissuhteita joissa on, vaan olettaa että tähän pätee nyt se "ei saa erota helpolla", "pitää tehdä töitä suhteen eteen".
Kun ei ole koskaan nähnyt ihmissuhdetta, jonka eteen ei olisi tarvinnut palvella ja passata jotakuta, ja häveten peittää "omituisuutensa"
Vähän kuin olisi värisokea, jolle puhutaan punaisesta, ja itse on nähnyt vain ruskean sävyjä. Päättelee, että se vähiten ruskea on nyt se hehkuva punainen.
Vierailija kirjoitti:
Tyttöystävälläni on juuri tällaisia ongelmia. Lapsuus oli alkkisvanhempien takia mitä oli ja sen jälkeen hän on ajautunut parisuhteisiin miesten kanssa, jotka ovat vähätelleet ja kontrolloineet häntä, kuten kuvioon klassisesti kuuluu. Hän on sitten käynyt terapian läpi ja syö mielialaa tasaavia lääkkeitä ja on edistynytkin todella paljon omien sanojensa mukaan, itse en tiedä kun en ole tuntenut häntä ennen terapian aloittamista. Mutta hän on siis tehnyt paljon tämän asian suhteen.
Me tapasimme suunnilleen vuosi sitten ja pääosin on ollut tosi hienoa aikaa, ainakin minun mielestäni. Hänestä en ole ihan varma, koska äskettäin vasta ymmärsin että hän ei aina uskalla ottaa esille asioita, jotka häiritsevät. Saattaa siis olla, ettei hänellä ole ollut suhteessa läheskään niin hyvä olla kuin minulla on ollut.
Suurin ongelmamme on se, että jos tulee pienintäkään erimielisyyttä jostain asiasta, hän ei käsittele asiaa siinä hetkessä avoimesti, vaan alkaa pyöritellä sitä yksin päässään, kunnes se kasvaa valtavaksi möykyksi. Sitten hän ahdistuu ja tavallaan "romahtaa" ikään kuin uupuisi koko hommaan. Sitten on parisuhde kriisissä jonkin aikaa. Tällä hetkellä kriisi numero kaksi menossa ja emme ole olleet yhteydessä pariin kuukauteen, koska hän halusi tutkailla omia tuntemuksiaan, että tuleeko ikävä minua vai mitä tapahtuu. Olen siis mahdollisesti menettämässä hänet.
Rakastan häntä ja olisin valmis tekemään mitä vain, jotta hänelläkin olisi suhteessa hyvä olla. On kuitenkin aika avuton olo, en tiedä mitä tekisin. Luulin, että meillä oli hyvä yhteys ja voisimme puhua kaikesta mahdollisesta, mutta kun toinen on niin lukossa sen oman toimintamallinsa kanssa ettei se vaan onnistu. Mitä minä voisin tehdä? Mitä ei missään nimessä kannata tehdä? Auttakaa joku?
Hän kuulostaa minulta. Jos näin on, Hän on ollut tekemisissä vain ihmisten kanssa, jotka ei pysty pysymään asiallisina keskustelussa, jossa molemmissa on jotain korjattavaa.
Hän ei ole voinut puhua mistään rehellisesti, ilman jotain rangaistusta ja mykkäkoulua.
Minun mies kesytti minut ihan puhumalla kaikesta, väsymättä, rauhallisesti. Ja olemalla provosoitumatta. Koko ajan odotin, että hän hermostuu, korottaa ääntä, syyttää minua, vaatii jotain, uhkailee erolla. Hän ei tehnyt mitään näistä, vaan keskusteli aikuisesti ja analyyttisesti.
Se on kauhean rauhoittavaa ihmiselle, joka on kasvanut arvaamattomien ihmisten joukossa.
Ole siis rauhallinen, luotettava, saatavilla, huolehtiva. Eikä painostava.
Kun hän vetäytyy ja menee lukkoon, älä jätä viestimättä hänelle; minä tulkitsisin sen mtkkäkouluksi, eli että minua rangaistaan.
Mutta älä pommita viesteillä tunnin välein ja vaadi tulla luokse, sen tulkitsisin painostuksena. Vaan anna se viesti, että kun hän rauhoittuu ja haluaa nähdä sinua, näet häntä mielellään. Ja silloin et kanna kaunaa ja rankaise.
Tietenkään sinunkaan ei pidä määrättömiin kestää tuollaista draamaa. Jos hänellä iskee tuollainen muutaman kerran vuodessa, ajattelisin että siitä pääsee irti ajan kanssa, kun hän alkaa luottaa sinuun.
Mutta jos se on tuota vuoristorataa joka kuukausi tai useammin, johan se on sinulle tuhoisa suhde, ja hänen pitäisi ennemmin käydä terapiassa ja yrittää sitten vasta parisuhdetta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Isompi ongelma minulle on ollut löytää niitä oikeasti tasapainoisia ja fiksuja ihmisiä. Ystäviksi olen kyllä löytänyt, mutta parisuhteen kanssa on heikompaa. Suurin osa suomalaisista miehistä on välttelevästi kiintyneitä ja sinä haluat turvallisesti kiintyneen.
Tutkimusten valossa sinun toipumisesi on mahdollista ja todennäköistä, jos pääset parisuhteeseen turvallisesti kiintyneen kanssa. Miehille tämä ei toimi ihan yhtä hyvin kuin naisille vaan miehet jumittavat omassa kiintymyssuhdemallissaan pysyvämmin.
Esitän nyt aloittajana vastaväitteen: En minä pääse tuollaisen miehen kanssa parisuhteeseen siksi, etten tunne minkäänlaista vetoa heidän käytöstään kohtaan. Voin pitää hyvänä tyyppinä kaverimielessä mutta siihen se sitten jääkin. Mikään ei tunnu heissä tutulta, omalta ja siten turvalliselta.
Voisitko selventää tätä? Onko jotenkin niin, että tunnistat vaikeat ja kontrolloivat tyypit jo hyvin varhaisessa vaiheessa ja hakeudut heidän seuraansa?
Onko niin, että tarvitset vaikean suhteen tuomaa jännitettä? Tarvitsetko sitä, että joku määräilee sinua? Olisiko turvallinen ja huomioonottava kumppani liian tylsä ja liian helppo kumppani?
Onko sinun suhdemalli kärkäs? Ymmärrätkö huolenpidoksi sen, että hyökätään, kritisoidaan, arvostellaan, vähätellään, nalkutetaan? Renttututkani piippasi juuri.
Vierailija kirjoitti:
Pohdinpa vielä.
En ollut koskaan saanut pyyteetöntä rakkautta, eikä minulla ollut koskaan ollut lupaa olla oma itseni ihmissuhteessa. En siis tiennyt, että sellaista on. Silloin ei osaa lainkaan kyseenalaistaa ihmissuhteita joissa on, vaan olettaa että tähän pätee nyt se "ei saa erota helpolla", "pitää tehdä töitä suhteen eteen".
Kun ei ole koskaan nähnyt ihmissuhdetta, jonka eteen ei olisi tarvinnut palvella ja passata jotakuta, ja häveten peittää "omituisuutensa"Vähän kuin olisi värisokea, jolle puhutaan punaisesta, ja itse on nähnyt vain ruskean sävyjä. Päättelee, että se vähiten ruskea on nyt se hehkuva punainen.
Olen tuo joka kirjoitti aiemmin kaveristaan, ja olen täysin samaa mieltä kanssasi. Hän ei siis kerta kaikkiaan tiedä mitä voisi vaatia, kun ei ole koskaan saanut sitä. Vaikka minä kertoisin hänelle sata kertaa että on täysin mahdollista että suhteessa ei huudeta toiselle loukkaavia henkilökohtaisuuksia koska on jäänyt vaikka tiskit tiskaamatta, niin jotenkin hän ei kuitenkaan pysty sisäistämään tai kuvittelemaan, miltä tuntuu kun parisuhdekumppani ei ole arvaamaton ja räjähdysherkkä. Toki lisäongelmana on se, että hän tottakai sitten itsekin räjähtelee kun ei ensin uskalla sanoa jostain asiallisesti vaan antaa asioiden paisua.
Terapiassa hän on oppinut paljon omasta toiminnastaan, sen syistä ja sen hallitsemisesta, mutta nyt hänen pitäisi vielä ymmärtää, että pelkkä oman toiminnan korjaaminen ei vielä muuta miestä itsekeskeisestä ongelmapesäkkeestä unelmien prinssiksi, jos miestä itseään ei kiinnosta yrittää.
Hän on kotoaan saanut mallin että yhdessä ollaan vaikka on henkistä ja fyysistäkin väkivaltaa ja alkoholiongelmaa, joten kun hänen miehensä harrastaa näistä vain henkistä väkivaltaa niin hän on ihan että "no ainakaan se ei juo ja hakkaa". :(
En muista lähdettä. Nopealla googlauksella Väestöliiton sivuilla sanotaan, että kansainvälisessä vertailussa suomalaisissa on huomattavasti enemmän välttelevästi ja turvattomasti kiintyneitä kuin muissa kulttuureissa.
Ja jostain muualta olen lukenut, että se on suomalaisten etenkin miesten yleisin kiintymyssuhdemalli. Toki yleinen myös naisilla.