Lue keskustelun säännöt.
Miten kestätte, kun lapset kasvaa isoiksi? Musta tuntuu et sydän särkyy!
19.09.2019 |
Siis totta kai tiedän, että näin tämän kuuluukin mennä, lapsi kasvaa, itsenäistyy, ottaa etäisyyttä. Se on tervettä.
Poikani täytti joku aika sitten 18. On asunut jo pari vuotta asuntolassa opintojen vuoksi. On ihana, fiksu poika, mutta häntä ei enää paljoa näe, kaverit ja kaikki muu ollut tärkeämpää jo useamman vuoden ajan.
Poika kävi tänään kotona, viipyi hurjat puoli tuntia, nopeasti ja lyhyesti kertoi kuulumiset kun niitä kysyin, antoi sentäs halata kun lähti.. urheasti hymyillen kiitin käynnistä ja toivotin mukavaa päivänjatkoa.. ja kun ovi painui kiinni, minä painuin vessaan vollottamaan.
Mulla on niin ikävä tota poikaa! Muistelin juuri sitä kun poika oli pieni, tuli syliin, hassutteli ja höpötteli omia juttujaan jaomia sanojaan.
Niin ihania muistoja kun nuo onkin, samalla kelaa kaikkea tyhmää, etten ollut tarpeeksi läsnä, suutuin pikkuasioista, murehdin siis etten ollut parempi äiti. En tiedä onko murehtimiseni aiheellista vai johtuuko tämä vain tästä ikävästä ja sen tajuamisesta, että se aika on todellakin lopullisesti ollutta ja mennyttä, kun poika oli sylissä hellittävänä.
Ai että, on tää vanhemmuus kaikessa ihanuudessaan myös kauhean kamalaa, voi tätä luopumisen tuskaa...!
Kommentit (48)
En pysty samaistumaan tuskaasi. Minusta on ihanaa kun lapset kasvaa. Kolme vanhinta on jo täysi-ikäisiä ja nuorinkin jo 10v. Ei tarvi enää passata eikä kasvattaa yhtään ketään, kaikki menee omalla painollaan. Nuorimmakin osaa jo kaiken elämästä noitten vanhempien vanavedessä. Lapset on mulle vähän niin kuin kavereita, joita moikataan kun nähdään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kälyni itki jo poikiensa armeijaan menoa, kun nämä olivat vauvoja.
Nyt yli 30 v ja tulevat kuuliaisesti joka sunnuntai perhelounaale kumppanien kanssa.
Oma poikani muutti 20 vuotiaana. Olimme molemmat valmiita siihen. Asuu nyt perheineen ulkomailla, ja siitäkin olen selvinnyt.
Hän on hyvin menestynyt ja kiittää siitä minua
Sanoo, että kasvatin hänet hyvin. Olin yksinhuoltaja.
Eli minulla ei ole huono omatunto mistään syystä.
Vierailija kirjoitti:
Mä osaan kuvitella että oon just samanlainen sitten kun lapset ovat isoja. Mulla on nyt tytöt 2v ja 4v ja sydän särkyy jo ajatuksesta että joskus muuttavat kotoa. Vaikka se kuuluu elämään ja on onnellista että pärjäävät omillaan. Mutta uskon että helposti miettii että olinko tarpeeksi läsnä jne. Onko sinulla ap yksi lapsi vai enemmän?
Tämä yksi vain..
Tiedän että tämä on kauhea klisee, oli jo silloin kun itse tämän kuulin poikani ollessa pieni, mutta nauti lapsistasi nyt kun he ovat pieniä ja siinä lähellä!
Itse muistan nauttineeni kyllä pikkulapsiajasta, mutta samalla odotin malttamattomana lapsen kasvamista, että pääsisin taas omille menoilleni, ihan vaan vaikka lenkille tai leffaan ilman järjestelyitä (lapsenvahdin hommaamiset yms), ja että koti pysyis siistinä kun lapsi ei sotkisi yms.
Joo, osaahan siitä tietysti nauttiakin nyt, että on helppoa tämä elo, olo ja lenkille pääsee aina kun haluaa, mutta kyllä tämä ikävä on välillä ihan musertavaa. Ehkä tähänkin vuosien saatossa tottuu, toivottavasti, ettei tarvi näin vollottaa ikäväänsä loputtomiin..!
Ap
Vierailija kirjoitti:
En pysty samaistumaan tuskaasi. Minusta on ihanaa kun lapset kasvaa. Kolme vanhinta on jo täysi-ikäisiä ja nuorinkin jo 10v. Ei tarvi enää passata eikä kasvattaa yhtään ketään, kaikki menee omalla painollaan. Nuorimmakin osaa jo kaiken elämästä noitten vanhempien vanavedessä. Lapset on mulle vähän niin kuin kavereita, joita moikataan kun nähdään.
Täällä samat fiilikset, tosin meillä vain yksi nuori aikuinen. Neuroepätyypillisenä hänestä on saanut olla huolissaan pitkin matkaa, se huoli helpottaa vasta nyt, kun näkee toisen pärjäävän omillaan. Ehkä siksi tämä ei ole erityisen haikeaa. Ei tosiaan kaivata mennyttä aikaa, kun muistaa kuinka vaativaa se oli ja kuinka lopussa monesti oltiin.
Tunnen täysin päinvastoin. Kihisen odotuksesta. Vanhempi lapsi tuli täysu-uktäysi-ikäiseksi jo 10 v sitten, nuorempi tänä vuonna. Hän opiskelee kyllä, on fiksu ja hyvää seuraa, mutta voisi olla edes vähän vähemmän kotona.
Hänen isänsä kanssa en ole asunut ikinä yksin, enkä muutenkaan. Olisi jo aika olla ainakin kahdestaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tunnen täysin päinvastoin. Kihisen odotuksesta. Vanhempi lapsi tuli täysu-uktäysi-ikäiseksi jo 10 v sitten, nuorempi tänä vuonna. Hän opiskelee kyllä, on fiksu ja hyvää seuraa, mutta voisi olla edes vähän vähemmän kotona.
Hänen isänsä kanssa en ole asunut ikinä yksin, enkä muutenkaan. Olisi jo aika olla ainakin kahdestaan.
Kännykkä mökelsi omiaan, mutta viesti mennee perille. -Äsk.
Minusta on surullista ja epäluonnollista, että moni vanhus elää vain odottaen lapsiaan ja lapsenlapsiaan kylään.
Mökkinaapuri valmisteli aina koko alkukesän mökkiään ruotsissa asuvia lapsiaan ja lapsenlapsiaan varten. Sitten ne kävi ja loppukesä vietettiin masentuneissa merkeissä.
Ennen vanhaan oli suurperheet ja ei tarvinnut elää yksin.
Surullista on, jos muuttavat ulkomaille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä kuulun ap sinunlaisiin :)
Aika meni niin nopeaa ja huomaan monesti, kuinka ikävä minulla on jo aikuisia lapsiani. Toki olen onnellinen, että pärjäävät hyvin, mutta joskus huomaan panevani silmät kiinni ja tuntevani käsissäni, miltä he tuntuivat vauvoina. Ja mietin samaa, että jos ei aina olisi ollut niin kiire muka tärkeihin menoihin.
Mutta näinhän sen pitää mennä. Piti olla niitä tärkeitä menoja, koska ei sekään olisi ollut hyvä, että olisin heidän ollessa pieniä liimautunut heihin kiinni ja unohtanut oman elämän. Piti joskus olla kyllästynyt ja vihaienkin ja turhaa ärähdellä. Lasten piti joskus inhotakkin minua, että pääsivät irti minusta.
Ja sitten huomaankin nauttivani taas siitä rauhasta, mitä kotona nyt on. Ja siitä, että voin mennä heidän luokseen kylään ja he saavat esitellä ylpeinä kotiaan ja sitä, kuinka pärjäävät. Kun joku aina soittaa, niin kiva on kuulla kuulumisia ja jutella. Ja sitten huomaa, että nautin siitäkin, kun ei tarvitse aina olla enää huolissaan.
Mutta olen vollottanut jokaisen painaessa kotioven kiinni muuttokuorman kanssa.
Pyydä sitä tekemään jotain yhdessä joskus. Käykää kansallispuistossa, lätkäpelissä tai mikä nyt poikaa kiinnostaakaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Näin sairaan lapsen äitinä vituttaa lukea näitä. Todellista tuskaa on se, kun lapsi ei voi itsenäistyä. Olkaa onnellisia! Miten joku voikaan kärsiä asiasta, joka suurin haaveeni?
Vierailija kirjoitti:
Kälyni itki jo poikiensa armeijaan menoa, kun nämä olivat vauvoja.
Nyt yli 30 v ja tulevat kuuliaisesti joka sunnuntai perhelounaale kumppanien kanssa.
Oma poikani muutti 20 vuotiaana. Olimme molemmat valmiita siihen. Asuu nyt perheineen ulkomailla, ja siitäkin olen selvinnyt.
Hän on hyvin menestynyt ja kiittää siitä minua
Sanoo, että kasvatin hänet hyvin. Olin yksinhuoltaja.
Eli minulla ei ole huono omatunto mistään syystä.
Se ei varmasti ole helppoa pojallesi asua niin kaukana, mutta elämänlaatu jossain muualla on niin paljon parempaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kauheeta. Miten voi joku olla noin itsekeskeinen ja täynnä itseään. Eiköhän sun lapsillas ole ap täällä maapallolla ihan oma elämä ilman sinua.
Tuo eriytyminen on väliaikaista ja liittyy aikuistumiseen. Jossain vaiheessa äitiä on taas kiva käydä moikkaamassa, ja ehkä joku päivä tuoda lapsia mummon luokse :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä kuulun ap sinunlaisiin :)
Aika meni niin nopeaa ja huomaan monesti, kuinka ikävä minulla on jo aikuisia lapsiani. Toki olen onnellinen, että pärjäävät hyvin, mutta joskus huomaan panevani silmät kiinni ja tuntevani käsissäni, miltä he tuntuivat vauvoina. Ja mietin samaa, että jos ei aina olisi ollut niin kiire muka tärkeihin menoihin.
Mutta näinhän sen pitää mennä. Piti olla niitä tärkeitä menoja, koska ei sekään olisi ollut hyvä, että olisin heidän ollessa pieniä liimautunut heihin kiinni ja unohtanut oman elämän. Piti joskus olla kyllästynyt ja vihaienkin ja turhaa ärähdellä. Lasten piti joskus inhotakkin minua, että pääsivät irti minusta.
Ja sitten huomaankin nauttivani taas siitä rauhasta, mitä kotona nyt on. Ja siitä, että voin mennä heidän luokseen kylään ja he saavat esitellä ylpeinä kotiaan ja sitä, kuinka pärjäävät. Kun joku aina soittaa, niin kiva on kuulla kuulumisia ja jutella. Ja sitten huomaa, että nautin siitäkin, kun ei tarvitse aina olla enää huolissaan.
Mutta olen vollottanut jokaisen painaessa kotioven kiinni muuttokuorman kanssa.
Kiitos viestistäsi, ihanaa kun "kohtalotovereita"
Ja kiitos muillekin kokemusten jaosta.
Nyt täytyy mennä peseen naama, nukkumaan ja toivoa ettei silmät ole enää aamulla kovin punaiset tästä itkun tuhertamisesta, etteivät töissä ihmettele :P
Ap
Mä kanssa vain odotan, että lapset lähtevät kotoa eivätkä vaivaa minua. Toiveena on, että tulevat toimeen ja kasvatus on mennyt perille.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Minä minä ja mun sydän, voi yhyyy! Onneks mun äitini ei ollut tuollainen kärsijä siitä, että MÄ SAAN ELÄÄ. Ihme takertujahomo toi ap. Anna sen lapsesi vain olla,
Tähän vielä vastaan.
Mistäs tiedät, ettei äitisi ollut?
Enhän minäkään pojalleni tätä näytä, en itke enkä märise enkä voivottele läsnäollessaan. Päinvastoin, tsemppaan, jutustelen mukavia, kerron että olen iloinen kun hän pärjää ja osaa elää omillaan. ...Vollotus alkaa kun poika on lähtenyt, ei hän tätä näe eikä tiedä.
Ap
Musta on ihanaa, kun lapset muutti pois kotoa😊välit on hyvät, käydään kylässä puolin ja toisin, lapsenlapsiakin on, mutta nyt on oma rauha miehen kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä minä ja mun sydän, voi yhyyy! Onneks mun äitini ei ollut tuollainen kärsijä siitä, että MÄ SAAN ELÄÄ. Ihme takertujahomo toi ap. Anna sen lapsesi vain olla,
Tähän vielä vastaan.
Mistäs tiedät, ettei äitisi ollut?
Enhän minäkään pojalleni tätä näytä, en itke enkä märise enkä voivottele läsnäollessaan. Päinvastoin, tsemppaan, jutustelen mukavia, kerron että olen iloinen kun hän pärjää ja osaa elää omillaan. ...Vollotus alkaa kun poika on lähtenyt, ei hän tätä näe eikä tiedä.
Ap
Ainakin äiti vitsaili että on niin kivaa kun voi olla yksin. Kun ei kehdannut sotä totena sanoa. Ja vitsi oli siis siinä, että onpa hän kamala kun sanoo niin. Ei siinä, että ei ole yhään kivaa. Mitä hän siellä minulla teki?
Näköjään et ole kokenut todellista tuskaa ja kärsimystä. Säästä nuo ylisanat siihen, kun rakkaasi sairastuu tai kuolee. Sitten tiedät, mitä sydämen särkyminen oikeasti tarkoittaa.
Mä osaan kuvitella että oon just samanlainen sitten kun lapset ovat isoja. Mulla on nyt tytöt 2v ja 4v ja sydän särkyy jo ajatuksesta että joskus muuttavat kotoa. Vaikka se kuuluu elämään ja on onnellista että pärjäävät omillaan. Mutta uskon että helposti miettii että olinko tarpeeksi läsnä jne. Onko sinulla ap yksi lapsi vai enemmän?