Onko "järkiavoliitossa" järkeä?

Järkiavioliitto on täysin aliarvostettu asia.

Tunteet ailahtelevat. Ei avioliiton ole pakko perustua mihinkään himokkaaseen vuosisadan rakkaustarinaan, vaan ihan kiintymys ja välitys riittää. Riitoja on vähemmän ja asiat helpompi hoitaa.

Oletko koskaan tuntenut yhteenkään naiseen rakkautta?

Suuresta elämänrakkaudesta puhuminen on suoranainen petos, joka täyttää mielet turhilla ja jopa haitallisilla haaveilla. Elämää pitäis elääkin eikä loputtomasti haaveilla.

Minä olen ollut järkiavioliitossani 15 vuotta. Ikinä ei ole kaduttanut. Sillä markkinat oli katsastettu, mitään vuosisadan rakkaustarinaa ei ollut löytynyt. Eikä mitään sinne päinkään ole tullut vastaan avioliiton aikanakaan.

Oikean päätöksen tein. Nyt minulla on hienot fiksut lapset ja ihan kiva mies. Elämä on mallillaan.

Luonnollisestikin sitä joskus miettii, että olisiko sittenkin ollut mahdollista löytää intohimoinen ja leiskuva rakkaussuhde ja millaista elämä olisi. Mutta mitään viitteitä sellaisesta mahdollisuudesta ei ole ollut. Ja ilman tätä järkiliittoa olisi hyvin mahdollista, että olisin nyt keski-ikäinen lapseton vanhapiika. Kyllä tämä on täydellisen parempi tilanne kuin perheettömäksi jääminen.

Ja sitten kun se elämän rakkaus osuukin odottamatta kohdalle, saadaankin kivasti taas lisää heittopusseja maailmaan. En olisi suostunut järkiavioliittoon.

Ei ole huono vaihtoehto jos molemmat tietävät tilanteen, etkä lupaile naiselle jotain mitä et pysty pitämään. Epäreiluinta on se että tämä nainen luulee sun rakastuneen, ja kaikki tunne puuttuu.

Mikä tuossa voi tulla jossain kohdalla vastaan on se jomman kumman puolison totaalinen rakastuminen johonkin tän kuvion ulkopuoliseen ihmiseen, miten sitten toimitte?

Parisuhde voi olla oikein hyvä jos se perustuu molemminpuoliseen toisen kunniottamiseen mutta rakkaudeton parisuhde ilman kunnioitusta on tuhoon tuomittu.

Älkää ainakaan lapsia siihen tehkö. Vanhempien kylmä avio"liitto" jossa ei kumpaakaan rakastanut toista jätti jokaiseen meistä lapsista jäljen.

Minulla oli 30+ vuotiaana yh:na läheinen miespuolinen ystävä, joka oli yh hänkin. Olimme todella läheisiä ystävinä. Joskus, kun murehdimme yksinäisyyttämme, mietimme leikillämme josko laittaisimme hynttyyt yhteen. Luulen, että ystävämieheni olisi ollut halukas pohtimaan sitä ihan vakavissaankin, mutta minulle ajatus olisi ollut aivan mahdoton. En kerta kaikkiaan olisi pystynyt haluamaan häntä miehenä, siis seksikumppanina. Hän taas olisi halunnut seksiä kanssani ihan ystävänäkin, vaikka hyväksyi senkin, ettei sitä ole eikä tule olemaan. Ystävänä hän oli ihana ja miehenä hyvännäköinen, pitkä, komea, erittäin sporttinen ja erittäin hyvin varustettu (eikä tämä tieto perustu vain hänen kertomaansa vaan saunoimme yhdessä, joten vakuutuin omin silmin, että ihan lepotilassakin kokoa oli...)

Vierailija kirjoitti:

Tunteet ailahtelevat. Ei avioliiton ole pakko perustua mihinkään himokkaaseen vuosisadan rakkaustarinaan, vaan ihan kiintymys ja välitys riittää. Riitoja on vähemmän ja asiat helpompi hoitaa.

Sitten kun tulee riitoja miksi pari pysyisi yhdessä?

Ei ole järkeä. Sen, että jokin oleellinen piirre mainitusta asiasta puuttuu, tunnistaa helpoiten siitä, että se lisätään yhdysliitteenä ikäänkuin varmistamaan, että onhan tämä nyt varmaan, varmasti, ehkä, kuitenkin silti sitä. Esimerkiksi hevos- tai moottoriurheilut, jotka siis eivät ole urheilua. Avo- tai avioliitto on ennenkaikkea tunneasia ja jos siihen sotkee järkeä, siinä ei ole järkeä. On järkevää elää rakastamansa ihmisen kanssa parisuhteessa. Muutoin on paras pysytellä kaveritasolla. 

Tiedän tapauksia joissa tuo on toiminut. Itse en ikipäivänä ryhtyisi.

Tässä ei taida ihan puhtaasta järkiavioliitosta olla kysymys, kun jonkinlaista välittämistä kuitenkin on. Mun mielestä silloin voi puhua rakkausavioliitostakin, vaikka välittämisen ja kiintymyksen määrä ja laatu ei Hollywood-filmien kriteerejä täyttäisikään. Ei se rakkaus aina ihan sellaista ole. Oleellista on se, haluatteko te viettää elämänne yhdessä. Jos kyseessä on vain järjestely lasten tekemiseksi, niin tilanne on toinen. Järkiavioliitonkaan ei pidä olla pelkästään välineellinen asia, vaan kyllä teidän pitää haluta elää toistenne kanssa, eihän sitä voi edes tietää tuleeko niitä lapsia ja koska. Mutta jos kyse ei ole pelkästä välinearvosta, jonkinlaista kiintymystä löytyy ja olette tilanteesta toisillenne rehellisiä, niin mikä ettei.

Melkein menin jo nuorena naimisiin ajatuksella, että tässä on nyt kiva ja turvallinen mies, ei sitä varmaan parempaakaan tule vastaan. Lopulta kuitenkin ahdisti liikaa ajatus, että sitä rakkautta ei oikein ollut edes alkutaipaleella. Nykyisin olen parisuhteessa miehen kanssa, jota rakastan suuresti. Raskaampaa se on kuin aiempi suhde, kun olemme yhdessä erilaisuudestamme huolimatta, tunnesyistä. Riidatkin sattuvat paljon pahemmin, kun oikeasti välittää. En silti vaihtaisi takaisin kuivaan järkiliittoon.

Niin että ainoa yhdistävä asia on halu saada lapsia? Entäs sitten jos tuleekin vaikeasti vammainen lapsi, sairautta tai muuta vastoinkäymistä? Toinen rakastuukin oikeasti? Mitä sitten tapahtuu?

Vierailija kirjoitti:

Ja sitten kun se elämän rakkaus osuukin odottamatta kohdalle, saadaankin kivasti taas lisää heittopusseja maailmaan. En olisi suostunut järkiavioliittoon.

Rakkausavioliitossahan ei ikinä voi käydä niin, että toinen osapuoli rakastuisi johonkin ulkopuoliseen...

Itse olen ollut avioliitossa yhden ja saman miehen kanssa yli 30 v. Kyllä tähän aikaan mahtuu monenlaista iloa ja vaikeutta ja kyllä muutaman kerran eroamatta on jäänyt ihan vaan sen takia kun muisti kuinka järjettömän rakastuneita oltiin aluksi. Jos tämä parisuhde on vaan sopimuskysymys niin monta käy kantaa niiden kyllästymiseen, tyytymättömyyden, toisiinsa ärtymisen ja vaikeuksien yli.

Vierailija kirjoitti:

Itse olen ollut avioliitossa yhden ja saman miehen kanssa yli 30 v. Kyllä tähän aikaan mahtuu monenlaista iloa ja vaikeutta ja kyllä muutaman kerran eroamatta on jäänyt ihan vaan sen takia kun muisti kuinka järjettömän rakastuneita oltiin aluksi. Jos tämä parisuhde on vaan sopimuskysymys niin monta käy kantaa niiden kyllästymiseen, tyytymättömyyden, toisiinsa ärtymisen ja vaikeuksien yli.

Korjaus. monta käy= mikä

Takanani on yksi pitkä parisuhde joka alkoi kyllä ihastumisesta ja ihmisenä välittämisestä, mutta ei siinä nyt välttämättä mitään suurta rakkautta ja rakastamista koskaan ollut. Alkuun oli ihan mukavaa ja toiseen kiintyi, varmaan muodostui riippuvaiseksikin. Tottuneena yhteiseloon meni ihan kivasti. Ei ihmeellisiä tuntemuksia hyvässä eikä pahassa, sitä vaan aina oltiin kimpassa. Jossain vaiheessa kuitenkin alkoi molemmilla oireilu. Elämä tuntui jotenkin hankalalta ja kehnolta. Kaikenlaista yritettiin, suorittaa, täyttää odotuksia, läpäistä rituaaleja. Talonrakennus, naimisiin, lapsia, lemmikkejä, muuttoja, ammatinvaihdoksia. Paskat. Kriisiytyminen vaan paheni ja lopulta elämästä tuli suorastaan hirveää. Kumpikaan ei ollut tyytyväinen toiseen kumppanina eikä yhteisessä elämässä pitkällisen tutkiskelun ja järjellä sekä tunteella ajattelun jälkeen ollut enää tolkkua, siitä oli kaikki pohja poissa. Emme sopineet yhteen monien eroavaisuuksiemme vuoksi, niiden ollessa juuri pahalla tavalla toisiinsa törmäävää sorttia. Kun ei ollut sitten edes sitä yhteen liimaavaa rakkautta, niin nuo repivät voimat tekivät työnsä tehokkaasti. Jälkiviisaasti ajatellen olisi voinut toimia viisaammin, jos olisi luottanut alussa enemmän tunteeseen tai sen puutteeseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja sitten kun se elämän rakkaus osuukin odottamatta kohdalle, saadaankin kivasti taas lisää heittopusseja maailmaan. En olisi suostunut järkiavioliittoon.

Rakkausavioliitossahan ei ikinä voi käydä niin, että toinen osapuoli rakastuisi johonkin ulkopuoliseen...

Todennäköisempää se avioliitossa, jossa ei ole rakkautta koskaan ollutkaan...