Huolissani siskostani: väsyn, haluan laittaa välit poikki, mitä teen?

Sano siskollesi suoraan miltä tuntuu. Ja koirasta voisi jo ilmoittaa eläinsuojeluväelle.

Jotkut oikeasti haluavat mieluummin rypeä tutussa kurjuudessa kuin aloittaa tuntemattoman tulevaisuuden. Vanha kurjuus on sentään tuttua ja siihen voi luottaa. Tuntemattomassa tulevaisuudessa taas voi tulla eteen haasteita. Siksi jotkut haluavat mieluummin olla onnettomia ja pysyä huonossa elämäntilanteessa kuin alkaa parantaa asioitaan.

Sanot että tämä siskosi vaihtaa tutulta työpaikalta toiselle, eli vissiin on joku koulutus ja työnsä ainakin hoitaa? Ei pitäisi niillä eväillä olla liian vaikea mennä ihan uudelle työnantajalle hommiin tai vaikka vaihtaa alaa? Älä anna siskon vetää suakin mutiinsa. Jos tuo on mitä se elämältään haluaa niin sinun voi olla pakko vain hyväksyä se. Mutta pelasta koira!

En oikein ymmärrä miksi välit pitäisi katkaista kokonaan, voit kai vain kertoa rehellisesti miltä sinusta tuntuu ja sitten olla tekemisissä vain sen verran kuin jaksat? Siskosi vaikuttaa melko vakavasti sairaalta eikä hänellä ole välttämättä kykyä tehdä asioilleen paljoakaan. Vaikka kuvitellaan että jonkinlainen "isku päin kasvoja" herättelisi tällaisia ihmisiä, usein sellainen vain lannistaa enemmän.

Vierailija kirjoitti:

En oikein ymmärrä miksi välit pitäisi katkaista kokonaan, voit kai vain kertoa rehellisesti miltä sinusta tuntuu ja sitten olla tekemisissä vain sen verran kuin jaksat? Siskosi vaikuttaa melko vakavasti sairaalta eikä hänellä ole välttämättä kykyä tehdä asioilleen paljoakaan. Vaikka kuvitellaan että jonkinlainen "isku päin kasvoja" herättelisi tällaisia ihmisiä, usein sellainen vain lannistaa enemmän.

Sairas hän varmasti onkin. On käynyt joskus terapeutilla ja työterveyden puolesta psykiatrilla, mutta on lopettanut ja vähättelee näiden ammattilaisten ohjeita ja puheita sanomalla, että on itse heitä fiksumpi ja tietää paremmin, mikä on hänelle hyväksi. Eli hän siis aktiivisesti kieltäytyy hoidosta ja avusta.

Äitimme ei pidä häneen enää yhteyttä, sillä sisko alkaa huutaa hänelle aina kun äiti haastaa hänet näistä ongelmista. Harkitsen välien katkaisua samasta syystä. Siskon kanssa voi puhua vain, jos jaksaa sääliä ja myötäelää näitä hänen "ongelmiaan", mutta jos ehdottaa käytännön asioita niiden ratkaisuun, hän suuttuu tai vaihtaa puheenaihetta. Jos palaan alkuperäiseen aiheeseen, hän alkaa murjottaa. 

En jaksa sellaista. En jaksa myötäelää, koska koen että se vain ruokkii hänen elämäntapaansa ja pahentaa ongelmia. Kaikesta muusta hän taas suuttuu ja alkaa kerjätä murjotuksella huomiota kuin pikkulapsi. Se vie minusta energiat.

- ap

Energiasyöppöön kannattaa katkaista välit. Kuten ap itsekin sanot, että et jaksa kuunnella enää hänen kitinöitään, joten älä kuuntele. Ei ole mikään pakko olla tekemisissä ankeuttajien kanssa.

Tunnelukko. Vie hänelle kirja, Tunne lukkosi. Tekijä Kimmo Takanen. Helppolukuinen.

Tulee surullinen olo tästä ap:n jutusta. Koskee varmasti monia tuo siskosta kerrottu, siis että varmasti monia samanlaisia Suomenmaassa. Että on joku ongelma, suru elämässä, ja sitten elämä menee sen sokeuttamana ihan ohi. Onko se työ tälle ap:n siskolle se ongelma? Ei sanota onko perhettä, siis tällä siskolla, mutta ei varmaan. Onko tullut ero, tai ollut joku rakkausjuttu johon tuli surua tai joku ei vastannut siskon tunteisiin ja siitä jäi suru? Joku tuolla kommentoi, että että kun kerran vaihtaa noilta työnantajila toiselle niin varmasti osaa sitten työnsä, eihän tuskin muuten palkattaisi ja vielä samalle työnantajalle uudestaankin? Eikö ap:n sisko usko kykyihinsä työssä, aliarvioiko itseään? Onko elämäsäs joku muu suru joka heijastuu työhön, mutta on helpompi sanoa että työ väsyttää kuin myöntää itselle taikka muille että mistä oikeasti kyse on?

Tuo ahmiminen on ihan kuin juomista tai jotain huumeidenkäyttöä. Oikeasti. Siis sellaista lohdun halemista, että hukuttaa ajatukset johonkin ylikäyttöön ettei kohtaisi niitä. Yksi juo, toinen bilettää, joku kolmas ahmii. Siihenkin voi jäädä koukkuun, kun syömisestä tursuu aivoihin mielihyvähormonia. Addiktio kuin addiktio, sellaisesta on aina tosi vaikea päästä irti eikä ne synny tyhjästä. Olet oikeassa ap siinä että ei se syöminen ole siskon ongelma, kyllä se on oire joka kertoo että on joku oikea ongelma.

Vaikea jos sisko ei huoli ammattiapua. Jos ei ole sairaudentunoa, ei voi pakottaa ketään rakastamaan itseään niin paljon, että tajuaisi tarvitsevansa apua ja ansaitsevansa hyvän elämän. En tiedä... olisiko siskosi voinut thedä tai kokea tehneensä jotain, josta kokee syyllisyyttä ja haluaa rankaista itseään sillä, ettei anna itsensä elää? Kokee velvollisuudekseen olla juuri noissa töissä? Onko hällä hyvä palkka tai paljon velkaa, molempia? Huolir ahasta mutta ei uskalla sanoa?

Onko ap:n siskolla muita kavereita, millainen sosiaalinen elämä? Meinaan että voitko ap ottaa sitä niskastasi sillä, että annat sen valittaa välillä muille? Vai joko se on karkottanut elämästään kaikki tuolla tyhjästä valittamisella?

Sanon, kun muistuttaa yhtä omaa tuttua. Oltiin joskus samassa työssä. Sen nainen elämänsisältö oli oikeasti vain riemu, jonka se sai itsesäälissä vellomisesta ja huomionkirnuamisesta sillä. Enpä jaksanut ikuisesti. Kuka jaksaa ikuisesti ihmistä, joka pystyy puhumaan tasan yhdestä aiheesta eli itsestään? Itsesääli on oikeasti itseriittoisuutta.

Siskosi on todennäköisesti kadottanut kaikki ihmissuhteensa tuolla tavalla. Hänellä on ahmimishäiriö ja masennus, uskallan sanoa, vaikken lääkäri olekaan. 

Minusta sellainen haastaminen ja suoraan sanominen ei ole toimiva keino, jos se tehdään sillä ajatuksella, että sinussa on vikaa. Sekä ahmimishäiriö että masennus ovat sairauksia, joihin pitäisi hakea apua. Ehkä onkin hakenut jo, mutta ette tiedä.

Itse ottaisin asian esille sitä kautta, että et vaikuta olevan tyytyväinen elämään, tarvitsetko apua. Voi kysyä, onko ystäviä ja että mitä on jo tehnyt, että asiat paranisivat. Mikä olisi ensimmäinen askel. Ehdota lääkäriä, jos lihomisen takana on kilpirauhasen vajaatoiminta tai endometrioosi, vaikka olisitkin varma, että se on vain syömisestä tullutta.

Tai toinen vaihtoehto, että jos keskustelu ajaa tilanteen jumiin, niin teet vain ilmoituksen koirasta. Sitä kautta viranomaiset tulevat käymään ja he myös neuvovat avun piiriin ihmistä itseään, koska siskosi tapauksessa sairaus on niin selvästi havaittavissa. Voit myös soittaa paikkakuntasi sosiaalityöhön, onko siellä etsivää sosiaalityötä, jolloin siskosi luokse voisi mennä joku käymään. Etenkin nuorten kohdalla tuollaista työtä tehdään.

Itselläni kokemusta päihdeongelmaisesta läheisestä. Monesti on niin, että läheisten tarjoama apu torjutaan ja heihin puretaan kaikenlaisia kaunoja. Sitäkään ei tarvitse loputtomiin kestää, vaan rajata yhteydenpitoa ja sitä, mistä puhutaan. Jos neuvotaan avun äärelle, niin enempää ei oikeastaan voi tehdä. Loppujen lopuksi yksilön vapaus on sitä, että saa narkata, juoda ja syödä itsensä hautaan. Onneksi nykyään nuorisoa sentään vähän käydään kotoa astikin hakemassa ja on hyvä, että voit tehdä tuon eläinsuojeluilmoituksen. Silloin joku ulkopuolinen menee sinne ja se voi olla herätys. Naapuritkin ehkä havahtuvat seuraamaan mitä siellä tapahtuu, koiranpaskan hajukin on jo melkoinen haitta.

Vierailija kirjoitti:

Siskosi on todennäköisesti kadottanut kaikki ihmissuhteensa tuolla tavalla. Hänellä on ahmimishäiriö ja masennus, uskallan sanoa, vaikken lääkäri olekaan. 

Itse ottaisin asian esille sitä kautta, että et vaikuta olevan tyytyväinen elämään, tarvitsetko apua. Voi kysyä, onko ystäviä ja että mitä on jo tehnyt, että asiat paranisivat. Mikä olisi ensimmäinen askel. Ehdota lääkäriä, jos lihomisen takana on kilpirauhasen vajaatoiminta tai endometrioosi, vaikka olisitkin varma, että se on vain syömisestä tullutta. Voit myös soittaa paikkakuntasi sosiaalityöhön, onko siellä etsivää sosiaalityötä, jolloin siskosi luokse voisi mennä joku käymään. Etenkin nuorten kohdalla tuollaista työtä tehdään. Itselläni kokemusta päihdeongelmaisesta läheisestä. Monesti on niin, että läheisten tarjoama apu torjutaan ja heihin puretaan kaikenlaisia kaunoja.

Totta puhut. Olen kysynyt siskoltani luvuttomia kertoja, että onko hän tyytyväinen elämäänsä. Että jos ei ole, tarvitseeko apua. Lopulta kysynyt suoraan, että näinkö hän haluaa viettää ainoan elämänsä, tätäkö hän haluaa vanhainkodissa sitten muistella. Vastaus on että ei halua tätä, on onneton ja sitten hän jatkaa elämäänsä ennenkin, sama ympyrä sisäilmaongelmista ja työuupumuksesta ja 3-4 työpaikan välin kiertämisestä jatkuu keskeytyksettä. Hän on pian 43 -vuotias. Pelkään, että tällä tahdilla hän ei elä edes viisikymppiseksi.

Erilaisia fyysisiä tutkimuksia hänelle on tehty. Mitään fyysistä vikaa ei ole löydetty. Ei (kuviteltujen) sisäilmaongelmien tuomia ongelmia. Kilpirauhanen ok. Sydän ok, vielä. Hän suostuu puhumaan vain sellaisista tuloksista, joilla ei ole tekemistä hänen elämäntapansa kanssa ja muista suuttuu. Lääkäri yritti ohjata ravintoterapeutille ja esitteli ruokaympyrää ym. ohjeita. Siskoni suuttui ja vuodatti minulle tätä suuttumusta. Purin huulta enkä sanonut suoraan, että jos kerran tiedät miten syödään terveellisesti niin miksi et sitten tee niin.  Se on tämä puoli hänessä, joka kuluttaa minua eniten: säälin kerjääminen kuvitelluilla tai itseaiheutetuilla ongelmilla, aktiivinen kieltäytyminen kaikesta tarjotusta ammattiavusta ja se, miten hän valehtelee itselleen ja olettaa, että me muutkin uskoisimme hänen todellisuuskäsitystään.

Tuntuu, että hänen suurin ongelmansa on ehkä itsetunnon puute. Tuntuu, että hän on koko aikuisikänsä elänyt kuin jonkun toisen elämää, sellaista roolia jonka ajattelee haluavansa mutta ei sitten osaakaan olla siinä. En tiedä, valitsiko hän väärän opintoalan ja joutui sitä kautta töihin, joissa ei viihdy? Olen yrittänyt kysyä, onko ongelmien takana raha tai onko hänellä velkaa. Tähän hän ei vastaa.

Koirasta olen tehnyt nyt ilmoituksen. Samaten tein nimettömän yhteydenoton taloyhtiön edustajaan, valitin koirankakasta muka talossa asuvana. Ehkä ulkopuolisen kysymykset herättelevät siskoani paremmin. Toivon niin.