Taas yksinäinen parisuhteessa =(
Ekassa suhteessa alkuhuuman jälkeen mies alkoi viettää tosi paljon aikaa harrastusten ja kavereiden kanssa. Oltiin parikymppisä, suhde kesti 3 vuotta, erottiin.
Sitten tapasin lasteni isän. Yritin olla joustavampi ja antaa omaa aikaa ja sitä mies ottikin. Olisin tykännyt, että oltaisiin tehty asioita pariskuntana ja perheenä. Miehelle ne oli pakkopullaa, omat kaverit kivempia. Suhde kesti 20 vuotta, erottiin.
Nyt olen seurustellut vuoden miehen kanssa, joka muutti tänne työn perässä. Ei tuntenut tässä kaupungissa alussa muita kuin minut. Ihana tiivis suhde. Nyt elvytti nuoruuden harrastuksen, hurahti siihen täysin ja sai sitä kautta ystäviä. Koen olevani taas yksin =(
Minulla on omiakin harrastuksia ja ystäviä, silti kaipaan sellaista tiivistä tiimiä, että ollaan ja tehdään yhdessä ja minä olen miehelle ykkönen. Niin herkästi meidän sovitut jutut peruuntuu kun joku harrastuskaveri soittaa. Onko väärin haluta, että puoliso on se paras ystävä? Huoh =(
Monestihan käy niin, että parissa vuodessa toisesta tulee itsestäänselvyys. Varsinkin, jos asutaan saman katon alla ja toista nähdään joka päivä. Osa aikuisista ymmärtää tämän ja jos tarkoituksena ei ole hankkia yhteisiä lapsia, asutaan eri talouksissa. Mielenkiinto säilyy ja toisen kanssa haluaa tehdä asioita, kun tapaa harvemmin eikä joka päivä.