Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Muita joille suututtiin aina lapsena jos satutti itsensä?
07.09.2019 |
Nyt näin omilleni muuttaneena aloin pohtia, että äitini tapa suuttua siitä, jos satutin vahingossa itseni, oli todella outo.
Aina sain huudot jo ihan niin pienestä asti kun muistan. "Mitäs sinä nyt tolla tavalla menit kaatumaan" tai "No pitikö niistä saksista pitää niin huonosti kiinni, siinähän kärsit sitten"
Myös opin jo hyvin pienenä salaamaan sen, jos loukkasin itseni jotenkin.
Pahin oli, kun päiväkodissa laskin pulkalla päin keinutolppaa ja mursin käteni. En edes itkenyt. Minut vietiin terveydenhoitajalle ja tietysti sain kipsin käteen. Pelkäsin hirveästi mennä kotiin sen kipsin kanssa, vaikka toki siitä soitettiin äidille etukäteen. Minulla oli yksinkulkulupa koska päiväkoti oli näköetäisyyden päässä. Muistan kirkkaasti sen kuinka yritin laahustaa mahdollisimman hitaasti kotiin. Sisällä en halunnut riisua haalaria, ettei äiti olisi nähnyt kipsiä. Ja huudothan siitä tuli. Miksi minä olin niin tyhmä että laskin tolppaa päin. Kun isä tuli töistä, hän sentään piirsi kipsiini pienen sydämen ja sanoi ettei se ollut minun vikani.
Kerran ajoimme kaverin kanssa polkupyörällä niin että olin tarakalla. Alamäessä pyörä lähti vatkaamaan ja kaaduimme kovasta vauhdista asfalttiin. Polvet ja kyynerpäät verillä kummallakin. Talutimme pyörän kaverin luo ja olin aivan kauhusta mykkänä kun hän huusi itkien äidilleen, että nyt sattui. Odotin tietysti huutoa, kun sitä se oli aina minun kohdallani ollut. No ei, kaverin äiti tuli lohdutellen ja paikkasi haavamme. Saimme vielä jäätelöt lohdutukseksi. Olin ihan ihmeissäni ja kotona tietty piilottelin laastaroituja kohtia.
Oliko muilla vastaavanlaista käytöstä?
Kommentit (44)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei varmasti ketään ole päiväkoti-ikäisenä kipsattu terkkarilla ja siitä laitettu yksin kävelemään kotiin. Ei edes omassa lapsuudessani 70-luvulla.
Meidän päikyn vieressä oli aikanaan terveyskeskus, ja monien muidenkin. Kätevää juuri tuollaisten tapausten kannalta. Eihän tuossa sanottu että se terveydenhoitaja olisi kipsannut. Ja on hyvin voitu laittaa kävelemään jos matkaa on tyyliin 100m ja vanhempi vaikka portilla vastassa.
Käsi murtuneen? Alle kouluikäinen? No ei. Eikä laitettaisi takaisin päiväkotiinkaan!
Olitko sinä paikalla? Miksi oikein tulet tänne vänkäämään vastaan?
- Ohis
Tiedätkö jotain murtumista? Tai lasten terveydenhoidosta?
Fakta, ettei murtuman jälkeen ketään lasta lähetetä yksin kotiin tai jatkamaan päiväkotipäivää. Miksi ap ei pysy totuudessa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kipsauksen jälkeen voi jatkaa puuhiaan melko normaalisti. ei se paljon menoa haittaa , etenkään lapsilla.
murtunut luu on pikkujuttu elämässä.
Minä huomaan välillä karjaisevani todella vihaisesti pojalleni, jos huomaan, että jotain pahaa sattumassa (meinasi esim jäädä pyörän alle, kun juoksi yhtäkkiä kävelytien toiselle puolelle tai juoksee sakset kädessä). Teen niin, koska pelästyn, vaikka se ei asiaa oikeuta. Mutta aina selitän pojalle, että en olisi saanut huutaa, mutta äiti pelästyi kovasti. Aina pyydän anteeksi ja kehotan tottelemaan äidin ohjeita. Toivottavasti pojasta ei kasva masentunutta tai kieroutunutta yksilöä, joka pelkää ja ahdistuu kaikesta minun takiani :(
Mä en myöskään käsitä sitä, että itkemisestä suututaan ja tiuskitaan. ”No ei tämä nyt ole itkun asia!” ”Lopeta toi itkeminen!” Näin on paitsi äitini käyttäytynyt lapsuudessani, myös jotkut muut ihmiset kun olen aikuisena itkenyt, herkkä kun olen. Mä en vaan käsitä tota, mun reaktio on nimittäin ihan erilainen: haluan lohduttaa ja tarjota myötätuntoa.
Sympatiat ap:lle ja vastaavaa kokeneille, aivan kamalaa. Varsinkin tuo kipsijuttu :(
Epäilen, että äidilläni on ollut tuo tyyli koska huomaan että minua alkaa myös suututtaa jos lapsi kolhii itseään monta kertaa peräkkäin. Koskaan en ole lapselle ärsyyntymistäni näyttänyt, mutta jostain se nousee. Epäilen että mulla syy on siinä että äiti ei ole oikein kestänyt mitään negatiivisia tunteita. Hän on kyllä ollut lämmin ja lohduttanut mutta luulen että hänen ahdistuksensa tilanteissa on näkynyt. Mulla on myös sitä, että menen "paniikkiin" omista negatunteistani ja yritän pyrkiä niistä välittömästi eroon. Onneksi nämä voi tiedostaa ja yrittää katkaista kierteen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei varmasti ketään ole päiväkoti-ikäisenä kipsattu terkkarilla ja siitä laitettu yksin kävelemään kotiin. Ei edes omassa lapsuudessani 70-luvulla.
Minä olin vuonna 1990 tai -91 tet-harjoittelussa päiväkodissa, ja n. 4-vuotias poika tuli sinne omatoimisesti aamuisin (en tiedä lähtikö kotiin myös yksin). Muistan tämän selkeästi koska parina aamuna päiviteltiin kun lapsi ei ollutkaan tullut ja selvisi, että oli päättänyt mennä hoitotädille sen sijaan (kulki molempiin yksin, en tiedä miksi oli kaksi hoitopaikkaa).
Kipsin vaativa vamma on tietty asia vielä erikseen mutta näkemäni perusteella en pidä ap:n kertomaa mahdottomana.
Olen nuori aikuinen ja vanhemmat suuttuvat, jos vaikka en saa kesätöitä tai tulee kielteinen päätös jostakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meilläkään ei tunnettu empatiaa. Minäkin häpesin loukkaantumista tai kipeänä olemista. Meillä ei saanut näyttää mitään heikkoutta. Muistan kerran, miten astuin koulussa naulan päälle, enkä kehdannut kertoa koko päivänä kenellekään. Toisella kerralla loukkasin varpaani. Se sattui todella pahasti, mutta yritin olla ilmekään värähtämättä, ettei kukaan huomaa. Migreeniin sain avun vasta aikuisena, koska meitä ei viety lääkäriin mistään syystä.
Minulle suututtiin myös pahasta mielestä. Jos vaikka menetin hermoni, kun en osannut läksyjä, minulle suututtiin ja huudettiin. Sitten suutuin vielä enemmän. Jos olin surullinen jonkun jutun takia, äitini otti sen henkilökohtaisena loukkauksena. Meillä ei saanut näyttää mitään tunteita.
Minulle äitini suuttui sairastamisesta. Minulla oli lapsena usein migreenikohtauksia ja äitini ärsyyntyi niistä. Opin häpeämään niitä.
Minulla oli myös niin paha ihottuma jaloissa, että housunlahkeet olivat koppuraiset kun ihottuma märki. Tätä jatkui aika pitkään. Kerran koulussa oli sitten lääkärintarkastus ja sanoin ihottumasta. Sain reseptin ja äitini oli selvästi vihainen, kun vein reseptin kotiin. En oikein ymmärrä miksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Meilläkään ei tunnettu empatiaa. Minäkin häpesin loukkaantumista tai kipeänä olemista. Meillä ei saanut näyttää mitään heikkoutta. Muistan kerran, miten astuin koulussa naulan päälle, enkä kehdannut kertoa koko päivänä kenellekään. Toisella kerralla loukkasin varpaani. Se sattui todella pahasti, mutta yritin olla ilmekään värähtämättä, ettei kukaan huomaa. Migreeniin sain avun vasta aikuisena, koska meitä ei viety lääkäriin mistään syystä.
Minulle suututtiin myös pahasta mielestä. Jos vaikka menetin hermoni, kun en osannut läksyjä, minulle suututtiin ja huudettiin. Sitten suutuin vielä enemmän. Jos olin surullinen jonkun jutun takia, äitini otti sen henkilökohtaisena loukkauksena. Meillä ei saanut näyttää mitään tunteita.
Meillä ei saanut näyttää negatiivisia tunteita, siis lapset eivät saaneet. Positiivisia tunteita olisi kuitenkin pitänyt olla. Sain ihmettelyä ja naljailua siitä, kun olen niin vakava enkä naura.
Eräs ystäväni on saanut tuollaista kohtelua osakseen.
"Aina saa sinun kanssa hävetä silmät päästään!"
Noin kommentoitiin kuumeesta johtuvaa heikotusta.
Traumoja on jäänyt ja paljon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jossain määrin joo. Meillä myös suututtiin kamalasti jos vahingossa rikkoi vaikka juomalasin tms.
Tuttua oli. Kerran olin kuumeessa n.7-vuotiaana ja äiti sai jostain syystä päähänsä lähteä naapuriin kyläilemään. Tuolloin kyläiltiin ilman mitään ennakkoilmoituksia puolin ja toisin. Minut raahasi sinne mukanaan. Tarjolla oli juomana pelkkää kahvia. Minua huimasi ja pyysin vettä. Äiti tiuskaisi että sitä juodaan mitä tarjolla on. En pystynyt juomaan mustaa kahvia. Hetken päästä pyörryin. Äiti raahasi minut käsivarresta kiskoen kotiin ja manasi koko illan kuinka minua sai taas hävetä ja mitähän naapurikin nyt ajatteli.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tuttua oli. Kerran olin kuumeessa n.7-vuotiaana ja äiti sai jostain syystä päähänsä lähteä naapuriin kyläilemään. Tuolloin kyläiltiin ilman mitään ennakkoilmoituksia puolin ja toisin. Minut raahasi sinne mukanaan. Tarjolla oli juomana pelkkää kahvia. Minua huimasi ja pyysin vettä. Äiti tiuskaisi että sitä juodaan mitä tarjolla on. En pystynyt juomaan mustaa kahvia. Hetken päästä pyörryin. Äiti raahasi minut käsivarresta kiskoen kotiin ja manasi koko illan kuinka minua sai taas hävetä ja mitähän naapurikin nyt ajatteli.
Tuohan on aivan sairasta
Oma äitini oli samanlainen. Lapsena mietin aina, miksi äiti reagoi aina ensin suuttumalla eikä lohduttamalla, jos loukkasin itseni. Aikuisena ymmärsin, että suuttumus johtui siitä, että äiti oli niin huolissaan ja stressaantui itse herkästi, jos minulle sattui jotain. Äiti kertoi tämän itse, kun kysyin häneltä myöhemmin asiasta.
Itkeminen oli ylipäätään nolointa mitä ihminen voi tehdä, itkevä ihminen on heikko avuton luuseri. Niin isoa asiaa ei olekaan joka oikeuttaisi niin idioottimaiseen toimintaan. Kerran esim. kaaduin mummon pihalla pyörällä, oli ihan tuurista kiinni etten kaatunut pää edellä, ja kun menin itkien sisälle naapurin tädin saattelemana, mummo ja pappa sättivät vihaisina että mitä hittoa mä pihalla mölisen, hävettää tollanen elukkamainen huuto, mitä naapuritkin nyt ajattelee.
Nykyään en osaa suhtautua muidenkaan itkuun empaattisesti, enkä esim. pystynyt jatkamaan terapiaa, kun meinasi alkaa itkettää ja terapeutti huomautti siitä, tuli heti vanhat muistot mieleen ja lähdin kiroillen ja ovia paiskoen pois. Hakkaan myös itseäni säännöllisesti koska kipu on ainoa asia josta saan mielihyvää, samalla yritän kasvattaa kipukynnystä etten itkisi niinkuin nynny lapsi. Vuosi sitten jäin auton alle ja multa murtui jalka ja käsi. Edes ambulanssissa en suostunut myöntämään että sattuu, kipulääkkeen pyytäminen olisi ollut kasvojen menetys. Nolotti koko juttu muutenkin, mutta siitä olen edelleen ylpeä etten itkenyt tai muutenkaan vinkunut sellaisesta pikkuasiasta. Alan siis oppia. :)
Äiti myös antoi turpaan jos olin vaikkapa jotenkin mokaillut koulussa (esim. unohtanut läksyt tai kirjan kotiin, tai tuonut jonkun kaverin koulun jälkeen meille) ja jos itkin -> turpaan. Joskus hän myös lällätteli ja ärsytti mua saadakseen mut suuttumaan, ja kun suutuin -> turpaan -> jos itkin -> lisää turpaan. Oon liian introvertti seurustelemaan, mutta haaveilen aina salaa miehestä joka osaisi pitää mut samalla tavalla kurissa.
Minun vanhempani kostivat omat pelkonsa ja kyvyttömyyden tunteensa minulle. Jos minua sattui tai kävi mikä tahansa muu vahinko tai tapaturma, seurauksena oli syyttely, nöyryytys ja uhkailu, häpäisy. Isälläni oli tapana puida nyrkkiä ja uhkailla pahoinpitelyllä ja mielisairaalalla aina jos minua sattui fyysisesti tai henkisesti. Se oli kyllä pienintä ikävää minun lapsuudessani ja nuoruudessani, mutta sitähän sä et kysynyt.
Kyllä, meillä oli myös tuollaista. Ei aina uskaltanut edes kertoa jos oli satuttanut, ettei saa huutoja.
Muistan myös kun äiti aina selitti jälkeen päin että " vaikka äiti kuulostaa vihaiselta niin ei äitä ole, äiti vain pelästyi niin paljon että reagoi noin"
Koska tämä selitettiin mulle niin ei se ole sinällään haitannut. Mutta en ehkä omille lapsilleni haluaisi jakaa tätä perinnettä.
Käsi kipsissä?