Lue keskustelun säännöt.
Muita joille suututtiin aina lapsena jos satutti itsensä?
07.09.2019 |
Nyt näin omilleni muuttaneena aloin pohtia, että äitini tapa suuttua siitä, jos satutin vahingossa itseni, oli todella outo.
Aina sain huudot jo ihan niin pienestä asti kun muistan. "Mitäs sinä nyt tolla tavalla menit kaatumaan" tai "No pitikö niistä saksista pitää niin huonosti kiinni, siinähän kärsit sitten"
Myös opin jo hyvin pienenä salaamaan sen, jos loukkasin itseni jotenkin.
Pahin oli, kun päiväkodissa laskin pulkalla päin keinutolppaa ja mursin käteni. En edes itkenyt. Minut vietiin terveydenhoitajalle ja tietysti sain kipsin käteen. Pelkäsin hirveästi mennä kotiin sen kipsin kanssa, vaikka toki siitä soitettiin äidille etukäteen. Minulla oli yksinkulkulupa koska päiväkoti oli näköetäisyyden päässä. Muistan kirkkaasti sen kuinka yritin laahustaa mahdollisimman hitaasti kotiin. Sisällä en halunnut riisua haalaria, ettei äiti olisi nähnyt kipsiä. Ja huudothan siitä tuli. Miksi minä olin niin tyhmä että laskin tolppaa päin. Kun isä tuli töistä, hän sentään piirsi kipsiini pienen sydämen ja sanoi ettei se ollut minun vikani.
Kerran ajoimme kaverin kanssa polkupyörällä niin että olin tarakalla. Alamäessä pyörä lähti vatkaamaan ja kaaduimme kovasta vauhdista asfalttiin. Polvet ja kyynerpäät verillä kummallakin. Talutimme pyörän kaverin luo ja olin aivan kauhusta mykkänä kun hän huusi itkien äidilleen, että nyt sattui. Odotin tietysti huutoa, kun sitä se oli aina minun kohdallani ollut. No ei, kaverin äiti tuli lohdutellen ja paikkasi haavamme. Saimme vielä jäätelöt lohdutukseksi. Olin ihan ihmeissäni ja kotona tietty piilottelin laastaroituja kohtia.
Oliko muilla vastaavanlaista käytöstä?
Kommentit (46)
Vierailija kirjoitti:
Minä huomaan välillä karjaisevani todella vihaisesti pojalleni, jos huomaan, että jotain pahaa sattumassa (meinasi esim jäädä pyörän alle, kun juoksi yhtäkkiä kävelytien toiselle puolelle tai juoksee sakset kädessä). Teen niin, koska pelästyn, vaikka se ei asiaa oikeuta. Mutta aina selitän pojalle, että en olisi saanut huutaa, mutta äiti pelästyi kovasti. Aina pyydän anteeksi ja kehotan tottelemaan äidin ohjeita. Toivottavasti pojasta ei kasva masentunutta tai kieroutunutta yksilöä, joka pelkää ja ahdistuu kaikesta minun takiani :(
Ai me masentuneet ollaan kieroutuneita? Kuulostatpa tosi empaattiselta äipältä. Hyvä kuitenkin että tiedostat raivoavan käytöksesi potentian lapsesi mielenterveyden tuhoamiseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä huomaan välillä karjaisevani todella vihaisesti pojalleni, jos huomaan, että jotain pahaa sattumassa (meinasi esim jäädä pyörän alle, kun juoksi yhtäkkiä kävelytien toiselle puolelle tai juoksee sakset kädessä). Teen niin, koska pelästyn, vaikka se ei asiaa oikeuta. Mutta aina selitän pojalle, että en olisi saanut huutaa, mutta äiti pelästyi kovasti. Aina pyydän anteeksi ja kehotan tottelemaan äidin ohjeita. Toivottavasti pojasta ei kasva masentunutta tai kieroutunutta yksilöä, joka pelkää ja ahdistuu kaikesta minun takiani :(
Ai me masentuneet ollaan kieroutuneita? Kuulostatpa tosi empaattiselta äipältä. Hyvä kuitenkin että tiedostat raivoavan käytöksesi potentian lapsesi mielenterveyden tuhoamiseen.
En ole tuo lainaamasi, mutta eihän tuossa noin väitetä. ”TAI kieroutunutta”. Ja kieroutuneen ymmärrän tässä tarkoittavan tunne-elämän häiriötä tai vääristymää. Kukapa haluaisi aiheuttaa lapselleen käytöksellään masennuksen. Todellakin lainaamasi äiti kuulostaa empaattisesti ja huolestuneelta. Oman viestisi sävy on sen sijaan todella törkeä ja henkilöön menevä, ihan syyttä. -ohis
Ihme käytöstä vanhemmalta, onneks ei koskaan.
Vierailija kirjoitti:
Meilläkään ei tunnettu empatiaa. Minäkin häpesin loukkaantumista tai kipeänä olemista. Meillä ei saanut näyttää mitään heikkoutta. Muistan kerran, miten astuin koulussa naulan päälle, enkä kehdannut kertoa koko päivänä kenellekään. Toisella kerralla loukkasin varpaani. Se sattui todella pahasti, mutta yritin olla ilmekään värähtämättä, ettei kukaan huomaa. Migreeniin sain avun vasta aikuisena, koska meitä ei viety lääkäriin mistään syystä.
Minulle suututtiin myös pahasta mielestä. Jos vaikka menetin hermoni, kun en osannut läksyjä, minulle suututtiin ja huudettiin. Sitten suutuin vielä enemmän. Jos olin surullinen jonkun jutun takia, äitini otti sen henkilökohtaisena loukkauksena. Meillä ei saanut näyttää mitään tunteita.
Itse sain avun todella koviin kuukautiskipuihin vasta yli 30-vuotiaana. Teini kun olin, niin kotona vain pyöriteltiin silmiä sille, että kipujen takia oksentelin ja jalat petti alta jos yritin kävellä. Joskus ärähdettiin, että yritä nyt herranjumala ryhdistäytyä. Lääkäriin ei tietenkään viety.
Lääkäri oli vuosikausia myöhemmin ihmeissään, että miksen ollut hakenut apua tähän. No, olin kasvanut ajatukseen, että apua on turha odottaa.
Tuli sellainenkin mieleen kun juostiin ulkona siskon kanssa. Sisko liukastui ja kaatui niin että paitakin sotkeentui. Naarmuja tuli käteen ja sattui.
Minä juoksin äidin luokse ja anelin häneltä ettei suuttuisi siskolle.