Mua vähän huvittaa yh-äitinä valitukset, että mies on muutaman päivän poissa kotoa

Hyvä pointti. Ehkä ne ruikuttajat on tottuneet liian hyvään ja luulevat olevansa maailman suurimpia kärsijöitä.

No onhan se haasteellista jos on tottunut etta toinen tekee n. puolet. Eikai ne, joiden partnerit ei tee mitaan, valita jos ne on muutaman paivan kotoa pois - painvastoin kuvittelisin etta vahemmalla vaivalla paasee. 

Eli valittavat tilapaisesti lisaantyneesta tyotaakasta. 

Ole hyva. :) 

Luulisin, että noissa kyse ei olekaan siitä, että ei pärjättäisi, vaan erilaisista oletuksista ja odotuksista, mistä se ärsyynnys ja siitä valittaminen syntyy.

Mutta , tämä on vain arveluni, olen itsekin yksinhuoltaja.

Minua ei huvita, sillä ymmärrän hyvin, että jos on tottunut hoitamaan arjen kahden aikuisen voimin, voi olla rankkaa tehdä se yhtäkkiä yksin edes muutaman päivän ajan.

Minäkin olen yh ja tavallaan tottunut tähän, mutta kyllä se on ihan selvää, että paremmin menisi jos kaikki ei olisi vain minun varassani.

En ehkä ole sellainen luonne, joka sopii tähän hommaan. En kovin käytännöllinen, en yhtään suorittaja-tyyppinen, en saa kicksejä pärjäämisestä jne.

Mutta tosiaan, jotenkuten luistellaan liukkaalla jäällä ja hauskaa on mikä on pääasia elämässä.

Joo sama, monelle tuntuu olevan kovin iso asia pärjätä töiden, lasten ja kodin kanssa, jos puoliso on joitakin päiviä pois.

Sehän on ihan eri asia. Kyllä minuakin suhteessa stressasi se kun mies ei tehnyt mitään, ei eväänsä liikauttanut yli 10 vuoteen, mutta ei minua nyt haittaa asiat kun se ei ole täällä ja mikä on muuttunut, se että en joudu jatkuvasti pettymään elämässäni joka ikinen päivä. Kun stressi on pois niin koti on siisti kuin itsestään ja mitään painoa ei tunne enää missään. Se painolasti tulee jatkuvasta pettymisestä ja odotusten lataamisesta ihmiseen joka ei pysty mihinkään. Ei mene enää energiaa hukkaan kun odottaa laivaa lentokentälle.

Vähemmän kykenevät valittaa.

Vierailija kirjoitti:

Sehän on ihan eri asia. Kyllä minuakin suhteessa stressasi se kun mies ei tehnyt mitään, ei eväänsä liikauttanut yli 10 vuoteen, mutta ei minua nyt haittaa asiat kun se ei ole täällä ja mikä on muuttunut, se että en joudu jatkuvasti pettymään elämässäni joka ikinen päivä. Kun stressi on pois niin koti on siisti kuin itsestään ja mitään painoa ei tunne enää missään. Se painolasti tulee jatkuvasta pettymisestä ja odotusten lataamisesta ihmiseen joka ei pysty mihinkään. Ei mene enää energiaa hukkaan kun odottaa laivaa lentokentälle.

Hyvä pointti! Tämän voin itsekin allekirjoittaa!

Ap

Jep. Aivan naurettavaa. Mies on 2 päivää työreissussa ja ihanaa kun saan olla yksin lapsen kanssa kotona.

Itselläni vuorotyö ja miehellä päivätyö. Normaalitilanteessa ei tarvitse miettiä pienen kouluikäisen ilta- tai yöhoitoja kun isä on kotona. Sitten ku on työmatkalla niin on aika säätäminen. Pitää säätää vuoroja, pitää pyytää isovanhemmilta apua. Ei sitä yhtä äkkiä voi lasta yksin illaksi/yöksi jättää ku on tottunut Max pariin tuntiin.

Jos olisin yh en nykyistä työtä varmaan voisi tehdä

Minua yyhoona huvittaa ne "omg miten saan kaiken tehtyä", mutta ei huvita, jos joku siinä kauhistellessaan unohtaa, miten merkittävästi eri asia yksinhuoltajuus on taloudellisesti. Sen vuoksi itse olen tehnyt opiskelujeni ajan myös töitä, vaikka lapsi on ollut pieni, ja sen vuoksi meillä ei nytkään ole esimerkiksi autoa helpottamassa arkea. Joku kauppareissu tai harrastuksiin kuskaaminen leikki-yksinhuoltajana nyt on ihan diibadaabaa, ei se ole mikään helkkarin haaste. Haaste on esimerkiksi työn saaminen. Believe me. Onneksi meillä on asiat ihan ok, on töitä ja lapsikin kasvanut, eikä ole vakavia sairauksia. En silti osaa suhtautua niihin "reissutyöleski" -kitinöihin kovin vakavasti. Jo, että ihan remonttia pitää tehdä, pahimmillaan, vaikka puoliso ei ole paikalla. 😁

Ps. E todellakaan halunnut yksinhuoltajaksi.

Minun työkaverini tekee aina facebookiin päivityksen, kun miehensä on poissa kotoa. Hän kertoo, miten stressaavaa on, kun joutuu selviytymään yksin kotona. Siihen pitäisi sitten suhtautua myötätuntoisesti. Enpä viitsi, kun vastaan yksin perheestäni, johon ei isää kuulu.

Itse olen neljän totaali yh (mies kuoli syöpään) ja jaksan aina ihmetellä, kun perheelliset ystäväni valittavat kun mies on esim töissä, kun on niin rankkaa tai jos miehellä jotain menoa ja joutuu olemaan jopa muutaman tunnin yksin kotona lasten kanssa. Pahin on kun valittavat, että lapsenhoitaja perui "janikapetterin" hoidon, että ei päästä miehen kanssa yhdessä ulos. Tai se ylipäätään kun ei ole hoitajia että pääsisi ulos. Siis en käsitä mikä ongelma on jättää lapsi miehelle kun sellainen on.

Ehkä he ovat sitten tottuneet liian hyvään, että eivät tajua että asiat voisi olla toisinkin.

Huvittaa kyllä kuunnella tätä valitusta, kun itselle se on ihan normi arkea, että kukaan ei ole auttamassa eikä ole mitään ongelmaa

Vierailija kirjoitti:

Sehän on ihan eri asia. Kyllä minuakin suhteessa stressasi se kun mies ei tehnyt mitään, ei eväänsä liikauttanut yli 10 vuoteen, mutta ei minua nyt haittaa asiat kun se ei ole täällä ja mikä on muuttunut, se että en joudu jatkuvasti pettymään elämässäni joka ikinen päivä. Kun stressi on pois niin koti on siisti kuin itsestään ja mitään painoa ei tunne enää missään. Se painolasti tulee jatkuvasta pettymisestä ja odotusten lataamisesta ihmiseen joka ei pysty mihinkään. Ei mene enää energiaa hukkaan kun odottaa laivaa lentokentälle.

Loistava kiteytys, kiitos, otan käyttöön.

Vierailija kirjoitti:

Jos olisin yh en nykyistä työtä varmaan voisi tehdä

Niin, et voisikaan.

Mulla ei ole isovanhempia tai muita apuna, joten ole joutunut vuosien varrella sanomaan monelle työlle ei. Nytkin teen muuta kuin sitä ns. haaveideni työtä, koska se edellyttäisi iltoja ja viikonloppuja. Ei sille voi mitään, mutta tuntuu pahalta päässä ja lompakossa.

Tää on kyllä jännä homma. Olin itse esikoiseni totaali-yh raskausajasta siihen saakka, kun hän oli teini  (lapsen isä kuoli liikenneonnettomuudessa kun olin rv 22). Kaiken hoidin aina yksin, ei tukiverkkoja, en "osannut" valittaa. Sitten tapasin ns elämäni miehen, jonka kanssa nyt yhteinen nuorempi lapsi. Mieheni osallistuu myös teinini elämään isäpuolena varmasti objektiivisesti arvioiden oikein hyvin. Kuitenkin huomaan, että hirmuisen herkästi mäkätän ja uhriudun, kun hoidan pienempääkin pääosin kokonaan. Mies tienaa meille elannon, se pitäis muistaa, ja tavallaan muistankin. Silti se vituttaa, kun toinen häipyy poikien reissulle, vaikka itse en edes oikeasti haluis vastaavalle. Välillä tuntuu, että helpompi oli olla yh! Ei ollut ketään, kehen verrata , eikä ketään, jolta odottaa mitään, niin ei tarvinnut myöskään pettyä.

Ei kannata yleistää, jos muutama tuttusi on tälläinen tapaus. Meillä mies lähtee viikonlopuksi lasten kanssa muualle ja itse olen lähdössä toisena viikonloppuna omalle reissulle ilman perhettä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sehän on ihan eri asia. Kyllä minuakin suhteessa stressasi se kun mies ei tehnyt mitään, ei eväänsä liikauttanut yli 10 vuoteen, mutta ei minua nyt haittaa asiat kun se ei ole täällä ja mikä on muuttunut, se että en joudu jatkuvasti pettymään elämässäni joka ikinen päivä. Kun stressi on pois niin koti on siisti kuin itsestään ja mitään painoa ei tunne enää missään. Se painolasti tulee jatkuvasta pettymisestä ja odotusten lataamisesta ihmiseen joka ei pysty mihinkään. Ei mene enää energiaa hukkaan kun odottaa laivaa lentokentälle.

Hyvä pointti! Tämän voin itsekin allekirjoittaa!

Ap

Sama täällä! Just toi pettymys ja odotukset. Silloin kun olin naimisissa, niin narisin aina kun mies oli poissa ja narisin aina kun mies ei tehnyt osaansa. Eli yleensä.

Nyt kun olen yksin, niin kaiken tekeminen yksin on luonnollista, kun ei ole odotettavissa apua eikä näin ollen tarvitse pettyä kun sitä ei (taaskaan) saa. Kodin kunnossapito on kivaa, kun sitä tekee itselleen, ja lapsille toki. Pyykin ja ruuanlaiton määräkin on vähäisempi kuin ennen, lisäksi poissa on miehen jatkuvat romukasat, likaiset piharemppakuteet, lattioilla lojuvat kapsäkit duunimatkojen jäljiltä jne jne.

Aaah.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos olisin yh en nykyistä työtä varmaan voisi tehdä

Niin, et voisikaan.

Mulla ei ole isovanhempia tai muita apuna, joten ole joutunut vuosien varrella sanomaan monelle työlle ei. Nytkin teen muuta kuin sitä ns. haaveideni työtä, koska se edellyttäisi iltoja ja viikonloppuja. Ei sille voi mitään, mutta tuntuu pahalta päässä ja lompakossa.

Joo ei ole kolmivuoro unelmatyötä nähnytkään, eli en tee haaveiden työtä. Mutta siitä maksetaan palkkaa

Yksinhuoltaja on liukuva käsite, toisille se on 24/7 yksin vastuu lapsista, toiselle se voi olla vuoroviikko systeemi, toisille se, että lapset on joka toinen viikonloppu toisen vanhemman luona. Haluaisin tietää, miten te yyhoot, jotka käytte kokopäivätöissä, ja joilla useampi kuin yksi lapsi, kuinka ehditte hoitamaan kaiken yksin? Harrastaako teidän lapset ja kuinka usein? Paljonko teillä lapset saa vanhemmalta aitoa, jakamatonta huomiota vuorokaudessa? Millä ajalla huolehditte omasta jaksamisesta ja hyvinvoinnista?