Mua vähän huvittaa yh-äitinä valitukset, että mies on muutaman päivän poissa kotoa

Jos on yksinhuoltaja jolla on esim isovanhemmat apuna ekää huomattavasti helpompaa elämää kuin tukiverkoton ydinperhe.

Tuttavani jolla yksi lapsi meni joka viikonloppu vanhemmilleen ja äitinsä myös hoiti lasta iltapäivisin kouluikäisenä.

Isältään sai mm auton.

Ja lapsen isän canhemmat otti lapsen kolmeksi viikoksi kesäisin.

Me voidaan vain haaveilla tällaisesta!

Tämä ketju oli kyllä minulle aikamoinen reality check: saatan murista miehelle jos hän käy kerran puolessa vuodessa koko lauantaipäivän golffaamassa isänsä kanssa... Onnea on (itseni lailla) introvertti mies, joka ei juuri koskaan käy missään ilman omaa perhettään. En tosin juuri käy minäkään. 

treffit kirjoitti:

No onhan se haasteellista jos on tottunut etta toinen tekee n. puolet. Eikai ne, joiden partnerit ei tee mitaan, valita jos ne on muutaman paivan kotoa pois - painvastoin kuvittelisin etta vahemmalla vaivalla paasee. 

Eli valittavat tilapaisesti lisaantyneesta tyotaakasta. 

Ole hyva. :) 

Niinhän se menee.

Sitten kun on oppinut hyvän rytmin yksin lasten kanssa ja mies tulee takaisin kotiin niin asiat tuntuvat taas vaikeilta. Kunnes hyvä rytmi löytyy taas uudestaan.

Vierailija kirjoitti:

Sehän on ihan eri asia. Kyllä minuakin suhteessa stressasi se kun mies ei tehnyt mitään, ei eväänsä liikauttanut yli 10 vuoteen, mutta ei minua nyt haittaa asiat kun se ei ole täällä ja mikä on muuttunut, se että en joudu jatkuvasti pettymään elämässäni joka ikinen päivä. Kun stressi on pois niin koti on siisti kuin itsestään ja mitään painoa ei tunne enää missään. Se painolasti tulee jatkuvasta pettymisestä ja odotusten lataamisesta ihmiseen joka ei pysty mihinkään. Ei mene enää energiaa hukkaan kun odottaa laivaa lentokentälle.

Kiteytit juuri mun parisuhteeni niin nasevasti, että itken ja nauran täällä samaan aikaan! Kiitos!

Vierailija kirjoitti:

Yksinhuoltaja on liukuva käsite, toisille se on 24/7 yksin vastuu lapsista, toiselle se voi olla vuoroviikko systeemi, toisille se, että lapset on joka toinen viikonloppu toisen vanhemman luona. Haluaisin tietää, miten te yyhoot, jotka käytte kokopäivätöissä, ja joilla useampi kuin yksi lapsi, kuinka ehditte hoitamaan kaiken yksin? Harrastaako teidän lapset ja kuinka usein? Paljonko teillä lapset saa vanhemmalta aitoa, jakamatonta huomiota vuorokaudessa? Millä ajalla huolehditte omasta jaksamisesta ja hyvinvoinnista?

Olen kahden päiväkoti-ikäisen totaali-yh vailla tukiverkoja. Välillä ehdin hyvin, välillä huonommin. Asiat pitää laittaa tärkeysjärjestykseen, jos kaikkea ei ehdi. Meillä esim ei koti tosiaankaan ole tiptop, siivoamisen sijaan käydään mieluummin vaikka uimassa. Lapset harrastaa kerran viikossa jumppaa, joka on valittu läheltä kotia ja niin, että voivat olla samassa ryhmässä. Jakamatonta huomiota eivät juurikaan saa, aina se sisarus siinä lähistöllä pyörii. Kuuntelen kyllä molempien kuulumiset, mutta ei se huomio aina jakamatonta ole. Oma jaksaminen... no pakko tässä on jaksaa. Harrastaa haluaisin mutta kun ei esim isovanhempia ole lähistöllä, tulisi lapsenvahdin palkkaaminen liian kalliiksi. Omaa aikaa minulla on vain 20 minuutin työmatka suuntaansa ja illalla kun lapset nukkuvat sekä puoli tuntia kerran viikossa kun lapset ovat jumpassa.

Täytyy tunnustaa, että kun mies oli käytännössä 2 viikkoa pois kotoa ja mulla täällä hoidettavana lapset 15v, 10v ja 1.5v, niin en voinut kuin hiljaa nöyränä miettiä, miten yh:t selviävät! Hatunnosto!

Siis jos IHAN KAIKEN hoitaa yksi vanhempi päiväkoti/koulukuskaukset, sitten töihin, sama toisinpäin, kauppaan, ruokaa, siivousta, pyykkiä, leikkiä, lasten läksyt, harrastukset, hammaslääkärit, vanhempainillat, parturi, pesut, sadut, nukutukset.. jäikö joku?

Niin ja ruokaa on yllättävän vaikea tehdä, kun mies ei leikittänyt taaperoa, vaan hän roikkui ja kiljui mun jaloissa. Taapero on ihan koko ajan läsnä sille ainoalle aikuiselle! Kyse on siis vaan tottumattomuudesta. 🙂

Kolme lasta, olen totaaliyh. Kaikki lapset harrastaa, ja mie kans. Lasten harrastuksiin matkaa 50km ja ne ajoittuu kolmelle arkipäivälle. Harrastusten aikana käyn joko pyörälenkillä osan lasten kanssa (pyörät autolla mukaan) tai juoksulenkillä. Myös kaupassa käyn harrastusten aikaan (lähin kauppa myös sen 40km päässä). Itselläni on myös lenkkeilyn lisäksi harrastus. Aikaa lapsile on paljon, koska ei ole toista aikuista viemässä osaa ajasta. Kotityöt iltaisin ja aamuisin, myös lapset auttavat.

Inhimillisiä ajatuksia, kyllä minua joskus omankin avioliiton aika ärsytti kun kaveri valitti siitä kun mies rakensi heille taloa työpäivän jälkeen + viikonloppuisin ja tätä kesti noin vuoden. Kun itse taas eli sitä liittoa, missä mies lähti töihin kun itse tuli töistä kotiin, ja mies oli töissä kaikki illat + viikonloput, eikä puhettakaan että olisi mitään taloja meille rakennellut. Yksin sain olla aina lasten kanssa ja yksin rakentaa tulevaisuuttakin. Mutta toki oikeasti ymmärrän että jos ja kun on tottunut siihen että toinen on paljon jakamassa kaikkea, niin tuntuu se muutos raskaalta. Turha näistä on mitään vastakkainasettelua tehdä. 

Nyt olen eronnut ja 80% ajasta yksin vastuussa lapsista. Lasten asioiden hoitamisesta sen lähemmäs 100%. Nyt on tavallaan helpompaa, kun ei tarvitse odottaa ja pettyä. Kukaan ei tule kotiin iltaisin vaikka oottaisin maailman tappiin, joten sitä ei tarvitse enää ootella. Viikonloput ja sen menot on kiinni ihan vain itsestäni, eipä tarvitse siihenkään odottaa toisen osallistumista. Siihenkin kuitenkin tottuu että on yksin. Tunnit minulta kyllä loppuu päivistä, ja se näkyy kodin siisteystasossa ja siinä että ennen hoidin asiat hyvin säntillisesti, nyt tekemättömien töiden lista on usein A4-kokoinen. Lapset ottaa aikansa ja lapset menee muiden asioiden edelle. 

Mutta ehkä tämäkin sitten kasvattaa. Jos löydän vielä uuden parisuhteen, osaan varmasti eri tavalla arvostaa kumppanin panosta ja läsnäoloa. Toki kun katson tätä kaoottista arkeani, ymmärrän että miehen täytyy olla hieman hullu jos tähän lähtisi. Huh. 

Itse nykyään YH:na (isä ei halua nähdä lapsiaan) ja sitä ennen perhehelvetissä eläneenä olen miettinyt, että en varmasti ikinä osaisi sopeutua sellaseen suhteeseen, että mukana oliskin yks kaks toinen aikuinen ihminen apuna arjessa. Kun sitä ei ole kokenut avioliitossa ja nyt jatkuu sama meno lasten kanssa eläessä, niin luultavasti en uskoisi todeksi semmosta miestä, joka tekis mitään lasten tai kodin eteen. Vissiin semmosiakin on, mutta osaisinko enää jakaa vastuuta?

On ikävä puolisoa. Siinä se. - Ja talosta kuuluu yön pimeydessä (kaikki valot ovat päällä...) ääniä, jotka eivät häiritse silloin, kun puolisoni on kotona.

- Tosin en sitä kenellekään valita, joten muiden ei tarvitse kärsiä ongelmattomasta ongelmastani :)

No ainakin ite näen asian niin, että kun on parisuhteessa ja lapsia, on kaksi aikuista vastuussa kodista, lapsista jne. Jos toinen on pois, on hoidettava itse kaikki vaikka olisi se toinen, jolle myös kuuluu vastuu. Yh:na on vaan tehtävä itse eikä siinä ole kellään muulla "velvollisuutta."

Mä oon nähnyt tilanteen monelta kantilta.

Kun esikoinen syntyi, lapsen isä teki reissutyötä, oli joka toisen viikon poissa. Se oli tosi raskasta, vauva oli valvovaa ja kutisevää tyyppiä. Tanssin monesti myöhään yöllä häntä hyssyttäen. Hoidin hänet täysin yksin ne omat viikot ilman mitään aikuista seuraa tai apua. Kun poika kasvoi ja sain äitiystäviä netin kautta, siellä joku suri, kun puoliso lähti kahdeksi päiväksi työmatkalle. Minä en saanut surra kun ei ollut kuulemma sama asia.

Kun poika oli 3 v, olin yksinhuoltaja ja siinä olikin venymistä. Päiväkoti oli auki puoli kuuteen ja silti välillä tuli tosi kiire lasta hakemaan. Onnellinen olin kuitenkin siitä, että elämä oli omassa hallussa ja sai itse tehdä kaikki päätökset.

Uuden puolisoni kanssa, olen saanut 2 lasta lisää. Hänen osallistumisensa: sairaiden lasten hoito, päiväkodista haku kun itse vein, ruuanlaitto, kotitöihin osallistuminen on mahdollistanut oman urakehitykseni. Yksinhuoltajana tämä olisi ollut täysin mahdotonta. Ja kun elämä on rakennettu kahden vanhemman varaan, niin kyllä vaatii venymistä vaikkapa miehen työmatkat tai sairastaminen.

Itsellä mies välillä osallistuu ja auttaa, välillä ei. Eli en voi koskaan luottaa, että osallistuu, joten olen alkanut tehdä kaiken itse ja yksin (siis tietenkin lasten kanssa) ja koen olevani kuin yh, mutta jossain huonon parisuhteen tapaisessa. On helpompaa kun mies on työmatkoilla, koska silloin on selvää että se ei osallistu. Koska en voi luottaa osallistumiseensa kun on kotona, ja olen alkanut vain hoitaa kaiken sitten yksin, niin sitten kun se yrittää osallistua (joskus harvoin) niin asiat menee ihan sekaisin, ei se tiedä yhtään mitä tehdä ja odottaa minulta tumput suorina yksityiskohtaisia ohjeita (esim. lasten hampaiden pesemiseen). On paljon helpompi tehdä itse kuin alkaa siinä vieressä ohjeistamaan toista ihan aasta alkaen ööhön asti. 

En kyllä koskaan opi ymmärtämään, miksi äidit aina vähättelevät toisiaan.

Mistään ei sopisi ikinä valittaa tai väsyä, koska jollakin on asiat huonommin.

En vaan suoraan sanoen ymmärrä, miksen minä saisi sanoa ääneen väsymystäni, vain koska joku on päättänyt tehdä lapsia ilman tukiverkkoja ja häntä takuulla väsyttää vielä enemmän(!).

Vierailija kirjoitti:

Sehän on ihan eri asia. Kyllä minuakin suhteessa stressasi se kun mies ei tehnyt mitään, ei eväänsä liikauttanut yli 10 vuoteen, mutta ei minua nyt haittaa asiat kun se ei ole täällä ja mikä on muuttunut, se että en joudu jatkuvasti pettymään elämässäni joka ikinen päivä. Kun stressi on pois niin koti on siisti kuin itsestään ja mitään painoa ei tunne enää missään. Se painolasti tulee jatkuvasta pettymisestä ja odotusten lataamisesta ihmiseen joka ei pysty mihinkään. Ei mene enää energiaa hukkaan kun odottaa laivaa lentokentälle.

Niinpä. On ihan eri asia odottaa, että joku muu tekee asian ja kokea pettymys ja kunnoituksen puute ihan koko ajan, kuin tehdä vain se asia itse. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yksinhuoltaja on liukuva käsite, toisille se on 24/7 yksin vastuu lapsista, toiselle se voi olla vuoroviikko systeemi, toisille se, että lapset on joka toinen viikonloppu toisen vanhemman luona. Haluaisin tietää, miten te yyhoot, jotka käytte kokopäivätöissä, ja joilla useampi kuin yksi lapsi, kuinka ehditte hoitamaan kaiken yksin? Harrastaako teidän lapset ja kuinka usein? Paljonko teillä lapset saa vanhemmalta aitoa, jakamatonta huomiota vuorokaudessa? Millä ajalla huolehditte omasta jaksamisesta ja hyvinvoinnista?

Vaikka olen yh-äiti en asu yksin. Minulla on kaksi lasta, jotka on kasvatettu pienestä pitäen ikätasonsa mukaisesti osallistumaan ja hoitamaan asioita. Nyt jo kouluikäiset lapset osaa esim. laittaa treenivaatteensa pesukoneeseen ja pestä ne ja tehdä ruuan valmiiksi kun olen toista hakemassa treeneistä. Siivousta helpottamaan on hankittu robotti-imuri ja jokainen kun vastaa, että asiat on järjestyksessä sotkua ei tule. Treenimatka on sitä aikaan jolloin käydään päivä läpi ja ruoka syödään aina yhdessä. Itsestäni huolehdin joko aamulla tai kun lapset ovat harrastuksessa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvä pointti. Ehkä ne ruikuttajat on tottuneet liian hyvään ja luulevat olevansa maailman suurimpia kärsijöitä.

Tää on totta. Eivät tiedä eivätkä ymmärrä mitä se oikea yksinoleminen on. Vähän sama kuin joltain amputoidaan käsi, niin toinen itkee rakennekynsien hintoja.

Mieheni exä on tällainen. Suorastaan itkee, että hän ei jaksa lapsia, vaikka lapset on molemmat jo ihan isoja lapsia, jotka hoitavat itse itsensä. Mä olin lähes koko lapseni alaikäisyyden ajan yh, lapsi sairastu kroonisesti, ja hänellä on myös neurologinen poikkeama. En itksenyt koskaan jaksamistani. En siis voi ymmärtää, enkä korvaani lotkauta hienohelmarinsessoille, joilla on kultalusikka pyllyssä niin tiukasti että itkettää.

Yhden lapsen äiti ei yleensä tajua lainkaan mitä elämä on kun lapsia on useampi.

Mulla on 3 lasta, kiitos vain. Normaalit terveet lapset eivät ole vaikeita ellet itse tee elämästäsi vaikeaa niiden kanssa.

Paino sanoilla normaali ja terve

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaikella kunnioituksella myös ydinperheitä on erilaisia. Se, että sinä yyhoona pärjäät ja jaksat on kunnioitettavaa, mutta on kummallista naureskella toisten väsymistä verraten omaan elämään. Täällä kirjoitteli toinen ”reissuleski”. En tiedä hänen miehensä työmatkojen määrää tai kestoa, omani tiedän. Miksikö en lähde reissuun, harrasta, järjestä kaikkea mukavaa itselle? Koska en voi suunnitella mitään, koskaan, ikinä päivää pitemmälle. Miehellä työmatkat voivat tulla tuntien varoitusajalla, kestää pari viikkoa, pari kuukautta ja pisin ollut puolisen vuotta. Ihan ilman aikaa varautua mitenkään. Soitto töihin, nyt pitää mennä nähdään sitten joskus. Ja lasten ollessa pieniä satelliittipuhelimella mies pystyi soittamaan joskus, mutta välissä oli viikkoja yhteydenpitoon. Nykyään helpompaa, kun on WhatsAppit ja muut. Kyllä se sekoittaa pakkaa ja on aika raskasta aina venyä ja venyä, kun ei tiedä koska toinen on kotona ja koska ei. Kaikkeen pitää aina varautua, että yksinkin selviää, mitään ei voi koskaan laskea miehen varaan. Ne lukemattomat syntymäpäivät, joulut ja muut lapsille tärkeät päivät, jolloin isi ei ollutkaan kotona. 16-vuotias poikani laski, että isi on ollut tasan kerran kotona hänen syntymäpäivänään. Ja kuka joustaa ja järjestää ja mukautuu, eikä koskaan saa vapaapäivää, kun on pakko olla hollilla, että miehen toimistopäivä muuttuukin kuukausien reissuksi. Lasten ikävä isäänsä on sekin minun paijattava pois. Erossa se tarvitsee tehdä vain kerran, minä teen sen useaan kertaan vuodessa. Ja arki taas jatkuu ja jatkuu. Kunnioittaen, miestänsä syvästi rakastava vaumo

Anteeksi nyt vaan, mutta minkä h*lvetin takia pitää tehdä lapsia kun miehen elämä on tommosta?!

Ei noin elävä mies sovellu isäksi, lapsiparat!

”Ne lukemattomat syntymäpäivät, joulut ja muut lapsille tärkeät päivät, jolloin isi ei ollutkaan kotona. 16-vuotias poikani laski, että isi on ollut tasan kerran kotona hänen syntymäpäivänään” ja ”miehen toimistopäivä muuttuukin kuukausien reissuksi. Lasten ikävä isäänsä on sekin minun paijattava pois.”

Sääliksi käy lapsia, todella.:(

Aivan hirveää epävarmuudessa elämistä, mihinkään eivät voi luottaa, jatkuvaa ikävää, toistuvia hylkäämiskokemuksia...

Enkä tosiaan ymmärrä, mikä pakko porsia tuollaisen ukon kanssa?

Lapsettomuus on joskus vastuullisin valinta, ja tässä tapauksessa miehestä ei selvästi vanhemmaksi ole.

Otan säälisi vastaan kiitollisena ja väsyneenä äitinä. Olisitpa ollut pikkulapsiarkea kanssani jakamassa, olisin ollut iloinen sinunlaisesta ystävästä jonka tukeen ja pysyvyyteen olisin voinut luottaa. Mutta ihan yksin jaksoin miehen opiskelut ja reissutyön katraamme kanssa. Yksikään ystävä ei rinnalla pysynyt, kun en ehtinyt kaikkiin rientoihin mukaan.

Nyt oli kysymys siitä, että mikä tekee kotona olosta haasteellista ja väsyttävää vaikka ei olekaan yh. Voin kertoa myös toisen näkökannan elämäämme. Isä oli hyvä ja osallistuva isä kotona ollessaan. Sitä ei vaan voinut ennakoida koskaan, mies edelleen reissaa sen 250-280 päivää vuodessa. Isä on onnistunut pitämään läheiset välit lapsiimme, juuri tuon hänen osallistuuvuutensa ja välittämisen ansiosta. Vaikka fyysinen läheisyys on puuttunut lasten elämästä ja myös minunkin, niin rakkautta ei ole puuttunut. Se ei poista sitä asiaa, että olen välillä ollut todella uupunut, venynyt ja venynyt.

Ps. Muutoin pidin kirjoituksestasi, mutta sanat porsia ja ukko... not nice

Riippuu siitä mihin on tottunut. Jos on tottunut siihen, että lasten hoito ym jaetaan puoliksi niin kyllä se on omalla tavalla rankkaa hoitaakin kaikki yksin tai se pettymys kun kuvittelet, että Jes viikonloppu ja mies kotona auttamassa ja mies ilmoittaakin menevänsä kavereiden kanssa kalaan viikonlopuksi.

Itse olen kolmen yh ja kyllä muistan, että välillä turhautti jäädä viikonlopuiksi yksin, kun mies meni omille menoilleen, kun olin odottanut viikonloppua kuin kuuta nousevaa, että mies olisi kotona apuna. Kyllä siinä pettymyksen ja turhautumisen tunteet nousivat pintaan.

Nyt taas yh:na arki sujuu omalla tavalla paremmin kun tiedän, että olen yksin vastuussa kaikesta, eikä ole toista auttamassa tai tukemassa.

Tänään kun vein lapset päiväkotiin tajusin taas tämän yksinhuoltajuuden karuuden, nimittäin koululaisten lomat. Esikoinen on nyt eskarissa eli ensi vuonna koulussa. Jos mies olisi vielä kuvioissa, niin voisimme ensivuonna pelata hänen työvuoroillaan esim tuon tulevan syysloman, että esikoisen ei tarvitsisi olla yksin kotona kokopäivää. Itse siis olen 8-16 päivätyössä (nyt hammaslääkärin odotusaulassa jos ihmettelette miksi tähän aikaan palstailen) tai sitten joudun pelaamaan kesälomilla eli säästämään viikon syyslomalle.

Ydinperheissä esim tälläiset asiat "yleensä" pystytään sumpilaan paljon paremmin, jos toinen vanhempi tekee esim vuorotöitä. yleensä myös Ydinperheissä on paremmat tukiverkostot, kun on molempien vanhempien puolelta sukua/tuttavia joilta voi pyytää apua (en siis väitä että kaikilla ydinperheillä olisi).

Muista kyllä itse myös marisseeni siitä, kun mies olikin viikonlopun omilla menoilla tai töissä. Nyt tuntuu hieman turhalta tuo oma narina, kun hoidan 24/7 yksin kaiken. Mies ottaa lapsia luokseen ehkä kerran kuussa, jos silloinkaan.