Lue keskustelun säännöt.
Pystyykö kukaan myöntämään, että lapset olivat virhe?
31.08.2019 |
Nii, otsikossa jo kysymys. Pystyykö joku sanomaan, että lapsi oli virhe? Kaatuuko kukaan omia lapsiaan?
Toivon asiallista keskustelua.
Kommentit (77)
Ensimmäinen lapseni 9v on todella toivottu ja rakastan häntä eniten koko maailmassa. Toinen lapsi, 10kk oli suunniteltu ja toivottu lapsi. Sain raskauden aikana tietää että odotan tyttöä, silloin aloin masentumaan ja inhosin raskautta. Kun lapsi syntyi en tuntenut suurta rakkautta jota tunsin esikoista kohtaan. Vauva ei herätä rakkautta minussa, vain ärsytystä ja välinpitämättömyyttä. Joten kadun toista lasta, olisi pitänyt jättää tekemättä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nautinnot nautittu kirjoitti:
Itselle lapset oli pelastus, kun olen liian hedonisti.
Lapset saavat ajattelemaan vähän muitakin kuin omaa napaansa.
Jos en olisi saanut lapsia ja päättänyt hankkia niitä, niin tuskin olisi terveys kestänyt neljään kymppiin.
Sen verran olen nauttinut elämässäni enemmän kuin monet muut ja lentänyt ympäri maapalloa paikasta toiseen hermosto hellänä ja tajunta yhtenä avaruutena.
Toisinaan vieläkin ihmettelen miten selvisin ne kaikki 24h/7 bilevuodet. Yhteensä 20-vuotta pelkkää bilettämistä aamusta iltaan ja en saanut gradua loppuun koskaan.
Toisaalta hyvä etten sentään plagioinut sitä.
Itse en ole pelkuri siinä mitä tulee elämän kaikkiin osa-alueisiin. Vein nautinnot huippuunsa ja huippuna olisi ollut itse kuolema. Nyt hankin lapset ja elätän lapset.
Eipä elämää voi täyteläisemmin viettää. Ajattelin yrittää myös vanhuutta. Otan elämästä kaikki osa-alueet irti. Ei tulisi mieleen hannaroida ja jättää jotain elämässä elämättä.
Välillä tuntuu että olisin joku Buddhan kaltainen nero. Toisaalta kaikki sanoo että olenkin. Siksi neuvon aina muita elämässä. Neuvoisin että hankkikaa lapsia ja lemmikkejä, niin saatte täyteläisemmän elämänpizzapohjan. Kuka nyt pelkkää taikinaa haluaa syödä, paitsi pelkurit :) :) :)
Onko siihen pizzaan pakko laittaa kaikkia mahdollisia huumeita?
Onko äitiydelle hyvä resepti sellainen, että mami on vähän tuhonnut tässä aivonsa, ja nyt ihan varmaan jaksaa olla teille hyvä mutsi?
Olet vieläkin varmaan jossain aineissa, kun käsket yhtäältä hankkia pizzaan pohjan, mutta toisaalta syytät sitten pelkuriksi jos haluaa syödä sitä pohjaa (pizzapohja on taikinaa!!!!)
Olet puhunut itsesi pussiin ja syvälle sinne valkoisiin jauhoisi, ja nolotat ihan kaikkia mammoja ja veloja noilla "minä olen buddhan vertainen nero" sekoiluillasi.
Vierailija kirjoitti:
Ensimmäinen lapseni 9v on todella toivottu ja rakastan häntä eniten koko maailmassa. Toinen lapsi, 10kk oli suunniteltu ja toivottu lapsi. Sain raskauden aikana tietää että odotan tyttöä, silloin aloin masentumaan ja inhosin raskautta. Kun lapsi syntyi en tuntenut suurta rakkautta jota tunsin esikoista kohtaan. Vauva ei herätä rakkautta minussa, vain ärsytystä ja välinpitämättömyyttä. Joten kadun toista lasta, olisi pitänyt jättää tekemättä.
Oletko ihan tosissasi?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos elämässä menestyy ja pääsee yhteiskuntaluokassa korkeimmalle jalustalle, niin lapset tulee ihan itsestään.
Se on konservatiivinen koodisto.
Ei kukaan merkittävä henkilö ole merkittävä ellei tällä ole perillisiä.
Lapsettomuus on minusta vähän sellaista luusereiden hypetystä, mutta en tosiaankaan kyllä halua dissata ketään lapsetonta. Ei kaikki voi saavuttaa elämässään menestystä ja huippua.
Meitä on moneksi ja ihmisen elämä on arvokas vaikkakin sinkkunakin.
Ihmisen elämässä lapset ovat yksi osavaihe ja muodollisuus kohti vanhuutta.
Apua miten alentuva kirjoitus :D Hyvä esimerkki siitä, että ei ne lapset mitä on ajattelumaailmaa oikeasti avarra
Monen kohdalla näyttää käyvän niin, että näkökulma asioihin kapenee vain siihen omaan perheeseen ja sen etujen vahtimiseen. Ihmiset ikäänkuin käpertyvät sen oman perheensä ympärille eikä mitään muuta ole olemassa tai kenelläkään muulla ole mitään väliä. Lapsettomat taas ovat usein kiinnostuneita monenlaisista asioista ja osaavat katsoa asioita muualtakin kuin vain omasta näkövinkkelistään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ensimmäinen lapseni 9v on todella toivottu ja rakastan häntä eniten koko maailmassa. Toinen lapsi, 10kk oli suunniteltu ja toivottu lapsi. Sain raskauden aikana tietää että odotan tyttöä, silloin aloin masentumaan ja inhosin raskautta. Kun lapsi syntyi en tuntenut suurta rakkautta jota tunsin esikoista kohtaan. Vauva ei herätä rakkautta minussa, vain ärsytystä ja välinpitämättömyyttä. Joten kadun toista lasta, olisi pitänyt jättää tekemättä.
Oletko ihan tosissasi?
Valitettavasti kyllä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oma isäni katuu. On kertonut sen suoraan ihan hyvähenkisessä keskustelussa. Minulla oli hyvä lapsuus ja hän oli hyvä isä, ja edelleen meillä on ihan ok välit. Mutta hän on sanonut, että jos tiennyt tai ajatellut tarkemmin, niin ei olisi halunnut lapsia. Lasten takia niin monen asian tekeminen hankaloitui, ja unelmia jäi niin paljon toteuttamatta ja hyvin introverttinä isä kärsi kovasti siitä lapsuusaikaamme hälinästä. Isä on kertonut minulle näistä asioista kun olen pohtinut omaa tilannettani - en ole ikinä lapsia halunnut, ajatuskin tuntuu raskaalta ja väsyttävältä, en kaipaa mitään lapsielämän elementtejä, koen että lapset estäisivät minua tekemästä itselleni tärkeitä asioita. Silti niin moni toitottaa että "kyllä vanhana sitten kaduttaa", että kysyin mm omilta vanhemmiltani miten itse ovat vanhemmuuden kokeneet pohtiessani, kaduttaako todella.
Siskollani on monta lasta, ja hän valittaa aivan jatkuvasti aivan kaikesta, mitä lapsiin ja perhe-elämään liittyy. Siis ihan koko ajan ja ihan kaikesta. Mutta ei silti toki kadu lapsiaan, ehei. Jos joku valittaisi samaan malliin työstään niin hänelle sanottaisiin, että vaihda työpaikkaa. Tai omakotitalon huoltohommista - muuta kerrostaloon. Mutta koska lapsia ei oikein poiskaan noin vain anneta, niin sitä katumusta ei ihan helposti tunnusteta itselle tai muille. Etenkään, kun ilmapiiri rehellisesti tästä kertovaa kohtaa on (täysin syyttä) yleensä aika hyinen.
Minusta avoimuus on parasta tässäkin. vanhemmuuden iloista ja hyvistä puolista saa ja pitää puhua, mutta myös, pettymys ja katumus ovat asioita, joita ei pitäisi joutua piilottelemaan.
Jos olisin arvannut miten elämä menee, olisin jättänyt lapset tekemättä, vaikka heitä ihan äärettömästi rakastankin. Lapset jäi erossa äidilleen, ja äiti on hankaloittanut, ja yrittänyt hankaloittaa ihan kaikkea minun elämääni lasten parhaan varjolla. Työni/harrastukseni/parisuhteeni/rahankäyttöni/puolisoni/ok-taloni/normi lomareissut/vanhempani/kaverini, kaikki ja koko elämäni on lapsilta lasten äidin mielestä jotenkin pois. Vaikka lapseni rakastavat minua todella paljon, niin tämä ainainen epäileminen ja valitus ja syyllistäminen lasten äidin puolelta on heikentänyt isyydentuntoani, ja elämänlaatua ylipäätään. Odotan malttamattomana sitä aikaa että molemmat lapset ovat 18v, ja sitä myöten en ole enää elatusvelvollinen lasten äidille, eikä kukaan voi yrittääkään määritellä miten ja missä omia lapsiani tapaan, ja mitä heidän kanssaan teen. Nykyisen vaimoni kanssa emme kumpikaan halunneet lapsia enää, joten tämä on ihan nappivalinta.
Et sinä hyvä mies ole "elatusvelvollinen lasten äidille" vaan omille lapsillesi. Sinä elätät omat lapsesi, olet sitten heidän äitinsä kanssa suhteessa tai et. Lapsi ei elä pyhällähengellä vaikka vanhemmat eroaakin. Miehillä on outo kuvitelma, että kun he eroavat , he alkavatkin elättää entistä vaimoaan, eivätkä omia lapsiaan elatusmaksuilla. Vaimosi varmaan maksaa lasten menoja huomattavasti enemmän plus hoitaa sinun(kin) lapset kun sinä lemmiskelet uuden puolisosi kanssa. Etävanhempi pääsee aina halvemmalla ja helpommalla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ensimmäinen lapseni 9v on todella toivottu ja rakastan häntä eniten koko maailmassa. Toinen lapsi, 10kk oli suunniteltu ja toivottu lapsi. Sain raskauden aikana tietää että odotan tyttöä, silloin aloin masentumaan ja inhosin raskautta. Kun lapsi syntyi en tuntenut suurta rakkautta jota tunsin esikoista kohtaan. Vauva ei herätä rakkautta minussa, vain ärsytystä ja välinpitämättömyyttä. Joten kadun toista lasta, olisi pitänyt jättää tekemättä.
Oletko ihan tosissasi?
Valitettavasti kyllä.
Tee palvelus teille molemmille ja anna lapsesi adoptioon. Se on paras ratkaisu teille molemmille ja kaksi elämää pelastuu. Sinun elämästäsi en kylläkään ole huolissani, mutta säälittää tuo viaton tyttölapsi. Pliis, anna hänet pois. Anna hänelle hänen arvoisensa elämä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos elämässä menestyy ja pääsee yhteiskuntaluokassa korkeimmalle jalustalle, niin lapset tulee ihan itsestään.
Se on konservatiivinen koodisto.
Ei kukaan merkittävä henkilö ole merkittävä ellei tällä ole perillisiä.
Lapsettomuus on minusta vähän sellaista luusereiden hypetystä, mutta en tosiaankaan kyllä halua dissata ketään lapsetonta. Ei kaikki voi saavuttaa elämässään menestystä ja huippua.
Meitä on moneksi ja ihmisen elämä on arvokas vaikkakin sinkkunakin.
Ihmisen elämässä lapset ovat yksi osavaihe ja muodollisuus kohti vanhuutta.
Apua miten alentuva kirjoitus :D Hyvä esimerkki siitä, että ei ne lapset mitä on ajattelumaailmaa oikeasti avarra
Joo lapsettomat luusereita ja lapset ovat muodollisuus?
Hyytävää luettavaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ensimmäinen lapseni 9v on todella toivottu ja rakastan häntä eniten koko maailmassa. Toinen lapsi, 10kk oli suunniteltu ja toivottu lapsi. Sain raskauden aikana tietää että odotan tyttöä, silloin aloin masentumaan ja inhosin raskautta. Kun lapsi syntyi en tuntenut suurta rakkautta jota tunsin esikoista kohtaan. Vauva ei herätä rakkautta minussa, vain ärsytystä ja välinpitämättömyyttä. Joten kadun toista lasta, olisi pitänyt jättää tekemättä.
Oletko ihan tosissasi?
Valitettavasti kyllä.
Tee palvelus teille molemmille ja anna lapsesi adoptioon. Se on paras ratkaisu teille molemmille ja kaksi elämää pelastuu. Sinun elämästäsi en kylläkään ole huolissani, mutta säälittää tuo viaton tyttölapsi. Pliis, anna hänet pois. Anna hänelle hänen arvoisensa elämä.
Mieti uudestaan, kokonaisuutta. Paraneeko oikeasti edes vauvan elämä, kun hänet annetaan tuossa iässä pois??? Oikein hyvällä tuurilla. ko äiti saattaa vielä rakastua lapseen, ainakin isänsä ja isosisarus rakastaa? Miten isomman sisaruksen elämä muuttuu, jos perheen vauva annetaan pois? Varmasti hänestäkin tulee onnellisempi, kuten toisen vanhemmankin. Niinkö? Viddu mikä puusilmä sä oot.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun vanhempien ei olisi ikinä pitänyt lisääntyä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos elämässä menestyy ja pääsee yhteiskuntaluokassa korkeimmalle jalustalle, niin lapset tulee ihan itsestään.
Se on konservatiivinen koodisto.
Ei kukaan merkittävä henkilö ole merkittävä ellei tällä ole perillisiä.
Lapsettomuus on minusta vähän sellaista luusereiden hypetystä, mutta en tosiaankaan kyllä halua dissata ketään lapsetonta. Ei kaikki voi saavuttaa elämässään menestystä ja huippua.
Meitä on moneksi ja ihmisen elämä on arvokas vaikkakin sinkkunakin.
Ihmisen elämässä lapset ovat yksi osavaihe ja muodollisuus kohti vanhuutta.
Apua miten alentuva kirjoitus :D Hyvä esimerkki siitä, että ei ne lapset mitä on ajattelumaailmaa oikeasti avarra
Monen kohdalla näyttää käyvän niin, että näkökulma asioihin kapenee vain siihen omaan perheeseen ja sen etujen vahtimiseen. Ihmiset ikäänkuin käpertyvät sen oman perheensä ympärille eikä mitään muuta ole olemassa tai kenelläkään muulla ole mitään väliä. Lapsettomat taas ovat usein kiinnostuneita monenlaisista asioista ja osaavat katsoa asioita muualtakin kuin vain omasta näkövinkkelistään.
Paitsi sen "lapsellisen" ihmisen vinkkelistä ;)
Minä kyllä väitän päinvastaista. Koska kyllähän sillä perheellisellä on myöskin pitkä kosketuspinta sinkkuna/lapsettomana oloon. Hän tietää yleensä molemmat olomuodot. Sekä perheellisenä, että ilman perhettä. Itsekin sain perheen vasta yli 30v joten suurimman osan elämästä olen elänyt ilman lapsia, eikä se elämä ole muistista kadonnut. Tiedän millaista on olla yksin/kumppanin kanssa kahdestaan. Tiedän myös, millaista on olla perheellinen. Itse ei onneksi ole tarvinnut lapsia katua ja nyt, kun nuorimmainenkin muutti kotoa, on elämä taan kumppanin kanssa kaksin elämistä. Mutta kyllähän ne lapset/nuoret niin paljon on elämään tuoneet lisää ja vain pelkkää hyvää, ettei sitä koskaan tarvitse katua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Osalla täällä käy lapsia sääliksi kun on tuollaiset vanhemmat. Tarvitseeko ihmetellä mielenterveys ja käytöshäiriö ongelmia...
Vierailija kirjoitti:
Kadun toista lasta. En kadu rakasta lastani itsessään, vaan kadun sitä triplaantunutta työmäärää. Toinen lapsi teki elämästämme jatkuvaa selviämistä päivästä toiseen. Vihaan elämääni pyykkivuorten ja ruuan laiton takana...
Pyykkivuorta ja ruuanlaittohan ei sua rassaisi, jos olisi vain yksi lapsi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos elämässä menestyy ja pääsee yhteiskuntaluokassa korkeimmalle jalustalle, niin lapset tulee ihan itsestään.
Se on konservatiivinen koodisto.
Ei kukaan merkittävä henkilö ole merkittävä ellei tällä ole perillisiä.
Lapsettomuus on minusta vähän sellaista luusereiden hypetystä, mutta en tosiaankaan kyllä halua dissata ketään lapsetonta. Ei kaikki voi saavuttaa elämässään menestystä ja huippua.
Meitä on moneksi ja ihmisen elämä on arvokas vaikkakin sinkkunakin.
Ihmisen elämässä lapset ovat yksi osavaihe ja muodollisuus kohti vanhuutta.
Apua miten alentuva kirjoitus :D Hyvä esimerkki siitä, että ei ne lapset mitä on ajattelumaailmaa oikeasti avarra
Monen kohdalla näyttää käyvän niin, että näkökulma asioihin kapenee vain siihen omaan perheeseen ja sen etujen vahtimiseen. Ihmiset ikäänkuin käpertyvät sen oman perheensä ympärille eikä mitään muuta ole olemassa tai kenelläkään muulla ole mitään väliä. Lapsettomat taas ovat usein kiinnostuneita monenlaisista asioista ja osaavat katsoa asioita muualtakin kuin vain omasta näkövinkkelistään.
Paitsi sen "lapsellisen" ihmisen vinkkelistä ;)
Minä kyllä väitän päinvastaista. Koska kyllähän sillä perheellisellä on myöskin pitkä kosketuspinta sinkkuna/lapsettomana oloon. Hän tietää yleensä molemmat olomuodot. Sekä perheellisenä, että ilman perhettä. Itsekin sain perheen vasta yli 30v joten suurimman osan elämästä olen elänyt ilman lapsia, eikä se elämä ole muistista kadonnut. Tiedän millaista on olla yksin/kumppanin kanssa kahdestaan. Tiedän myös, millaista on olla perheellinen. Itse ei onneksi ole tarvinnut lapsia katua ja nyt, kun nuorimmainenkin muutti kotoa, on elämä taan kumppanin kanssa kaksin elämistä. Mutta kyllähän ne lapset/nuoret niin paljon on elämään tuoneet lisää ja vain pelkkää hyvää, ettei sitä koskaan tarvitse katua.
Niin, tottakai sinä tiedät millaista lapseton elämä on kun olet sitä elänyt. Puhuinkin siitä, miten monen elämä ja näkökulma kaventuu vain sen oman perheen ympärille vanhemmaksitulon jälkeen.
Minä en kadu lapsiani. Vaikka etenkin nuoremman vauva-aika oli henkisesti erittäin kuluttavaa, en silti kadu että heidät halusin.
Kadun ainoastaan sitä, etten ehkä aina ole ollut sellainen vanhempi kuin olisin halunnut olla. En ole aina ollut tarpeeksi läsnä. En onnistunut pitämään perhettämme ehjänä, vaan me vanhemmat erosimme pitkän yrittämisen jälkeen. Näitä kadun, mutta en missään nimessä lapsiani.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ensimmäinen lapseni 9v on todella toivottu ja rakastan häntä eniten koko maailmassa. Toinen lapsi, 10kk oli suunniteltu ja toivottu lapsi. Sain raskauden aikana tietää että odotan tyttöä, silloin aloin masentumaan ja inhosin raskautta. Kun lapsi syntyi en tuntenut suurta rakkautta jota tunsin esikoista kohtaan. Vauva ei herätä rakkautta minussa, vain ärsytystä ja välinpitämättömyyttä. Joten kadun toista lasta, olisi pitänyt jättää tekemättä.
Oletko ihan tosissasi?
Valitettavasti kyllä.
Tee palvelus teille molemmille ja anna lapsesi adoptioon. Se on paras ratkaisu teille molemmille ja kaksi elämää pelastuu. Sinun elämästäsi en kylläkään ole huolissani, mutta säälittää tuo viaton tyttölapsi. Pliis, anna hänet pois. Anna hänelle hänen arvoisensa elämä.
Mieti uudestaan, kokonaisuutta. Paraneeko oikeasti edes vauvan elämä, kun hänet annetaan tuossa iässä pois??? Oikein hyvällä tuurilla. ko äiti saattaa vielä rakastua lapseen, ainakin isänsä ja isosisarus rakastaa? Miten isomman sisaruksen elämä muuttuu, jos perheen vauva annetaan pois? Varmasti hänestäkin tulee onnellisempi, kuten toisen vanhemmankin. Niinkö? Viddu mikä puusilmä sä oot.
Sinä se puusilmä olet. Olet valmis uhraamaan tämän tyttölapsen elämän sen takia, että hänen vanhempi sisaruksensa olisi kenties onnellisempi, kun hänellä on pikkusisar, jota äitinsä inhoaa. Ei toista lasta voi uhrata toisen lapsen onnen takia. Lapsi unohtaa, että hänellä on koskaan sisarta ollutkaan ja kun perheenäidillä on onnellinen olo ilman toista lasta, perheellä on parempi olla. Miksi lapsen pitäisi kasvaa kodissa, jossa äiti vihaa häntä? Lapsi herättää äidissä vain ärtymystä ja välinpitämättömyyttä. Kyllä lapsi aistii sen aika varhaisessa vaiheessa. Varsinkin kun äiti rakastaa isosisarusta ja toista vihaa. Ei pysty mitenkään kohtelemaan lapsia tasa-arvoisesti.
En myönnä, koska en koe siten, vaan ihan päinvastoin. Elämäni olisi ilman lapsia paljon tyhjempää. Tai sitten täyttäisin sen toisarvoisilla asioilla, joista en kuitenkaan saisi samoja tunteita, mitä saan lapsilta. USeimmiten hyvässä, joskus pahassakin. 931Heille saan myös antaa aitoa, pyyteetöntä rakkautta .
Olen lasten lisäksi tehnyt hyvän uran. Työni on ollut mielenkiintoista ja antoisaa ja sisältänyt paljon onnnistumisen tunteita. Mutta jos pitäisi valita työn ja lasten välillä, valitsisin lapset. Eikä tarvitsisi edes harkita asiaa.
Jotenkin surullista ajatella, että jotkut kokevat tarkoituksella tehdyt lapsensa virheeksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos elämässä menestyy ja pääsee yhteiskuntaluokassa korkeimmalle jalustalle, niin lapset tulee ihan itsestään.
Se on konservatiivinen koodisto.
Ei kukaan merkittävä henkilö ole merkittävä ellei tällä ole perillisiä.
Lapsettomuus on minusta vähän sellaista luusereiden hypetystä, mutta en tosiaankaan kyllä halua dissata ketään lapsetonta. Ei kaikki voi saavuttaa elämässään menestystä ja huippua.
Meitä on moneksi ja ihmisen elämä on arvokas vaikkakin sinkkunakin.
Ihmisen elämässä lapset ovat yksi osavaihe ja muodollisuus kohti vanhuutta.
Apua miten alentuva kirjoitus :D Hyvä esimerkki siitä, että ei ne lapset mitä on ajattelumaailmaa oikeasti avarra
Monen kohdalla näyttää käyvän niin, että näkökulma asioihin kapenee vain siihen omaan perheeseen ja sen etujen vahtimiseen. Ihmiset ikäänkuin käpertyvät sen oman perheensä ympärille eikä mitään muuta ole olemassa tai kenelläkään muulla ole mitään väliä. Lapsettomat taas ovat usein kiinnostuneita monenlaisista asioista ja osaavat katsoa asioita muualtakin kuin vain omasta näkövinkkelistään.
Paitsi sen "lapsellisen" ihmisen vinkkelistä ;)
Minä kyllä väitän päinvastaista. Koska kyllähän sillä perheellisellä on myöskin pitkä kosketuspinta sinkkuna/lapsettomana oloon. Hän tietää yleensä molemmat olomuodot. Sekä perheellisenä, että ilman perhettä. Itsekin sain perheen vasta yli 30v joten suurimman osan elämästä olen elänyt ilman lapsia, eikä se elämä ole muistista kadonnut. Tiedän millaista on olla yksin/kumppanin kanssa kahdestaan. Tiedän myös, millaista on olla perheellinen. Itse ei onneksi ole tarvinnut lapsia katua ja nyt, kun nuorimmainenkin muutti kotoa, on elämä taan kumppanin kanssa kaksin elämistä. Mutta kyllähän ne lapset/nuoret niin paljon on elämään tuoneet lisää ja vain pelkkää hyvää, ettei sitä koskaan tarvitse katua.
Niin, tottakai sinä tiedät millaista lapseton elämä on kun olet sitä elänyt. Puhuinkin siitä, miten monen elämä ja näkökulma kaventuu vain sen oman perheen ympärille vanhemmaksitulon jälkeen.
No mutta kaikkihan me eletään elämää ilman lapsia, ennen kuin niitä lapsia saadaan. Harva syntyy suoraan aikuiseksi ja vanhemmaksi. Kaikki me tiedetään millaista on elää ilman lapsia. Ja ne, kenellä on lapsia, tietää myös, millaista elämä on lasten kanssa. Lapseton ei voi oikeasti tietää, millaista on olla "lapsellinen", koska hänellä ei ole siitä kokemusta. Lapsellinen on elänyt elämää myös ilman lapsia. Mutta tietenkin elämässä on tärkeätä ne itselle tärkeät asiat. Ehkäpä perheelliselle ne lapset ja perheettömälle vaikka joku harrastus. Niistä sitten puhutaan ja niiden ympärillä elämä pyörii.
Rakastan lastani. En ole kovin hyvä äiti: huudan helposti, kun hermostun, paiskon tavaroita ja tukistankin välillä. Lapsi (2v) selvästi pelkää ja sanookin sen minulle. Hänellä jo jonkinlainen uhma ja minä en osaa siihen vastata oikein. En ollut varma halusinko koskaan lapsia, mutta tulin raskaaksi suunnitelematta ja jepilleristä huolimatta ja olin niin täysin rakastunut (ja edelleen olen) mieheen, että päätin lapsen pitää. Mies ei halunnut minua lopulta, ei oikein ollut koskaan halunnutkaan. Nyt kituuttelen pienellä palkalla yh:na ja haaveilen kouluunpaluusta. Lapsi kärsii huonosta äidistä ja isästä, jota näkee pari kertaa kuussa ja huudon ja itkun saattelemana aina isälleen menee.
Kuten sanoin, rakastan lastani, mutta hän ei ollut se lapsi, joka minun olisi pitänyt saada (jos saada ollenkaan). Tämä ei ollut se elämä mitä halusin. Useina öinä itken kuunnellessani lapseni hengitystä hänen vuokseen ja miten väärin häntä kohtaan oli saada tällainen äiti. Hän olisi ansainnut niin paljon parempaa kuin minä. Toivon, että saan tehtyä hänet onnelliseksi omalla tavallani.
Tämä on nyt elämäni ja se on paras elää parhaalla mahdollisella tavalla. Yritän elää täysillä ja olla onnellinen. Yritän olla parempi äiti.
Kadun toista lasta. En kadu rakasta lastani itsessään, vaan kadun sitä triplaantunutta työmäärää. Toinen lapsi teki elämästämme jatkuvaa selviämistä päivästä toiseen. Vihaan elämääni pyykkivuorten ja ruuan laiton takana...