Pystyykö kukaan myöntämään, että lapset olivat virhe?

Kai kaikki välillä miettii miten helppoa olisi ilman lapsia, minäkin. Mutta en silti kadu. Olen ylpeä lapsistani ja siitä millaisia heistä on kasvanut. Toivon myös joskus saavani lapsenlapsia ettei talo aivan hiljene kun lapset muuttavat kotoa, mihin on onneksi vielä aikaa.

Kyllä pystyn, lapsi olisi tarvinnut kypsemmän äidin ja ansainnut 100x paremman isän.

Enempää en lapsia halua, juuri siitä syystä että lapsienteko on itsekästä ellet todella ole valmistautunut siihen että seuraavat 18 vuotta uhraat todella uhraat elämäsi lapselle, lapsi ei pyytänyt tulla tänne maailmaan, sinä sen valitsit, se tulisi jokaisen vanhemman muistaa.

Mulla menee piuhat kiinni ja jos joskus lapsen haluan, paremminkin jos joskus koen olevani kykenevä hyvään vanhemmuuteen niin adoptoin tai annan sijoituskodin sitä tarvitsevalle.

Naisena olet aina päävastuussa, vaikka kuinka tasa-arvoa toitotetaan, se ei mene niin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos elämässä menestyy ja pääsee yhteiskuntaluokassa korkeimmalle jalustalle, niin lapset tulee ihan itsestään.

Se on konservatiivinen koodisto.

Ei kukaan merkittävä henkilö ole merkittävä ellei tällä ole perillisiä.

Lapsettomuus on minusta vähän sellaista luusereiden hypetystä, mutta en tosiaankaan kyllä halua dissata ketään lapsetonta. Ei kaikki voi saavuttaa elämässään menestystä ja huippua.

Meitä on moneksi ja ihmisen elämä on arvokas vaikkakin sinkkunakin. 

Ihmisen elämässä lapset ovat yksi osavaihe ja muodollisuus kohti vanhuutta.

Apua miten alentuva kirjoitus :D Hyvä esimerkki siitä, että ei ne lapset mitä on ajattelumaailmaa oikeasti avarra

Monen kohdalla näyttää käyvän niin, että näkökulma asioihin kapenee vain siihen omaan perheeseen ja sen etujen vahtimiseen. Ihmiset ikäänkuin käpertyvät sen oman perheensä ympärille eikä mitään muuta ole olemassa tai kenelläkään muulla ole mitään väliä. Lapsettomat taas ovat usein kiinnostuneita monenlaisista asioista ja osaavat katsoa asioita muualtakin kuin vain omasta näkövinkkelistään.

Tai ei.

Häyryn filosofipariskunta eli vain toisilleen ja hehkutti sitä ihan hirveästi. Kunnes mies otti ja erosi ja läksi ja perusti nopeaan tahtiin perheen toisen naisen kanssa.

Tai sitten nämä joiden perheeseen ei mahtunut lapsia, koska he halusivat työpäivän jälkeen keskeyttämättä viinilasillisen ääressä keskustella päivästään puolison kanssa ja viikonloppuisin valmistaa lasten häiritsemättä burgundinpataa pitkän kaavan mukaan ja golffata.  

On ihan ok miettiä etukäteen, onko itsestä vanhemmaksi ja puhua niistä vaikeuksista ja riittämättömyyden tunteista, joita vastaan on tullut. Mutta nykyään on jotenkin nitkahdettu tuossa valittamisessa  asteikon toiseen reunaan, tuntuu olevan muotia kaivaa esille sellaisiakin pelkoja ja mustia aukkoja, joita ei välttis ehkä ihan olekaan olemassa. 

Kannattaa luottaa itseensä ja puolisoon ja uskoa, että kyllä sitä pärjää vähän vähemmälläkin suorittamisella. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos elämässä menestyy ja pääsee yhteiskuntaluokassa korkeimmalle jalustalle, niin lapset tulee ihan itsestään.

Se on konservatiivinen koodisto.

Ei kukaan merkittävä henkilö ole merkittävä ellei tällä ole perillisiä.

Lapsettomuus on minusta vähän sellaista luusereiden hypetystä, mutta en tosiaankaan kyllä halua dissata ketään lapsetonta. Ei kaikki voi saavuttaa elämässään menestystä ja huippua.

Meitä on moneksi ja ihmisen elämä on arvokas vaikkakin sinkkunakin. 

Ihmisen elämässä lapset ovat yksi osavaihe ja muodollisuus kohti vanhuutta.

Apua miten alentuva kirjoitus :D Hyvä esimerkki siitä, että ei ne lapset mitä on ajattelumaailmaa oikeasti avarra

Monen kohdalla näyttää käyvän niin, että näkökulma asioihin kapenee vain siihen omaan perheeseen ja sen etujen vahtimiseen. Ihmiset ikäänkuin käpertyvät sen oman perheensä ympärille eikä mitään muuta ole olemassa tai kenelläkään muulla ole mitään väliä. Lapsettomat taas ovat usein kiinnostuneita monenlaisista asioista ja osaavat katsoa asioita muualtakin kuin vain omasta näkövinkkelistään.

Tai ei.

Häyryn filosofipariskunta eli vain toisilleen ja hehkutti sitä ihan hirveästi. Kunnes mies otti ja erosi ja läksi ja perusti nopeaan tahtiin perheen toisen naisen kanssa.

Tai sitten nämä joiden perheeseen ei mahtunut lapsia, koska he halusivat työpäivän jälkeen keskeyttämättä viinilasillisen ääressä keskustella päivästään puolison kanssa ja viikonloppuisin valmistaa lasten häiritsemättä burgundinpataa pitkän kaavan mukaan ja golffata.  

On ihan ok miettiä etukäteen, onko itsestä vanhemmaksi ja puhua niistä vaikeuksista ja riittämättömyyden tunteista, joita vastaan on tullut. Mutta nykyään on jotenkin nitkahdettu tuossa valittamisessa  asteikon toiseen reunaan, tuntuu olevan muotia kaivaa esille sellaisiakin pelkoja ja mustia aukkoja, joita ei välttis ehkä ihan olekaan olemassa. 

Kannattaa luottaa itseensä ja puolisoon ja uskoa, että kyllä sitä pärjää vähän vähemmälläkin suorittamisella. 

Mitä vikaa on ruoanvalmistamisessa ilman lasten jatkuvaa keskeyttämistä tai viinilasillisen juomisessa rauhassa päivän tapahtumista jutellen ilman lasten hälinää?

En kadu lasta jota rakastan eniten maailmassa, mutta välillä tämä perhe-elämä on suoraan sanottuna perseestä. Meillä ei ole juuri mitään tukiverkkoja, eli emme ole lapsen syntymän jälkeen olleet yhtään yötä erossa nyt 5-vuotiaasta lapsestamme. Olisi enemmän kuin mahtavaa saada mennä edes yhdeksi yöksi jonnekin kahdestaan miehen kanssa.  Lapsi on myös aika haastava monessa mielessä mutta silti rakkaampi kuin elämä itse.

En tiedä tekisinkö toisin jos voisin valita. Olin ennen yllätysraskautta melko varma vela, enkä varmaan olisi ollut onneton vaikka lasta en olisi koskaan saanut. Mutta nyt pidän tätä tilannetta kuitenkin parempana kuin elämää ilman lasta. 

Vierailija kirjoitti:

En kadu lasta jota rakastan eniten maailmassa, mutta välillä tämä perhe-elämä on suoraan sanottuna perseestä. Meillä ei ole juuri mitään tukiverkkoja, eli emme ole lapsen syntymän jälkeen olleet yhtään yötä erossa nyt 5-vuotiaasta lapsestamme. Olisi enemmän kuin mahtavaa saada mennä edes yhdeksi yöksi jonnekin kahdestaan miehen kanssa.  Lapsi on myös aika haastava monessa mielessä mutta silti rakkaampi kuin elämä itse.

En tiedä tekisinkö toisin jos voisin valita. Olin ennen yllätysraskautta melko varma vela, enkä varmaan olisi ollut onneton vaikka lasta en olisi koskaan saanut. Mutta nyt pidän tätä tilannetta kuitenkin parempana kuin elämää ilman lasta. 

Eli lyhennettynä sopeuduit tilanteeseen.

Musta on vaan hyvä että suomessa syntyvyys laskee. Se tarkoittaa sitä että naiset ei tyydy enää olemaan siinä prkuleen kohdun roolissa mitä on aivan liian pitkään ollut, missä miehen vastuu isänä?

Lapsia on lastenkodit täynnä, sinne hakemaan jos kokee että on vanhemmaksi.

Vierailija kirjoitti:

Rakastan lastani. En ole kovin hyvä äiti: huudan helposti, kun hermostun, paiskon tavaroita ja tukistankin välillä. Lapsi (2v) selvästi pelkää ja sanookin sen minulle. Hänellä jo jonkinlainen uhma ja minä en osaa siihen vastata oikein. En ollut varma halusinko koskaan lapsia, mutta tulin raskaaksi suunnitelematta ja jepilleristä huolimatta oja olin niin täysin rakastunut (ja edelleen olen) mieheen, että päätin lapsen pitää. Mies ei halunnut minua lopulta, ei oikein ollut koskaan halunnutkaan. Nyt kituuttelen pienellä palkalla yh:na ja haaveilen kouluunpaluusta. Lapsi kärsii huonosta äidistä ja isästä, jota näkee pari kertaa kuussa ja huudon ja itkun saattelemana aina isälleen menee.

Kuten sanoin, rakastan lastani, mutta hän ei ollut se lapsi, joka minun olisi pitänyt saada (jos saada ollenkaan). Tämä ei ollut se elämä mitä halusin. Useina öinä itken kuunnellessani lapseni hengitystä hänen vuokseen ja miten väärin häntä kohtaan oli saada tällainen äiti. Hän olisi ansainnut niin paljon parempaa kuin minä. Toivon, että saan tehtyä hänet onnelliseksi omalla tavallani.

Tämä on nyt elämäni ja se on paras . Lelää parhaalla mahdollisella tavalla. Yritän elää täysillä ja olla onnellinen. Yritän olla parempi äiti.

He apua. Lapsesi takia - ja itsesi myös. Lapsen isää et voi muuttaa mutta itseäni voit.

ja kyllä kasvatan tyttäreni todellakin niin että jos joskus lapsen halajaa valmistautuu siihen että yksin on pärjättävä. Tuskin haluaa sen jälkeen! Ammatti, ura ja sen jälkeen harkinta lapsesta pystyykö siihen yksin jos vaikka mues päättääkin häippästä, kuten suomalaisilla miehillä tapana on.

Ilman lapsia (3kpl) mulla ei olisi kolmekymppisenä kahta pysyvää synnytysvauriota (toinen leikattiin). Mä en kadu lapsia, mutta kyllä, olen hieman katkera siitä, että juuri mulle kävi näin.

Vierailija kirjoitti:

Ensimmäinen lapseni 9v on todella toivottu ja rakastan häntä eniten koko maailmassa. Toinen lapsi, 10kk oli suunniteltu ja toivottu lapsi. Sain raskauden aikana tietää että odotan tyttöä, silloin aloin masentumaan ja inhosin raskautta. Kun lapsi syntyi en tuntenut suurta rakkautta jota tunsin esikoista kohtaan. Vauva ei herätä rakkautta minussa, vain ärsytystä ja välinpitämättömyyttä. Joten kadun toista lasta, olisi pitänyt jättää tekemättä.

Kuulostaa hoitamatta jääneeltä synnytyksen jälkeiseltä masennukselta.

Vierailija kirjoitti:

Rakastan lastani. En ole kovin hyvä äiti: huudan helposti, kun hermostun, paiskon tavaroita ja tukistankin välillä. Lapsi (2v) selvästi pelkää ja sanookin sen minulle. Hänellä jo jonkinlainen uhma ja minä en osaa siihen vastata oikein. En ollut varma halusinko koskaan lapsia, mutta tulin raskaaksi suunnitelematta ja jepilleristä huolimatta ja olin niin täysin rakastunut (ja edelleen olen) mieheen, että päätin lapsen pitää. Mies ei halunnut minua lopulta, ei oikein ollut koskaan halunnutkaan. Nyt kituuttelen pienellä palkalla yh:na ja haaveilen kouluunpaluusta. Lapsi kärsii huonosta äidistä ja isästä, jota näkee pari kertaa kuussa ja huudon ja itkun saattelemana aina isälleen menee.

Kuten sanoin, rakastan lastani, mutta hän ei ollut se lapsi, joka minun olisi pitänyt saada (jos saada ollenkaan). Tämä ei ollut se elämä mitä halusin. Useina öinä itken kuunnellessani lapseni hengitystä hänen vuokseen ja miten väärin häntä kohtaan oli saada tällainen äiti. Hän olisi ansainnut niin paljon parempaa kuin minä. Toivon, että saan tehtyä hänet onnelliseksi omalla tavallani.

Tämä on nyt elämäni ja se on paras elää parhaalla mahdollisella tavalla. Yritän elää täysillä ja olla onnellinen. Yritän olla parempi äiti.

TUKISTAT?!! Tiesitkö, että se on laitonta?

Suomalaiset miehet = rusinat pullasta

vaikka kuinka alapeukutatte näin se on.

Ei vain oma kokemus vaan yleisesti kun ympärilleen katsoo.

Lasten hankkiminen ylipäätään ei kaduta, mutta se lukumäärä vähän kaduttaa. Nyt kun tajuaa, kuinka hyvä tuuri meillä on ollut, kun kolme vanhinta lastamme on kasvanut yhteiskuntakelpoisiksi kansalaisiksi, on alkanut hirvittämään ajatus siitä, että entä jos meillä ei noiden nuorempien lastemme kohdalla olekaan yhtä hyvä tuuri.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Rakastan lastani. En ole kovin hyvä äiti: huudan helposti, kun hermostun, paiskon tavaroita ja tukistankin välillä. Lapsi (2v) selvästi pelkää ja sanookin sen minulle. Hänellä jo jonkinlainen uhma ja minä en osaa siihen vastata oikein. En ollut varma halusinko koskaan lapsia, mutta tulin raskaaksi suunnitelematta ja jepilleristä huolimatta ja olin niin täysin rakastunut (ja edelleen olen) mieheen, että päätin lapsen pitää. Mies ei halunnut minua lopulta, ei oikein ollut koskaan halunnutkaan. Nyt kituuttelen pienellä palkalla yh:na ja haaveilen kouluunpaluusta. Lapsi kärsii huonosta äidistä ja isästä, jota näkee pari kertaa kuussa ja huudon ja itkun saattelemana aina isälleen menee.

Kuten sanoin, rakastan lastani, mutta hän ei ollut se lapsi, joka minun olisi pitänyt saada (jos saada ollenkaan). Tämä ei ollut se elämä mitä halusin. Useina öinä itken kuunnellessani lapseni hengitystä hänen vuokseen ja miten väärin häntä kohtaan oli saada tällainen äiti. Hän olisi ansainnut niin paljon parempaa kuin minä. Toivon, että saan tehtyä hänet onnelliseksi omalla tavallani.

Tämä on nyt elämäni ja se on paras elää parhaalla mahdollisella tavalla. Yritän elää täysillä ja olla onnellinen. Yritän olla parempi äiti.

TUKISTAT?!! Tiesitkö, että se on laitonta?

sivuilija mutta ilmeisesti tämä käytänne on ok, mitä muita ketjuja selannut. Noh mitähän ihminen luonteelleen voisi... kasvaa kuiskaisi yksi toiselle, mutta niin on hyvin kasvaneet että tätä sovelletaan vielä nykypäivänäkin.

Siinä sitä sitten ihmetellään kun uusioperheessä tukistetaan, lapsi traumatisoituu jossa ei moiseen ole tottunut, mutta aiheeton lasu eikö vain.

sossu sanoo että kaikki ok, niin kai se sitten on.

Hämmentävää miten paljon täällä on katumapäälle tulleita. Useampi kirjoitti että rakastaa lastaan mutta katuu silti, onko se jotenkin ristiriitaista? Vai eikö ole?

Meinasin aluksi kirjoittaa että kadun vain että tein miehelle, joka ei ollutkaan yhtä sitoutunut perhe-ajatukseen kuin itse olin. Mutta eihän tuo lapsi tuollainen olisi jonkun muun geeneillä. Juuri sen tietyn miehen kanssa lapsen halusin, en kenenkään muun, niin olisiko sitä tullut alkaneeksi laisinkaan lapsentekoon jonkun muun kanssa? Tuskinpa vain.

Helppoa ei ole ollut, niin ei se sitäkään voi olla. Tai on joissain asioissa, toisissa ei voi hyvällä tahdollakaan sanoa helpoksi. Ehkä lasta ei niin kevyesti kadu jos hänet on meinattu tosissaan ottaa sulta joskus pois. Kun on joutunut kuvittelemaan elämän ilman lasta, pelkäämään että ne piskuiset varpaat ei koskaan kasvaisi isommiksi. Ollut siinä ja siinä että jääkö se nyt henkiin edes ja onko sittenkään eläjäksi jos jääkin. Vai olisiko ensimmäisen keskenmeno jo sanellut saman? Alkaako se katuminen vasta kun lapsi kasvaa isommaksi? Tai onko nyt muodikasta katua lapsentekoa kun on tämä ilmastokriisi?

Onko se tämä alusta jolla keskustelu käydään, vauvafoorumille päätyy lapsiaan katuvat vanhemmat? Vai täälläkö sitä tajuaa vasta katuvansa?

Mitähän tässä pitäisi tapahtua että löytäisi itsensä katumasta lastaan.

En kadu. Mulla on yksi lapsi, pian jo täysi-ikäinen. Lapsen isästä erosin jo yli 10 vuotta sitten ja olen uudessa avioliitossa, jossa meillä ei ole yhteisiä lapsia. Halusimme aikuisen suhteen ilman pikkulapsiperheen huolia, ja olemme ratkaisuumme tyytyväisiä.

Lapsen kanssa ei ole ollut liian raskasta, kun vanhemmuus on jakautunut melko tasan meidän ja lapsen isän & hänen uuden vaimonsa kesken. Mieheni rakastaa lastani kuin omaansa, ja lapsi on tuonut elämäämme valtavan paljon sisältöä ja iloa. Silti emme ole joutuneet luopumaan omista ura- ym. tavoitteistamme. Lapsella on hyvät välit myös isäänsä ja äitipuoleensa. En voisi olla tyytyväisempi!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Rakastan lastani. En ole kovin hyvä äiti: huudan helposti, kun hermostun, paiskon tavaroita ja tukistankin välillä. Lapsi (2v) selvästi pelkää ja sanookin sen minulle. Hänellä jo jonkinlainen uhma ja minä en osaa siihen vastata oikein. En ollut varma halusinko koskaan lapsia, mutta tulin raskaaksi suunnitelematta ja jepilleristä huolimatta oja olin niin täysin rakastunut (ja edelleen olen) mieheen, että päätin lapsen pitää. Mies ei halunnut minua lopulta, ei oikein ollut koskaan halunnutkaan. Nyt kituuttelen pienellä palkalla yh:na ja haaveilen kouluunpaluusta. Lapsi kärsii huonosta äidistä ja isästä, jota näkee pari kertaa kuussa ja huudon ja itkun saattelemana aina isälleen menee.

Kuten sanoin, rakastan lastani, mutta hän ei ollut se lapsi, joka minun olisi pitänyt saada (jos saada ollenkaan). Tämä ei ollut se elämä mitä halusin. Useina öinä itken kuunnellessani lapseni hengitystä hänen vuokseen ja miten väärin häntä kohtaan oli saada tällainen äiti. Hän olisi ansainnut niin paljon parempaa kuin minä. Toivon, että saan tehtyä hänet onnelliseksi omalla tavallani.

Tämä on nyt elämäni ja se on paras . Lelää parhaalla mahdollisella tavalla. Yritän elää täysillä ja olla onnellinen. Yritän olla parempi äiti.

He apua. Lapsesi takia - ja itsesi myös. Lapsen isää et voi muuttaa mutta itseäni voit.

Mitä apua voin hakea? Voiko joku tehdä minusta paremman äidin? Tiedän itsekin, että tulostaminen on väärin ja se tapahtuu vain niinä hetkinä, kun mikään muu ei ole lapsen kanssa toiminut. On yritetty selittää rauhallisesti kasvotusten miksi jotain ei saa tehdä, sitten, otettu pois tekemästä pahaa, laitettu jäähylle (aina minun kanssa samassa huoneessa tuolille istumaan ja ilman lupaa ei saa nousta, noin minuutti), korotettu ääntä ja jos mikään eu noista auta, niin turhaudun ja otan kiinni niskahiuksista. En ole ylpeä, ja tiedän, että se ei ole mikään syy, mutta olen välillä vaan niin väsynyt, että käsitän itseni hetkeksi. Ja se pelottaa, koska vihaan väkivaltaa. Vihaan itseäni sen takia.

Eli mitä apua voin saada? Tiedän tekeväni väärin ja yritän aina estää itseni ja useimmiten onnistunkin, mutta en aina. Mitä se apu olisi? Huostaanotto? Ehkä se olisi lapselle parempi, kuin p*eka äiti niin kuin minä..