Lue keskustelun säännöt.
Tabu: kun et rakasta lapsiasi yhtä paljon
26.08.2019 |
Meillä tilanne seuraavanlainen:
Esikoinen (nyt 17v) on aina ollut ns helppo lapsi. Kuuntelee minua, ei haraa vastaan, ei tee tyhmyyksiä. On kiltti ja tottelevainen. On sillä omakin tahto, mutta silloin se tulee keskustelemaan asioista. Jutellaan hänen kanssaan oikeasti kaikesta ja tunnen olevani tosi läheinen hänen kanssaan.
Toinen, (tällä hetkellä 15v) puolestaan haraa vastaan joka asiassa. Mitä ikinä yritän hänelle puhua, niin kaikki on hänen mielestään valittamista. Tempparamenttinen (suuttuu helposti), mutta myös pitkävihainen. Vähän väliä tulee riitaa ihan turhista asioista. Ja hän ei myöskään puhu minulle asioistaan.
Olen ihan yrittämällä yrittänyt ymmärtää tätä nuorempaa ja suhtautua avoimesti häneen. Mutta lähes päivittäin löydän itseni riitelemästä hänene kanssaan. Jostain syystä vaan meidän luonteet ei sovi yhteen.
Molemmat ovat tietysti minulle rakkaita, mutta voin ihan rehellisesti sanoa, olevani PALJON läheisempi vanhimman kanssa.
Miten teillä: Onko kaikki lapset yhtä rakkaita?
Kommentit (76)
Käy jotenkin sääliksi tuota ap:n nuorempaa lasta
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaverini huutaa toiselle lapselleen. Kokee jostakin syystä vihaa häntä kohtaan, vaikka lapsi on vain lapsi.
On itsekästä hankkia lukuisia lapsia ja kohdella heitä eriarvoisesti. Hankkikaa apua, jos koette vihaa lastanne kohtaan.
15- ja 17-vuotiaat tytöt muksivat toisiaan ja huutavat? Ok, onhan se mahdollista, mutta kuulostaa erikoiselta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kunnon paskiaisvanhempi pitää suosikkeja ym. Toivottavasti maksaa kovimman mahdollisen hinnan siitä kun siirtyy ajasta iäisyyteen.
Jokainen alapeukuttaja osti itselleen 2 kuukautta lisäaikaa kiirastulessa
Sinä vaikutat juuri sellaiselta vaikealta tyypiltä, josta on mahdoton pitää. Oletko katsonut persoonallisuuttasi peiliin?
Oletko aina kiukkuinen, piikikäs ja puolustuskannalla? Valitatko kaikesta? Arvosteletko ääneen muita? Vaihteletko mielipiteitäsi ihan vain periaatteen vuoksi? Haetko huomiota oikuttelulla? Murjotatko ja loukkaannutko kaikesta? Oletko katkera? Käykö juuri sinulle aina niin? Onko koko maailma aina sinua vastaan?
Yritä kehittää itseäsi. Niin metsä vastaa kuin sinne huutaa.
Ymmärrän, että työnhakijat pannaan persoonallisuustesteihin. Joidenkin kanssa on vain niin hankala tulla toimeen.
Vierailija kirjoitti:
Tämä on yksi syy sille, että en halua lapsia. Kammottaa ajatus, että kotiini tupsahtaisi 24/7/365 olemaan ihminen, jonka luonne ei lainkaan sopisi yhteen kanssani.
En osaa ajatella että oma lapsi olisi joku taivaasta tippunut ylimaallinen olento, jota vain väistämättä, pakosti ja mystisesti "rakastaa" vaikka se olisi millainen. Kun tämähän se on se aina kuultu kulunut selitys: "totta kai sitä rakastaa kun se on oma lapsi"
Pah, silkkaa puppua.
Yksi raskaimmista asioista mitä tiedän on ne jutut, kun joutuu tilanteen pakosta olemaan tekemisissä sellaisten ihmisten kanssa, joiden kanssa ei tule ollenkaan toimeen. Olisi kamala kohtalo, jos oma lapsi olisi tuollainen ihminen. Mieluummin itse ympäröin itseni ihmisillä, joiden kanssa kukoistan kuin "omilla lapsilla".
Ikävä totuus on, että moni lapsi ei sovi luonteeltaan yhteen vanhempansa kanssa.
Hyvä vaan, ettet hanki. Noin narsistinen persoonallisuus osaa rakastaa vain itseään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ote eiliseltä:
Klo 23.45 ja minä ja mies nukutaan jo. Yht’äkkiä heräämme hirveään riitelyyn. Muksut muksivat toisiaan jo huutavat. Minä sanon tiukasti, että NYT LOPPUU ja otan lapset erilleen. Pyydän hyvin rauhallisesti molempia kertomaan mitä oikein tapahtui ja mistä riiitelevät. Vanhempi alkaa itkukurkussa kertomaan ja myöntää myös omat lyömisensä (ei siis yritä sälyttää koko asiaa nuoremman niskaan). Nuorempi puolestaan juoksee huoneeseensa ja paiskaa oven kiinni. Kun yritän käydä pyytämässä häntä kertomaan oman näkemyksensä siitä, mitä oikein tapahtui, huutaa hän vain minulle ja käskee painumaan ulos huoneestaan.
Molemmat sai saman rangaistuksen (puhelin pois vuorokaudeksi). Mutta minulle jäi inhottava fiilis, kun jäin juttelemaan ja lohduttamaan itkevää esikoista, mutta en pystynyt tekemään sitä nuoremmalle, koska aina käski minut pois.
Ja oikeasti pidin tosi tarkkaan huolta siitä, että en syyttänyt kumpaakaan enkä puhunut toiselle yhtään tiukempaan sävyyn kuin toiselle.
Voi olla, että nuorempi koki tulleensa väärin kohdeltua tässä tilanteessa (en tiedä) Ja vaikea tietää, kun ei suostu puhumaan vaan huutaa vaan: ”Mee ulos mun huoneesta”. Useampaan kertaan yritin antaa hänelle mahdollisuuden kertoa oman versionsa tapahtuneesta. Koska ainahan riitatilanteessa on kaksi hieman toisistaan poikkeavaa versiota ”totuudesta”.
Ja muistan, että eilen sanoin lasten tulevan hyvin toimeen keskenään. Sitten rupesin miettimään, niin itseasiassa viimeaikona ovat tapelleet tavallista enemmän. Ja esikoinen eilen itkikin minulle, että ei jaksa tappelua, kun hänelle jää aina niin paha mieli jälkikäteen. Ja paha mieli jäi varmaan nuoremmallekin. Ja paska fiilis jäi minullekin.
Ap
Nuorempi ei osaa käsitellä tunteitaan, tuollainen vetäytyminen ja paikalta pakeneminen tai puhumattomuus kertoo sen. Jos esimerkiksi lapsen vihastumiseen on vastattu ärtymyksellä tai suuttumalla tai syyttämällä, niin lapsi oppinut työntämään tunteet sivuun, eikä siis tunnista tai osaa tyynnytellä itseään. Lapsi parka on siellä huoneessaan ihan yksin niiden tunteiden kanssa joille ei osaa tehdä mitään. Voi myös olla ettei tunnusta tai konkreettisesti huomaa mitään vaikeiden tunteiden olemassaoloa, saattaa vain ilmetä itseinhona, yleisenä ärtymysenä tai purkautua muihin. Jos tuollaiselta yrittää kysyä miltä tuntuu tai tulla samaan tilaan keskustelemaan, niin se lapsi ei vain osaa ilmaista itseään tai edes nimetä tunteita, vaan melko varmasti on turhautunut ja purkaa sitä tunnetilaa. Pahimmassa tapauksessa alat kokea vain enemmän negatiivisia tunteita nuorimmaistasi kohtaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ote eiliseltä:
Klo 23.45 ja minä ja mies nukutaan jo. Yht’äkkiä heräämme hirveään riitelyyn. Muksut muksivat toisiaan jo huutavat. Minä sanon tiukasti, että NYT LOPPUU ja otan lapset erilleen. Pyydän hyvin rauhallisesti molempia kertomaan mitä oikein tapahtui ja mistä riiitelevät. Vanhempi alkaa itkukurkussa kertomaan ja myöntää myös omat lyömisensä (ei siis yritä sälyttää koko asiaa nuoremman niskaan). Nuorempi puolestaan juoksee huoneeseensa ja paiskaa oven kiinni. Kun yritän käydä pyytämässä häntä kertomaan oman näkemyksensä siitä, mitä oikein tapahtui, huutaa hän vain minulle ja käskee painumaan ulos huoneestaan.
Molemmat sai saman rangaistuksen (puhelin pois vuorokaudeksi). Mutta minulle jäi inhottava fiilis, kun jäin juttelemaan ja lohduttamaan itkevää esikoista, mutta en pystynyt tekemään sitä nuoremmalle, koska aina käski minut pois.
Ja oikeasti pidin tosi tarkkaan huolta siitä, että en syyttänyt kumpaakaan enkä puhunut toiselle yhtään tiukempaan sävyyn kuin toiselle.
Voi olla, että nuorempi koki tulleensa väärin kohdeltua tässä tilanteessa (en tiedä) Ja vaikea tietää, kun ei suostu puhumaan vaan huutaa vaan: ”Mee ulos mun huoneesta”. Useampaan kertaan yritin antaa hänelle mahdollisuuden kertoa oman versionsa tapahtuneesta. Koska ainahan riitatilanteessa on kaksi hieman toisistaan poikkeavaa versiota ”totuudesta”.
Ja muistan, että eilen sanoin lasten tulevan hyvin toimeen keskenään. Sitten rupesin miettimään, niin itseasiassa viimeaikona ovat tapelleet tavallista enemmän. Ja esikoinen eilen itkikin minulle, että ei jaksa tappelua, kun hänelle jää aina niin paha mieli jälkikäteen. Ja paha mieli jäi varmaan nuoremmallekin. Ja paska fiilis jäi minullekin.
Ap
Nuorempi ei osaa käsitellä tunteitaan, tuollainen vetäytyminen ja paikalta pakeneminen tai puhumattomuus kertoo sen. Jos esimerkiksi lapsen vihastumiseen on vastattu ärtymyksellä tai suuttumalla tai syyttämällä, niin lapsi oppinut työntämään tunteet sivuun, eikä siis tunnista tai osaa tyynnytellä itseään. Lapsi parka on siellä huoneessaan ihan yksin niiden tunteiden kanssa joille ei osaa tehdä mitään. Voi myös olla ettei tunnusta tai konkreettisesti huomaa mitään vaikeiden tunteiden olemassaoloa, saattaa vain ilmetä itseinhona, yleisenä ärtymysenä tai purkautua muihin. Jos tuollaiselta yrittää kysyä miltä tuntuu tai tulla samaan tilaan keskustelemaan, niin se lapsi ei vain osaa ilmaista itseään tai edes nimetä tunteita, vaan melko varmasti on turhautunut ja purkaa sitä tunnetilaa. Pahimmassa tapauksessa alat kokea vain enemmän negatiivisia tunteita nuorimmaistasi kohtaan.
Nyyyyh, ja kyyyynel.
Tai sittense vain on tuon lapsen tapa käsitellä asioita. Ei me käsitellä asioita samalla tavalla toistemme kanssa. Ei ole mitään yhtä hyvää ja täydellistä tapaa tehdä sitä, ja se pitää väen vängällä "opettaa" kaikille lapsille. Antakaa nyt herrantähden ihmisten olla omanlaisiaan persoonia!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ote eiliseltä:
Klo 23.45 ja minä ja mies nukutaan jo. Yht’äkkiä heräämme hirveään riitelyyn. Muksut muksivat toisiaan jo huutavat. Minä sanon tiukasti, että NYT LOPPUU ja otan lapset erilleen. Pyydän hyvin rauhallisesti molempia kertomaan mitä oikein tapahtui ja mistä riiitelevät. Vanhempi alkaa itkukurkussa kertomaan ja myöntää myös omat lyömisensä (ei siis yritä sälyttää koko asiaa nuoremman niskaan). Nuorempi puolestaan juoksee huoneeseensa ja paiskaa oven kiinni. Kun yritän käydä pyytämässä häntä kertomaan oman näkemyksensä siitä, mitä oikein tapahtui, huutaa hän vain minulle ja käskee painumaan ulos huoneestaan.
Molemmat sai saman rangaistuksen (puhelin pois vuorokaudeksi). Mutta minulle jäi inhottava fiilis, kun jäin juttelemaan ja lohduttamaan itkevää esikoista, mutta en pystynyt tekemään sitä nuoremmalle, koska aina käski minut pois.
Ja oikeasti pidin tosi tarkkaan huolta siitä, että en syyttänyt kumpaakaan enkä puhunut toiselle yhtään tiukempaan sävyyn kuin toiselle.
Voi olla, että nuorempi koki tulleensa väärin kohdeltua tässä tilanteessa (en tiedä) Ja vaikea tietää, kun ei suostu puhumaan vaan huutaa vaan: ”Mee ulos mun huoneesta”. Useampaan kertaan yritin antaa hänelle mahdollisuuden kertoa oman versionsa tapahtuneesta. Koska ainahan riitatilanteessa on kaksi hieman toisistaan poikkeavaa versiota ”totuudesta”.
Ja muistan, että eilen sanoin lasten tulevan hyvin toimeen keskenään. Sitten rupesin miettimään, niin itseasiassa viimeaikona ovat tapelleet tavallista enemmän. Ja esikoinen eilen itkikin minulle, että ei jaksa tappelua, kun hänelle jää aina niin paha mieli jälkikäteen. Ja paha mieli jäi varmaan nuoremmallekin. Ja paska fiilis jäi minullekin.
Ap
Nuorempi ei osaa käsitellä tunteitaan, tuollainen vetäytyminen ja paikalta pakeneminen tai puhumattomuus kertoo sen. Jos esimerkiksi lapsen vihastumiseen on vastattu ärtymyksellä tai suuttumalla tai syyttämällä, niin lapsi oppinut työntämään tunteet sivuun, eikä siis tunnista tai osaa tyynnytellä itseään. Lapsi parka on siellä huoneessaan ihan yksin niiden tunteiden kanssa joille ei osaa tehdä mitään. Voi myös olla ettei tunnusta tai konkreettisesti huomaa mitään vaikeiden tunteiden olemassaoloa, saattaa vain ilmetä itseinhona, yleisenä ärtymysenä tai purkautua muihin. Jos tuollaiselta yrittää kysyä miltä tuntuu tai tulla samaan tilaan keskustelemaan, niin se lapsi ei vain osaa ilmaista itseään tai edes nimetä tunteita, vaan melko varmasti on turhautunut ja purkaa sitä tunnetilaa. Pahimmassa tapauksessa alat kokea vain enemmän negatiivisia tunteita nuorimmaistasi kohtaan.
Nyyyyh, ja kyyyynel.
Tai sittense vain on tuon lapsen tapa käsitellä asioita. Ei me käsitellä asioita samalla tavalla toistemme kanssa. Ei ole mitään yhtä hyvää ja täydellistä tapaa tehdä sitä, ja se pitää väen vängällä "opettaa" kaikille lapsille. Antakaa nyt herrantähden ihmisten olla omanlaisiaan persoonia!
No sori, mutta samastun tuohon nuorempaan, sillä olin itse samanlainen ja sillä ettei mua osattu käsitellä lapsena, vaan pidettiin hankalana ja kaikkea + aina verrattiin helppoon ja kivaan isosiskoon niin kärsin siitä tosi paljon vieläkin, vaikka olen yrittänyt työstää asioita terapiassa jne.
Meillä taas oikeastaan toisin päin; nuorempi, joka on aina ollut hankala ja haastava, temperamenttinen ja hyvin erilainen kuin itse, on haastanut rakkautta ja rajojani varsinkin teini-iässä. Muutenkin on ollut huolta psyykkisestä voinnista ja koulunkäynnistä. Tämä on vaikuttanut siihen, että olen tehnyt hänen kanssaan tosi paljon työtä näiden kanssa. Tapellut, pitänyt rajoja, kertonut huolestani, ollut yhteydessä kouluun ja muihin auttaviin tahoihin, kannustanut, kulkenut vieressä, ollut taas huolissaan ja taas tapellut ja itkenyt. Näiden myötä meidän suhteesta on tullut tiivis, ja nyt,kun asiat helpottaa,olemme läheisiä. Rakkautta on ikään kuin koeteltu ja olen aan päättänyt ja lapselle sanonutkin, että ainoa tavoite on, että olemme hyvissä väleissä ja että minä olen tässä, tuli mitä tuli.
Vanhempi puolestaan on "kiltti tyttö", on ehkä huomaamattomuutensa vuoksi jäänyt jalkoihinkin eikä saanut huomiota nuoremman vuoksi, mutta on aina hoitanut kaiken hyvin. On myös tyypiltään sellainen "kaikki hvyin", eikä juuri puhu ajatuksistaan. Meidän suhde ei ole läheskään niin läheinen, päinvastoin olen vähän huolestunut tästä, mutta en saa häntä avautumaan. On vaan näennäisen tyytyväinen..
että näinkin voi olla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllähän noin voi käydä. Itse olen äidin lemppari ja veli isän, vituttaa kumminkin että sen huomaa et toinen vanhempi ei niinkään fiilaa tai ole asioista kiinnostunut :/
Montako vuotta takana tätä samaa ja montako edessä???
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla oli perheen kolmesta lapsista ns. Rankin murrosikä. Olin aggressiivisin, jääräpäisin, uhmasin kaikessa ja tein vähän vaikka mitä väärää mitä sisarukseni eivät tehneet. Nyt aikuisena voin sanoa vilpittömästi sen, että olen kiltein ja sympaattisin meistä kolmesta ja läheisimmissä väleissä vanhempieni kanssa...
Ei se murrosikä kaikkea kerro... Itse taisin polttaa oman elämäni jääräpäisyyden ja riidanhaastamisen kokonaan murrosiässä
Ihmiset on erilaisia eikä missään sanota, että perheenjäseniä pitää 'rakastaa' yhtä paljon. Kunhan on tasapuolinen, hyvä ja huolehtii, se riittää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oma näkemykseni on, ettei rakkautta voi olla eri määriä, 66se ei ole mikään mitattavissa oleva asia. Joko rakastaa tai sitten ei. Pitäminen on tietysti asia erikseen. Rakastan kaikkia perheenjäseniäni yhtä paljon, mutta pidän joistakin huomattavasti vähemmän kuin toisista.
Yrittäisitkö puhua kuopuksen kanssa silloin kun esikoinen ei ole paikalla? Voi tuntea vaikeutta puhua kun se hellitympi osaa noi jutut paremmin.
Varo esikoisen kyyneleitä. Sillä saa sun huomion 100%
Ote eiliseltä:
Klo 23.45 ja minä ja mies nukutaan jo. Yht’äkkiä heräämme hirveään riitelyyn. Muksut muksivat toisiaan jo huutavat. Minä sanon tiukasti, että NYT LOPPUU ja otan lapset erilleen. Pyydän hyvin rauhallisesti molempia kertomaan mitä oikein tapahtui ja mistä riiitelevät. Vanhempi alkaa itkukurkussa kertomaan ja myöntää myös omat lyömisensä (ei siis yritä sälyttää koko asiaa nuoremman niskaan). Nuorempi puolestaan juoksee huoneeseensa ja paiskaa oven kiinni. Kun yritän käydä pyytämässä häntä kertomaan oman näkemyksensä siitä, mitä oikein tapahtui, huutaa hän vain minulle ja käskee painumaan ulos huoneestaan.
Molemmat sai saman rangaistuksen (puhelin pois vuorokaudeksi). Mutta minulle jäi inhottava fiilis, kun jäin juttelemaan ja lohduttamaan itkevää esikoista, mutta en pystynyt tekemään sitä nuoremmalle, koska aina käski minut pois.
Ja oikeasti pidin tosi tarkkaan huolta siitä, että en syyttänyt kumpaakaan enkä puhunut toiselle yhtään tiukempaan sävyyn kuin toiselle.
Voi olla, että nuorempi koki tulleensa väärin kohdeltua tässä tilanteessa (en tiedä) Ja vaikea tietää, kun ei suostu puhumaan vaan huutaa vaan: ”Mee ulos mun huoneesta”. Useampaan kertaan yritin antaa hänelle mahdollisuuden kertoa oman versionsa tapahtuneesta. Koska ainahan riitatilanteessa on kaksi hieman toisistaan poikkeavaa versiota ”totuudesta”.
Ja muistan, että eilen sanoin lasten tulevan hyvin toimeen keskenään. Sitten rupesin miettimään, niin itseasiassa viimeaikona ovat tapelleet tavallista enemmän. Ja esikoinen eilen itkikin minulle, että ei jaksa tappelua, kun hänelle jää aina niin paha mieli jälkikäteen. Ja paha mieli jäi varmaan nuoremmallekin. Ja paska fiilis jäi minullekin.
Ap