Lue keskustelun säännöt.
Tabu: kun et rakasta lapsiasi yhtä paljon
26.08.2019 |
Meillä tilanne seuraavanlainen:
Esikoinen (nyt 17v) on aina ollut ns helppo lapsi. Kuuntelee minua, ei haraa vastaan, ei tee tyhmyyksiä. On kiltti ja tottelevainen. On sillä omakin tahto, mutta silloin se tulee keskustelemaan asioista. Jutellaan hänen kanssaan oikeasti kaikesta ja tunnen olevani tosi läheinen hänen kanssaan.
Toinen, (tällä hetkellä 15v) puolestaan haraa vastaan joka asiassa. Mitä ikinä yritän hänelle puhua, niin kaikki on hänen mielestään valittamista. Tempparamenttinen (suuttuu helposti), mutta myös pitkävihainen. Vähän väliä tulee riitaa ihan turhista asioista. Ja hän ei myöskään puhu minulle asioistaan.
Olen ihan yrittämällä yrittänyt ymmärtää tätä nuorempaa ja suhtautua avoimesti häneen. Mutta lähes päivittäin löydän itseni riitelemästä hänene kanssaan. Jostain syystä vaan meidän luonteet ei sovi yhteen.
Molemmat ovat tietysti minulle rakkaita, mutta voin ihan rehellisesti sanoa, olevani PALJON läheisempi vanhimman kanssa.
Miten teillä: Onko kaikki lapset yhtä rakkaita?
Kommentit (76)
Jos on kiusattu ja äiti tietää siitä muttei auta, on pahempi kuin ettei tiennyt ja ei siksi auttanut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minusta ei kuulosta siltä ettet rakastaisi tätä nuorempaa aivan yhtä paljon. Kuulostaa siltä että rakastat häntä valtavasti muttet vain osaa olla hänen seurassaan.
Vierailija kirjoitti:
Jos on kiusattu ja äiti tietää siitä muttei auta, on pahempi kuin ettei tiennyt ja ei siksi auttanut.
Silloin aikoinaan tietysti puutuin heti kun kuulin. Nyt kiusaaminen tytön mukaan loppunut. Mutta vaikutukset näkyy. Mutta miten auttaa kun toinen ei myönnä että mikään vaivaa.
Miljoona kertaa olen kertonut että kuumtelen ja autan niin paljon kuin osaan
Ja sanonut myös että jos minä en osaa auttaa niin etsitääm joku joka osaa
Tämä on yksi syy sille, että en halua lapsia. Kammottaa ajatus, että kotiini tupsahtaisi 24/7/365 olemaan ihminen, jonka luonne ei lainkaan sopisi yhteen kanssani.
En osaa ajatella että oma lapsi olisi joku taivaasta tippunut ylimaallinen olento, jota vain väistämättä, pakosti ja mystisesti "rakastaa" vaikka se olisi millainen. Kun tämähän se on se aina kuultu kulunut selitys: "totta kai sitä rakastaa kun se on oma lapsi"
Pah, silkkaa puppua.
Yksi raskaimmista asioista mitä tiedän on ne jutut, kun joutuu tilanteen pakosta olemaan tekemisissä sellaisten ihmisten kanssa, joiden kanssa ei tule ollenkaan toimeen. Olisi kamala kohtalo, jos oma lapsi olisi tuollainen ihminen. Mieluummin itse ympäröin itseni ihmisillä, joiden kanssa kukoistan kuin "omilla lapsilla".
Ikävä totuus on, että moni lapsi ei sovi luonteeltaan yhteen vanhempansa kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Minusta ei kuulosta siltä ettet rakastaisi tätä nuorempaa aivan yhtä paljon. Kuulostaa siltä että rakastat häntä valtavasti muttet vain osaa olla hänen seurassaan.
Luulen että olet aivan oikeassa
Mutta minua surettaa se etten osaa olla hänen seurassaan
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Erityisesti arvostaisin vinkkejä siitä, miten suhdetta toisen lapsen kanssa voisi yrittää kehittää
Harmittaa, että en tunne häntä yhtä läheiseksi
No vaikka sillä että kuuntelisit tätä lasta. Jos hän sanoo että valitat, voisko olla että valitat liikaa?
Mä olen ihan aikuinen ihminen, mutta meillä kaikilla lapsilla on jatkuvaa taistelua meidän isän kanssa. Vikahan on toki aina minussa tai meissä lapsissa (vanhimmat 40+v) isän mielestä. Kohtelee meitä lapsina, vaikka oltaisiin minkä ikäisiä tahansa. Silti lapsenakin vaadittiin joskus käytöstä niinkuin aikuiselta. Isä on mielestään aina oikeassa, ei pyytele anteeksi.
Haluaisin että olisi hyvät välit, mutta suurin ongelma on se että hänellä ei ole asiaa koskaan muuta kuin silloin kun on jotain valittamisen aihetta. Se valittamisen aihe on usein jokin turha, esim. jo se, kuka jätti maidon pöydälle on usein yli 2min keskustelu, jossa saarnataan niinkuin olisi tehnyt jotain anteeksiantamatonta (siinäkin tapauksessa ettei maitoa ole unohdettu pöydälle vaan olet jättänyt sen tarkoituksella pöydälle kun tarvitset sitä. Saarna tulee silti, vaikka kertoisit tämän).
En väitä sinun tekevän samoin, mutta mieti valitatko pienistä asioista ja onko teidän keskustelut pääosin riitoja. Et voi muuten pistää kaikkea jonkun ihmisen temperamentin piikkiin. Riitaan ja huonoihin väleihin ei riitä pelkkä lapsen temperamentti, vaan se on 2 ihmisen kommunikaation summa. Minunkin isäni pitää minua hankalana, mutta en riitele muiden ihmisten kanssa oikeastaan koskaan. Esim. Parisuhteeni ovat olleet hyvin seesteisiä. Olen tullut siihen tulokseen, että isäni täytyy olla jollain tavalla narsistinen.
Ja ei, en väitä sinua narsistiksi. Jos luulisin niin, en edes vastaisi tähän ketjuun. Oletan sinun olevan täysin normaali ihminen, joka voi vielä kyetä muuttamaan asioita vanhempi-lapsi-suhteessaan parempaan suuntaan. Isäni ei ole tähän kyennyt, vaikka miten olen yrittänyt välejämme parantaa. Sulla on vielä mahdollisuus ja siksi halusinkin kertoa oman kokemukseni.
On ihan hirveää kun oma vanhempi valittaa kaikesta, silloin tuntuu ettei osaa eikä kykene mihinkään. Että on täysi nolla. Aina kun kuulee oman vanhemman äänen, pelkää että mitähän valitusta sieltä on nyt tulossa. Sitten ihmetellään, miksi vastaa ärtyisästi kaikkeen. Kuvittele että olisit itse nalkuttavan ja negatiivisen ihmisen kanssa naimisissa, jaksaisitko vai olisiko se raskasta? Entä jos se ois oma vanhempi? Olisiko se mielestäsi yhtään sen parempi? Puolisosta voi erota, mutta omasta vanhemmasta ei. Oma vanhempi vaikuttaa itsetuntoon ja minäkuvaan aivan eri tavalla kuin puoliso. Voin sanoa, että jatkuva valittaminen ja vaativa asenne tekee lapsista kärttyisiä, masentuneita, ahdistuneita ja jopa itsemurhaan taipuvaisia. Jopa ei-aggreessiivinen lapsi voi käyttäytyä agressiivisesti.. joten sinuna yrittäisin todellakin korjata välinne jotenkin.. ja se välien korjaaminen lähtee aina itsestä käsin eikä niin, että vaatii toista muuttumaan. Se vaatii yritystä ja kärsivällisyyttä molemmilta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Erityisesti arvostaisin vinkkejä siitä, miten suhdetta toisen lapsen kanssa voisi yrittää kehittää
Harmittaa, että en tunne häntä yhtä läheiseksi
No vaikka sillä että kuuntelisit tätä lasta. Jos hän sanoo että valitat, voisko olla että valitat liikaa?
Mä olen ihan aikuinen ihminen, mutta meillä kaikilla lapsilla on jatkuvaa taistelua meidän isän kanssa. Vikahan on toki aina minussa tai meissä lapsissa (vanhimmat 40+v) isän mielestä. Kohtelee meitä lapsina, vaikka oltaisiin minkä ikäisiä tahansa. Silti lapsenakin vaadittiin joskus käytöstä niinkuin aikuiselta. Isä on mielestään aina oikeassa, ei pyytele anteeksi.
Haluaisin että olisi hyvät välit, mutta suurin ongelma on se että hänellä ei ole asiaa koskaan muuta kuin silloin kun on jotain valittamisen aihetta. Se valittamisen aihe on usein jokin turha, esim. jo se, kuka jätti maidon pöydälle on usein yli 2min keskustelu, jossa saarnataan niinkuin olisi tehnyt jotain anteeksiantamatonta (siinäkin tapauksessa ettei maitoa ole unohdettu pöydälle vaan olet jättänyt sen tarkoituksella pöydälle kun tarvitset sitä. Saarna tulee silti, vaikka kertoisit tämän).
En väitä sinun tekevän samoin, mutta mieti valitatko pienistä asioista ja onko teidän keskustelut pääosin riitoja. Et voi muuten pistää kaikkea jonkun ihmisen temperamentin piikkiin. Riitaan ja huonoihin väleihin ei riitä pelkkä lapsen temperamentti, vaan se on 2 ihmisen kommunikaation summa. Minunkin isäni pitää minua hankalana, mutta en riitele muiden ihmisten kanssa oikeastaan koskaan. Esim. Parisuhteeni ovat olleet hyvin seesteisiä. Olen tullut siihen tulokseen, että isäni täytyy olla jollain tavalla narsistinen.
Ja ei, en väitä sinua narsistiksi. Jos luulisin niin, en edes vastaisi tähän ketjuun. Oletan sinun olevan täysin normaali ihminen, joka voi vielä kyetä muuttamaan asioita vanhempi-lapsi-suhteessaan parempaan suuntaan. Isäni ei ole tähän kyennyt, vaikka miten olen yrittänyt välejämme parantaa. Sulla on vielä mahdollisuus ja siksi halusinkin kertoa oman kokemukseni.
On ihan hirveää kun oma vanhempi valittaa kaikesta, silloin tuntuu ettei osaa eikä kykene mihinkään. Että on täysi nolla. Aina kun kuulee oman vanhemman äänen, pelkää että mitähän valitusta sieltä on nyt tulossa. Sitten ihmetellään, miksi vastaa ärtyisästi kaikkeen. Kuvittele että olisit itse nalkuttavan ja negatiivisen ihmisen kanssa naimisissa, jaksaisitko vai olisiko se raskasta? Entä jos se ois oma vanhempi? Olisiko se mielestäsi yhtään sen parempi? Puolisosta voi erota, mutta omasta vanhemmasta ei. Oma vanhempi vaikuttaa itsetuntoon ja minäkuvaan aivan eri tavalla kuin puoliso. Voin sanoa, että jatkuva valittaminen ja vaativa asenne tekee lapsista kärttyisiä, masentuneita, ahdistuneita ja jopa itsemurhaan taipuvaisia. Jopa ei-aggreessiivinen lapsi voi käyttäytyä agressiivisesti.. joten sinuna yrittäisin todellakin korjata välinne jotenkin.. ja se välien korjaaminen lähtee aina itsestä käsin eikä niin, että vaatii toista muuttumaan. Se vaatii yritystä ja kärsivällisyyttä molemmilta.
Niin ja kun niitä vinkkejä kaipasit niin viettäkää stressitöntä aikaa yhdessä. Sitä itse ainakin kaipasin; että joku juttelisi minulle jostakin muustakin kuin valittamisen aiheesta. Keskustelkaa jostain aiheesta, mikä ei liity teihin kumpaankaan. Älä heitä keskustelun aikana mitään hyvää tarkoittaviakaan neuvoja ohimennen (esim "aina kannattaa x tilanteessa x) vaan jätä se keskustelu täysin neutraaliksi..
Tehkää jotain yhdessä, mikä kiinnostaa molempia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaikki mammat täällä väittää, että omat lapset on kaikki yhtä rakkaita tietenkin, mutta jokainen pystyy sanomaan omasta sisarussarjasta kuka on vanhemmillensa rakkain. Voi tietty olla eri lapsi isälle ja äidille.
Niin siis rakastaa sitä lasta joka muistuttaa itseään eniten ja on muutenkin helppo. Tietyllä tapaa ymmärrän, mutta sitten taas kuitenkin... tässä tapauksessa olisi hyvä jos lapsi voisi samaistua tai löytää yhteyden jomman kumman vanhemman kanssa niin ei haittaisi jos se olisi hieman etäinen/erilainen toisen kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tiedostan erittain hyvin, että en voi syyttää pelkästähän tätä lasta ja hänen luonnetta. Ilman muuta kyse on meidän välisestä suhteesta ja siinä on aina kaksi osapuolta. En väitä olevani täydellinen. Teen virheitä ilman muuta. Ja yritän huomata niitä myös pyytää anteeksi
Vierailija kirjoitti:
itse olen ollut lapsena se "vähemmän rakas" ja voin kertoa että sillä on ollut ja on edelleen ihan järjettömän suuri vaikutus elämässäni (mielenterveysongelmat). Ihan pienestä huomasin kyllä että äiti puolusti aina meistä siskoista toista ja sitten minä olin se hankala ja vaikea lapsi. Jos huomautin asiasta, niin minulle suututtiin ja sanottiin ettei se todellakaan ole totta. En muista että olisi esimerkiksi kysytty silloinkaan MIKSI minusta mahtoi tuntua siltä tai mitään muuta että olisin tuntenut edes tulleeni kuulluksi.
Vaikka periaatteessa meitä yritettiin aina kohdella tasapuolisesti ja sitä oikein sanallisesti korostettiin miten molemmat saa kaikkea saman verran, niin henkisesti koin ettei minua tuettu oikein millään tavalla ja sainkin joskus kuulla miten minua on vaikea rakastaa jne. Mutta väittäisin että lapsi aistii sen jos ei ole toivottu tai jos häntä ei rakasteta kuten sisaruksia ja se varmasti näkyy käytöksessä vanhempia kohtaan. Nyt aikuisena suhteet vanhemppin ovat tavallaan hyvät, mutta ettäiset, koen ettei minulla ole vanhemmilleni mitään annettavaa. En haluaisi katkeroitua, mutta se on tainnut tapahtua jo.
Mulla on vain yksi lapsi, jo aikuinen, mutta hän varmaan ajattelee samalla tavalla kuin sinä. Hän ei vain nää sitä omaa ansiotaan tapahtumissa koskaan, koska on vaikealuontoinen, eikä nää omissa tekemisissään mitään väärää koskaan. Tästä syystä hänestä tuntuu ettei häntä ole autettu, tai rakastettu, vaikka autettu on yli oman jaksamisen ja taloudellisen kyvyn. Kiittämättömyys on ollut palkkani tämän temperamettisen kiukkupyllyn kanssa. Edelleen sanon häntä rakastavani, ja tunnen niin hyvin vahvasti myös, mutta lapsi ei tätä edelleenkään usko, koska en ole ollut sellainen äiti kuin olisi hänen mielestään pitänyt olla, eli olla vaatimatta mitään, kypäränkäytöstä pöytätapoihin ja toisetn kunnioittmiseen, mutta antaa olisi pitänyt antaa kaikki hänen mitään itse tekemättä.
Toivon aina että hän "valaistuisi" jossain vaiheessa elämää, mutta taitaa olla turha toivo.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
itse olen ollut lapsena se "vähemmän rakas" ja voin kertoa että sillä on ollut ja on edelleen ihan järjettömän suuri vaikutus elämässäni (mielenterveysongelmat). Ihan pienestä huomasin kyllä että äiti puolusti aina meistä siskoista toista ja sitten minä olin se hankala ja vaikea lapsi. Jos huomautin asiasta, niin minulle suututtiin ja sanottiin ettei se todellakaan ole totta. En muista että olisi esimerkiksi kysytty silloinkaan MIKSI minusta mahtoi tuntua siltä tai mitään muuta että olisin tuntenut edes tulleeni kuulluksi.
Vaikka periaatteessa meitä yritettiin aina kohdella tasapuolisesti ja sitä oikein sanallisesti korostettiin miten molemmat saa kaikkea saman verran, niin henkisesti koin ettei minua tuettu oikein millään tavalla ja sainkin joskus kuulla miten minua on vaikea rakastaa jne. Mutta väittäisin että lapsi aistii sen jos ei ole toivottu tai jos häntä ei rakasteta kuten sisaruksia ja se varmasti näkyy käytöksessä vanhempia kohtaan. Nyt aikuisena suhteet vanhemppin ovat tavallaan hyvät, mutta ettäiset, koen ettei minulla ole vanhemmilleni mitään annettavaa. En haluaisi katkeroitua, mutta se on tainnut tapahtua jo.
Mulla on vain yksi lapsi, jo aikuinen, mutta hän varmaan ajattelee samalla tavalla kuin sinä. Hän ei vain nää sitä omaa ansiotaan tapahtumissa koskaan, koska on vaikealuontoinen, eikä nää omissa tekemisissään mitään väärää koskaan. Tästä syystä hänestä tuntuu ettei häntä ole autettu, tai rakastettu, vaikka autettu on yli oman jaksamisen ja taloudellisen kyvyn. Kiittämättömyys on ollut palkkani tämän temperamettisen kiukkupyllyn kanssa. Edelleen sanon häntä rakastavani, ja tunnen niin hyvin vahvasti myös, mutta lapsi ei tätä edelleenkään usko, koska en ole ollut sellainen äiti kuin olisi hänen mielestään pitänyt olla, eli olla vaatimatta mitään, kypäränkäytöstä pöytätapoihin ja toisetn kunnioittmiseen, mutta antaa olisi pitänyt antaa kaikki hänen mitään itse tekemättä.
Toivon aina että hän "valaistuisi" jossain vaiheessa elämää, mutta taitaa olla turha toivo.
No mutta teillähän on jotain yhteistä :D olette kummatkin jääräpäitä ja arvelette olevanne oikeassa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
itse olen ollut lapsena se "vähemmän rakas" ja voin kertoa että sillä on ollut ja on edelleen ihan järjettömän suuri vaikutus elämässäni (mielenterveysongelmat). Ihan pienestä huomasin kyllä että äiti puolusti aina meistä siskoista toista ja sitten minä olin se hankala ja vaikea lapsi. Jos huomautin asiasta, niin minulle suututtiin ja sanottiin ettei se todellakaan ole totta. En muista että olisi esimerkiksi kysytty silloinkaan MIKSI minusta mahtoi tuntua siltä tai mitään muuta että olisin tuntenut edes tulleeni kuulluksi.
Vaikka periaatteessa meitä yritettiin aina kohdella tasapuolisesti ja sitä oikein sanallisesti korostettiin miten molemmat saa kaikkea saman verran, niin henkisesti koin ettei minua tuettu oikein millään tavalla ja sainkin joskus kuulla miten minua on vaikea rakastaa jne. Mutta väittäisin että lapsi aistii sen jos ei ole toivottu tai jos häntä ei rakasteta kuten sisaruksia ja se varmasti näkyy käytöksessä vanhempia kohtaan. Nyt aikuisena suhteet vanhemppin ovat tavallaan hyvät, mutta ettäiset, koen ettei minulla ole vanhemmilleni mitään annettavaa. En haluaisi katkeroitua, mutta se on tainnut tapahtua jo.
Mulla on vain yksi lapsi, jo aikuinen, mutta hän varmaan ajattelee samalla tavalla kuin sinä. Hän ei vain nää sitä omaa ansiotaan tapahtumissa koskaan, koska on vaikealuontoinen, eikä nää omissa tekemisissään mitään väärää koskaan. Tästä syystä hänestä tuntuu ettei häntä ole autettu, tai rakastettu, vaikka autettu on yli oman jaksamisen ja taloudellisen kyvyn. Kiittämättömyys on ollut palkkani tämän temperamettisen kiukkupyllyn kanssa. Edelleen sanon häntä rakastavani, ja tunnen niin hyvin vahvasti myös, mutta lapsi ei tätä edelleenkään usko, koska en ole ollut sellainen äiti kuin olisi hänen mielestään pitänyt olla, eli olla vaatimatta mitään, kypäränkäytöstä pöytätapoihin ja toisetn kunnioittmiseen, mutta antaa olisi pitänyt antaa kaikki hänen mitään itse tekemättä.
Toivon aina että hän "valaistuisi" jossain vaiheessa elämää, mutta taitaa olla turha toivo.
Joskus vanhemman virhe on se, että tarkoittaa hyvää, mutta ei osaa vastata lapsen tarpeisiin. Esimerkiksi osalla menee sekaisin taloudellinen huolenpito ja ravitseminen rakkauden ja kuulluksi tulemisen tarpeiden kanssa. Sä voit auttaa vaikka kuinka paljon, mutta jos lapsi ei tule koskaan kuulluksi tai koe itseään hyväksytyksi, et tule koskaan täyttämään sitä puuttuvaa rakkaudennälkäistä tyhjiötä hänen sisällään.
Osa vanhemmista myös tukahduttaa lapsensa sekoittamalla huolenpidon ja sekaantumisen. Näitä kutsutaan jpskus helikopterivanhemmiksi. Lapsesta tulee avuton ja ahdistunut aikuinen, kun vanhempi ei luota hänen osaavan itse.. muitakin vanhmmuusmalleja sopii tähän sekaantumiseen, esim autotääriset perheet, joissa vanhempi on aina oikeassa...
Se että olet tarkoittanut hyvää, ei tarkoita että olisit toiminut oikein. Se että olet tehnyt asioita oikein, ei tarkoita että lapsesi pitäisi pysyä hiljaa niistä epäkohdista, joita välillänne on. Lapset rakastavat ja puolustavat vanhempiaan silloinkin, kun vahempi kohtelee heitä väärin, joten jos välit ovat aikuisenakin huonot, kannattaa oikeasti kuunnella, mitä toinen yrittää sanoa. Muuten välejä ei saa hyviksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kaikki mammat täällä väittää, että omat lapset on kaikki yhtä rakkaita tietenkin, mutta jokainen pystyy sanomaan omasta sisarussarjasta kuka on vanhemmillensa rakkain. Voi tietty olla eri lapsi isälle ja äidille.
No varmaan sisarukset ajattelevat, että rakkain on se, jonka kanssa ”sujuu” parhaiten. Mutta eivät huomaa omaa osuuttaan siinä, että heidän kanssaan on ”hankalampaa”. Ei se silti rakastamisesta kerro. Välillä ne helpot lapset joutuvat ihan sivuosaan vanhempiensa elämässä, kun huoli vaikeammasta lapsesta tms. vie energian.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaikki mammat täällä väittää, että omat lapset on kaikki yhtä rakkaita tietenkin, mutta jokainen pystyy sanomaan omasta sisarussarjasta kuka on vanhemmillensa rakkain. Voi tietty olla eri lapsi isälle ja äidille.
No varmaan sisarukset ajattelevat, että rakkain on se, jonka kanssa ”sujuu” parhaiten. Mutta eivät huomaa omaa osuuttaan siinä, että heidän kanssaan on ”hankalampaa”. Ei se silti rakastamisesta kerro. Välillä ne helpot lapset joutuvat ihan sivuosaan vanhempiensa elämässä, kun huoli vaikeammasta lapsesta tms. vie energian.
Tämä on aivan totta! Jos yhden kanssa on oikein paljon vaikeuksia, muut lapset joutuvat melkein kasvattamaan itse itsensä.
Ja siitä olen eri mieltä, että tässä olisi kyse siitä että esikoinen on enemmän samanlainen kuin itse olen. Ton juttelun ja avoimuuden suhteen esikoinen on kuin minä mutta monen muun asian suhteen ollaan itseasiassa aika samanlaisia tän nuoremman kanssa
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
itse olen ollut lapsena se "vähemmän rakas" ja voin kertoa että sillä on ollut ja on edelleen ihan järjettömän suuri vaikutus elämässäni (mielenterveysongelmat). Ihan pienestä huomasin kyllä että äiti puolusti aina meistä siskoista toista ja sitten minä olin se hankala ja vaikea lapsi. Jos huomautin asiasta, niin minulle suututtiin ja sanottiin ettei se todellakaan ole totta. En muista että olisi esimerkiksi kysytty silloinkaan MIKSI minusta mahtoi tuntua siltä tai mitään muuta että olisin tuntenut edes tulleeni kuulluksi.
Vaikka periaatteessa meitä yritettiin aina kohdella tasapuolisesti ja sitä oikein sanallisesti korostettiin miten molemmat saa kaikkea saman verran, niin henkisesti koin ettei minua tuettu oikein millään tavalla ja sainkin joskus kuulla miten minua on vaikea rakastaa jne. Mutta väittäisin että lapsi aistii sen jos ei ole toivottu tai jos häntä ei rakasteta kuten sisaruksia ja se varmasti näkyy käytöksessä vanhempia kohtaan. Nyt aikuisena suhteet vanhemppin ovat tavallaan hyvät, mutta ettäiset, koen ettei minulla ole vanhemmilleni mitään annettavaa. En haluaisi katkeroitua, mutta se on tainnut tapahtua jo.
Mulla on vain yksi lapsi, jo aikuinen, mutta hän varmaan ajattelee samalla tavalla kuin sinä. Hän ei vain nää sitä omaa ansiotaan tapahtumissa koskaan, koska on vaikealuontoinen, eikä nää omissa tekemisissään mitään väärää koskaan. Tästä syystä hänestä tuntuu ettei häntä ole autettu, tai rakastettu, vaikka autettu on yli oman jaksamisen ja taloudellisen kyvyn. Kiittämättömyys on ollut palkkani tämän temperamettisen kiukkupyllyn kanssa. Edelleen sanon häntä rakastavani, ja tunnen niin hyvin vahvasti myös, mutta lapsi ei tätä edelleenkään usko, koska en ole ollut sellainen äiti kuin olisi hänen mielestään pitänyt olla, eli olla vaatimatta mitään, kypäränkäytöstä pöytätapoihin ja toisetn kunnioittmiseen, mutta antaa olisi pitänyt antaa kaikki hänen mitään itse tekemättä.
Toivon aina että hän "valaistuisi" jossain vaiheessa elämää, mutta taitaa olla turha toivo.
Joskus vanhemman virhe on se, että tarkoittaa hyvää, mutta ei osaa vastata lapsen tarpeisiin. Esimerkiksi osalla menee sekaisin taloudellinen huolenpito ja ravitseminen rakkauden ja kuulluksi tulemisen tarpeiden kanssa. Sä voit auttaa vaikka kuinka paljon, mutta jos lapsi ei tule koskaan kuulluksi tai koe itseään hyväksytyksi, et tule koskaan täyttämään sitä puuttuvaa rakkaudennälkäistä tyhjiötä hänen sisällään.
Osa vanhemmista myös tukahduttaa lapsensa sekoittamalla huolenpidon ja sekaantumisen. Näitä kutsutaan jpskus helikopterivanhemmiksi. Lapsesta tulee avuton ja ahdistunut aikuinen, kun vanhempi ei luota hänen osaavan itse.. muitakin vanhmmuusmalleja sopii tähän sekaantumiseen, esim autotääriset perheet, joissa vanhempi on aina oikeassa...
Se että olet tarkoittanut hyvää, ei tarkoita että olisit toiminut oikein. Se että olet tehnyt asioita oikein, ei tarkoita että lapsesi pitäisi pysyä hiljaa niistä epäkohdista, joita välillänne on. Lapset rakastavat ja puolustavat vanhempiaan silloinkin, kun vahempi kohtelee heitä väärin, joten jos välit ovat aikuisenakin huonot, kannattaa oikeasti kuunnella, mitä toinen yrittää sanoa. Muuten välejä ei saa hyviksi.
Lapseni ei ole kokenut missään ihmissuhteessaan tulevansa kuulluksi, tai että häen tarpeisiinsa olisi vastattu, ja tämä johtuu siitä että sellaista henkilöä ei maailmassa ole olemassakaan, jonka vain antaa ja antaa ilman että saa mitään vastaan. Se on sellaista välillä kun ei ole neurologisesti kaikki ihan kohdillaan. Meillä on onneksimeidän epäkohtia ovat olleet se seikat, jotka eivät ole menneet lapseni mielen mukaan. hän on jäänyt aina vellomaan jokaiseen pieneen vastoinkäymiseen, sellainen kun luonnostaan on. Hyvät välit lapseni kanssa, niin hyvät kuin hänen kanssaan ylipäätään välit voivat kenelläkään olla. Lapseni on jo hyvästi aikuinen, ja minulla on enemmän kokemusta hänestä, ja hänentyyppisistään ihmisistä kuin kellään muulla täällä, ja ihan sitä myöten, että olemme opettaneet myös pitkälle lukeneita ammattilaisia tämän tyyppisissä asioissa. Tästä syystä voin myös lämpimästi sanoa ap:lle, ettei hänellä ole mitään huolta. Me emme pysty ohjaamaan ja päättämään lastemme luonteenlaatuja, eikä lapsi ole meidän kasvatuksemme summa, vaan hänessä on myös omat luontaiset puolensa, joiden kanssa lapsen pitää itse saada olla niin kuin kokee parhaaksi.
Kannattaa yrittää ymmärtää nuorempaakin. Olisiko jotain mt-ongelmaa mukana? Oletko liian kova auktoriteetti ja itsepäinen kasvattaja? Sukulaisperheessä äiti oli kova jyräämään kaiken alleen ja juuri tämä nuorin lapsi perheessä oli myös jäärä, eikä saanut itseään ja ajatuksiaan esille. Loppujen lopuksi nuoremmasta kuoriutui narkkari. Oli ilmeisesti ahdistustaan lievittänyt huumeilla. Kotona ei ollut keskusteluyhteyttä. Eli tsemppiä ap:lle ja kannustetaan löytämään uusia keinoja kohdata nuorempi lapsi.
Voin jo tässä äitiyden alkutaipaleella (lapset 6- ja 4-vuotiaat) sanoa, että ns. suosikki on aina olemassa, jonkun kanssa kemiat vain kohtaavat paremmin - näin se menee vieraidenkin kanssa. Siinä ei ole mitään pahaa, mutta ketään ei saa suosia tai näyttää sitä, että toisen kanssa kolahtaa paremmin. Rakkaita ne kaikki omat lapset kuitenkin ovat.
Erilaiset persoonat, erilaiset kemiat. Ei kannata tuntea huonoa omatuntoa asiasta. Muistat vaan reiluuden ja rakkauden rajoilla niin hyvin menee! :)
Niin mutta kun aloittaja sanoo aloituksessaan ja jo ihan otsikossa että kyse on siitä että toista lasta rakastaa enemmän kuin toista, kun hän ei ymmärrä sitä eroa että mikä on rakkaus ja mikä on se kun tulee hyvin toimeen ja kaveeraa.