Miksi ihmiset valittavat omista lapsistaan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voi herranjestas mikä kysymys. Miksi ihmiset valittavat yhtään mistään mikä ajoittain aiheuttaa heille haastetta? Koska se on tunteiden purkamista, mikä lähtökohtaisesti on terveellistä. Aina voi valittaa kunnioittavasti tai epäkunnioittavasti. Se on merkityksellinen asia ja se erottaa typerykset normaalista inhimillisyydestä. Se, että ei pysty ymmärtämään ollenkaan toisen ihmisen huolia edes mielikuvituksen tasolla, on huolestuttavinta kaikesta. Jos ei nyt pysty kuunteleen, niin älä kuuntele, mee pois somesta tai nouse kahvipöydästä. Mutta se, että kaikki ihmiset olis vain shamppanja ja vaahtokarkkikuplassa tällaisina aikoina kun on monta haastavaa asiaa VARSINKIN perheellisillä kaikesta rakkaudesta huolimatta (rakkaus ei yksin ratkaise ongelmia), on denialistin utopia. 

Onko niistä lapsista pakko valittaa koko ajan? Ei kukaan ole kieltänyt sitä, että joskus vähän päästelee höyryjä. Jokainen on itse vastuussa siitä minkä kuvan omasta suhtautumisestaan jälkikasvustaan antaa. Jos suusta tulee pelkkää törkyä, pitäisikö sen naapurin Ritvan lukea ajatuksesi ja tietää, että oikeasti lapsesi ovat sinulle elämäsi suurin ilo?

Et sitten ymmärtänyt lukemaasi? 

 

"Voi valittaa epäkunnioittavasti ja kunnioittavasti". Mitä sinä minulta tämmöisiä kyselet, kysele niiltä rääväsuilta keitä nyt maalitat. 

Aika merkittävä osa vanhemmista, myös niistä siististi pukeutuvista ja korkeakoulutetuista asiantuntijatehtävissä olevista, puhuu lapsistaan pääsääntöisesti ikävästi. Moni todella sokeutuu sille miten huonon ja kiittämättömän kuvan antaa itsestään vanhempana. 

En ole tavannut juurikaan vanhempia, jotka vain valittaisivat lapsistaan. Joten herää kysymys, että mitä aloittaja siis tarkoittaa lapsesta valittamisena? Vai eikö elämääni vain kuulu sellaisia vanhempia? Omalla lapsellani on tarkkaavaisuuden ja keskittymisen haasteita ja tämä tekee elämästä joskus hieman raskaampaa, mutta en valita lapsestani, vaan ymmärrän häntä. Tiedän että hän ei tahallaan hölmöile, ole yliaktiivinen ja levoton vaan hänen hermostonsa nyt vain yksinkertaisesti on sillä tavalla vielä kehittymätön. Joten en myöskään hauku lasta enkä ajattele, että lapsi on tahallaan tottelematon tai levoton ja että lapsi tahallaan hölmöilisi. Kumppanilleni saatan joskus todeta, että onpa ollut raskas päivä, jos olen itse aivan naatti ja lapsella apinat hakkaa peltejä yhteen pään sisällä yhä kiihtyvällä vauhdilla, mutta sehän on vain normaalia elämää. On helpompia ja haastavampia päiviä. En tiedä sitten ottaako joku esimerkiksi tällaisen valittamisena? Ohis