Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Läheisensä äkillisesti menettäneet (vertaistukea)
22.08.2019 |
Läheiseni kuoli jonkin aikaa sitten aivan yhtäkkiä sairaskohtaukseen. Hänet vain löydettiin kotoaan kuolleena. Vielä ei tietenkään ole selvyyttä mikä kuoleman aiheutti, mutta haudan lepoon hänet on jo laskettu. Kuolema tuli täysin puun takaa, kukaan ei olisi osannut aavistaa sitä. Suht nuori (alle 50v) perusterve, normaalia elämää viettävä ihminen vietiin ihan yhtäkkiä. Olen käynyt terapiassa jo ennen hänen kuolemaansa ja siellä on toki puhuttu hänen kuolemastaan, mutta tuntuu, etten saa sieltä tarpeeksi irti. On niin monenlaisia tuntemuksia ja ajatuksia, joihin terapeutilla on sanoa vain jotain ympäripyöreää. Surun tunteetkin vaihtelevat ja tunnen syyllisyyttä siitä, etten sure häntä kaiken aikaa ja ajoittain tunnen jo unohtaneenikin hänet. Olisi kiva kuulla muiden samassa tilanteissa olleiden kokemuksia/tarinoita/käytännön neuvoja, jotka auttaisivat jaksamaan. Lisäksi ottaisin mielelläni vastaan kirjaehdotuksia aiheeseen liittyen.. Tukiverkko minulta löytyy, mutta ei ketään kuka olisi kokenut saman tilanteen kuin minä.
Kommentit (5)
Otan osaa ❤️ Menetin äitini pari kuukautta sitten ja ihan samoja fiiliksiä on. Mielialat ja suru heittelee, välillä itken koko päivän ja saatan seuraava päivänä nauraa ihan täysillä ja unohtaa kaiken. Tunnen myös itse hiukan syyllisyyttä, mutta mua helpottaa se ajatus että ei se edesmennyt haluaisi että elämä loppuu hänen kuolemaan. On ihan oikein itkeä, nauraa, olla surullinen ja olla vihainen. Kaikki tunteet on sallittuja. Varsinkin kun ajattelin, että suru vaan tulee ja menee, mutta nyt pari viikkoa ollut semmoinen olo etten ole oikeastaan surrut vaan keskittynyt elämään. Tiedän, että vaikeita hetkiä on vielä tulossa. Supsittelen sulle Hanna Ekolan kirjaa "Surulla on aikansa", mitä voi itse täyttää. Mua se on auttanut, kun on saanut ns. surun paperille ja muistoksi. Voimia sinulle!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Otan osaa menetykseesi. <3 minulta kuoli läheinen yhtäkkiä onnettomuudessa, nuori oli. Siitä on jo aikaa, mutta vaikeaa sitä edelleen on hyväksyä. Ongelma lienee ollut se, että läheiseni vaikenivat tapahtumasta eivätkä osanneet puhua tunteistaan. Siksi en myöskään itse uskaltanut.
En oikein osaa neuvoa kuin että jaa suruasi muiden kanssa ja hakeudu tarvittaessa traumaterapiaan, ettei tapahtuma jää vainoamaan sinua pidemmäksi aikaa kuin on surun kannalta tarkoituksenmukaista. Mielenterveysseura taitaa järjestää vertaisryhmiä äkillisesti läheisensä menettäneille. Paljon tsemppiä ja onnea elämääsi!
Kiitos! Nuo vertaisryhmät olisivat hyviä, mutta niitä harvoin järjestetään minun paikkakunnalla. On se kyllä varmasti sen verran auttavaa että ehkä kannattaisi mennä pidemmällekin tapaamisiin. Olemme mun läheisten kanssa kyllä puhuneet tapahtumasta, mutta kellään ei ollut samanlaisia välejä menehtyneeseen kuin minulla, niin tuntuu etten tule aivan ymmärretyksi. Traumaterapia on hyvä vinkki! Kiitos vielä sinulle ja voimia sinulle, vaikka menetyksestä aikaa onkin <3
Vierailija kirjoitti:
Otan osaa ❤️ Menetin äitini pari kuukautta sitten ja ihan samoja fiiliksiä on. Mielialat ja suru heittelee, välillä itken koko päivän ja saatan seuraava päivänä nauraa ihan täysillä ja unohtaa kaiken. Tunnen myös itse hiukan syyllisyyttä, mutta mua helpottaa se ajatus että ei se edesmennyt haluaisi että elämä loppuu hänen kuolemaan. On ihan oikein itkeä, nauraa, olla surullinen ja olla vihainen. Kaikki tunteet on sallittuja. Varsinkin kun ajattelin, että suru vaan tulee ja menee, mutta nyt pari viikkoa ollut semmoinen olo etten ole oikeastaan surrut vaan keskittynyt elämään. Tiedän, että vaikeita hetkiä on vielä tulossa. Supsittelen sulle Hanna Ekolan kirjaa "Surulla on aikansa", mitä voi itse täyttää. Mua se on auttanut, kun on saanut ns. surun paperille ja muistoksi. Voimia sinulle!
Osanotot myös sinulle! <3 Tuo on kyllä aivan liikaa toistettu että "eihän hän haluaisi että sinä..", vaikka onhan siinä totuuden siemen. Samat tuntemukset täälläkin. Suru menee ja tulee, mutta ei toisaalta koskaan katoa. Tuo itse täytettävä kirja kuulostaa mielenkiintoiselle, jonkinlaista päiväkirjaa olen pitänyt, mutta vastailu kysymyksiin ehkä olisi helmpompaa ja avartavampaa. Kiitos!
Menetin nuorena vanhempani äkillisesti, kahdessa eri onnettomuudessa lyhyen ajan sisään. Kummatkin n.40v. Vuosien varrella olen todennut, että "Suru muuttaa muotoaan, ikävä ei haihdu milloinkaan.". Ensimmäinen vuosi on mennyt sumussa, jota en oikein edes muista.
Aika meni eteenpäin, ja itsekin jatkoi arkisissa askareissa, ettei vaan jäänyt kuitenkaan suruun makaamaan.
Jossain vaiheessa se yön pimeydessä vain iski tajuntaan, etten koskaan tule äitiäni halaamaan enää, se oli kipein ja hajottavin hetki.
Vuosien varrella saattoi tehdä kipeää, kun ystävät kirosivat hankalia vanhempiaan tms. Voidappa kinastella tyhmistä oman äitinsä kanssa. Hävetä isäänsä sukujuhlissa. Tai juhlapäivät, omat elämänsaavutukset, tai kun haluaisi tietää jotain heistä.
En tiedä mitä ap haluaisit kuulla, muuta kuin että jokainen suree tavallaan. Aika menee eteenpäin, ja tuskin kenenkään olisi hyvä jäädä sinne surun keskelle sikiöasennossa makaamaan. Älä tunne tunnontuskia tavastasi surea. Toisista on jäljellä muistot, ja kokemukset, niitä voi vaalia. Sytyttää kynttilän, kirjoittaa juttuja muistiin, katsella valokuvia jos on, jutella kuvitteelliselle edesmenneellekin vaikka välillä. Minä kerroin äidilleni kuulumisia hautausmaalla käydessä. Nyt en enää koe tarvetta.
Kenenkään suru tuskin on sama kuin toisen. Vaikka meitä on 2 sisarrusta, ja tuemme toisiamme omalla tavallamme, ei kummankaan suru tässäkään ole täysin sama.
N30
Alue: Aihe vapaa
Otan osaa menetykseesi. <3 minulta kuoli läheinen yhtäkkiä onnettomuudessa, nuori oli. Siitä on jo aikaa, mutta vaikeaa sitä edelleen on hyväksyä. Ongelma lienee ollut se, että läheiseni vaikenivat tapahtumasta eivätkä osanneet puhua tunteistaan. Siksi en myöskään itse uskaltanut.
En oikein osaa neuvoa kuin että jaa suruasi muiden kanssa ja hakeudu tarvittaessa traumaterapiaan, ettei tapahtuma jää vainoamaan sinua pidemmäksi aikaa kuin on surun kannalta tarkoituksenmukaista. Mielenterveysseura taitaa järjestää vertaisryhmiä äkillisesti läheisensä menettäneille. Paljon tsemppiä ja onnea elämääsi!