Tuntuu kuin ihan äskettäin olisin saattanut ujon pikkukoululaisen vilkkulenkkareissaan koulun pihaan, en ymmärrä mistä ilmestyi tuo vessassa naamaansa paklaava kaunis mutta ylimielinen teini !

Meillä vielä muutama vuosi sitten tyttö leikki nukeilla ja sanoi että rakastaa eniten isää ja äitiä. Nyt sama tyttö huutaa haistattaen v**tua, paiskoo ovia, haukkuu runkkareiksi, varastaa kaupasta kaljaa ja kotoa viinaa, virittää mopoa ja lintsaa koulusta. Kyllä murrosikä on perseestä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä näen jonona lapseni ja lapsenlapseni ja lapsenlapsenlapseni kulkemassa kohti aikuisuutta. Kaikki ovat vuorollaan jättäneet lapsuuden ja hoitavat nyt omaa osuuttaan ketjussa. Toisesta päästä ketjua poistutaan, kuten pappa jo 35 vuotta sitten, toiseen päähän synnytään, kuten pieni tyttärenpojantyttäreni vuosi sitten. Koko elämä on haikeaa ja itkettää. Mummo 88v.

Mulle tuli tästä ikävä mun mummoa ❤❤❤

Mulle taas tulee hirveä ikävä niitä syntymättömiä lapsenlapsiani, tai edes yhtä. Ketju katkeaa, meidän pieni suku ei jatku. En usein tätä pysty ajattelemaankaan, ja todellakin pidän ajatukset sisälläni.

Taidan laittaa sen eka koulupäivä-kuvan 80-luvulta tälle omalle ainoalleni kuitenkin. Elämä menee niinkuin se menee.

Vierailija kirjoitti:

Meillä vielä muutama vuosi sitten tyttö leikki nukeilla ja sanoi että rakastaa eniten isää ja äitiä. Nyt sama tyttö huutaa haistattaen v**tua, paiskoo ovia, haukkuu runkkareiksi, varastaa kaupasta kaljaa ja kotoa viinaa, virittää mopoa ja lintsaa koulusta. Kyllä murrosikä on perseestä.

No ei se kyllä kaikilla ole. Ei meillä (4 lasta, nyt jo aikuisia) ole kukaan koskaan kiroillut, haukkunut meitä, varastanut kaljaa, eikä muutakaan, saatika, että olisivat juoneet ennenkuin täyttivät 18v. Koulustakaan ei linstattu, eikä koulunkäynti ollut vaikeaa.  Kovaa kuria ei koskaan pidetty, mutta lapsia arvostettiin ja kunnioitettiin, niin kuin ihmistä yleensäkin kuuluu kunnioittaa.  Varmaan tuo murrosikä toisille ottaa koville, mutta ei läheskään kaikille.

Vierailija kirjoitti:

Tämä on niin totta. Vuodet menee niin nopeasti! Mun mielestä jokainen ikä ja vaihe lasten elämässä on ollut ihan parasta, vaikka muutaman unettoman yön vauva-ajalta voisin vaihtaa pois. Ollaan miehen kanssa nautittu kyllä jokaisesta ikävaiheesta ymmärtäen, että lapset on tosiaan pieniä vain hetken ja lopulta vanhemmilla vain lainassa. 

Nyt kun eletään lukiolaisen ja yläkoululaisen teiniarkea, tämäkin on ihan mahtavaa, vaikka välillä vastassa onkin se murahteleva evk-teini :D Teinien kanssa voi käydä kuitenkin ihan mahtavia keskusteluja.

Kohta nuo jo muuttaa pois kotoa, ja sitten ollaan miehen kanssa kahdestaan. Alkaa uusi elämävaihe. Ollaan puhuttu, että se on niin totta, että pikkulapsiaikana ei pitäisi erota, ellei ihan pakko ole (väkivaltaa, alkoholismia tms.) sillä se aika on raskasta, ja siinä tulee tehtyä hätiköityjä päätöksiä kun ei tajua, että sekin kestää vain hetken. Samoin tuntuu hullulta kun jotkut pienten lasten vanhemmat haluavat ja viettävät jatkuvasti omaa aikaa, parisuhdeaikaa jne. Toki se on tärkeää jaksamiselle, saada tehdä välillä jotain muuta. Mutta kyllä se on yksi hujaus, kun lapset on jo teinejä eivätkä tod viihdy kotona vanhempien kanssa - nyt ehtii liikkua yhdessä ja erikseen, käydä leffassa  yhdessä ym. Tärkeää on toki olla läsnä ja kuunnella, kun teinit tarvitsevat vanhempiaan, mutta ei ne enää lahkeessa roiku jankkaamassa sitä "äiti, kato äiti!"

Niin, mutta... se hujaus on helppo todeta sitten kun se on ohi. Kun on keskellä sitä hujausta tai vasta sen alussa, ei ole luottamusta siihen että se loppuu joskus. Helppohan se on jälkeenpäin sanoa, oikeasti.

Jaahas. No, minä olen vela ja mun mielestä tämä on ihana ketju :)

Vierailija kirjoitti:

Ei herätä mitään tunteita tämä ketju.

Ok

Ihmetyttää miten niin monet vanhemmat "hyväntahtoisesti" dissaavat teinejä. Teiniä täytyy kunnioittaa. Ehkä sen takia oma 16 sanoo, että olen maailman paras äiti. 

Mun teinin entinen luokkakaveri on Love Island Suomessa. Kiitän luojaa ettei omani.

Itse taas mietin täällä, että kai tällainen elämä on sitä normaalia, että ollaan kiinnostuneita lapsen ja vielä nuorenkin asioista ja ollaan iloisia ihan siitä tavallisesta arjesta ja muistoista. Itse en ole koskaan saanut edes kuulla vanhempieni paljon muistelevan niitä lapsuuteni juttuja ja emme oikeastaan koskaan puhu mistään sellaisesta. Itse olen joskus sitten maininnut, että muistatko sen ja sen asian, mutta mitään eivät itse puhu. Meillä oli aina se tyyli, että minäkin tavallaan menin aina vanhempien mukaan ja en koskaan riittänyt heille kunnolla omana itsenäni. Lapsena olin aika herkkä lapsi ja senkin vuoksi tarvinnut sellaista tukea ja sitä, että asioista olisi puhuttu, mutta vanhemmat aina väärällä tavalla rohkaisivat ja sanoivat, että pitää olla erilainen pärjätäkseen. Meille oli muutenkin aika levoton elämä ja isä töissä muualla, joten en paljon muista niitä rauhallisia hetkiä vaan aina kiire jonnekin ja itse olen aina ollut sellainen joka pitää rauhallisuudesta.

Muutenkin välillä varsinkin isäni kanssa vaikeaa ja huusi minulle jo kun olin pieni jos en tehnyt jotain niin kuin hän sanoi ja äitini ei puuttunut tähän. OIin myös todella kiltti lapsi. Tämän vuoksi oli koulussa sitten vaikeaa pitää puoliaan, kun sai kotonakin aina luovuttaa ja antaa periksi kaikessa. Muistan vaan sen kuinka levoton välillä olin ja en aina tiennyt miten vanhempiani miellyttäisin ja monesti yritin itse estää riitoja. Myöhemmin muutimme muualle ja silloinkaan ei sitä asiaa mitenkään puhuttu tai käsitelty. Me vain muutimme ja sain itse pärjätä mahdollisimman hyvin. Myöhemmin alettiin kiusaamaan ja sekin asia jäi oikeastaan minulle ja vanhemmat eivät paljon välittäneet. Koko asia kääntyikin taas siihen, etten saa olla heikko ja välittää. Emme koskaan kunnolla puhuneet siitä. Olin myös todella yksinäinen nuori. Näiden syiden vuoksi minulle on toisaalta ihan vieras ajatus, että olisin sanonut jotain pahaa vanhemmilleni tai puhunut heille kaikki huoleni tai edes odottanut sitä tukea. Se kaikki oli ihan vierasta ja isänikin kanssa piti olla tarkka mitä hänelle voi edes puhua ja välillä oli parempi olla puhumatta mitään. Äidiltäni taas pyysin joskus apua kiusaamisenkin suhteen, mutta tämäkin sai hänet jotnekin suuttumaan. Voin niin huonosti yhdessä vaiheessa ja silti, vaikka heille paljon puhuin niin ei se auttanut. Olin vaan taas se vääränlainen. 

Olen niin monta kertaa ollut surullinen näistä asioista ja mietin etten koskan ole riittänyt heille ja eivät tavallaan kuitenkaan ole olleet kiinnostuneita asioistani. Olisi ollut mukavaa jos edes joskus olisivat kysyneet mitä minulle kuuluu tai miten haluaisin tehdä jonkun asian. Se on vaan ollut sellaista heidän valtaansa, kun olin pienempi ja ovat päättäneet esim kaikki harrastukset itse ja niissä oli pakko käydä ja jos ei siellä tehnyt jotain oikein niin sai huudot. Koulussa piti menestyä myös hyvin. En muista, että olisin paljon ollut sellainen rauhallinen vaan aina se pelko, että teinkö oikein. Tämä kaikki heijastui sitten kaverisuhteisiinkin ja  puolien pitäminen vaikeaa. Kun luin näitä viestejä niin tuli sellainen olo, että te välitätte lapsistanne vielä silloinkin, kun he ovat jo isoja. Itseä taas pelottaa se kun uskon omien vanhempieni tavallaan välittävän minusta yhä vähemmän mitä vanhemmaksi tulen, kun elämäni oli jo aiemmin heille aikalailla yhdentekevä.

Sorrun nyt tässä valittamaan ja tiedän, että jossain sisimmässään vanhempani myös välittävät minusta ja tavallaan ovat itse tehneet niitä oppimiaan virheitä mitä ovat omissa lapsuuden perheissään oppineet.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä näen jonona lapseni ja lapsenlapseni ja lapsenlapsenlapseni kulkemassa kohti aikuisuutta. Kaikki ovat vuorollaan jättäneet lapsuuden ja hoitavat nyt omaa osuuttaan ketjussa. Toisesta päästä ketjua poistutaan, kuten pappa jo 35 vuotta sitten, toiseen päähän synnytään, kuten pieni tyttärenpojantyttäreni vuosi sitten. Koko elämä on haikeaa ja itkettää. Mummo 88v.

Mulle tuli tästä ikävä mun mummoa ❤❤❤

Mulle taas tulee hirveä ikävä niitä syntymättömiä lapsenlapsiani, tai edes yhtä. Ketju katkeaa, meidän pieni suku ei jatku. En usein tätä pysty ajattelemaankaan, ja todellakin pidän ajatukset sisälläni.

Taidan laittaa sen eka koulupäivä-kuvan 80-luvulta tälle omalle ainoalleni kuitenkin. Elämä menee niinkuin se menee.

Surullista. Muistan kun mummo aina piti hyvänä meitä lapsenlapsia, vielä kun oltiin aikuisiakin ja meidän lapsetkin hän otti iloiten vastaan.

Dementia sitten vei muistin ja vanhuus koko muorin mutta muistot jäivät. Toivon, että sinäkin vielä saat lapsenlapsia.

Vierailija kirjoitti:

Itse taas mietin täällä, että kai tällainen elämä on sitä normaalia, että ollaan kiinnostuneita lapsen ja vielä nuorenkin asioista ja ollaan iloisia ihan siitä tavallisesta arjesta ja muistoista. Itse en ole koskaan saanut edes kuulla vanhempieni paljon muistelevan niitä lapsuuteni juttuja ja emme oikeastaan koskaan puhu mistään sellaisesta. Itse olen joskus sitten maininnut, että muistatko sen ja sen asian, mutta mitään eivät itse puhu. Meillä oli aina se tyyli, että minäkin tavallaan menin aina vanhempien mukaan ja en koskaan riittänyt heille kunnolla omana itsenäni. Lapsena olin aika herkkä lapsi ja senkin vuoksi tarvinnut sellaista tukea ja sitä, että asioista olisi puhuttu, mutta vanhemmat aina väärällä tavalla rohkaisivat ja sanoivat, että pitää olla erilainen pärjätäkseen. Meille oli muutenkin aika levoton elämä ja isä töissä muualla, joten en paljon muista niitä rauhallisia hetkiä vaan aina kiire jonnekin ja itse olen aina ollut sellainen joka pitää rauhallisuudesta.

Muutenkin välillä varsinkin isäni kanssa vaikeaa ja huusi minulle jo kun olin pieni jos en tehnyt jotain niin kuin hän sanoi ja äitini ei puuttunut tähän. OIin myös todella kiltti lapsi. Tämän vuoksi oli koulussa sitten vaikeaa pitää puoliaan, kun sai kotonakin aina luovuttaa ja antaa periksi kaikessa. Muistan vaan sen kuinka levoton välillä olin ja en aina tiennyt miten vanhempiani miellyttäisin ja monesti yritin itse estää riitoja. Myöhemmin muutimme muualle ja silloinkaan ei sitä asiaa mitenkään puhuttu tai käsitelty. Me vain muutimme ja sain itse pärjätä mahdollisimman hyvin. Myöhemmin alettiin kiusaamaan ja sekin asia jäi oikeastaan minulle ja vanhemmat eivät paljon välittäneet. Koko asia kääntyikin taas siihen, etten saa olla heikko ja välittää. Emme koskaan kunnolla puhuneet siitä. Olin myös todella yksinäinen nuori. Näiden syiden vuoksi minulle on toisaalta ihan vieras ajatus, että olisin sanonut jotain pahaa vanhemmilleni tai puhunut heille kaikki huoleni tai edes odottanut sitä tukea. Se kaikki oli ihan vierasta ja isänikin kanssa piti olla tarkka mitä hänelle voi edes puhua ja välillä oli parempi olla puhumatta mitään. Äidiltäni taas pyysin joskus apua kiusaamisenkin suhteen, mutta tämäkin sai hänet jotnekin suuttumaan. Voin niin huonosti yhdessä vaiheessa ja silti, vaikka heille paljon puhuin niin ei se auttanut. Olin vaan taas se vääränlainen. 

Olen niin monta kertaa ollut surullinen näistä asioista ja mietin etten koskan ole riittänyt heille ja eivät tavallaan kuitenkaan ole olleet kiinnostuneita asioistani. Olisi ollut mukavaa jos edes joskus olisivat kysyneet mitä minulle kuuluu tai miten haluaisin tehdä jonkun asian. Se on vaan ollut sellaista heidän valtaansa, kun olin pienempi ja ovat päättäneet esim kaikki harrastukset itse ja niissä oli pakko käydä ja jos ei siellä tehnyt jotain oikein niin sai huudot. Koulussa piti menestyä myös hyvin. En muista, että olisin paljon ollut sellainen rauhallinen vaan aina se pelko, että teinkö oikein. Tämä kaikki heijastui sitten kaverisuhteisiinkin ja  puolien pitäminen vaikeaa. Kun luin näitä viestejä niin tuli sellainen olo, että te välitätte lapsistanne vielä silloinkin, kun he ovat jo isoja. Itseä taas pelottaa se kun uskon omien vanhempieni tavallaan välittävän minusta yhä vähemmän mitä vanhemmaksi tulen, kun elämäni oli jo aiemmin heille aikalailla yhdentekevä.

Sorrun nyt tässä valittamaan ja tiedän, että jossain sisimmässään vanhempani myös välittävät minusta ja tavallaan ovat itse tehneet niitä oppimiaan virheitä mitä ovat omissa lapsuuden perheissään oppineet.

Halusin vain sanoa että samaistuin viestiisi aika paljon. Omat vanhemmat tosin muistelevat joskus lapsuuttani, joka heille näyttäytyi ilmeisesti hyvänä vaikka itsellä lähinnä ikäviä muistoja. Olin kiltti, päällisin puolin iloinen ja tottelevainen lapsi, koska minun ei "annettu" olla muuta. Lapsuuttani varjosti pelko, ahdistus ja yksinäisyys. En oikein tiedä miten suhtautua näihin haikeisiin muistelmiin esim. tässä keskustelussa, koska asiat varmasti näyttäytyneet monelle lapselle ihan toisenlaisina. Mutta suodaan toki kaikille omat mielellään mukavat muistonsa, kai se on tärkeää mielenterveydellekin.

Vauvani täytti juuri 42 v. Mitä hel....tapahtui. Mihin elämä meni

Vierailija kirjoitti:

Jamal rakastaa teidän pikkuisia myös <3594

Jonne 12 vee, työnnä 3 kg Kellogg's muroja perseeseesi laatikoineen, niin helpottaa tuo runkk**mistarve. Kukasn ei sua Jamaliksi usko pöljä.

Vierailija kirjoitti:

Mihin häipyi se viisivuotias, joka otti kädestä kiinni ja sanoi: äiti, mä en koskaan jätä sua? Tilalle tuli teini, joka huutaa: mä vihaan sua ja muutan pois heti kun pääsen.

Pääseekö ajassa taaksepäin?

Ei. Mutta edessä on hetki kun ajat autossa sen entisen teinisi kanssa ja se sanoo: "Oon kertonu tosi ylpeänä kavereilleni siitä, miten sinä rikot rajoja ja lasikattoja ja teet ihan mitä haluat. Oot hirmu hyvä roolimalli, äiti!" Ja siinä kohtaa, jos olet ratissa, on syytä olla varuillaan, ettet kyyneliltäsi aja kolaria.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse taas mietin täällä, että kai tällainen elämä on sitä normaalia, että ollaan kiinnostuneita lapsen ja vielä nuorenkin asioista ja ollaan iloisia ihan siitä tavallisesta arjesta ja muistoista. Itse en ole koskaan saanut edes kuulla vanhempieni paljon muistelevan niitä lapsuuteni juttuja ja emme oikeastaan koskaan puhu mistään sellaisesta. Itse olen joskus sitten maininnut, että muistatko sen ja sen asian, mutta mitään eivät itse puhu. Meillä oli aina se tyyli, että minäkin tavallaan menin aina vanhempien mukaan ja en koskaan riittänyt heille kunnolla omana itsenäni. Lapsena olin aika herkkä lapsi ja senkin vuoksi tarvinnut sellaista tukea ja sitä, että asioista olisi puhuttu, mutta vanhemmat aina väärällä tavalla rohkaisivat ja sanoivat, että pitää olla erilainen pärjätäkseen. Meille oli muutenkin aika levoton elämä ja isä töissä muualla, joten en paljon muista niitä rauhallisia hetkiä vaan aina kiire jonnekin ja itse olen aina ollut sellainen joka pitää rauhallisuudesta.

Muutenkin välillä varsinkin isäni kanssa vaikeaa ja huusi minulle jo kun olin pieni jos en tehnyt jotain niin kuin hän sanoi ja äitini ei puuttunut tähän. OIin myös todella kiltti lapsi. Tämän vuoksi oli koulussa sitten vaikeaa pitää puoliaan, kun sai kotonakin aina luovuttaa ja antaa periksi kaikessa. Muistan vaan sen kuinka levoton välillä olin ja en aina tiennyt miten vanhempiani miellyttäisin ja monesti yritin itse estää riitoja. Myöhemmin muutimme muualle ja silloinkaan ei sitä asiaa mitenkään puhuttu tai käsitelty. Me vain muutimme ja sain itse pärjätä mahdollisimman hyvin. Myöhemmin alettiin kiusaamaan ja sekin asia jäi oikeastaan minulle ja vanhemmat eivät paljon välittäneet. Koko asia kääntyikin taas siihen, etten saa olla heikko ja välittää. Emme koskaan kunnolla puhuneet siitä. Olin myös todella yksinäinen nuori. Näiden syiden vuoksi minulle on toisaalta ihan vieras ajatus, että olisin sanonut jotain pahaa vanhemmilleni tai puhunut heille kaikki huoleni tai edes odottanut sitä tukea. Se kaikki oli ihan vierasta ja isänikin kanssa piti olla tarkka mitä hänelle voi edes puhua ja välillä oli parempi olla puhumatta mitään. Äidiltäni taas pyysin joskus apua kiusaamisenkin suhteen, mutta tämäkin sai hänet jotnekin suuttumaan. Voin niin huonosti yhdessä vaiheessa ja silti, vaikka heille paljon puhuin niin ei se auttanut. Olin vaan taas se vääränlainen. 

Olen niin monta kertaa ollut surullinen näistä asioista ja mietin etten koskan ole riittänyt heille ja eivät tavallaan kuitenkaan ole olleet kiinnostuneita asioistani. Olisi ollut mukavaa jos edes joskus olisivat kysyneet mitä minulle kuuluu tai miten haluaisin tehdä jonkun asian. Se on vaan ollut sellaista heidän valtaansa, kun olin pienempi ja ovat päättäneet esim kaikki harrastukset itse ja niissä oli pakko käydä ja jos ei siellä tehnyt jotain oikein niin sai huudot. Koulussa piti menestyä myös hyvin. En muista, että olisin paljon ollut sellainen rauhallinen vaan aina se pelko, että teinkö oikein. Tämä kaikki heijastui sitten kaverisuhteisiinkin ja  puolien pitäminen vaikeaa. Kun luin näitä viestejä niin tuli sellainen olo, että te välitätte lapsistanne vielä silloinkin, kun he ovat jo isoja. Itseä taas pelottaa se kun uskon omien vanhempieni tavallaan välittävän minusta yhä vähemmän mitä vanhemmaksi tulen, kun elämäni oli jo aiemmin heille aikalailla yhdentekevä.

Sorrun nyt tässä valittamaan ja tiedän, että jossain sisimmässään vanhempani myös välittävät minusta ja tavallaan ovat itse tehneet niitä oppimiaan virheitä mitä ovat omissa lapsuuden perheissään oppineet.

Halusin vain sanoa että samaistuin viestiisi aika paljon. Omat vanhemmat tosin muistelevat joskus lapsuuttani, joka heille näyttäytyi ilmeisesti hyvänä vaikka itsellä lähinnä ikäviä muistoja. Olin kiltti, päällisin puolin iloinen ja tottelevainen lapsi, koska minun ei "annettu" olla muuta. Lapsuuttani varjosti pelko, ahdistus ja yksinäisyys. En oikein tiedä miten suhtautua näihin haikeisiin muistelmiin esim. tässä keskustelussa, koska asiat varmasti näyttäytyneet monelle lapselle ihan toisenlaisina. Mutta suodaan toki kaikille omat mielellään mukavat muistonsa, kai se on tärkeää mielenterveydellekin.

Hyvin samanlaisia kokemuksia myös minulla omasta lapsuudestani. Olen se kirjoittaja, joka suri lastenlasten puuttumista. Kova ja karu kasvatus oli meillä. Mitään hellyydenosoituksia en muista.  Mutta kun itse sain lapsen, hän vaan sai minussa esiin sen hellän ja rakastavan äidin ja ihmisen. Joskus liiankin huolehtivan. Vanhempani eivät osanneet olla muunlaisia vanhempia.  Ehkä vain matkivat omia, todella rankoissa oloissa eläneitä vanhempiaan. Ei lapsia ainakaan saanut kehua, tulee vaan liian ylpeitä niistä pennuista.

ihmetyttää kirjoitti:

Ihmetyttää miten niin monet vanhemmat "hyväntahtoisesti" dissaavat teinejä. Teiniä täytyy kunnioittaa. Ehkä sen takia oma 16 sanoo, että olen maailman paras äiti. 

Tässä on erinomainen pointti. Mua myös inhottaa tuo hyväntahtoinen dissaaminen, jota joskus kuulee. Että eihän meidän Maijalle nyt mikään tavallinen joku käy, koska muillakaan ei ole jne.

Olen samaa mieltä, että teinejä pitää kunnioittaa. Voi astua vähän syrjään eikä olla suunapäänä tietämässä ja dissaamassa. 

Itse kunnioitin lapsiani tosi paljon. Otin heidät tulevina aikuisina. Aika harvoin tuli mitään skriinaa, johon piti puuttua. Joskus sanoin että näin ja näin koska tämä kuuluu äidinhommiin. Mulla ei ole tyttäriä, joten taisin päästä helpommalla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse taas mietin täällä, että kai tällainen elämä on sitä normaalia, että ollaan kiinnostuneita lapsen ja vielä nuorenkin asioista ja ollaan iloisia ihan siitä tavallisesta arjesta ja muistoista. Itse en ole koskaan saanut edes kuulla vanhempieni paljon muistelevan niitä lapsuuteni juttuja ja emme oikeastaan koskaan puhu mistään sellaisesta. Itse olen joskus sitten maininnut, että muistatko sen ja sen asian, mutta mitään eivät itse puhu. Meillä oli aina se tyyli, että minäkin tavallaan menin aina vanhempien mukaan ja en koskaan riittänyt heille kunnolla omana itsenäni. Lapsena olin aika herkkä lapsi ja senkin vuoksi tarvinnut sellaista tukea ja sitä, että asioista olisi puhuttu, mutta vanhemmat aina väärällä tavalla rohkaisivat ja sanoivat, että pitää olla erilainen pärjätäkseen. Meille oli muutenkin aika levoton elämä ja isä töissä muualla, joten en paljon muista niitä rauhallisia hetkiä vaan aina kiire jonnekin ja itse olen aina ollut sellainen joka pitää rauhallisuudesta.

Muutenkin välillä varsinkin isäni kanssa vaikeaa ja huusi minulle jo kun olin pieni jos en tehnyt jotain niin kuin hän sanoi ja äitini ei puuttunut tähän. OIin myös todella kiltti lapsi. Tämän vuoksi oli koulussa sitten vaikeaa pitää puoliaan, kun sai kotonakin aina luovuttaa ja antaa periksi kaikessa. Muistan vaan sen kuinka levoton välillä olin ja en aina tiennyt miten vanhempiani miellyttäisin ja monesti yritin itse estää riitoja. Myöhemmin muutimme muualle ja silloinkaan ei sitä asiaa mitenkään puhuttu tai käsitelty. Me vain muutimme ja sain itse pärjätä mahdollisimman hyvin. Myöhemmin alettiin kiusaamaan ja sekin asia jäi oikeastaan minulle ja vanhemmat eivät paljon välittäneet. Koko asia kääntyikin taas siihen, etten saa olla heikko ja välittää. Emme koskaan kunnolla puhuneet siitä. Olin myös todella yksinäinen nuori. Näiden syiden vuoksi minulle on toisaalta ihan vieras ajatus, että olisin sanonut jotain pahaa vanhemmilleni tai puhunut heille kaikki huoleni tai edes odottanut sitä tukea. Se kaikki oli ihan vierasta ja isänikin kanssa piti olla tarkka mitä hänelle voi edes puhua ja välillä oli parempi olla puhumatta mitään. Äidiltäni taas pyysin joskus apua kiusaamisenkin suhteen, mutta tämäkin sai hänet jotnekin suuttumaan. Voin niin huonosti yhdessä vaiheessa ja silti, vaikka heille paljon puhuin niin ei se auttanut. Olin vaan taas se vääränlainen. 

Olen niin monta kertaa ollut surullinen näistä asioista ja mietin etten koskan ole riittänyt heille ja eivät tavallaan kuitenkaan ole olleet kiinnostuneita asioistani. Olisi ollut mukavaa jos edes joskus olisivat kysyneet mitä minulle kuuluu tai miten haluaisin tehdä jonkun asian. Se on vaan ollut sellaista heidän valtaansa, kun olin pienempi ja ovat päättäneet esim kaikki harrastukset itse ja niissä oli pakko käydä ja jos ei siellä tehnyt jotain oikein niin sai huudot. Koulussa piti menestyä myös hyvin. En muista, että olisin paljon ollut sellainen rauhallinen vaan aina se pelko, että teinkö oikein. Tämä kaikki heijastui sitten kaverisuhteisiinkin ja  puolien pitäminen vaikeaa. Kun luin näitä viestejä niin tuli sellainen olo, että te välitätte lapsistanne vielä silloinkin, kun he ovat jo isoja. Itseä taas pelottaa se kun uskon omien vanhempieni tavallaan välittävän minusta yhä vähemmän mitä vanhemmaksi tulen, kun elämäni oli jo aiemmin heille aikalailla yhdentekevä.

Sorrun nyt tässä valittamaan ja tiedän, että jossain sisimmässään vanhempani myös välittävät minusta ja tavallaan ovat itse tehneet niitä oppimiaan virheitä mitä ovat omissa lapsuuden perheissään oppineet.

Halusin vain sanoa että samaistuin viestiisi aika paljon. Omat vanhemmat tosin muistelevat joskus lapsuuttani, joka heille näyttäytyi ilmeisesti hyvänä vaikka itsellä lähinnä ikäviä muistoja. Olin kiltti, päällisin puolin iloinen ja tottelevainen lapsi, koska minun ei "annettu" olla muuta. Lapsuuttani varjosti pelko, ahdistus ja yksinäisyys. En oikein tiedä miten suhtautua näihin haikeisiin muistelmiin esim. tässä keskustelussa, koska asiat varmasti näyttäytyneet monelle lapselle ihan toisenlaisina. Mutta suodaan toki kaikille omat mielellään mukavat muistonsa, kai se on tärkeää mielenterveydellekin.

Hyvin samanlaisia kokemuksia myös minulla omasta lapsuudestani. Olen se kirjoittaja, joka suri lastenlasten puuttumista. Kova ja karu kasvatus oli meillä. Mitään hellyydenosoituksia en muista.  Mutta kun itse sain lapsen, hän vaan sai minussa esiin sen hellän ja rakastavan äidin ja ihmisen. Joskus liiankin huolehtivan. Vanhempani eivät osanneet olla muunlaisia vanhempia.  Ehkä vain matkivat omia, todella rankoissa oloissa eläneitä vanhempiaan. Ei lapsia ainakaan saanut kehua, tulee vaan liian ylpeitä niistä pennuista.

En muista minäkään mitään hellyydenosoituksia, en edes halausta tai päänsilitystä. Minua ei todellakaan kehuttu, ei melkein noteerattu mitenkään. Olin jossain koulun kilpailussa pärjännyt aika pienenä ja opettaja kiitteli. Luulin että vanhempanikin olisivat kiittäneet. Ei mitään. Muistan tuon pettymyksen vieläkin. Opettaja sentään kehui, vanhemmille asia ei merkinnyt mitään. Vastaus oli tyyliin: jaa.

Ulkonäköäni ei kommentoitu mitenkään, vaikka tiesin olevani aika nätti tyttö. Olisi ollut kiva kuulla joskus edes jotain positiivista minusta tai tekemisistäni. Toinen mummoni sentään kehui minua joskus ja kannusti. Mutta kotona lytättiin mahdollisimman tarkkaan eikä uskottu mihinkään kohdallani.

Omat lapseni kasvatin täysin päinvastoin. Kiitin ja kehuin eivätkä nuo pilalle menneet. 

20 vuotta vain hujahti.

Vierailija kirjoitti:

ihmetyttää kirjoitti:

Ihmetyttää miten niin monet vanhemmat "hyväntahtoisesti" dissaavat teinejä. Teiniä täytyy kunnioittaa. Ehkä sen takia oma 16 sanoo, että olen maailman paras äiti. 

Tässä on erinomainen pointti. Mua myös inhottaa tuo hyväntahtoinen dissaaminen, jota joskus kuulee. Että eihän meidän Maijalle nyt mikään tavallinen joku käy, koska muillakaan ei ole jne.

Olen samaa mieltä, että teinejä pitää kunnioittaa. Voi astua vähän syrjään eikä olla suunapäänä tietämässä ja dissaamassa. 

Itse kunnioitin lapsiani tosi paljon. Otin heidät tulevina aikuisina. Aika harvoin tuli mitään skriinaa, johon piti puuttua. Joskus sanoin että näin ja näin koska tämä kuuluu äidinhommiin. Mulla ei ole tyttäriä, joten taisin päästä helpommalla.

Itse olen tytärperheestä. Mielestäni sukupuoli ei vaikuta siihen, onko lapsi jotenkin helpompi vai hankalampi. Mutta monta kertaa olen miettinyt, että vaikka omia lapsia en välttämättä saa, voisin adoptoida kaikki maailman lämpöä ja arvostusta ikävöivät teinit. Omien vanhempien suhtautuminen meihin lapsiin muuttui teini-iässä täysin, ja tuntui että täälläkin jotkut kuvittelee että on olemassa vain stereotyyppisiä "teinejä", jotka kaikki ovat aivan mahdottomia ja joita ei voi kohdella muuten kuin kovistelemalla ja nälvimällä. Jos haluaa hoivata vauvaa koko elämänsä, kannattaa hommata lemmikkejä. Niitä saa passata maailman tappiin, eivätkä yhtäkkiä tuota pettymystä ja muutu "täysin eri ihmiseksi". Olisipa mahtavaa, jos lapsista haaveilevat ja niitä hankkivat pystyisivät rakastamaan ja ihastelemaan lapsiaan ihan yhtä tavalla koko lapsuuden ja nuoruuden aikuisuuteen asti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse taas mietin täällä, että kai tällainen elämä on sitä normaalia, että ollaan kiinnostuneita lapsen ja vielä nuorenkin asioista ja ollaan iloisia ihan siitä tavallisesta arjesta ja muistoista. Itse en ole koskaan saanut edes kuulla vanhempieni paljon muistelevan niitä lapsuuteni juttuja ja emme oikeastaan koskaan puhu mistään sellaisesta. Itse olen joskus sitten maininnut, että muistatko sen ja sen asian, mutta mitään eivät itse puhu. Meillä oli aina se tyyli, että minäkin tavallaan menin aina vanhempien mukaan ja en koskaan riittänyt heille kunnolla omana itsenäni. Lapsena olin aika herkkä lapsi ja senkin vuoksi tarvinnut sellaista tukea ja sitä, että asioista olisi puhuttu, mutta vanhemmat aina väärällä tavalla rohkaisivat ja sanoivat, että pitää olla erilainen pärjätäkseen. Meille oli muutenkin aika levoton elämä ja isä töissä muualla, joten en paljon muista niitä rauhallisia hetkiä vaan aina kiire jonnekin ja itse olen aina ollut sellainen joka pitää rauhallisuudesta.

Muutenkin välillä varsinkin isäni kanssa vaikeaa ja huusi minulle jo kun olin pieni jos en tehnyt jotain niin kuin hän sanoi ja äitini ei puuttunut tähän. OIin myös todella kiltti lapsi. Tämän vuoksi oli koulussa sitten vaikeaa pitää puoliaan, kun sai kotonakin aina luovuttaa ja antaa periksi kaikessa. Muistan vaan sen kuinka levoton välillä olin ja en aina tiennyt miten vanhempiani miellyttäisin ja monesti yritin itse estää riitoja. Myöhemmin muutimme muualle ja silloinkaan ei sitä asiaa mitenkään puhuttu tai käsitelty. Me vain muutimme ja sain itse pärjätä mahdollisimman hyvin. Myöhemmin alettiin kiusaamaan ja sekin asia jäi oikeastaan minulle ja vanhemmat eivät paljon välittäneet. Koko asia kääntyikin taas siihen, etten saa olla heikko ja välittää. Emme koskaan kunnolla puhuneet siitä. Olin myös todella yksinäinen nuori. Näiden syiden vuoksi minulle on toisaalta ihan vieras ajatus, että olisin sanonut jotain pahaa vanhemmilleni tai puhunut heille kaikki huoleni tai edes odottanut sitä tukea. Se kaikki oli ihan vierasta ja isänikin kanssa piti olla tarkka mitä hänelle voi edes puhua ja välillä oli parempi olla puhumatta mitään. Äidiltäni taas pyysin joskus apua kiusaamisenkin suhteen, mutta tämäkin sai hänet jotnekin suuttumaan. Voin niin huonosti yhdessä vaiheessa ja silti, vaikka heille paljon puhuin niin ei se auttanut. Olin vaan taas se vääränlainen. 

Olen niin monta kertaa ollut surullinen näistä asioista ja mietin etten koskan ole riittänyt heille ja eivät tavallaan kuitenkaan ole olleet kiinnostuneita asioistani. Olisi ollut mukavaa jos edes joskus olisivat kysyneet mitä minulle kuuluu tai miten haluaisin tehdä jonkun asian. Se on vaan ollut sellaista heidän valtaansa, kun olin pienempi ja ovat päättäneet esim kaikki harrastukset itse ja niissä oli pakko käydä ja jos ei siellä tehnyt jotain oikein niin sai huudot. Koulussa piti menestyä myös hyvin. En muista, että olisin paljon ollut sellainen rauhallinen vaan aina se pelko, että teinkö oikein. Tämä kaikki heijastui sitten kaverisuhteisiinkin ja  puolien pitäminen vaikeaa. Kun luin näitä viestejä niin tuli sellainen olo, että te välitätte lapsistanne vielä silloinkin, kun he ovat jo isoja. Itseä taas pelottaa se kun uskon omien vanhempieni tavallaan välittävän minusta yhä vähemmän mitä vanhemmaksi tulen, kun elämäni oli jo aiemmin heille aikalailla yhdentekevä.

Sorrun nyt tässä valittamaan ja tiedän, että jossain sisimmässään vanhempani myös välittävät minusta ja tavallaan ovat itse tehneet niitä oppimiaan virheitä mitä ovat omissa lapsuuden perheissään oppineet.

Halusin vain sanoa että samaistuin viestiisi aika paljon. Omat vanhemmat tosin muistelevat joskus lapsuuttani, joka heille näyttäytyi ilmeisesti hyvänä vaikka itsellä lähinnä ikäviä muistoja. Olin kiltti, päällisin puolin iloinen ja tottelevainen lapsi, koska minun ei "annettu" olla muuta. Lapsuuttani varjosti pelko, ahdistus ja yksinäisyys. En oikein tiedä miten suhtautua näihin haikeisiin muistelmiin esim. tässä keskustelussa, koska asiat varmasti näyttäytyneet monelle lapselle ihan toisenlaisina. Mutta suodaan toki kaikille omat mielellään mukavat muistonsa, kai se on tärkeää mielenterveydellekin.

Hyvin samanlaisia kokemuksia myös minulla omasta lapsuudestani. Olen se kirjoittaja, joka suri lastenlasten puuttumista. Kova ja karu kasvatus oli meillä. Mitään hellyydenosoituksia en muista.  Mutta kun itse sain lapsen, hän vaan sai minussa esiin sen hellän ja rakastavan äidin ja ihmisen. Joskus liiankin huolehtivan. Vanhempani eivät osanneet olla muunlaisia vanhempia.  Ehkä vain matkivat omia, todella rankoissa oloissa eläneitä vanhempiaan. Ei lapsia ainakaan saanut kehua, tulee vaan liian ylpeitä niistä pennuista.

En muista minäkään mitään hellyydenosoituksia, en edes halausta tai päänsilitystä. Minua ei todellakaan kehuttu, ei melkein noteerattu mitenkään. Olin jossain koulun kilpailussa pärjännyt aika pienenä ja opettaja kiitteli. Luulin että vanhempanikin olisivat kiittäneet. Ei mitään. Muistan tuon pettymyksen vieläkin. Opettaja sentään kehui, vanhemmille asia ei merkinnyt mitään. Vastaus oli tyyliin: jaa.

Ulkonäköäni ei kommentoitu mitenkään, vaikka tiesin olevani aika nätti tyttö. Olisi ollut kiva kuulla joskus edes jotain positiivista minusta tai tekemisistäni. Toinen mummoni sentään kehui minua joskus ja kannusti. Mutta kotona lytättiin mahdollisimman tarkkaan eikä uskottu mihinkään kohdallani.

Omat lapseni kasvatin täysin päinvastoin. Kiitin ja kehuin eivätkä nuo pilalle menneet. 

Olen surullinen puolestasi, minulla vähän samat kokemukset omasta lapsuudestani. Olisi tärkeää kehua, kannustaa, antaa positiivista palautetta, näyttää ilonsa, kunnioituksensa ja ihailunsa avoimesti ei vain omille lapsilleen, vaan lähimmäisille yleensäkin.