olen ollut masentunut 11v asti ja täytän huomenna 18 eikä loppua näy

Sinä kerrot toiveikkaista ajatuksista kuitenkin. Se on ihana kuulla. Ajattelet, että lastensuojelun kautta voisit saada apua. Osaisitko lähteä siihen oikeasti. Koulun terkkarilta tai kuraattorilta voisit saada apua miten edetä. Olisi mahtavaa, jos saisitkin käydä lukion lopun paremmassa rauhassa, niin voisit kirjoituksissa loistaa lähempänä todellista tasoasi, kun häiriötekijät olisivat poissa.

Kun kerta täytät 18 vuotta, niin aikuissosiaalityö voisi olla yksi vaihtoehto, jonka kautta voisi saada asunnon ja huonekaluja.  

Täytät juuri 18, joten et enää kuulu lastenkotiin tai vastaavaan, mutta sosiaalitoimi voisi avustaa sinua yksin asumisessa esim. maksamalla pienen yksiön takuuvuokran ja välttämättömät huonekalut, että pääsisit pois äitisi luota. Voisit myös saada toimeentulotukea elämiseen.

Ei sitä loppua näy näin 26-vuotiaanakaan. Hoidot ja lääkkeet ei pahemmin auta. Tsemppiä!

Vierailija kirjoitti:

En ole koskaan ollut lastensuojelun asiakkaana joten en tiedä miten noi jutut toimii. Johonkin laitokseen en kyllä missään nimessä halua muuttaa ihan jo vaan sen takia että tarvitsen omaa rauhaa eikä hirveesti houkuta mennä sinne ns. ongelma nuorien sekaan, vaikka olen toki periaatteessa itsekin sellainen, mutta kukaan mun lähipiiristä ei oikeastaan tiedä mun oikeasta tilasta. Vanhemmat tietää jonkin verran, kenelläkään muulla ei ole mitään hajua. Monet pitävät minua ahkerana ja iloisena, vaikka todellisuus on toinen. Mua vaan hävettäisi liikaa kertoa mm. kavereille että oon muuttanut johonkin laitokseen ja pelottaisi että ainoat hyvät ihmiset mun elämässä alkais vieroksumaan mua sen jälkeen, kun olen pimittänyt heiltä näin isoja asioita... 

ap

Jos ne hyvät ihmiset ovat oikeasti hyviä, niin ne eivät vieroksu sinua siitä, että haet itsellesi parempaa elämää.

Muutenkin se, että sinua hävettää, on kokonaisuudessa pieni asia. Jos nimittäin lastensuojelun kautta sinulla olisi mahdollisuus saada parempaa oloa ja parempaa opiskelurauhaa. Nyt näyttää siltä, että keskityt enemmän kulissien pystyssä pitämiseen kuin siihen, että sinulla itselläsi olisi parempi olla.

Hyvää syntymäpäivää! Oikeasti.

Minä lakkasin olemasta masentunut siinä 18-vuotiaana. Elämäni ei ollut vieläkään erityisen ruusuista, mutta paranemaan päin.

Uskon, että kun löydät itsellesi sopivan opiskelualan, asiat alkavat selvitä.

Toivon että saat itsellesi oikeanlaista hoitoa ja pääset eteenpäin.

Aivot ovat siitä typerät elimet että ne muokkautuu vielä pitkälti päälle 20-vuotiaana merkittävästi... joten voi olla että pahimmoillaan helpottaa (jos ikinä) joskus 25-vuotiaana vasta.

Vaikka en ravitsemustieteilijä olekaan, niin itselläni on epäilys että liian vähäinen rasvan syönti voi tuottaa joillekkin ongelmia. Oletko yrittänyt karsia rasvoja pois syömishäiriöiden yhteydessä? Ovat kuitenkin tärkeitä aineenvaihdunnassa ja mielialan säätelyssäkin omalta osaltaan.

Mun kaverilla on pitkäaikainen masennus. Avun hakeminen on ollut pitkä prosessi, sillä hänellä itsellä on ollut korkea kynnys myöntää ongelmansa ja vastaanottaa apua. Asiasta on juteltu vuosia, on kokeiltu eri auttajia, aina on päädytty lähtötelineisiin. Asia vaati kypsyttelyä, kunnes nyt hän vuosien väännön jälkeen on itse innostunut ammattiavusta ja käy siellä mielellään.

Eri tilanne kuin sinulla. Mutta esimerkki siitä, että sinnikkyys palkitaan. Minulla ehti jo pari kertaa tulla täysi epätoivo kaverin kanssa, kun mikään apu ei hänelle kelvannut. Aina oli jokin tekosyy, että miksi ei. Mutta riittävän pitkä ja sinnikäs vääntö on lopulta tuottanut tulosta ja nyt hän on vapaaehtoisesti ja jopa innoissaan avun piirissä.

Niinpä sanoisin sinullekin, että sinnikkäästi vaan eteenpäin, niin kyllä se siitä lopulta parempaan kääntyy. Masennus on pitkäaikainen sairaus. Mutta siellä edessä päin on toivoa. Sitä kohti vain!

Vierailija kirjoitti:

Tiedän, että äitini on melko suurissa osin syypää mun masennukseen ja ahdistukseen (ja siihen pakko-oireeseen). Tämän on todennut terapeuttini myös. Rakastan äitiäni ja arvostan häntä, mutta en voi sille mitään että hän aiheuttaa minulle pahaa oloa. En jaksa avata sitä mitä äitini tekee (ja on tehnyt koko lapsuuteni ajan), mutta myrkyllinen ihminen hän on. Henkistä ja fyysistä väkivaltaa. Nyt ei enää sentää käy käsiksi, koska ei uskalla.  Antaisin kyllä takaisin samalla mitalla jos kehtaisi muhun koskea vielä tänä päivänä. Lapseen on kai vaan helppo kajota kun tietää että toinen ei pysty puolustautumaan. Terapeutti on suositellut mulle muuttoa kotoa, mutta yritän nyt sinnitellä lukion läpi ja sitten muutan heti (jos mulla olisi rahaa olisin muuttanut aikoja sitten, mutta en voi tehdä töitä niin paljoa koulun ohella että saisin elämiseni maksettua). Se on melkein huvittavaa, miten paljon paremmin voin jos olen ystävieni kanssa tai yksin. Tällöin minulla esimerkiksi ei ilmene tuota pakko-oiretta ollenkaan. Heti kun mun äiti astuu ovesta sisään, ahdistus nousee ja paska olo palaa. 

ap

Tuo on selvä merkki siitä että paikkasi on jossain muualla kuin lapsuuden kodissa.

Täysi-ikäisenä voit muuttaa mihin haluat. Onko kunnassasi erillistä nuorten asuntoprojektia? Täällä meillä on avustettu ketä tahansa asunnon hankkimisessa, ja sosiaalitoimi on auttanut vuokran maksussa.

Esim. oma lapseni sai kunnan kämpän kun oli vielä lukiossa, ihan laittamalla paperit sisään.

Terapia voisi auttaa. Käytte läpi niitä lapsuuden haavoja kunnolla läpi ja keskustelette. Et ole syypää kohtaloosi, joten ainakin itsesyytökset kokonaan pois. Vanhemmat ovat vastuussa lapsistaan ainakin näiden 18-vuotispäivään, joten heidänkin osuutensa pitää käydä kriittisesti läpi. Hyssyttely ei auta.

Niin ja nro 28:lle. Syön kyllä melko monipuolisesti ja hyvin mutta nyt masennuslääkityksen myötä syöminen on ollut aiempaa vaikeampaa sillä minulla on jatkuvasti niin paha olo. Saattaa mennä useampi päivä että syön vaan aamupalaa tms. minkä tiedän itsekin olevan haitallista, mutta tällä hetkellä ei vaan ole voimia taistella vastaan. 

ap

Onnittelut syntymäpäiväsi johdosta.

Minäkin olen ollut masentunut noin 11-vuotiaasta, vanhemmat erosivat silloin. En muista tuosta ajasta, lapsuudesta ylipäätään tai teini-iästä juurikaan. Lukion kahlasin läpi, en erityisemmin välittänyt arvosanoista tai yo-kirjoituksista kun en nähnyt itselläni mitään tulevaisuudennäkymiä.

Parikymppisenä suvantovaiheessa ihme kyllä hain apua ja sillä tiellä olen edelleen, 32-vuotiaana. Olen pitkittyneesti vaikeasti masentunut ja pakko-oireinen, kuntoutustuella ja lääkityksellä ja terapiassa viimein. Tästä on tullut minulle melkein kuin identiteetti, häpeällinen ja muilta piiloteltava mutta kuitenkin. En muista toisenlaista minua tai olotilaa enkä realistisesti ajateltuna odota tästä enää parantuvani. Mutta ei se mitään.

Olen joten kuten oppinut elämään tämän kanssa, yritän pitää itseni tasapainossa ja tällä hetkellä elän verrattain hyvää vaihetta. Olen aina osannut arvostaa pieniä arkisia asioita, kuten aamun tuoksua ja hyvää kahvimukia, kunhan vaan itsesyytöksiltäni annan siihen luvan enkä pyri rankaisemaan itseäni kaikesta. Toivoton ja merkityksetön tunne on aina taustalla, mutta siedän sitä ja olen siitä huolimatta.

...

Toivon Sinulle "ap" hyvää syntymäpäivää ja parempia aikoja.