Millainen oli tuntemasi itsemurhan tehnyt ihminen?

UP

Narsisitin lapsi, joka ei osannut pitää puoliaan. Ei halunnut jakaa huoliaan.

Vierailija kirjoitti:

Puhumattakaan niistä joita ei kaipaa kukaan.

Itselle tämä on ollut sellainen pysäyttävä ajatus. Nyt on kuollut niitä viimeisiä läheisiä sukulaisia ympäriltä ( tosin ihan luonnollisesti) ja huomaan, että se läheisten joukko on todella pieni ja oikeastaan olen kunnolla tekemisissä vain vanhempieni kanssa. Kun he kuolevat niin minulla ei oikeastaan ole sitten ( jos tämä sama jatkuu) ketään läheisiä. Sukumme on aika etäinen keskenään ja muutenkin varsinkin äitini suku aika pieni muutenkin. Muita ystäviä ei ole jäänyt elämääni. Olen vasta nuori, mutta olen jo miettinyt, että kuka minut sitten hautaa. Jotenkin pelottava ajatus ja tiedän etten koskaan lapsia tahdo jos miehen kuitenkin saisin joten ei olisi mitään jälkipolvia. Pelkään jo nyt, että minä olen se vanhus jonka hautajaisiin ei tule ketään ja jonka kuolemakin huomataan myöhemmin. Kun ihminen on yksin niin ei vaan ole apua kenestäkään. Itse en tosin ole mikään kamala ihminen, mutta muuten elämässä jo sattunut kaikkea ja olen jäänyt yksin. Joskus vanhempani sanovat, että emme me tarvitse ketään ja toisaalta pyytvät minua huolehtimaan heidän asioitaan vanhana. Silloin aina pyydän heitä miettimään minua ja sanon, että kuka minusta sitten huolehtii. Tarkoitan tällä siis sitä, että he voivat olla rauhassa jos minä "huolehdin" heidät ( jos siis olen elossa silloin), mutta minä olen sitten omillani ja ei ole mitään takeita siitä, että olisi niitä "kaipaajia" ja muita, jotka asioistani huolehtisivat.

Tämä kaikki on tietysti kaukaista, mutta nyt kun pari ihmistä on ensiksi tullut huonompaan kuntoon ja heille on "taisteltu" ensin kotiapua sitten vanhainkotipaikka ja lopuksi kaikki hautajaiset ja hautakivet yms ja rahaakin mennyt paljon ja vanhainkoti oli kallis niin mietin todella miten itse koskaan selviän niistä jos olen omillani. Ja tietenkin halusimme huolehtia noista sukulaisista ja olimme iloisia kun viimein pääsivät vanhainkotiin ja sitten lopuksi saimme heidät saatettua "hautaan" ja kaikki asiat järjestettyä. Kyse ei siis ole siitä. Pelottaa vaan itseni puolesta ja vaikka elämä menisikin paremmin kuin tähän mennessä ja olisi niitä ystäviä ja muuta seuraa ja läheisiä niin voihan sitä sitten vanhana olla kuitnekin yksin. Kuolema ei sinänsä pelota, mutta se kuinka "pääsen hautaan" ja ne viimeiset asiat hoituvat niin se mietityttää. Oli sen verran vaikeaa välillä taistella näiden tuttujen vanhuksien puolesta, joita riepoteltiin sairaalan, kodin ja vanhainkodin väliä. Toinenkin ehti olemaan vanhainkodissa vaan kuukauden, kun pääsi sinne niin viime hetkillä. Sori muutenkin aiheen ohitus. Uskon sen, että on monia joita ei kaivata ja ole edes niitä kaipaajia. Kuuluisin jo nyt nuorena niihin, joita vaan vanhemmat surisivat ja muut tulisivat hautajaisiin vaan "muodon vuoksi". Ikävä sanoa, mutta totuus tämä. Kirjoitin jo aiemmin noista itsemurhan tehneistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niitä on niin monta ja varmasti syitä monia ottaa henkensä.  Taloushuolet, päihdeongelma, syöpä, masennus nyt pääosin ollut syynä. Pidettyjä ja posiitiivisen oloisia ihmisiä kaikki olleet. 

Ihmettelen aina tuota, että masennus pääosin ollut syynä itsemurhaan, mutta kuitenkin heti seuraavassa lauseessa maininta, että itsemurhaajat olivatkin pidettyjä ja positiivisen oloisia ihmisiä, outoa, sillä kyllä masennus oirehtii nimenomaan päinvastaisesti, positiivisuus on kaukana, ja eikä masennuksen kourissa ihminen jaksa olla missään tekemisissä muiden ihmisten kanssa muuta kuin pakosta esim. perhekuvioiden takia.   Jännää kuitenkin on mennäkseni tuohoon positiivisen kuvan itsestään muille antavilla itsensä tappajilla liittyy varmaankin itsemurhaa hautovan näyttelytaitoihin, osaa siis näytellä kanssaihmisille positiivisen asenteen omaavaa ihmistä, vaikka sisimmissään onkin hätää kärsivä ja lamassa, eikä jaksaisi elämäänsä yhtään piirun vertaa jatkaa, mutta monellakin itsemurhaajalla on varmaankin jonkinlainen itsesuojeluvaisto vielä tallella, jotta eivät toteuta unelmaansa poistumiseen kentältä kuin siinä tapauksessa, että yks kaks jokin asia saa mittarin täyttymään ja tulee se päivä, jolloin sattumalta on saanut mahdollisuuden toteuttaa itsensä tappamisen ja keinot siihen, joilla kuvittelee onnistuvansa, ja monet onnistuvatkin tavoitteensa toteutuksessa.   Monia taasen pidättelee jonkinlainen etukäteissyyllisyyden tunne tänne jäävien läheistensä puolesta, jos ja kun toteuttaisivat oman käden kautta lähtemisensä lopullisesti.  Itsemurhaajan lähiomaiset, joilla niitä vielä on elämässä mukana, ovat enemmän tai vähemmän syyllisyyden ja "häpeän" kannattelijoita koko lopun elämänsä, jos joku lähipiiristään tekee sen.  Ja tuohon edellisen lauseen sisältöön on aivan turhaa tulla inisemään, etteikö siitä omaisille jäisi tietynlaista haavaa sieluunsa, ja syyllisyyden tunnetta, että kun olisikin voinut estää teon, etenkin jos henkilö oli pidetty ja niin sosiaalisen mukava.

Voin kyllä sanoa, että monet itsemurhan tehneistä ihmisistä, jotkan olen tuntenut ovat olleet sellaisia mukavia ja iloisiakin ihmisiä. Tämä tietenkin ristiriitainen asia, mutta yksi ainakin aina kertoi kuinka ystävien ja muiden läheisten seura piristää ja oli aina valmis kuitenkin tapaamaan muita. Tiesimme kyllä hänelle olleen vaikeaa, mutta ei sitä silti seurassa näyttänyt ja oikeastaan se paransi hänen oloaan, kun sai olla muiden mukana. Tosin lopputulos silti surullinen, mutta siihen tosin vaikutti monet asiat mille läheiset eivät voineet mitään ja ei hän " sen vuoksi lähtenyt", ettemme olisi tukeneet häntä. Vaan muista syistä johtuen. Nämä ihmiset eivät myöskään todellakaan näytelleet mitään vaan olivat todella ihania ihmisiä aina ja ennen vaikeuksiaan.

Masentuneita on niin paljon erilaisia, ettei kukaan varmaan täysin samanlainen ja toisaalta monet näistä tuntemistani lähteneistä eivät edes olleet "virallisesti" masentuneita vaan uskon joillakin olleen vaan sellainen umpikuja elämässään  ja sitten kun sattui paljon huonoa joka  myös tavallaan ajoi siihen tekoon. Itse en ainakaan todellakaan koe häpeää siitä etten olisi auttanut tarpeeksi, kun olin aina mukava heille ja kuuntelin ja tarjosin apua jos he tahtoivat. En olisi voinut tehdä enemmän. Tosin heilläkin oli lähipiirissään osalla niitä ihmisiä, jotka omalla käytöksellään vaan pahensivat asiaa ja eivät ainakaan auttaneet. Itse ajettelen aina, että se on oma päätös jos lähtee ja ymmärrän sen tilanteen missä itsemurhan tekevä ihminen on. Kukaan tuskin ryhtyy siihen mitenkään niin kevyestä syystä ja olo varmasti on kauhea jos sellaista ihan tosissaan miettii ja ryhtyy toteuttamaan. En todellakaan syyllistä niitä ihmisiä. Ja minulla ei myöskään ole syytä hävetä mitään. Yksikin lähti ihan yllättäen. Silloin eräs tuttuni tosin sanoi, että kumpa olisi silloin mennyt sen itsemurhan tehneen kaverinsa kanssa sinne aamupalalle, kun tämä pyysi. Tosin kyllä hän silti täältä olisi varmaan lähtenyt. En todellakaan syytä häntä mistään ja oli ihana ihminen kaikesta huolimatta. 

Hiljainen ja ujo. Alkoholia juotuaan hän oli hauska ja menevä, siksi kai joikin usein. Masentui lopulta ja hirtti itsensä. Pikkuveljeni.

75-vuotias nainen, parantumaton syöpä. Hirttäytyi.

25-vuotias mies, sairasti skitsofreniaa

Vierailija kirjoitti:

Epävakaa, masentunut, ahdistunut, luova, herkkis. Riiteli kaikkien kanssa vuoronperään. Tunki iholle ja teki suoria kommentteja kaikille. Aina myöhässä tai tuli milloin lystäsi. Muutamaviikko enen itsaria täysikäännös. Oli vahva, onnellinen ja hyväntuulinen. Sopi kaikki riidat joita oli menossa, pyysi anteeksi tökeryyttään ja puheitaan ja epäluotettavuuttaan. Oli ystävällinen ja mielyttävä. Tarjosi koko työporukalle ravintolassa lounaan sovittelevana elkeenä ja kertoi innostuneena aloittavansa uuden luvun elämästään. Että oli aloittanut hoidot masenukseensa jne.

Kolmen viikon kuluttua tuli puhelu. Olimme hyvin surullisia hänestä. Jälkeenpäin oon lukenu että tämmöinen onnen ja tarmon puuska on yleistä heille jotka tekevät ratkaisun itsemurhasta.

Eli ovat tyytyväisiä että pääsevät tästä paskasta pois.

Olen tuntenut kaksi. Eivät olleet mitenkään samanlaisia keskenään.

Tunnen myös yhden, joka nuorena puhui koko ajan itsemurhan tekemisestä, mutta ei sitten koskaan tehnyt sitä. Onneksi, koska hän oli ja on hyvin tärkeä ihminen minulle.

Keski-ikäinen nainen, kummitätini. Muuten aika tavallinen elämä hänellä, mutta alkoi töpeksiä viinan kanssa.

Moraaliton jo peruskoulussa. Sortui alkoholiin ja kamaan. Uskollinen tyttöystävä katsoi hänen touhujaan ja sieti pettämistä jostain yläasteelta saakka. Synnytti tälle lapsen, yritti erota ilman menestystä.

Toinen oli ihan erilainen, mutta muuttui jossain vaiheessa levottomaksi ja ilmeisesti masentui.

Vierailija kirjoitti:

Keski-ikäinen nainen, kummitätini. Muuten aika tavallinen elämä hänellä, mutta alkoi töpeksiä viinan kanssa.

Duunarityössä esimiesasemassa ollut nainen, joka erosi ja joi vapaa-ajat. Oli sairauksiakin.

15-vuotias poika, joka ampui itsensä riidan jälkeen tyttöystävän kanssa.

Oli siis koulukaveri aikoinaan, en vieläkään ymmärrä, mitä koko jutussa tapahtui, kyseessä oli aika suosittu henkilö koulussa, enkä ainakaan ollut tietoinen mistään mt-ongelmista. 

Se vaan teki sen riidan päätteeksi, sen perhe meni ihan sekaisin koko jutusta, sen isä löysi poikansa piharakennuksesta ilman päätä.

Keski-ikäinen nainen, liikunnanopettaja yläasteella, sellainen tekopirteä ja tekoempaattinen. Teki ikävän tempun teini-ikäiselle pojalleen kun teki viimeisen tekonsa, en ymmärrä mikä voi olla syynä että äiti voi tehdä lapselleen niinkuin hän teki.

Toinen oli kolmekymppinen mies jolla exän kanssa juuri koulun aloittanut lapsi joka olisi isäänsä tarvinnut. Vähän sellainen itserakkaan oloinen jo lapsena ja teininä, vanhempiensa ainoa poika ja silmäterä, ehkä jopa lellitty. Sairaaloisen mustasukkainen sitten tyttöystävästään, luultavasti ihan turhaan kaiken lisäksi. Ja se oli sitten syy miksi oli mielestään parempi kuolla kuin elää ja pitää huolta lapsestaan. Luulisi että naisia tulee ja menee, että lapsi olisi ollut tärkein.

Kolmas jonka tiedän oli myös melko nuorten lasten äiti. Oli tietysti kaikenlaisia ongelmia elämässä, mutta en silti ymmärrä miksi pitää lapsensa jättää. Paljon oli hyviä ystäviäkin hänellä jotka olivat valmiita auttamaan kaikessa, silti ei voimat riittäneet elämiseen.

Todella surullisia tapauksia kaikki, ja jokaista mietin aina välillä että miksi. Voin vain kuvitella kuinka paljon heidän lapsensa ja muut läheisensä sitä miettivät. Pitäisi ihmisen vaan pyytää apua mieluummin kuin tehdä läheisilleen peruuttamaton teko ja pilata heidän elämänsä, jopa tulevien lastenlastensakin elämään vaikuttaa.

Monen ällän ylioppilas, monilahjakas ihminen, jolla oli kova halu auttaa muita ja hakeutui hyvin nuorena hyväntekeväisyystyöhön ulkomaille. Näki kai liikaa liian varhain, oli liian herkkä, vaikka ei ulospäin siltä vaikuttanut.

Vanhempi henkilö, joka kärsi aivokasvaimesta. Hyppäsi korkealta sairaalan ikkunasta ulos.

Menestyvä, komea ja mukava mies joka sai kaiken ja menetti sitten kaiken. Uhkapelaaja.

Vierailija kirjoitti:

Puhumattakaan niistä joita ei kaipaa kukaan.

Yleensä masentuneet kuvittelevat ettei kukaan kaipaisi vaikka niitä sitten oikeasti onkin vaikka kuinka monia, sellaisiakin joille itse ei tiedä olevansa mitenkään tärkeä tai erityinen, ihan puolituttujenkin elämään vaikuttaa. Moni joka ei edes kunnolla tunne ajattelee että miksi se masentunut ei pyytänyt minulta apua, minä olisin tehnyt kaikkeni auttaakseni. Ja masentunut kuvittelee että kaikkien läheisten elämä vaan jatkuu normaalisti vaikka minä lähden oman käden kautta, ei tajua että pilaa oikeasti totaalisesti lastensa, vanhempiensa, sisarustensa jne. elämän, se ei unohdu koskaan. Moni läheinen tekee sitten itsekin saman, ja taas tuska moninkertaistuu. 

Ymmärrän että tuntuu masentuneena että haluan pois, haluan että tämä loppuu, ja että kyllä ne muut toipuu siitä nopeasti että minua ei enää ole, mutta kyllä se pitäisi kuitenkin loppupeleissä tajuta ihan järjelläkin että eihän siitä kukaan niin vaan toivu. Jokainen meistä tietää jonkun tapauksen, ja jokainen meistä muistaa sen aina, jo se kertoo siitä että miten pahasti se muuttaa läheisten elämät, mikään ei ole enää kuin ennen.

Vierailija kirjoitti:

Narsisti. Teki palveluksen sekä itselleen että muille. Muuta hyvää ei sitten elämänsä aikana tehnytkään. Hyvin surullinen elämäntarina takana, mikä oli saanut kyseisen henkilön häiriintymään sillä tavoin.

Miksi tämä kommenttini on saanut kymmeniä alapeukkuja?

Itsemruha ei ole aina vain negatiivinen asia. Tässä tapauksessa se oli kaikkien parhaaksi. Ennen tekoaan mies yritti mm surmata naisystävänsä, ja kun oli jäämässä siitä kiinni, päästi itsensä päiviltä. Hienoa ottaen huomioon sen, että vaikka olisikin jäänyt kiinni, olisi tyyppi taatusti ollut taas muutaman vuoden päästä vapaalla jalalla kiusaamassa muita.

Äiti kun olin lapsi, ajoi muualle ja otti yliannostuksen. Oli masentunut esim. saanut potkut töistä kun työntekijöitä karsittiin mutta oli kuulemma jo teininä tällaiseen itsetuhoiseen ajatteluun taipuvainen. Arka, surumielinen mutta lämminsydäminen ihminen.

Isän yrityksen onnistuin estämään, kai häpesi minulle aiheuttamaansa järkytystä niin paljon ettei enää uudestaan yrittänyt. Kuoli monia vuosia myöhemmin terveydellisistä syistä.

Itse olen masentunut ollut niin kauan kuin muistan mutten ole itsemurhaa koskaan harkinnut jostain syystä vaikka olen erittäin pahoin monesti voinut. Ehkä täällä on jotain mitä haluan kokea.

Masentunut Hän kävi terapissa kuten minäkin. Kovin paikka oli varmaan kuitenkin  terapeuteille, kuin meille muille. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niitä on niin monta ja varmasti syitä monia ottaa henkensä.  Taloushuolet, päihdeongelma, syöpä, masennus nyt pääosin ollut syynä. Pidettyjä ja posiitiivisen oloisia ihmisiä kaikki olleet. 

Ihmettelen aina tuota, että masennus pääosin ollut syynä itsemurhaan, mutta kuitenkin heti seuraavassa lauseessa maininta, että itsemurhaajat olivatkin pidettyjä ja positiivisen oloisia ihmisiä, outoa, sillä kyllä masennus oirehtii nimenomaan päinvastaisesti, positiivisuus on kaukana, ja eikä masennuksen kourissa ihminen jaksa olla missään tekemisissä muiden ihmisten kanssa muuta kuin pakosta esim. perhekuvioiden takia.   Jännää kuitenkin on mennäkseni tuohoon positiivisen kuvan itsestään muille antavilla itsensä tappajilla liittyy varmaankin itsemurhaa hautovan näyttelytaitoihin, osaa siis näytellä kanssaihmisille positiivisen asenteen omaavaa ihmistä, vaikka sisimmissään onkin hätää kärsivä ja lamassa, eikä jaksaisi elämäänsä yhtään piirun vertaa jatkaa, mutta monellakin itsemurhaajalla on varmaankin jonkinlainen itsesuojeluvaisto vielä tallella, jotta eivät toteuta unelmaansa poistumiseen kentältä kuin siinä tapauksessa, että yks kaks jokin asia saa mittarin täyttymään ja tulee se päivä, jolloin sattumalta on saanut mahdollisuuden toteuttaa itsensä tappamisen ja keinot siihen, joilla kuvittelee onnistuvansa, ja monet onnistuvatkin tavoitteensa toteutuksessa.   Monia taasen pidättelee jonkinlainen etukäteissyyllisyyden tunne tänne jäävien läheistensä puolesta, jos ja kun toteuttaisivat oman käden kautta lähtemisensä lopullisesti.  Itsemurhaajan lähiomaiset, joilla niitä vielä on elämässä mukana, ovat enemmän tai vähemmän syyllisyyden ja "häpeän" kannattelijoita koko lopun elämänsä, jos joku lähipiiristään tekee sen.  Ja tuohon edellisen lauseen sisältöön on aivan turhaa tulla inisemään, etteikö siitä omaisille jäisi tietynlaista haavaa sieluunsa, ja syyllisyyden tunnetta, että kun olisikin voinut estää teon, etenkin jos henkilö oli pidetty ja niin sosiaalisen mukava.

Siinäpä taas pohdintaa ihmiseltä, jolla ei tasan tarkkaan ole mitään omaa kokemusta siitä, millaista on elää kauheiden vaikeuksien, itsetuhoisten ajatusten ja masennuksen kanssa.