Lue keskustelun säännöt.
Pohdintaa evakkolapsista, kiintymyssuhteesta ja kansallisesta traumasta
09.08.2019 |
Anteeksi huomiota herättävä otsikko, ehkä kansallinen trauma on liian väkevä ilmaisu, mutta haluaisin herättää keskustelua historiastamme ja sukupolvelta toiselle siirtyneestä vuorovaikutusongelmista, mielenterveysongelmista ja jopa persoonallisuushäiriöistä. Tämä on virinnyt mielessäni monien keskustelujen myötä. Nyt vasta oli aloitus, jossa oma äiti kiristi lastaan mm. pitämään yhteyttä päivittäin koska oli perheen firman osakas, ja näitähän on ollut muitakin paljon, mm. anoppikeskustelut, 70-l. syntyneiden äidit jne.
Olen miettinyt paljon tuota sodanjälkeistä polvea, eli esimerkiksi nyky 60-vuotiaat, jotka ovat mummo- ja pappaikäisiä, syntyneet 50-luvulla. Tämän polven vanhemmat ovat olleet sodan lapsuudessaan kokenut polvi. Suomalaisilla on siinä mielessä uniikki historia, että sodassa arviolta 200 000 alle 15-vuotiasta siirrettiin evakkoon Ruotsiin, osa useampaan otteeseen. Eikä suinkaan kaikki olleet mitään koululaisia, vaan osa meni pikkutaaperona isosisaruksen mukana bussilla Ruotsiin ymmärtämättä mitä tapahtuu. Tämän jälkeen sisarukset on saatettu erottaa toisistaan, toinen on voinut joutua lastenkotiin ja toinen sijaisperheeseen. Lapset eivät ole osanneet kieltä. On ollut tuurista kiinni oletko mennyt perheeseen apulaiseksi vai rakastetuksi lapseksi. Kun olet kiintynyt uuteen perheeseen, oppinut kielen, niin onkin aika palata kotiin. Tulee ikävä Ruotsin vanhempia ja oma Suomen perhe tuntuu puolestaan vieraalta. Tämän lisäksi syyllisyys tulee kuvaan, koet syyllisyyttä kiintymyksestäsi molempiin vanhempiin ja olo on juureton. Yksi päivä hesariin oli kirjoittanut evakkolapsi, joka sanoi että ero omasta äidistä oli kauhistuttavaa ja traumaattista, eikä suhde omaan äitiin ollut koskaan samanlainen.
Aina puhutaan sotien traumasta mm. miesten näkökulmasta, eli miehet ovat traumatisoituneet rintamalla ja alkoholisoituneet, ja tämä näkyy vielä meidänkin polvissa. Miettikää mikä onkaan ollut evakkolasten kokemus, ja miten tuo oma hylkäämisen kokemus onkaan vaikuttanut omaan vanhemmuuteen. Minkälaisia ovat olleet 50-luvulla syntyneiden varhaisvuodet, kun heidän omat vanhempansa ovat joutuneet kokemaan varhaisvuosina näin vakavia hylkäämisen kokemuksia eivätkä ole saaneet koskaan keskusteluapua näihin? Ovatko saaneet syliä, empatiaa, rakkautta ja terveitä rajoja? Ovatko itse aikoinaan pystyneet antamaan omille lapsilleen näitä?
Se miten evakkolasten kokemukset ja tunteet ovat vaiettu ja jätetty huomiotta on kansallinen häpeä, ja aivan varmasti vielä tämänkin päivän suomalaiseen vanhemmuuteen tuolla on vaikutuksia. 200 000 on hirveän iso luku, kun suhteutetaan koko väestön lasten määrään. Vuonna -87 syntyneistä kolmasosalla on mielenterveydellinen diagnoosi. Onneksi tämä polvi ainakin hakee apua ongelmiinsa, sitä en tiedä kuinka esim. terapia on kaikkien saatavilla sitten.
Kommentit (14)
Vierailija kirjoitti:
Mä tiedän kaksi evakkolasta, äitini ja enoni. Molemmat ovat jo kuolleet. eivätkä ole kertomassa. Äiti on aikanaan kertonut mulle tuntojaan Ruotsiin muutosta.
Niin ja mä olen syntynyt 60-luvulla.
Jep tottahan toki 60-luvulla syntyneilläkin on evakossa olleita vanhempia. Otin vain jonkin selvän polven esimerkiksi. Esim. nyt 65-vuotiaalla voi hyvinkin olla 1930-luvulla syntynyt vanhempi, joka puolestaan ollut evakossa.
Minun neljästä isovanhemmasta kolme on ollut evakossa. Olen 80-luvulla syntynyt. Kyllä vaikutus olisi varmasti suuri, vaikka vain yksikin olisi ollut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Puhutaanko nyt Ruotsiin lähetetyistä lapsista vai yleensä evakkolapsista?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä tiedän kaksi evakkolasta, äitini ja enoni. Molemmat ovat jo kuolleet. eivätkä ole kertomassa. Äiti on aikanaan kertonut mulle tuntojaan Ruotsiin muutosta.
Niin ja mä olen syntynyt 60-luvulla.
Jep tottahan toki 60-luvulla syntyneilläkin on evakossa olleita vanhempia. Otin vain jonkin selvän polven esimerkiksi. Esim. nyt 65-vuotiaalla voi hyvinkin olla 1930-luvulla syntynyt vanhempi, joka puolestaan ollut evakossa.
Minun neljästä isovanhemmasta kolme on ollut evakossa. Olen 80-luvulla syntynyt. Kyllä vaikutus olisi varmasti suuri, vaikka vain yksikin olisi ollut.
No ilmankos mummottelet ja papottelet vanhempia ihmisiä. Serkuistani toinen on syntynyt 70-luvulla.
Ei voi verrata 80- ja 90-luvun lasten ongelmia sotalasten kohtaloon. Musta terapia on ihan turhaa, päättämättömien ihmisten paapomista. Enemmän pitäisi kuunnella vanhempien ja isovanhempien tarinoita, että ymmärtää elämän olevan nykypäivänä oikeasti leppoisaa.
Vierailija kirjoitti:
Puhutaanko nyt Ruotsiin lähetetyistä lapsista vai yleensä evakkolapsista?
Sotalapsia varmaan ap tarkoittaa, oli sana hukassa.
200000 on aivan ylimitoitettu luku, sotalapsia oli noin 70000-80000.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Puhutaanko nyt Ruotsiin lähetetyistä lapsista vai yleensä evakkolapsista?
Sotalapsia varmaan ap tarkoittaa, oli sana hukassa.
Juuri näin, sotalapsia tarkoitan. Pahoittelut hämäävästä termistä.
Ap
Evakoista puhuttaessa tarkoitetaan ihmisiä, jotka lähtivät Karjalasta muualle Suomeen sodan jaloista. Kun puhutaan lapsista, jotka siirrettiin Ruotsiin sotaa pakoon, käytetään yleensä nimitystä sotalapsi. Minulle on kerrottu, että Karjalasta evakkoon lähteneille isovanhemmilleni oli myös ehdotettu, että heidänkin lapsensa voitaisiin lähettää Ruotsiin. Isoäitini oli vain tokaissut, että tehkööt ruotsalaisäm*ät itse tenavansa, hän pitää omansa. Tämä päätös osoittautui hyväksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Juoppojen ja vaimonhakkaajien tekosyy nuo traumat ovat"
-isoisäni (sotaveteraani, konekiväärikomppania)
Vierailija kirjoitti:
"Juoppojen ja vaimonhakkaajien tekosyy nuo traumat ovat"
-isoisäni (sotaveteraani, konekiväärikomppania)
Kyllä niitä ryssiä on jahdattu vanhainkotien nurkista niiden herttaisten isoisienkin kanssa vielä 2010-luvullakin ja vielä varmaan 10 vuotta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Appivanhempani ovat sotalapsia, kumpikaan ei näistä ajoista ole koskaan puhunut, eikä heidän talossaan sota-aikaa mainita koskaan sanallakaan.
Lapsilleen ovat antaneet kaiken ja ovat erittäin läheisissä väleissä, ei mielenterveysongelmia kenelläkään, mutta rahankäytössä on ollut kaikilla lapsilla pientä ongelmaa. Lapset ovat vielä aikuisiälläkin saaneet rahaa kättä ojentamalla, mutta itse ovat hyvin nuukia ja hamstraavat krääsää. Toistaiseksi ovat ikäisikseen hyvässä kunnossa mutta odotamme kauhulla kun talonsa täytyy aikanaan tyhjentää kaikesta roinasta....
Väitän, että lapsuuden kokemukset ovat vaikuttaneet enemmänkin niin, että omia lapsia on suojattu kaikelta maailman pahuudelta ja vaikeuksilta vähän liikaakin.
Vierailija kirjoitti:
"Juoppojen ja vaimonhakkaajien tekosyy nuo traumat ovat"
-isoisäni (sotaveteraani, konekiväärikomppania)
Samaa mieltä. Aina näissä keskusteluissa vedotaan johonkin sotien aiheuttamaan traumaan. Eikö sitten muualla maailmassa ole sodittu? Suomi ei edes kärsinyt kovin paljon II MS:ssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen syntynyt 60-luvun alussa, siskoni muutamaa vuotta aikaisemmin. Omassa suvussani ei ole ollut sotalapsia eikä evakoitakaan. Vanhempani olivat sotien aikaan teini-ikäisiä, mutta isäni ei vielä täyttänyt 17, joten ei joutunut sotaankaan. Heillä on toki sotiin ja pommituksiin liittyviä muistoja, mutta ei mitään noin traumaattista kuin mistä puhut. Olosuhteisiin nähden heillä oli varsin tavallinen lapsuus ja nuoruus.
Vanhempani muuttivat 50-luvulla maalta Helsinkiin ja perustivat perheen. Isä teki pitkää päivää yrittäjänä ja äiti oli kotiäiti. Vaikka isä oli paljon pois työn vuoksi, kotona ollessaan hän aina hassutteli ja leikki meidän lasten kanssa. On paljon valokuvia, joissa istumme isän sylissä ja tosiaan muistan itsekin, miten paljon hellyyttä ja rakkautta saimme molemmilta vanhemmiltamme. Äidistäni olisi varmasti tullut loistava askarteluohjaaja, lastentarhanopettaja tms, koska hän todellakin panosti lasten kanssa olemiseen. Isovanhempina he ovat olleet varmaan vieläkin rakastavampia ja huolehtivaisempia. Ovat vieläkin, vaikka ovat jo yhdeksänkymppisiä. Ja isä kohtelee äitiä edelleenkin kuin prinsessaa.
Sotien möröt eivät siis ole kummitelleet meidän elämässämme ja mietinkin, miten paljon tällä on ollut vaikutusta siihen, että vanhempieni lapset, lastenlapset ja nyt lastenlastenlapsetkin ovat hyvinvoivia. Enkä tarkoita pelkästään taloudellisesti vaan muutenkin. Nykyisin tuntuu olevan paljon ihmisiä, joiden suvuissa ei ole puhuttu, ei halattu, ei rohkaistu eikä kannustettu. Ihmisiä, joilla on etäiset tai jopa katkenneet välit omiin vanhempiinsa ja sisaruksiinsa. Hyvinvointi tuntuu polarisoituneen ja olisi mielenkiintoista tietää, onko alkusysäys polarisoitumiseen tapahtunut jo sotien aikaan.
Äitini ja mummini joutuivat lähtemään Lapin sotaa pakoon Pohjanmaalle, jossa vanhin sisareni syntyi 1944 Teerijärvellä.
Isäni oli rintamalla tarkka-ampuja 5 vuotta. Haavoittui 2 kertaa, mutta palasi takaisin sotimaan.
Meillä ei koskaan puhuttu sodasta. Se vähän mitä tiedän, kuulin mummiltani.
Suuri oli hämmästykseni, kun näin isästä kuvan, jossa hänellä oli
5 mitalia rinnassa.
Isäni ei traumatisoitunut sodassa. Ei juonut, eikä polttanut, eikä ollut väkivaltainen. Kasvatti ja koulutti meidät 10 lasta. Äiti oli kotona.
Mä tiedän kaksi evakkolasta, äitini ja enoni. Molemmat ovat jo kuolleet. eivätkä ole kertomassa. Äiti on aikanaan kertonut mulle tuntojaan Ruotsiin muutosta.
Niin ja mä olen syntynyt 60-luvulla.