Mikä tarve naiskollegalla on aina korostaa pienuuttaan?

Mun kotikaupungin kahdessa paikallislehdessä kirjoittaa eräs "toimittaja", joka on jo monet kerrat lehdessä kertonut pituutensa (jotain tyyliin 152 cm). En ihan ymmärrä, miksi.

Joillekin naisille pienuus on lyhyyttä, vaikka mahtuisi pöydän alle seisomaan, muttei makaamaan.

Meille tuli firmaan kesäharkkareita, nättejä teinityttöjä. Eiköhän tämä kollega innostunut ja alkoi heille kertoilemaan, kuinka on samaa kokoa heidän kanssaan. Hävetti :D ap

Vierailija kirjoitti:

Miksi siitä omasta pienuudesta pitää puhua koko ajan? Tunnen kans yhden joka ujuttaa aina mukaan maininnan omasta lyhyydestään. Miksi? Itse en tulisi edes ajatelleeksi hänen pituuttaan, jos ei itse mainitsisi.

En minäkään tulisi ajatelleeksi tänne kirjoittaneiden tyhmyyttä jos he eivät koko ajan toisi sitä esille, haukkumassa muiden todellisia tai kuviteltuja virheitä ei tee itsestään parempaa.

Raskaana olevatkin näkevät koko ajan huomattavan määrän raskausvatsoja.

Niin että monta kertaa päivässä asiasta todellisuudessa tulee maininta, ap?

Katsoin että kaivelet koko ajan nenää, miksi teet niin. Odotan koska se tapahtuu uudestaan.. jaTAAs sinä teet niin. Kyllä se nyt tekee sitä koko ajan lol.

Huono itsetunto jos muita tai heidän sanomisia täytyy kytätä.

Vierailija kirjoitti:

Mä oon useamman kerran joutunut pyytämään anopilta kasvurauhaa alakouluikäisille tytöillemme, kun miehen siskon pieni koko ja pienet ruokailut ja omat läskit on jatkuva puheenaihe. Anoppi jopa kertoilee lapsille minkä painoinen käly on ollut lapsena mennessään millekin luokalle. Anoppi ja miehen sisko jakaa 45v kälyn vaatteita meidän 8 ja 10v tytöille. Vaatteet roikkuu päällä, mutta heidän mielestään on niin sopivia kun ”xxxxx on niin pieni hi hi hiii” ja sitten näistäkin saadaan uutta ihmettelymateriaalia seuraavaan pienuuskeskusteluun.

Todella kummallista kyllä. Tämä tapaus, jonka tunnen on sentään rajoittunut kommenteissaan itseensä ja "isoihin" (=lihaviin) aikuisiin, joiden syömisiä ja takamuksen kokoa olen kuullut kommentoivan. Joku psyykkinen häiriöhän se on, jos ihan aikuisista puhutaan eikä teineistä. Tai en ainakaan koskaan ole kuullut kenenkään toistuvasti päivittelevän, miten pieniin vaatteisiin mahtuu ja miten ohut ranteeni onkaan tai ettei ole syönyt koko viikolla mitään. Siitä tulee kyllä aika weirdo -olo, että mitä tuohonkin nyt pitäisi sanoa. Olisiko jotain anoreksian tapaista, koska äärimmäinen laihuus on harvemman mielestä todella hienoa ja suuri saavutus. 

Mitä jos kysyisit häneltä itseltään? Haluaako korostaa pienuuttaan, koska sinä olet pitkä vai mitä haluaa tuolla viestittää? Tarve korostaa itseään asialla, jonka ajattelee olevan hienoa on varmaan sama kuin siinä, kun kehuskellaan omaisuudella tai jollain muulla vastaavalla. Tällaiset eivät oikein tajua, että muut eivät välttämättä ajattelekaan sen olevan niin hienoa, että heillä on kallis laukku tai pieni koko, vaan enemmän tuollaista pidetään naurettavana.

Minulla oli tuollainen opiskelukaveri. Hän moitti minua jatkuvasti pituudestani (179 cm) ja samaan hengenvetoon kertoi, kuinka hänen itsensä pitäisi varmaan mennä lastenosastolle ostamaan vaatteita, kun aikuisten osastoilla on vain niin hirrrveän isoja telttoja. Hänen mieliaiheitaan oli se, kuinka häntä oli taas kehuttu siroksi ja pieneksi (pojat, farmaseutit, vaatemyyjät, varmaan naapurin kissatkin). Jos häneltä kuitenkin kysyi, miten pitkä hän oli, vastaus oli 163 ja puoli. Miksi se puoli senttimetriä oli niin tärkeää mainita, jos kerran oli hienoa olla lyhyt?

Parin lasillisen jälkeen kävi säännöllisesti selväksi, mikä häntä vaivasi: lyhyys, lihomisen pelko ja alemmuudentunteiden kirjo. Hän nimittäin haukkui ensin kaikki itseään isommat ja ryhtyi sitten kehumaan itseään. Hän teki myös perusteellisen selonteon siitä, miten hirveän vähän hän oli viikon aikana syönyt - puoli purkkia rasvatonta jogurttia saattoi olla päivän ainoa ravinto. Parin kolmen vuoden jälkeen vatsavaivat ja suorapuheinen terveydenhoitaja säikäyttivät hänet anoreksian rajalta normaalien vähäruokaisten maailmaan.

Tällä kaverilla oli muitakin pakkomielteitä, näkyvin ja kuuluvin niistä se, että hän halusi olla kaikessa ylitse muiden. Jos jollakulla oli ollut huono päivä, hänellä oli varmasti ollut huonompi. Ja toiselle sattunut kiva juttu sai hänestä irti tarinan, jossa hänelle itselleen oli käynyt vielä paremmin. Muistan hyvin yhden flunssakauden kaksintaistelun, jossa hän halusi päihittää juuri poskiontelo-operaatiosta parantuneen kaverin kokemukset, niisti nenänsä perusteellisesti ja levitti sitten nenäliinansa kanttiinin kahvipöytään muiden kauhisteltavaksi. Kun kerran kaipaa huomiota, se huomio on saatava keinolla millä hyvänsä.

Laihat ja pienet naiset kuvittelee usein että laihuus tai pienuus on jotenkin parempaa.

Vierailija kirjoitti:

Joillekin naisille pienuus on lyhyyttä, vaikka mahtuisi pöydän alle seisomaan, muttei makaamaan.

Aivan! Ja niille pituus on isoutta, vaikka se pitkä olisi ympärysmitoiltaan pienempi kuin se lyhyt "pieni". 

Vierailija kirjoitti:

Mulle kans terapeutti sanoi, että miten sen nyt ottaa - voihan se olla jollekin vaikeakin paikka, ettei ole kasvanut aikuisen kokoiseksi.

T: se pienen siskon rinnalla kasvanut

On muuten kuulemma aika yleistä, että anorektikoiden sisarukset käy terapiassa. Oma minuus ja kehonkuva jää vääristyneeksi kun vierellä on aina joku, johon koko perhe keskittyy

Jos se edes rajoittuisi sisaruksiin mutta kun vielä vanhemmatkin ovat masentuneita ja käyvät terapiassa ja heidän elämänsä pyörii täysin anorektikon syömisten ympärillä. Minulla on mennyt halu tavata sukulaisia koska koko ajan jauhetaan yhdestä anorektikosta ikäänkuin muut kuin hän itse voisi tehdä jotain asialle. Minä en raportoi enää vanhemmilleni kuinka paljon sisarus söi luonani ja montako minuuttia meni, ennen kuin lähti vessaan syömisen jälkeen. Minulta vanhemmat eivät ole ikinä kysyneet miten minulla menee.

Vierailija kirjoitti:

Laihat ja pienet naiset kuvittelee usein että laihuus tai pienuus on jotenkin parempaa.

Jos ei ole muuta saavuttanut, niin kai se pienuus ja laihuuskin sitten käy. Onhan lihavuus kansansairaus, niin ovat sitten ainakin siinä onnistuneet, etteivät ole lihavia.

Mulla on myös yksi tällainen tuttava. Mutta ei voi olla sun työkaveri kun tämä mun tuttu on työtön :D. Se on jotain itsensäkorostamista ja omahyväisyyttä, vaikka oikeasti tää näyttää ihan anorektikolta. Ei näytä hyvältä kun luut paistaa. 

Täräytäpä seuraavalla kerralla seuraava lause: "Ei se pienuus haittaa, kun olet tuollainen älyn jättiläinen".

Vierailija kirjoitti:

Anna ap mennä toisesta korvasta ulos. Ymmärrän että se on rasittavaa, mutta ihmisillä on kaikenlaisia pakkomielteitä, mistä lie ne saaneet. Huono itsetunto ilmenee myös monesti tuolla tavoin.

Näin juuri. Kuka nyt mistäkin itsetuntoaan rakentaa.

Enemmän kuin pienikokoisuuttaan yhtenään kuuluttavia naisia olen kyllä tavannut miehiä, joilla on tarve korostaa, kuinka ISOja ovat. Eikä kysymyksessä tyypillisesti ole kuin joku ehkä 190-senttinen jossakin määrin vatsakas herra. Valitetaan ravintolassa annoskokoa, kuinka iso mies ei sellaisella elä, tai kehuskellaan, kuinka joku keikalla häiritsevästi kikatteleva teinijoukko vaikeni, kun selän taakse ilmestyi iso mies.

Kutsu ap kollegaasi rääpäleeksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Laihat ja pienet naiset kuvittelee usein että laihuus tai pienuus on jotenkin parempaa.

Jos ei ole muuta saavuttanut, niin kai se pienuus ja laihuuskin sitten käy. Onhan lihavuus kansansairaus, niin ovat sitten ainakin siinä onnistuneet, etteivät ole lihavia.

Onnistuneet vai saaneet sellaiset geenit ilman omaa ansiota?

Aika usein ihmiset arvostelee toisia asiosta, jotka ovat itse saaneet ilman omaa ansiotaan. Geenit ja varallisuus liikkuu perintönä sukupolvesta toiseen ihan ilman omaa kyvykkyyttä.

Vierailija kirjoitti:

Mun tuttu taas jaksaa puhua rinnoistaan. Oli aihe mikä tahansa, niin aina hän saa vedettyä mukaan tissinsä.

Mulla oli tällainen tällainen työkaveri. Nyt jutut on vähän vähentyneet kun tuli avioero, 2 lasta jotka vihaavat toisiaan ja rinnatkin roikkuu jo vyötäröllä.

Vierailija kirjoitti:

Kutsu ap kollegaasi rääpäleeksi.

Varjossa kasvanut

luikku

tikku-ukkeli

keskenkasvuinen

pituuskasvu loppuu kun aloittaa itsetyydytyksen

Puhu ihailevasti naisurheilijoiden lihaksista. Sano, että kyllä liiallinen laihuus on rumaa. Ala nostamaan puntteja/ole nostavinasi ja katso hänen käsivarsia ja voivottele että kyllä hänenkin pitäisi hankkia lihaksia.

Olin itse tuollainen riuku-keiju, hyytävän ohuet jalat. Rumaltahan se näytti. Lihakset on kauniit, mutta ei mitkään överit.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Laihat ja pienet naiset kuvittelee usein että laihuus tai pienuus on jotenkin parempaa.

Jos ei ole muuta saavuttanut, niin kai se pienuus ja laihuuskin sitten käy. Onhan lihavuus kansansairaus, niin ovat sitten ainakin siinä onnistuneet, etteivät ole lihavia.

Onnistuneet vai saaneet sellaiset geenit ilman omaa ansiota?

Aika usein ihmiset arvostelee toisia asiosta, jotka ovat itse saaneet ilman omaa ansiotaan. Geenit ja varallisuus liikkuu perintönä sukupolvesta toiseen ihan ilman omaa kyvykkyyttä.

Varmaan, mutta vertailemalla pääsee tuntemaan itsensä vähän paremmaksi. Jos ei muussa, niin sitten vaikka laihuudessa. Ei nyt ehkä ihan penaalin terävimmän kynän tapa korostaa itseään mikään tämän tapainen itsekehu.