Lue keskustelun säännöt.
Avuttomaksi muuttunut äiti, tulen hulluksi!
05.08.2019 |
Äitini on vasta 64, mutta nyt kun viimeinenkin lapsi on valmiatunut ja mennyt naimisiin, hän on taantunut täydelliseksi riippakiveksi. En jaksa!
Ei enää ymmärrä suunnilleen mitään. Ennen kirkas akateeminen ihminen ei hallitse edes television kaukosäädintä! Junnaa jossain kahvimaidon laadussa loputtomiin ja jankuttaa ja valittaa. Helle meinasi viedä meiltä lapsilta järjen, koska oli niiin kuuma. Ei saanut edes ikkunoita itse auki ja valitti ja valitti ja valitti.
Mitä helvettiä tässä voi tehdä?
Kommentit (53)
Älä sulje kokonaan pois mahdollisuutta, että äidilläsi on alkava muistisairaus. Älä ole liian ehdoton mielipiteissäsi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Saattaa ensin tilata englanniksi nettikaupasta itselleen konserttiliput jne ja sitten seuraavassa hetkessä vaatii, että häntä pitää tulla auttamaan, koska hän ei osaa erottaa sanoja on ja off toisistaan kaukosäätimestä. Huushollissa varmaan 15 sanakirjaa, josta ne voisi katsoa jos oikeesti on ylivoimaista.
Tai ikkuna pitää ajaa avaamaan. Ei voi pyytää naapuria. Ja itse on saanut sen kyllä kiinni.
Tällaista koko ajan.
Ap
Tuo ettei erota onia ja offia kaukosäätimestä valitettavasti viittaa nimenomaan muistisairauteen. Alzheimer voi alkaa pikkuaivoista ja nimenomaan niin, että näkö alkaa temppuilla. Kirjailija Terry Pratchettillä kävi juuri niin.
Tämä voi myös selittää miksei saa ikkunaa auki: visuaalinen informaatio ei välttämättä välitä kuten pitäisi.
Pyydä äitiäsi piirtämään kellotaulu. Siis ihan vaan pyöreä kellotaulu jossa numerot paikoillaan. Alzheimerit eivät tähän pysty, eivätkä yleensä myöskään piirtämään mallista edes yksinkertaista kuviota. Tyyliin suorakaidetta tai kolmiota.
Muistisairaus täytyy ihan ehdottomasti sulkea ensimmäiseksi pois.
Muistisairauden jälkeen kartoitettava masennus/ahdistus - iso elämänmuutos kun jää eläkkeelle ja lapset lähtee eikä ilmeisesti miestä taloudessa. Aivot jumissa ja ajatus kulkee yhtä epämiellyttävää ympyrää eikä elämään löydy mieltä eikä sisältöä.
Ap:n asenne ei kyllä auta asiassa yhtään.
Vierailija kirjoitti:
Saattaa ensin tilata englanniksi nettikaupasta itselleen konserttiliput jne ja sitten seuraavassa hetkessä vaatii, että häntä pitää tulla auttamaan, koska hän ei osaa erottaa sanoja on ja off toisistaan kaukosäätimestä. Huushollissa varmaan 15 sanakirjaa, josta ne voisi katsoa jos oikeesti on ylivoimaista.
Tai ikkuna pitää ajaa avaamaan. Ei voi pyytää naapuria. Ja itse on saanut sen kyllä kiinni.
Tällaista koko ajan.
Ap
Meidän mutsi. Kun olette aikanne hyppineet hänen kriisejään ja akkuutteja avuntarpeitaan ratkaisemassa ja lopetattte sen, niin seuraaksi tulee marttyyrivaihe ja syyllistäminen. Eikä mikään ole hyvin, ja autattekin väärin. Viime kesään asti jaksoin, sitten lopetin; siskoni lopetti jo pari vuotta sitten. En aina edes jaksa vastata puhelimeen enää kun hän soittaa. Viimeksi kulunut vuosi on ollut minulle henkisesti ihanan helppoa, ilman sitä mustaa syyllistämisen ja valittamisen pilveä ylläni. Itse voin paljon paremmin nyt.
Vierailija kirjoitti:
Muistisairauden jälkeen kartoitettava masennus/ahdistus - iso elämänmuutos kun jää eläkkeelle ja lapset lähtee eikä ilmeisesti miestä taloudessa. Aivot jumissa ja ajatus kulkee yhtä epämiellyttävää ympyrää eikä elämään löydy mieltä eikä sisältöä.
Ap:n asenne ei kyllä auta asiassa yhtään.
Ei hän ole eläkkeellä. Ja siis viimeisinkin lapsi muuttanut kotoa kuitenkin jo 10 vuotta sitten. Leskeksi jäi 30 vuotta sitten. Ulospäin esittää pirteää ja ihanaa ja haalii vaikka motä tehtävää itselleen. Meille lapsille näkyy sitten tää kitisijä.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voit sopia, että soitat tai käyt esim 1-2 kertaa viikossa. Voit myös ottaa selvää alueen ikääntyneiden palveluista. Yksi selvä merkki on jos kieltää tarvivansa apua, on todnäk avun tarpeessa. Muistisairaat yrittää peittää muistamattomuuttaan. Apua on kuitenkin saatavilla.
Mun äiti on aina ollut jollain tavalla avuton. Sitä ei ole vaan kiinnostanut joku vaikkapa lomakkeen täyttäminen ja niin on saanut joku muu tehdä sen puolesta. Niin on ollut aina. Ehkä siinä on pelkoa siitä, että ei osaa kuitenkaan. Kun isä kuoli, äiti oli 55-vuotias ja siitä se varsinainen avuttomuus sitten alkoikin.
Kyllähän se välillä rassaa, kun pitää joku ihan tavallinen asia lähteä tekemään sen puolesta, kun se ei ymmärrä kun sanoo, että kokeile nyt vaikka laittaa töpseli seinään, kun se valittaa että telkkariin ei tule kuvaa. Ja ei todellakaan ole muistisairas. On asioita, joita se osaa junailla vallan hyvin. Mutta on vaan huomattu se, että kun pitää mennä joku simppeli asia sinne tekemään, niin sieltä ei tahdo päästä pois millään, on istuttava ja juotava kahvia ja kuunneltava turhia höpinöitä. Eli seuran puute.
Äiti on taitavasti pistänyt kaikki ystävyyssuhteensa jäihin yksi kerrallaan. Sitten valittaa yksinäisyyttä. Mutta seuraksi ei kelpaa muut kuin me lapset. Syykin on huomattu: omille lapsilleen se voi valittaa valittamasta päästyään kaikesta mahdollisesta. Jollekin ystävälle tai tutulle ei voi. Ne kun ei jaksa kuunnella ja lähtee pois. Eikä äiti halua vieraille edes puhua omista asioistaan kunnolla, vaan pitää näytellä jotain parempaa kuin on.
Muistan kun käytiin äidin kanssa muutaman kerran ulkomailla isän kuoleman jälkeen. Joka ikisen paperin sain minä täyttää sen puolesta ja joka asian hoitaa ja kun kuljettiin porukassa, äiti piti minua koko ajan olkapäästä kiinni. Oppaan puheita äiti ei edes kuunnellut vaan vaati minua hoitamaan kaikki ja tekemään niin kuin neuvottiin. Nyt kun ajattelen tuota, äiti oli silloin nuorempi kuin minä nyt enkä minä vieläkään tarvitse toista ihmistä tekemään joka asiaa puolestani. Kun ostin auton itselleni, äiti ei sen jälkeen enää osannut kulkea linja-autolla tai junalla, vaikka sitä ennen oli liikkunut niissä ihan hyvin. Joka pienikin matka täytyi lähteä sitä kuskaamaan. Nyt, vanhana se valittaa, että miksi ei ajanut silloin nuorempana ajokorttia ja ostanut itselleen autoa, miksi te ette neuvoneet minua tekemään niin. Juupa juu, miten ihminen, jolle kaikki vähänkin tekniset vempeleet tuotti tuskaa, olisi oppinut käyttelemään autoa? Kun uudella pesukoneellakin piti puoli vuotta käydä pesemässä pyykkinsä, ennen kuin hän uskalsi itse luottaa että osaa. Ja miksei sitten mennyt ja ajanut sitä korttia, meidänkö siihen olisi pitänyt kehottaa, aikuista ihmistä?
Ymmärrän minä, jos ihminen on oikeasti avuton, mutta on kyllä niitäkin, jotka vain heittäytyy avuttomiksi eikä edes yritä opetella mitään tai tehdä mitään itse.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Saattaa ensin tilata englanniksi nettikaupasta itselleen konserttiliput jne ja sitten seuraavassa hetkessä vaatii, että häntä pitää tulla auttamaan, koska hän ei osaa erottaa sanoja on ja off toisistaan kaukosäätimestä. Huushollissa varmaan 15 sanakirjaa, josta ne voisi katsoa jos oikeesti on ylivoimaista.
Tai ikkuna pitää ajaa avaamaan. Ei voi pyytää naapuria. Ja itse on saanut sen kyllä kiinni.
Tällaista koko ajan.
Ap
Meidän mutsi. Kun olette aikanne hyppineet hänen kriisejään ja akkuutteja avuntarpeitaan ratkaisemassa ja lopetattte sen, niin seuraaksi tulee marttyyrivaihe ja syyllistäminen. Eikä mikään ole hyvin, ja autattekin väärin. Viime kesään asti jaksoin, sitten lopetin; siskoni lopetti jo pari vuotta sitten. En aina edes jaksa vastata puhelimeen enää kun hän soittaa. Viimeksi kulunut vuosi on ollut minulle henkisesti ihanan helppoa, ilman sitä mustaa syyllistämisen ja valittamisen pilveä ylläni. Itse voin paljon paremmin nyt.
Minulla ihan sama tilanne, tajusin jokin aika sitten, että äitini on narsisti. Meidän lapsien elämä tulisi pyöritä koko ajan hänen tarpeidensa ympärillä ja jos niin ei tee tulee uhkaukset perinnöttömäksi jättämisestä ym. Lisäksi vielä muistisairaus niin kyllä tässä on kestämistä. Onneksi toiset sisarukset ovat niin ihania verattuna ainakin minuun. Hakekaa tietoa netistä narsisti äiti, tuo syyllistäminen on pirullista.
Vierailija kirjoitti:
Voit sopia, että soitat tai käyt esim 1-2 kertaa viikossa. Voit myös ottaa selvää alueen ikääntyneiden palveluista. Yksi selvä merkki on jos kieltää tarvivansa apua, on todnäk avun tarpeessa. Muistisairaat yrittää peittää muistamattomuuttaan. Apua on kuitenkin saatavilla.
Ei hän tod kiellä tarvitsevansa apua, vaan vaatii sitä liikaakin. Siellä käy ihan jokaikinen viikko ainakin 5-6 kertaa joku lapsista. Mutta kun kukaan ei enää jaksa tätä marisemista ja hyppyyttämistä. Minulle soitti koko aamupäivän kahvimaidostaan. Kun se happani. Sanoin että juo mustana ja pillastui tätsin. Ja tasan en aja tuntia eestaas viedäkseni sinne sen maidon. Kun kauppa on vieressä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä alkoi miehen äidin muistisairaus-oireet ilmetä niin, ettei oppinut käyttämään uutta tosi yksinkertaista pyykinpesukonetta. Siitä sitten lähti vyyhti liikkeelle. Kahvinkeitintä, kaukosäädintä eikä radiota enää osannut käyttää. Alkoi harhat ja kaikki muut. Kannattaa varata aika yksityiselle jos varoja, tai sitten jonoon terveyskeskukseen. Muistitesti antaa jo kuvaa tilanteesta. Voi toki olla vaan kiukuttelua, mutta sitä ei kauaa jaksa joten jos jatkuu pidenpään niin lääkäriin.
Hankkikaa sille koira tai muu elämä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mun äiti on aina ollut jollain tavalla avuton. Sitä ei ole vaan kiinnostanut joku vaikkapa lomakkeen täyttäminen ja niin on saanut joku muu tehdä sen puolesta. Niin on ollut aina. Ehkä siinä on pelkoa siitä, että ei osaa kuitenkaan. Kun isä kuoli, äiti oli 55-vuotias ja siitä se varsinainen avuttomuus sitten alkoikin.
Kyllähän se välillä rassaa, kun pitää joku ihan tavallinen asia lähteä tekemään sen puolesta, kun se ei ymmärrä kun sanoo, että kokeile nyt vaikka laittaa töpseli seinään, kun se valittaa että telkkariin ei tule kuvaa. Ja ei todellakaan ole muistisairas. On asioita, joita se osaa junailla vallan hyvin. Mutta on vaan huomattu se, että kun pitää mennä joku simppeli asia sinne tekemään, niin sieltä ei tahdo päästä pois millään, on istuttava ja juotava kahvia ja kuunneltava turhia höpinöitä. Eli seuran puute.
Äiti on taitavasti pistänyt kaikki ystävyyssuhteensa jäihin yksi kerrallaan. Sitten valittaa yksinäisyyttä. Mutta seuraksi ei kelpaa muut kuin me lapset. Syykin on huomattu: omille lapsilleen se voi valittaa valittamasta päästyään kaikesta mahdollisesta. Jollekin ystävälle tai tutulle ei voi. Ne kun ei jaksa kuunnella ja lähtee pois. Eikä äiti halua vieraille edes puhua omista asioistaan kunnolla, vaan pitää näytellä jotain parempaa kuin on.
Muistan kun käytiin äidin kanssa muutaman kerran ulkomailla isän kuoleman jälkeen. Joka ikisen paperin sain minä täyttää sen puolesta ja joka asian hoitaa ja kun kuljettiin porukassa, äiti piti minua koko ajan olkapäästä kiinni. Oppaan puheita äiti ei edes kuunnellut vaan vaati minua hoitamaan kaikki ja tekemään niin kuin neuvottiin. Nyt kun ajattelen tuota, äiti oli silloin nuorempi kuin minä nyt enkä minä vieläkään tarvitse toista ihmistä tekemään joka asiaa puolestani. Kun ostin auton itselleni, äiti ei sen jälkeen enää osannut kulkea linja-autolla tai junalla, vaikka sitä ennen oli liikkunut niissä ihan hyvin. Joka pienikin matka täytyi lähteä sitä kuskaamaan. Nyt, vanhana se valittaa, että miksi ei ajanut silloin nuorempana ajokorttia ja ostanut itselleen autoa, miksi te ette neuvoneet minua tekemään niin. Juupa juu, miten ihminen, jolle kaikki vähänkin tekniset vempeleet tuotti tuskaa, olisi oppinut käyttelemään autoa? Kun uudella pesukoneellakin piti puoli vuotta käydä pesemässä pyykkinsä, ennen kuin hän uskalsi itse luottaa että osaa. Ja miksei sitten mennyt ja ajanut sitä korttia, meidänkö siihen olisi pitänyt kehottaa, aikuista ihmistä?
Ymmärrän minä, jos ihminen on oikeasti avuton, mutta on kyllä niitäkin, jotka vain heittäytyy avuttomiksi eikä edes yritä opetella mitään tai tehdä mitään itse.
Tämäkin on meidän mutsi.
Vierailija kirjoitti:
Mun äiti on aina ollut jollain tavalla avuton. Sitä ei ole vaan kiinnostanut joku vaikkapa lomakkeen täyttäminen ja niin on saanut joku muu tehdä sen puolesta. Niin on ollut aina. Ehkä siinä on pelkoa siitä, että ei osaa kuitenkaan. Kun isä kuoli, äiti oli 55-vuotias ja siitä se varsinainen avuttomuus sitten alkoikin.
Kyllähän se välillä rassaa, kun pitää joku ihan tavallinen asia lähteä tekemään sen puolesta, kun se ei ymmärrä kun sanoo, että kokeile nyt vaikka laittaa töpseli seinään, kun se valittaa että telkkariin ei tule kuvaa. Ja ei todellakaan ole muistisairas. On asioita, joita se osaa junailla vallan hyvin. Mutta on vaan huomattu se, että kun pitää mennä joku simppeli asia sinne tekemään, niin sieltä ei tahdo päästä pois millään, on istuttava ja juotava kahvia ja kuunneltava turhia höpinöitä. Eli seuran puute.
Äiti on taitavasti pistänyt kaikki ystävyyssuhteensa jäihin yksi kerrallaan. Sitten valittaa yksinäisyyttä. Mutta seuraksi ei kelpaa muut kuin me lapset. Syykin on huomattu: omille lapsilleen se voi valittaa valittamasta päästyään kaikesta mahdollisesta. Jollekin ystävälle tai tutulle ei voi. Ne kun ei jaksa kuunnella ja lähtee pois. Eikä äiti halua vieraille edes puhua omista asioistaan kunnolla, vaan pitää näytellä jotain parempaa kuin on.
Muistan kun käytiin äidin kanssa muutaman kerran ulkomailla isän kuoleman jälkeen. Joka ikisen paperin sain minä täyttää sen puolesta ja joka asian hoitaa ja kun kuljettiin porukassa, äiti piti minua koko ajan olkapäästä kiinni. Oppaan puheita äiti ei edes kuunnellut vaan vaati minua hoitamaan kaikki ja tekemään niin kuin neuvottiin. Nyt kun ajattelen tuota, äiti oli silloin nuorempi kuin minä nyt enkä minä vieläkään tarvitse toista ihmistä tekemään joka asiaa puolestani. Kun ostin auton itselleni, äiti ei sen jälkeen enää osannut kulkea linja-autolla tai junalla, vaikka sitä ennen oli liikkunut niissä ihan hyvin. Joka pienikin matka täytyi lähteä sitä kuskaamaan. Nyt, vanhana se valittaa, että miksi ei ajanut silloin nuorempana ajokorttia ja ostanut itselleen autoa, miksi te ette neuvoneet minua tekemään niin. Juupa juu, miten ihminen, jolle kaikki vähänkin tekniset vempeleet tuotti tuskaa, olisi oppinut käyttelemään autoa? Kun uudella pesukoneellakin piti puoli vuotta käydä pesemässä pyykkinsä, ennen kuin hän uskalsi itse luottaa että osaa. Ja miksei sitten mennyt ja ajanut sitä korttia, meidänkö siihen olisi pitänyt kehottaa, aikuista ihmistä?
Ymmärrän minä, jos ihminen on oikeasti avuton, mutta on kyllä niitäkin, jotka vain heittäytyy avuttomiksi eikä edes yritä opetella mitään tai tehdä mitään itse.
Tuo liittyy siihen kuolemasta aiheutuneeseen shokkiin ja yksinjäämiseen.
Oma isoäiti oli aikanaan samanlainen ja mietin mielessäni, että huh heijaa, etten ikinä toimisi noin.
Kunnes jouduin toteamaan, että kylläpä vain toiminkin. Minulta kuoli kaikki lähiomaiset enkä ollut perustanut omaa perhettä. Minusta tuli pelokas, avuton ja tarvitseva ja upposin jonnekin suohon useammaksi vuodeksi. Minulla oli yksi riittävän läheinen ihminen, jolta odotin apua, jota en saanut ja meidän välit meni juuri sellaisiksi kuin tässä ketjussa on kuvattu.
Olin kuitenkin huomattavasti nuorempi, joten avuttomuus ei mennyt ihan tuolle asteelle, etten osaisi käyttää laitteita tai käydä kaupassa, mutta psyyke meni ihan hajalle kuitenkin enkä pystynyt liikkumaan normaalisti asioilla tai halunnut matkustaa tai osannut nauttia mistään.
Kinkkisintä tuossa on se, että parhaiten siihen auttaa se, että ei ole yksin ja on tarvittu ja saa apua kun sitä itse tarvitsee. Kun siihen alkaa taas luottaa, elämä paranee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Saattaa ensin tilata englanniksi nettikaupasta itselleen konserttiliput jne ja sitten seuraavassa hetkessä vaatii, että häntä pitää tulla auttamaan, koska hän ei osaa erottaa sanoja on ja off toisistaan kaukosäätimestä. Huushollissa varmaan 15 sanakirjaa, josta ne voisi katsoa jos oikeesti on ylivoimaista.
Tai ikkuna pitää ajaa avaamaan. Ei voi pyytää naapuria. Ja itse on saanut sen kyllä kiinni.
Tällaista koko ajan.
Ap
Meidän mutsi. Kun olette aikanne hyppineet hänen kriisejään ja akkuutteja avuntarpeitaan ratkaisemassa ja lopetattte sen, niin seuraaksi tulee marttyyrivaihe ja syyllistäminen. Eikä mikään ole hyvin, ja autattekin väärin. Viime kesään asti jaksoin, sitten lopetin; siskoni lopetti jo pari vuotta sitten. En aina edes jaksa vastata puhelimeen enää kun hän soittaa. Viimeksi kulunut vuosi on ollut minulle henkisesti ihanan helppoa, ilman sitä mustaa syyllistämisen ja valittamisen pilveä ylläni. Itse voin paljon paremmin nyt.
Minulla ihan sama tilanne, tajusin jokin aika sitten, että äitini on narsisti. Meidän lapsien elämä tulisi pyöritä koko ajan hänen tarpeidensa ympärillä ja jos niin ei tee tulee uhkaukset perinnöttömäksi jättämisestä ym. Lisäksi vielä muistisairaus niin kyllä tässä on kestämistä. Onneksi toiset sisarukset ovat niin ihania verattuna ainakin minuun. Hakekaa tietoa netistä narsisti äiti, tuo syyllistäminen on pirullista.
No aivan. Munkin piti elää keski-ikäiseksi asti ennenkuin kunnolla havahduin näkemään ettei mutsin käytös ole normaalia, ja sitten vielä pari vuotta hautoa havaitsemaani ennenkuin vihelsin pelin poikki. Ja tuomainitsemasi "toiset sisarukset ovat ihania verrattuna ainakin minuun". Noinhan ne tekee, pelaa sisaruksia toisiaan vastaan kertomalla muunneltua totuutta ja omia näkemyksiään milloin kenellekin.
En myöskään halunut enää olla ko myrkyllisen toiminnan kohteena tai osana, etten rupea viemään samanlaista mallia eteenpäin lapsilleni ja omaan perheeseeni.
Voiko nykyaikana olla joku ihminen, joka on noin tietämätön muistisairauksista kuin ap on.
Muistisairaus oireilee eri tavoin ihmisillä. Jotkut peittelee sitä viimeiseen asti, ja tekeytyvät täysin erialisiksi ihmsiksi, mitä ovat ennen olleet.
Kummallista, mutta totta, muistisairauksia on todella paljon yhä nuoremmilla "vanhuksilla", eikä siihen vaikuta yhtään mitään koulutus tai ammatti.
Perustyössä muistisairas saattaa selvitä pitkäänkin kokemuksella ja vanhoilla opituilla tiedoilla.
On aivan uskomatonta lukea, miten kylmä suhtautuminen lapsilla on nykyään vanhempiinsa. vaikka rakkautta ja tunnetta ei olisikaan, pitää jokaisella ihmisellä olla empatiaa toista ihmistä kohtaan, olipa tuo ihminen millainen tahansa. Tämä kuuluu perusihmisyyteen.
Ajattele, miltä itsestäsi tuntuisi, jos sinun lapsesi suhtautuisivat sinun yhtä kylmästi ja välinpitämättömästi ja vain ivaisivat sinua, kun sinä vanhenet.
Mistä tiedät, millainen sinun vanhuutesi aikanaan on?
Olet kylmä ihminen ap.
Vierailija kirjoitti:
Voiko nykyaikana olla joku ihminen, joka on noin tietämätön muistisairauksista kuin ap on.
Muistisairaus oireilee eri tavoin ihmisillä. Jotkut peittelee sitä viimeiseen asti, ja tekeytyvät täysin erialisiksi ihmsiksi, mitä ovat ennen olleet.
Kummallista, mutta totta, muistisairauksia on todella paljon yhä nuoremmilla "vanhuksilla", eikä siihen vaikuta yhtään mitään koulutus tai ammatti.
Perustyössä muistisairas saattaa selvitä pitkäänkin kokemuksella ja vanhoilla opituilla tiedoilla.On aivan uskomatonta lukea, miten kylmä suhtautuminen lapsilla on nykyään vanhempiinsa. vaikka rakkautta ja tunnetta ei olisikaan, pitää jokaisella ihmisellä olla empatiaa toista ihmistä kohtaan, olipa tuo ihminen millainen tahansa. Tämä kuuluu perusihmisyyteen.
Ajattele, miltä itsestäsi tuntuisi, jos sinun lapsesi suhtautuisivat sinun yhtä kylmästi ja välinpitämättömästi ja vain ivaisivat sinua, kun sinä vanhenet.
Mistä tiedät, millainen sinun vanhuutesi aikanaan on?
Olet kylmä ihminen ap.
Hän vaihtoi viime talvena uusiin vaativiin työtehtäviin uudelle paikkakunnalle ja lomaili aktivilomalla Usassa kuukauden keväällä.
Sitten kuitenkaan ei saa teeveetä kiinni eikä kahvimaitoa naapurista.
En täysin tajua että missä tässä on se empatian aihe ja kuka on sen oikea kohde.
Ap
Hyvä ap.
Olet täysi typerys, et käsitä mistään mitään, etkä edes välitä ottaa selvää, onko läheisesi sairas.
Muistisairaudet eivät katso ikää, jo nelikymppinen saattaa sairastua Alzheimirin tautiin.
Missä ajassa oikein elät, kun tuollaista tekstiä tänne kirjoittelet. Vai oletko lääkäri, joka osaa tehdä diagnoosit?
Jos ihmisen persoonallisuus muuttuu noin vaan, se ei ole normaalia.
Voi olla kyseessä esim. vanhuusiän masennus, muistisairaus tai jokin muu...
Jotkut muistisairaudet etenevät hitaasti, mutta varmati.
Itse tässä tapauksessa käyttäsisin tai suostittelisin läheiselleni muistitestiä.
Vierailija kirjoitti:
Hyvä ap.
Olet täysi typerys, et käsitä mistään mitään, etkä edes välitä ottaa selvää, onko läheisesi sairas.
Muistisairaudet eivät katso ikää, jo nelikymppinen saattaa sairastua Alzheimirin tautiin.
Missä ajassa oikein elät, kun tuollaista tekstiä tänne kirjoittelet. Vai oletko lääkäri, joka osaa tehdä diagnoosit?
Mistäs sinä netissä osaat noin heittää diagnoosin?
En minäkään nyt ensimmäisenä alkaisi muistisairautta epäilemään, mutta ellei ole aina ollut poikkeuksellisen ilkeä ihminen, niin vaikea myöskään kuvitella etä ihan kiusallaan pompottaa: "hähää, siellä se tytärkin viettää mukavaa iltaa tai vapaapäivää, enpäs suo sille sitä iloa, soitan ja pompotan vähän ihan kiusatakseni". Yksinäinen voi kyllä olla ja seuran puutteessaan tehdä noin.