Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Mielenterveyspulmat parisuhteessa/perheessä
04.08.2019 |
Minua ihmetyttää eräs asia. Tältä palstalta ja muualtakin saa helposti sellaisen käsityksen, että mikäli perheessä jollain on mielenterveysongelma, on muiden tehtävä olla loputtoman ymmärtäväisiä, kärsivällisiä ja ajattelevaisia. Etenkin, jos puoliso tuo esiin omia jaksamisen haasteita, turhautumistaan tai negatiivisia tunteitaan, lynkkausmieliala tulee selvästi esiin vastauksista. Jos puoliso sairastaa, toisen tehtävä on tukea ja kestää.
Samaan aikaan tiedetään, että mikäli perheessä on jollain perheenjäsenellä mt-ongelma, muidenkin mielenterveys heikkenee ja riski sairastua kasvaa. Masennus etenkin voi tarttua ja ahdistuneisuus on lähes järkeenkäypää, jos läheinen perheessä sairastaa. Kun perheessä vastuu kasaantuu yhdelle, väsymys ja uupumus syö empatiaa.
Joten voisiko joku selittää mistä tämä johtuu? Mieluiten kuulisin olevani täysin väärässä ja saaneensi ihan tyhjästä sen käsityksen, että perheenjäseniltä odotetaan yli-ihmisyyttä, jos perheessä joku on mt-sairas.
Kommentit (5)
Kun joku perheessä sairastuu, tapahtuu roolien jako. Sairastunut saa sairastuneen roolin, muille jää selviäjän, aikuisen, vastuunkantajan, hoitajan ja tukijan rooleja. Lapsille jää jää vaikean lapsen tai näkymättömän lapsen rooleja. Perheeltä odotetaan ihan kohtuuttomia ja se tulee esiin juuri esim verkostopalavereissa. Juuri niissä täytyisi ryhtyä miettimään, miten ennaltaehkäistä läheisten uupuminen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kotitöistä sanoisin, että monesti kyllä riittää, että vastuut katsotaan uusiksi. Että ehkä se terve siis ottaa vähän enemmän ja sellaisia hankalampia, sairas selkeästi rutiinijuttuja. Ei kai tämä nyt kohtuuton jako ole?
Toivon, ettei mies syyttäisi minua sairastumisestani, yritän kuitenkin parhaani, käyn töissäkin jne. Miehen mainittua, että ahdistusta, masennusta, toivottomuutta, vihaisuuttani käsittelevät keskustelut kanssani uuvuttavat, olen yrittänyt niitä vähentää ja siirtynyt kirjoittamaan päiväkirjaa.
Seksiä tarjoan useita kertoja viikossa vaikka oma kiinnostus siihen on nolla.
En kyllä tiedä, mitä muuta voisin tehdä parantaakseni miehen jaksamista tai tukeakseni sitä, ettei hänkin uuvu. Ehkä miehen pitäisi ottaa enemmän viikonloppuirtiottoja tms., minä en pysty lähtemään kotoa mihinkään työpaikkaa kauemmas enkä jaksa mitään yökyläilyjä.
Vierailija kirjoitti:
Kotitöistä sanoisin, että monesti kyllä riittää, että vastuut katsotaan uusiksi. Että ehkä se terve siis ottaa vähän enemmän ja sellaisia hankalampia, sairas selkeästi rutiinijuttuja. Ei kai tämä nyt kohtuuton jako ole?
Toivon, ettei mies syyttäisi minua sairastumisestani, yritän kuitenkin parhaani, käyn töissäkin jne. Miehen mainittua, että ahdistusta, masennusta, toivottomuutta, vihaisuuttani käsittelevät keskustelut kanssani uuvuttavat, olen yrittänyt niitä vähentää ja siirtynyt kirjoittamaan päiväkirjaa.
Seksiä tarjoan useita kertoja viikossa vaikka oma kiinnostus siihen on nolla.
En kyllä tiedä, mitä muuta voisin tehdä parantaakseni miehen jaksamista tai tukeakseni sitä, ettei hänkin uuvu. Ehkä miehen pitäisi ottaa enemmän viikonloppuirtiottoja tms., minä en pysty lähtemään kotoa mihinkään työpaikkaa kauemmas enkä jaksa mitään yökyläilyjä.
Tosi kivalta kuulostaa tuo miten ymmärrät miehen tilannetta. Viikonloppuirtiotot kuulostaa hyvältä. Sulla varmaan on oma hoitotaho, niin kaikki ei ole miehesi varassa. TOivottavasti paranet!
Minä en kyllä ole saanut sitä kuvaa, että tällä palstalla nimenomaan ajateltaisiin noin. Aina niihin ketjuihin eksyy joku "hyi itsekäs, kun aiot hylätä sairaan ihmisen", mutta suurin osa vastaajista yleensä on sitä mieltä että ei pidä uhrata elämäänsä eikä varsinkaan lasten elämää sairaan puolison eteen. Niin itsekin ajattelen. Pitää olla tukena oman jaksamisen mukaan mutta ei pidä ymmärtää kohtuutonta käytöstä eikä toimia terapeuttina. Joskus ero on oikea ratkaisu.
Alue: Aihe vapaa
Muistan kun äitini sairastui psykoottiseen masennukseen ollessani teini-ikäinen.
Minulla oli oma elämä, kiireet, poikaystävä, opinnot ja työpaikka.
Äitini hoitosuunnitelmassa oli tosi isossa roolissa se, että hoito verkostokeskeistä ja ottaa perheen mukaan.
Koin tästä huonoa omaatuntoa ja jopa vihan tunteita, että asia sotkee minun elämääni kohtuuttomasti. En osannut käsitellä huolta ja epävarmuutta joka liittyi äidin sairastumiseen. Tästä on aikaa jo 10 vuotta, ja tuolloin mt-ongelmat olivat enemmän tabu. Salailu aiheutti lisää psyykkistä kuormitusta ja häpeää.
Traumatisoiduin äidin toistuvista itsemurhayrityksistä, syytin itseäni. Teini-ikäinen ei osannut käsitellä näitä asioita, mutta minut ja veljeni jätettiin ihan yksin huoliemme kanssa. Onneksi perheenä tuimme toisiamme.
Lopulta sairastuin itse ja tämä asia oli iso kuormitustekijä. Mutta kaikesta on selvitty.
Mutta joo.........