Lue keskustelun säännöt.
Miksi lapsia pakotetaan anteeksipyytämiseen?
28.07.2019 |
Miksi päiväkodeissa, kouluissa ja kasvatuksessa yleensäkin pakotetaan lapsia pyytämään anteeksi joltakin jos on tehnyt jotain väärin? Jos hän ei oikeasti kadu tekemäänsä tai ole pahoillaan niin anteeksipyyntöhän menettää täysin merkityksen. Ymmärrän että opetetaan anteeksipyytämistä käytöstapojen merkityksessä ja sitä mikä on oikein ja mikä väärin, mutta eihän lapsi pakottamalla opi olemaan pahoillaan jostakin.
Kommentit (32)
Olen ap:n kanssa samaa mieltä. Olennaisempaa on, että lapsi oppii toisen huomioimista ja empatiaa, on pahoillaan, haluaa välttää sanaa virhettä uudestaan ja haluaa mahdollisesti hyvittää tekonsa, kuin että oppii nöyryytysrangaistuksena sanomaan "anteeksi". Ensimmäisessä tapauksessa lapsi oppii kohtelemaan muita hyvin, jälkimmäisessä lapsi oppii välttelemään kiinni jäämistä, ja sen sijaan että ymmärtäisi tekonsa vaikutuksen toiseen, vallitseva tunne on se oma epäreiluuden kokemus, suuttumus ja häpeä.
Sisarusten kesken olen tuota joskus vaatinut (tyyliin että trampalle voitte mennä takaisin kun olen kuullut että edellinen episodi km asiallisesti selvitetty, tarvittaessa toki autan, mutta nämä ei ole enää taaperoita), mutta en näe tätä ollenkaan samanlaisena tapakasvatusasiana kuin tervehtiminen - joka ei muuten ujoa lasta pakottamalla toimi sekään. Ja pakkohalaaminen kaikissa tilanteissa on ehdottomasti ei.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vanhemman sukupolven hoitajat eivät osaa tunteiden sanoitusta ja siksi käytetään tuollaisia rituaaleja. Jotka tosin harvoin ainakaan mihinkään positiiviseen johtavat, vaan lähinnä antavat hoitajalle sen tunteen, että tulipa tehtyä edes jotain.
Pakkoanteeksipyynnöissä ei ole tavoitteena keskinäisen ymmärryksen, yhteistyön ja hyväntahtoisuuden lisääminen vaan se että viimeisen huitaisun nähneellä aikuisella on velvollisuus reagoida jotenkin, ja kun ei muuta ehditä tai viitsitä niin käsketään ja vallalla pakotetaan pyytämään anteeksi, sen sijaan että keskusteltaisiin siitä mitä tapahtui ja miltä kustakin tuntuu, pohdittaisiin yhdessä miten voisi toimia paremmin ja _tuettaisiin_ anteeksipyyntöön ja anteeksiantoon. Jälkimmäisenkään ei tarvitse olla mikään puolen tunnin palaveri, muutaman lauseen homma.
Vierailija kirjoitti:
Mummo pakotti minut pyytämään anteeksi kun olin muka varastanut naspurin tytön klipsikorvakorut! No, oikeasti me tehtiin vaihtikset eli annoin kolme ihaninta kiiltokuvaa (kyllä oli 80-luku) hänelle ja sain itse ne punaiset muoviklipsit.
Mummo pakotti naapuriin antamaan korvakorut takaisin ja pakotti pyytämään anteeksi tämän tytön äidiltä, joka katsoi hölmistyneenä. Mummo ei uskonut minua kun yritin selittää,olin n. 5-vuotias.
Äiti tuli hakemaan minut mummmolta ja siinä parkkipaikalla tuli tämän tytön äiti ja antoi korvikset minulle ja sanoi, että nämä unohtuivat.
Äiti ei sanonut mitään ja itse puristin ne muovikorvikset käteen ja kotona nakkasin roskiin.
Minuun ei uskottu eikä kukaan aikuinen korjannut asiaa. Vieläkin tuntuu pahalta tuo kokemus:pyytää anteeksi varkautta,jota en tehnyt. Lisäksi mummo kutsui minua lihavaksi ja että en ole yhtä kaunis kuin "satu" (serkkutyttö). Että "miksi sinä et voi olla yhtä kaunis kuin satu" "Miksi sinä oot nuin lihava".
Niin mitä mieltä olette aikuisten toiminnasta tämän perusteella? Olenko liian herkkä kun nuo asiat edelleen vaikuttavat välillä? En ole kertonut näistä kenellekään ja mummonikin on jo kuollut aikaa sitten.
Sanopa muuta. Ihan pieni lapsi vasta opettelee esim. toisten lasten kanssa toimimista. Onhan se aika hassua, jos vaikka 2-vuotiasta painostetaan ja pakotetaan sanomaan tietty sana (anteeksi) sen sijaan, että opetettaisiin ymmärtämään (kerrottaisiin rauhassa), mikä meni pieleen ja miltä toisesta tuntuu (+miten voisi seuraavalla kerralla toimia toisin). Sen taikasanan (anteeksi) voi vaikka sanoa noin pienen puolesta (näyttää esimerkkiä kauniista käytöstavasta + reilua sille toiselle osapuolelle).
Vähän isommankin kanssa olennaista, että ymmärtää tekojensa merkityksen (miltä toisista tuntuu) ja että tilanne käsitellään osapuolien välillä. Anteeksipyyntö on tärkeä taito, mutta aitoa anteeksipyyntöä ei opita pakottamalla sanomaan tietty sana vaan opettelemalla ikätasoisesti empatiaa toisia kohtaan, ymmärrystä oikeasta ja väärästä ja tapoja osoittaa toiselle olevansa pahoillaan (tieto ja ymmärrys, että anteeksipyyntö kuuluu asiaan tällaisissa tilanteissa ja mikä sen merkitys toiselle on).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Se anteeksipyyntö toimii tietyntyyppisille lapsille rangaistuksena. Jos inhoaa anteeksipyytämistä, siihen pakottaminen vähentää kummasti pahantekohaluja jatkossa.
Ei ole rankaisu, vaan hyviä käytöstapoja!!.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mummo pakotti minut pyytämään anteeksi kun olin muka varastanut naspurin tytön klipsikorvakorut! No, oikeasti me tehtiin vaihtikset eli annoin kolme ihaninta kiiltokuvaa (kyllä oli 80-luku) hänelle ja sain itse ne punaiset muoviklipsit.
Mummo pakotti naapuriin antamaan korvakorut takaisin ja pakotti pyytämään anteeksi tämän tytön äidiltä, joka katsoi hölmistyneenä. Mummo ei uskonut minua kun yritin selittää,olin n. 5-vuotias.
Äiti tuli hakemaan minut mummmolta ja siinä parkkipaikalla tuli tämän tytön äiti ja antoi korvikset minulle ja sanoi, että nämä unohtuivat.
Äiti ei sanonut mitään ja itse puristin ne muovikorvikset käteen ja kotona nakkasin roskiin.
Minuun ei uskottu eikä kukaan aikuinen korjannut asiaa. Vieläkin tuntuu pahalta tuo kokemus:pyytää anteeksi varkautta,jota en tehnyt. Lisäksi mummo kutsui minua lihavaksi ja että en ole yhtä kaunis kuin "satu" (serkkutyttö). Että "miksi sinä et voi olla yhtä kaunis kuin satu" "Miksi sinä oot nuin lihava".
Niin mitä mieltä olette aikuisten toiminnasta tämän perusteella? Olenko liian herkkä kun nuo asiat edelleen vaikuttavat välillä? En ole kertonut näistä kenellekään ja mummonikin on jo kuollut aikaa sitten.
No ei se ihan tervettä ole, että vuosikausia vatvoo tuollaisia asioita. Kannattaa käydä puhumassa ammattilaiselle, jos asia vieläkin vaivaa mieltäsi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mummo pakotti minut pyytämään anteeksi kun olin muka varastanut naspurin tytön klipsikorvakorut! No, oikeasti me tehtiin vaihtikset eli annoin kolme ihaninta kiiltokuvaa (kyllä oli 80-luku) hänelle ja sain itse ne punaiset muoviklipsit.
Mummo pakotti naapuriin antamaan korvakorut takaisin ja pakotti pyytämään anteeksi tämän tytön äidiltä, joka katsoi hölmistyneenä. Mummo ei uskonut minua kun yritin selittää,olin n. 5-vuotias.
Äiti tuli hakemaan minut mummmolta ja siinä parkkipaikalla tuli tämän tytön äiti ja antoi korvikset minulle ja sanoi, että nämä unohtuivat.
Äiti ei sanonut mitään ja itse puristin ne muovikorvikset käteen ja kotona nakkasin roskiin.
Minuun ei uskottu eikä kukaan aikuinen korjannut asiaa. Vieläkin tuntuu pahalta tuo kokemus:pyytää anteeksi varkautta,jota en tehnyt. Lisäksi mummo kutsui minua lihavaksi ja että en ole yhtä kaunis kuin "satu" (serkkutyttö). Että "miksi sinä et voi olla yhtä kaunis kuin satu" "Miksi sinä oot nuin lihava".
Niin mitä mieltä olette aikuisten toiminnasta tämän perusteella? Olenko liian herkkä kun nuo asiat edelleen vaikuttavat välillä? En ole kertonut näistä kenellekään ja mummonikin on jo kuollut aikaa sitten.
No ei se ihan tervettä ole, että vuosikausia vatvoo tuollaisia asioita. Kannattaa käydä puhumassa ammattilaiselle, jos asia vieläkin vaivaa mieltäsi.
Mistä sait kuvan, että vatvon näitä asioita? Tämä keskustelu sai tämän muiston esiin ja jaoin sen teille. En koe tarvitsevani ammattiapua, kiitos.
Oletko siis sitä mieltä, että mummo ja muut aikuiset toimivat tilanteessa oikein?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mummo pakotti minut pyytämään anteeksi kun olin muka varastanut naspurin tytön klipsikorvakorut! No, oikeasti me tehtiin vaihtikset eli annoin kolme ihaninta kiiltokuvaa (kyllä oli 80-luku) hänelle ja sain itse ne punaiset muoviklipsit.
Mummo pakotti naapuriin antamaan korvakorut takaisin ja pakotti pyytämään anteeksi tämän tytön äidiltä, joka katsoi hölmistyneenä. Mummo ei uskonut minua kun yritin selittää,olin n. 5-vuotias.
Äiti tuli hakemaan minut mummmolta ja siinä parkkipaikalla tuli tämän tytön äiti ja antoi korvikset minulle ja sanoi, että nämä unohtuivat.
Äiti ei sanonut mitään ja itse puristin ne muovikorvikset käteen ja kotona nakkasin roskiin.
Minuun ei uskottu eikä kukaan aikuinen korjannut asiaa. Vieläkin tuntuu pahalta tuo kokemus:pyytää anteeksi varkautta,jota en tehnyt. Lisäksi mummo kutsui minua lihavaksi ja että en ole yhtä kaunis kuin "satu" (serkkutyttö). Että "miksi sinä et voi olla yhtä kaunis kuin satu" "Miksi sinä oot nuin lihava".
Niin mitä mieltä olette aikuisten toiminnasta tämän perusteella? Olenko liian herkkä kun nuo asiat edelleen vaikuttavat välillä? En ole kertonut näistä kenellekään ja mummonikin on jo kuollut aikaa sitten.
No ei se ihan tervettä ole, että vuosikausia vatvoo tuollaisia asioita. Kannattaa käydä puhumassa ammattilaiselle, jos asia vieläkin vaivaa mieltäsi.
Mistä sait kuvan, että vatvon näitä asioita? Tämä keskustelu sai tämän muiston esiin ja jaoin sen teille. En koe tarvitsevani ammattiapua, kiitos.
Oletko siis sitä mieltä, että mummo ja muut aikuiset toimivat tilanteessa oikein?
ei . tuohon aikaan vanhemmat oli tosi nuoria joten lapset olivat melko omillaan
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vanhemman sukupolven hoitajat eivät osaa tunteiden sanoitusta ja siksi käytetään tuollaisia rituaaleja. Jotka tosin harvoin ainakaan mihinkään positiiviseen johtavat, vaan lähinnä antavat hoitajalle sen tunteen, että tulipa tehtyä edes jotain.
Ihme, että tunteiden sanoitus on keksitty vasta 2000-luvulla, kun se kerran ratkaisee kasvatusongelmat kuin hopealuoti ja tekee kaiken vanhan tarpeettomaksi.
Anteeksi. Kiitos. Ole hyvä. Tervehdykset. Koulu aljaa n 8.8. . Ellei tähän mennessä oo oppinut niin nyt opettakaa.
meilläkään lapseni hoidossa ei käydä kiusaamistilateita kunnolla läpi, ainoastaan pyydäppä nyt x:ltä anteeksi ja hali, ja toisen pitää sanoa saat anteeksi