Lue keskustelun säännöt.
Mielipiteitä lasten hoitoon viemisestä anoppilaan?
Pyydättekö te puolison vanhemmilta lasten hoitoapua? Vai tarjoutuvatko isovanhemmat itse ottamaan lapsia hoitoon?
Meillä tilanne se, että omat vanhempani ovat molemmat kuolleet ja meillä kolme lasta, joista nuorin vasta vauva. Olen nyt äitiyslomalla kesän, ja samoin vanhemmat lapset ovat lomalla koko kesän.
Minusta on ihanaa olla lasten kanssa, MUTTA mies tehnyt koko kesän pitkää päivää lähes ilman lomaa, joten olen ollut käytännössä yksin kolmen lapsen kanssa KOKO kesän. Olen kysynyt mieheltä monesti että eikö oikeasti ole mahdollista pitää yhtään lomaa. Yhden viikon siis piti, eikä osaa sanoa koska pitää seuraavan kerran lomaa. Ja sen ainoan lomaviikonkin oli auttamassa omia vanhempiaan kun heillä isompi piharemppa meneillään. Perheenä emme ole tehneet oikeastaan mitään koko kesänä.
Sanoin taas tänään, että käy kyllä voimille koittaa yksin keksiä isommille lapsille jatkuvasti tekemistä, toivoisin kuitenkin että heillä olisi edes vähän kiva kesä. Mies on sitä mieltä, että voisin ”työntää” lapsia hänen vanhemmilleen hoitoon. Minulle se on tosi vaikeaa, koska eivät itse tarjoudu ollenkaan ottamaan lapsia.
Mielipiteitä?
Kommentit (257)
Miksi piti tehdä monta lasta jos ei niiden kanssa jaksa olla. Tää kolmas olis saanu varmaan jäädä tekemättä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen nyt kahdeksatta kesää keskenäni lasten kanssa. Miehen työ sellainen ettei kesällä voi pitää lomaa. Toukokuun alussa - elokuussa kun koulut jo alkaneet. Tämä ei ole vain vaihtoehto. Alkuun oli tosi rankkaa ja oma neljän viikon loma meni ihan täysin lasten kanssa. Tukiverkkoja ei ole. Tänä kesänä on alkanut helpottaa, lapset nyt 10 ja 8.
En ymmärrä tätä tukiverkostojen puutetta, vaan ainoa joka kelpaa lapsen hoitajaksi on äiti tai anoppi.
Nyt kesäaikaan on lukiolaisia ja opiskelijoita pilvin pimein, jotka tulisi pientä korvausta vastaan hoitamaan lapsia tai siivoamaan.
Ja ulkopuolisia yrityksiä, jotka auttavat lapsiperheitä vaikka kuinka paljon, mutta ne eivät vanhemmille kelpaa, vaikka saisivat palkkakustannukset vähentää suoraan verotuksessa kotitalousvähennyksenä.
Esim yksi tässä ja toimii eri puolilla Suomea. Pätevää ja koulutettua henkilökuntaa. Ja hyviä kokemuksia niin itsellä kuin ystäväperheille.
Vierailija kirjoitti:
Äitini tuli äidiksi 70-luvulla ja voin sanoa että oli helppoa ja lokoisaa. Kodinhoitaja oli kotona ennen synnytystä ja synnytyksen jälkeen, mummot auttoivat viikottain, muita sukulaisia asui 30km säteellä ja auttoivat lasten kanssa. Vanhempani kävivät kaksin lomilla ja laittoivat lapset usein mummolaan kun haluaisvat lapsivapaata, siis tyyliin joka toinen viikonloppu.
Kyllä minäkin jaksaisin jos olisi noin lokoisaa.
Mutta kun ei ole. Ei ole mummolaa mihin viedä lapset (isovanhemmat eivät halua kotiaan kutsittavan mummolaksi ja sinne ei lapset saa mennä, eivät halua hoitaa tai viettää aikaa lastenlasten kanssa) eikä ole muutenkaan ketään kuka hetken katsoisi lapsia. Yksin on jaksettava aina ja puolison kanssa ei kaksin pääse koskaan mihinkään. Palkattu lastenvahti on lähinnä stressi ja usein huono kokemus (mll teini tehnyt oharit jne).
Ei mikään ihme että nykyäidit uupuu. Ollaan yksin ilman tukea ja apua ja yksin pitää jaksaa aina. Kyllä ennen oli letkeän lupsakkaa!
Suurten ikäluokkien muorit ei edes tajua miten helppoa niillä oli nykypäivään verrattuna.
Mikä hemmetin kodinhoitaja 70-luvulla? Käsi ylös, kaikki 70-luvulla lapsen saaneet, kuinka monen luona oli joku kodinhoitaja ennen ja jälkeen synnytyksen? Missä peräkylissä asuitte, kun sinne liikeni kunnallinen kodinhoitaja olemaan ihan vaan sen takia, että sinne syntyi lapsi? Vai oliko niitä lapsia kymmenen ennestään, ja äiti täysin rasittunut lapsilauman kanssa viimeisillään raskaana? Tiedoksi: sairaalassa oltiin vähintään viikko lapsen syntymän jälkeen, joten SINÄ AIKANA on mahdollista, että kodinhoitaja oli vanhempien lasten kanssa kotona, jos isä kävi työssä. Jos sellaisen sai, sosiaalisin perustein se tapahtui. Mikään itsestäänselvyys se ei ollut. Minä tiedän.
Joka toinen viikko lapset hoidossa jossain? Olipa siinä vanhemmat sitten, enpä oikein usko. Ja jos lomilla kävivät kahdestaan, niin tuskinpa niitä lomia kuitenkaan ihan tuhkatiheään oli.
Juu ennen oli letkeän lupsakkaa, kun ei ollut näitä ns, nykyajan vaatimuksia. Ei ollut mitenkään tähdellistä se terasseilla istuskeleminen ja ystävien kanssa netissä sättääminen ja blogeja väsäten. Ei ollut älykännyköitä, mitä olisi pitänyt koko ajan saada hiplata. Lastenhoito silloin ja nyt on ihan samanlaista, mutta silloin ei ollut niin paljon sitä muuta tähdellisempää. Tosin itse asuin pikkuvauvan kanssa talossa, mihin piti kantaa kaivosta vedet ja lämmittää saunan padassa kaikki pesuvesi, eikä ollut edes sisävessaa. Helppoa ja lokoisaahan se sillä lailla oli tietenkin. Kodinhoitaja, mikä se sellainen oli? Minä itse se olin.
Terveyssisar kävi kaksi kertaa synnytyksen jälkeen katsomassa vauvaa ja terveeksi totesi, siinä se "apu." Opetti minulle, miten tehdään maidosta ja vedestä sopiva pullomaito sitten kun rintamaitoa ei enää tule. Mitään valmiita vauvanmaitoja silloin ei ollut. Päinvastoin jos jotain kaupassa vauvalle oli, niitä kiellettiin antamasta, koska oikea äiti tekee kaiken itse, niin neuvottiin. Ihan 70-luvun alussa ei ollut vielä valmiita vaippojakaan, minä käytin lapsella sideharsovaippoja, ja niiden jatkuva peseminen se vasta lokoisaa oli. No serkkuvauva syntyi parin vuoden päästä ja sille oli jo kaupoissa valmisvaippojakin, hurraa. Ne oli tosin aika pas--ja laadultaan, muhjuuntuvaa paperia, mutta oli kuitenkin. Että niin on ollut lokoisaa.
Olisi luullut, että olisin uupunut, jos kerran nykyvanhemmatkin kaikkien mukavuuksiensa keskellä uupuvat, mutta enpä vain. Ihmeitten ihme. Ehkä asennoitumisessa on sitä jotain.
Meillä oli anoppila lähellä, ja siellä lapsi kävi joskus sitten, kun osasi jo itse mennä, ihan muuten vaan, mutta ei hoitoon koskaan. Ikinä lapsi ei ollut siellä yötä. Appi ja anoppi oli vuorotyössä kumpikin.
Meillä on töissä myös perheenisiä, joilla ei ole mitään kiirettä kotiin töistä.
Naureskelevat vaan kahvilla duunien jälkeen, ettei kotiin kannata vielä mennä, kauhee hulabaloo. Että sillee naiset.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihmettelen suuresti tätä mantraa, kuinka ennen mummot hoitivat viikko tolkulla lapsenlapsiaan 70-80-luvulla.
Olen syntynyt 70-luvulla ja sisareni 80-luvulla, niin ei meillä mummot hoitaneet meitä, eikä myöskään kaveripiirissä. Joskus isovanhemmat saattoivat hakea hoidosta (olisiko ollut joku ylityö vanhemmilla) ja usein isovanhemmat tai vanhempani pyysivät sunnuntaipäivälliselle, jolloin saatiin olla isovanhempien kanssa.
Ja miten ihmeellä edes mummot olisivat ehtineet hoitamaan, kun molemmat oli töissä, samoin kavereiden, naisethan siirtyivät työelämään jo 50-60-luvulla. Ja jos joku oli eläkkeellä, hänellä oli ulkopuolisia hoitolapsia.
Eikä meillä ollut ikinä mitään kodinhoitajia, niin kuin täällä kerrotaan, vaikka oli neljä lasta tai ei ainakaan ole mitään mielikuvaa, vaikka olen vanhin lapsi.
Sitten kun väsyy kokonaan..ei tarvii enää pyytää apua..jos menee asiat niin pitkälle.Lapset on elämän kestävä yhteinen matka siinä tarvitaan molempia vanhempia jakamassa..ilot ja surut.. kodin arjesta.Puhuminen onkin suomalaisille haastavampi juttu..nostetaan niin sanotusti kissa pöydälle.Perhe, isovanhemmat ja ulkopuolinen apu.. jos ei muu auta.Hyssyttely ja pakeneminen ei auta..toi projekti on yhteinen.Lapset.Ellei joudu yksinhuoltajaksi..siitäkin kokemusta riittävästi.Onneksi lapset alkaa olla aikuisia..mut matka jatkuu.. uudenlaisten haasteiden ja ilojen ja surujen parissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No, meillä kaksi lasta ja kun he olivat pienempiä, oli vaihe jolloin mies teki paljon töitä. Vapaa-ajalla oli sitten aika raato, eikä jaksanut kuin pakolliset taloon liittyvät tehdä ja muuten sitten joko kalasti tai touhusi verstaalla.
Vastapainoa työlle pitää olla toki, mutta ärsytti suunnattomasti kun reissutöiden takia olin paljon yksin lasten kanssa, eikä mulla ollut mahdollista harrastaa ja töissä kuitenkin kävin minäkin. Kun mies kotiutui niin vetäytyi verstaalleen. Ei paljon näkynyt. Yritin asiasta puhua ja sain suuttuneita kommentteja, että kaiken stressin lisäksi pitäisi vielä jaksaa miettiä mitä minä haluan. Kuuroille korville meni ne sanani, että perheen pitäisi olla voimavara, ei taakka.
Mietin mielessäni eroakin, mutta kuitenkin ihan hyvä mies strerrittömämpänä aikana. Päätin sitten niin, että elän lasten kanssa saman katon alla niin hyvää elämää kuin pystyn, en pyydä, en vaadi. Teen omat suunnitelmat, en stressaa miehen aikatauluista jne. Kävin lasten kanssa yhdessä omilla vanhemmillani, appivanhemmilla jolloin sain hiukan itsekin hengähtää. Kävin lasten kanssa tapahtumissa ja välillä harvoin jopa ystävieni kanssa juhlimassa tai elokuvissa. Jos mies oli kotona, ilmoitin että nyt menen ja on oltava lasten kanssa, jos ei, lapset olivat vanhemmillani yhden yön.
Jossain vaiheessa mies alkoi havahtua asiaan, että hän alkaa olla ulkoistettu asioista, eikä haluakaan sitä. Alkoi ehdottamaan yhteistä tekemistä meille kaksin sekä perheenä. Kriisiaikaa oli vuosi tai kaksi. Ei helppoa, mutta tiesin että se mies johon rakastuin on siellä jossain vielä.
Nykyisin perheellämme on hyvin tiiviit välit. Mies ottaa työkeikkoja vastaan huomioiden minut ja yhteisen aikamme. Ennen otti kaikki mitä hänelle tarjottiin. Vietetään paljon yhteistä aikaa ja meillä on kivaa. Puhutaan myös paljon. Kun hän on töissä, en häiritse, kumma kyllä silti aikaa hänellä riittää soittaa kotiin nykyisin kiireenkin keskeltä ja kun on kotona, on nykyisin läsnä.
En sano että toimii kaikilla, mutta meillä toimi.
Pari päivää vanha kommentti, niin kirjoittaja ei ehkä enää lue ketjua, mutta kysyn silti että miten onnistuit olemaan katkeroitumatta? Itsellä vähän samanlainen tilanne, ja tuntuu että minut "huijattiin" perustamaan perhe ja sitten jätettiin yksin huolehtimaan kaikesta. Rakastan toki lapsiani, ja heistä saankin voimia, mutta tuntuu tosi tyhjältä ja epäoikeudenmukaiselta, että se perhe-elämä mistä yhdessä puhuttiin ja mitä mies lupasi, ei toteutunut. En oikein usko, että jaksan "kiltisti" odottaa vuosia (?) että mies havahtuu siihen mitä menettää ulkoistaessaan itsensä muusta perheestä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Äitini tuli äidiksi 70-luvulla ja voin sanoa että oli helppoa ja lokoisaa. Kodinhoitaja oli kotona ennen synnytystä ja synnytyksen jälkeen, mummot auttoivat viikottain, muita sukulaisia asui 30km säteellä ja auttoivat lasten kanssa. Vanhempani kävivät kaksin lomilla ja laittoivat lapset usein mummolaan kun haluaisvat lapsivapaata, siis tyyliin joka toinen viikonloppu.
Kyllä minäkin jaksaisin jos olisi noin lokoisaa.
Mutta kun ei ole. Ei ole mummolaa mihin viedä lapset (isovanhemmat eivät halua kotiaan kutsittavan mummolaksi ja sinne ei lapset saa mennä, eivät halua hoitaa tai viettää aikaa lastenlasten kanssa) eikä ole muutenkaan ketään kuka hetken katsoisi lapsia. Yksin on jaksettava aina ja puolison kanssa ei kaksin pääse koskaan mihinkään. Palkattu lastenvahti on lähinnä stressi ja usein huono kokemus (mll teini tehnyt oharit jne).
Ei mikään ihme että nykyäidit uupuu. Ollaan yksin ilman tukea ja apua ja yksin pitää jaksaa aina. Kyllä ennen oli letkeän lupsakkaa!
Suurten ikäluokkien muorit ei edes tajua miten helppoa niillä oli nykypäivään verrattuna.
Mikä hemmetin kodinhoitaja 70-luvulla? Käsi ylös, kaikki 70-luvulla lapsen saaneet, kuinka monen luona oli joku kodinhoitaja ennen ja jälkeen synnytyksen? Missä peräkylissä asuitte, kun sinne liikeni kunnallinen kodinhoitaja olemaan ihan vaan sen takia, että sinne syntyi lapsi? Vai oliko niitä lapsia kymmenen ennestään, ja äiti täysin rasittunut lapsilauman kanssa viimeisillään raskaana? Tiedoksi: sairaalassa oltiin vähintään viikko lapsen syntymän jälkeen, joten SINÄ AIKANA on mahdollista, että kodinhoitaja oli vanhempien lasten kanssa kotona, jos isä kävi työssä. Jos sellaisen sai, sosiaalisin perustein se tapahtui. Mikään itsestäänselvyys se ei ollut. Minä tiedän.
Joka toinen viikko lapset hoidossa jossain? Olipa siinä vanhemmat sitten, enpä oikein usko. Ja jos lomilla kävivät kahdestaan, niin tuskinpa niitä lomia kuitenkaan ihan tuhkatiheään oli.
Juu ennen oli letkeän lupsakkaa, kun ei ollut näitä ns, nykyajan vaatimuksia. Ei ollut mitenkään tähdellistä se terasseilla istuskeleminen ja ystävien kanssa netissä sättääminen ja blogeja väsäten. Ei ollut älykännyköitä, mitä olisi pitänyt koko ajan saada hiplata. Lastenhoito silloin ja nyt on ihan samanlaista, mutta silloin ei ollut niin paljon sitä muuta tähdellisempää. Tosin itse asuin pikkuvauvan kanssa talossa, mihin piti kantaa kaivosta vedet ja lämmittää saunan padassa kaikki pesuvesi, eikä ollut edes sisävessaa. Helppoa ja lokoisaahan se sillä lailla oli tietenkin. Kodinhoitaja, mikä se sellainen oli? Minä itse se olin.
Terveyssisar kävi kaksi kertaa synnytyksen jälkeen katsomassa vauvaa ja terveeksi totesi, siinä se "apu." Opetti minulle, miten tehdään maidosta ja vedestä sopiva pullomaito sitten kun rintamaitoa ei enää tule. Mitään valmiita vauvanmaitoja silloin ei ollut. Päinvastoin jos jotain kaupassa vauvalle oli, niitä kiellettiin antamasta, koska oikea äiti tekee kaiken itse, niin neuvottiin. Ihan 70-luvun alussa ei ollut vielä valmiita vaippojakaan, minä käytin lapsella sideharsovaippoja, ja niiden jatkuva peseminen se vasta lokoisaa oli. No serkkuvauva syntyi parin vuoden päästä ja sille oli jo kaupoissa valmisvaippojakin, hurraa. Ne oli tosin aika pas--ja laadultaan, muhjuuntuvaa paperia, mutta oli kuitenkin. Että niin on ollut lokoisaa.
Olisi luullut, että olisin uupunut, jos kerran nykyvanhemmatkin kaikkien mukavuuksiensa keskellä uupuvat, mutta enpä vain. Ihmeitten ihme. Ehkä asennoitumisessa on sitä jotain.
Meillä oli anoppila lähellä, ja siellä lapsi kävi joskus sitten, kun osasi jo itse mennä, ihan muuten vaan, mutta ei hoitoon koskaan. Ikinä lapsi ei ollut siellä yötä. Appi ja anoppi oli vuorotyössä kumpikin.
Kyllä meillä kävi kodonhoitaja 70-luvulla kun vauva tuli taloon, oli ihan yleistä, kun vanhemmat töissä. Eikä oltu edes mikään sosiaalitapaus. Isovanhemmat hoitivat myös paljon. Mutta en nyt ota kantaa siihen, tulisiko isovanhempien hoitaa lapsenlapsiaan. Omia lapsia vanhempani ja anoppi ovat hoitaneet aina mielellään, ei toki jatkuvavasti ole hoidossa olleet. Halusin vain oikaista ed kirjoittajan väärän mielikuvan kodinhoitajista 70-luvulla. Olivat todellakin lapsiperheiden käytössä. Vasta 90-luvun laman myötä muuttui toimenkuva yksinomaan vanhuksien hoitamiseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla on anopin ja appiukon kanssa läheisemmät välit kuin omien vanhempien. Ja laitan heille viestiä saako pojat tulla hoitoon ja joskus he kysyy tulisko pojat yökylään yms. Asutaan 1,5km:n päästä toisistamme ja nähdään noin kaks kertaa viikossa. He ovat mulle oman perheeni jälkeen ehdottomasti tärkeimmät ja rakkaimmat ihmiset. Tuntuisi hankalalta laittaa aina mies kysymään heiltä asioita, ihan itsekin voin soittaa tms.
Perhesuhteita on niin erilaisia, ja henkilökemioita vasta onkin. Jokainen tapaus on omanlaisensa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Juttele miehesi kanssa. Sua kohdellaan huonosti.
Juttelusta ei tahdo tulla mitään. Tai juttelimme itse asiassa jo, ja hän lupasi pitää vielä kaksi päivää lomaa ennen kuin koulu ja päiväkoti alkaa. Hänen mielestään se on nyt sillä selvä, ihan tosissaan ajattelee että se riittää ja minun pitäisi olla tyytyväinen. Ja alkoi vielä puhua, että ehtisi silloinkin autella vanhempiaan!
Ei siis osaa suunnitella mitään tekemistä perheen kanssa. Eikö tosiaan kiinnosta vai mikä mättää?
T. Ap
En väheksy, mutta sinun asiaa julkituoneena, haluaisin tietää taloudellisen tilanteenne. Oletko töissä? Olisiko rahaa jäädä lomalle? Ymmärrän , että olet väsynyt, mutta raha ja numerot tilillä ovat tärkeitä argumentteja. Lasten koulu alkaa ja varmasti miehesi ansaitsemalle rahalle on käyttöä. Haluaisin , myös tietää kulutustottumuksiasi, ostatko järkevästi vai käytätkö rahasi mieluummin hyvään kalliiseen kasvorasvaan vai esim. lapsen legginseihin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Varmaan maalla 70-80 - luvuilla on isovanhemmat hoitaaneet lapsia paljon, koska mieheni vanhemmat vetoavat aina tähän, kun päivittäin yrittävät saada lapsen luokseen "hoitoon". Ikävä kyllä myös hoitotavat ovat 70-luvulta: vauvakaan ei tarvi turvaistuinta autossa, koska ei ennenkään ole ollut, totta kai syödään samalla lusikalla (karies, mikä se on?) ja aivan sama syökö lapsi pullaa vai ruokaa, kunhan jotain syö. Eli en todellakaan soita appivanhemmille, jos sattuisin tarvitsemaan hoitoapua.
Nyt hajurakoa tuollaisiin vanhempiin!!!! Minusta aivan sairasta että appivanhempien mielestä HEITÄ pitäisi auttaa kun pojallaan on kolme pientä lasta ja vauva kotona. Kaikkea sitä kyllä kuulee. Nyt pitäisi ottaa tiukemmin asia esille. Kohta ei ole miehellä perhettä. Hänen tulisi pitää ne isyysvapaat ja sen jälkeen järjestää työnsä niin, että ehtii olla lasten kanssa JOKA IKINEN PÄIVÄ töiden jälkeen. Lisäksi viikonloput perheelle tästä eteenpäin. Yksi viikonloppu kuussa saa auttaa vanhempiaan, silloinkin isommat lapset mukaan sinne. Ihme vässykkä mammanpoika siinä taas.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ole ikinä ollut mummoloissa hoidossa enkä ole ollut päivääkään päivähoidossa. Äiti oli maalaistalossa aina kotona. Äidit ovat olleet maaseudulla kotona 1960- ja 70-luvuilla ja vielä 1980-luvullakin. Omia lapsia emme hoidata mummoloissa eivätkä he ole päivähoidossakaan. Lastenhoito on meillä pääosin äidin (kotiäidin) vastuulla. Äidillä ja isällä on hoitovastuu omista lapsistaan - ei suinkaan isovanhemmilla!
Suomessa on saanut vielä 1980- ja 1990-luvulla kunnallista kotiapua myös lapsiperheisiin. Nykysin kunnan kotiapu menee vanhusperheisiin, koska kotona asuu paljon huonokuntoisia ja muistisairaita vanhuksia. Kunnilla on kuitenkin velvollisuus järjestää lapsiperheille tilapäistä kotiapua. Lapsiperheillä on usein olemattomat tukiverkostot ja sukulaisista ei ole mitään apua. Oma apu on paras apu! Tilapäistä apua saa myös tutustumalla naapureihin ja soittamalla Mannerheimin Lastensuojeluliiton lastenhoitajavälitykseen.
Meillä anoppi sanonut suoraan ettei huoli lapsia hoitoon anoppilaan koska ei pärjäisi niiden kanssa. Ja valittaa selän takana muille jos ei näe lapsenlapsia riittävästi. Satunnaisesti nähdään ulkona retkien yhteydessä kun anoppilaan lapset ei tervetulleita vierailemaan ja anoppi haluaa siitä huolimatta lapsenlapsia näytille ilman hoitovastuuta. Lapset eivät ole riehuvia mutta ympäristö ei kuulemma ole lapsiystävällinen
Jos anoppi kysyisi lapsia hoitoon niin miksei mutta taakkana ei haluta olla eikä varsinaista hoitotarvetta ole
Jos tuntee yhtään historiaa, niin ei ne mummot ennenkään hoitaneet lapsia siksi, että äiti voisi levätä tai saada omaa aikaa. Ei, vaan nuoret ja riuskat äidit tarvittiin synnytyksen jälkeen tuottavaan ja raskaisiin töihin, kun mummot eivät jaksaneet ja lastenhoito oli kevyttä sisäpuuhaan.
Lastenhoidossa käytettiin myös nuoria tyttöjä 10-14v "lapsipiiat.
Kunnallinen päivähoito-oikeus tuli yli 3v vasta 80-luvulla ja alle 3v 90-luvulla.
Ja ennen äitiyslomat oli lyhyet, vielä 70-luvulla 1-2kk.
Nuoret äidit tarvittiin tehtaille töihin ja jos oli kotona, kun pyykinpeseminen saunassa 50-60-luvulla saattoi kestää kokonaisen päivän, kun vedet kannettiin ja lämmitettiin padassa.
Samoin huoneet lämmitettiin puilla ja vei aikaa puiden kantamiseen puoli päivää, jos ei enemmänkin.
Myös elintarvikkeiden hankinta vei paljon aikaa, kun maito ostettiin ämpäriin ja ruoka hankittiin kaupungissa toreilta ja satamista.
Ja vaatteet ommeltiin itse, langat kehrättiin ja kankaat ja matot kudottiin itse.
Kyllä naisen elämä on muuttunut ja helpottunut monin eri tavoin, on kodinkoneet, lyhyet työpäivät, pitkät lomat ja perhevapaat, kertak.vaipat ja kaupan hyllyt notkuvat eineksistä.
Jotenkin ihmetyttää, nämä entisajan mummojen ja lapsipiikojen ihannoijat? Ymmärtävätköhän itsekkään mitä ovat vaatimassa ja ihannoimassa?
Vai halutaanko rusinat ottaa vain pullasta.
Ja ihanko oikeasti nämä mummot olivat vielä viimeisenä elinvuosina halunneet työntäyteisen elämän lapsipiikana? Tuskin. Mutta muuta vaihtoehtoa ei ollut.
Suomen korkea elintaso on luotu lyhyessä ajassa, muutamassa vuosikymmenessä ja siihen on tarvittu myös naisen työpanosta.
Ap, ÄLÄ eroa! Sinulla saattaa olla käsissäsi kultakimpale. Et vain sitä nyt itsekin väsyneenä näe.
Puhu! Tai siis oikeamminkin: KESKUSTELKAA. Kahden kesken miehen kanssa, syyttämättä ja ennen muuta - myös kuunnellen! Puhuminen ei yksin riitä, vaan sinulla täytyy olla myös tahtoa ja kyky pysähtyä kuuntelemaan ja kuulemaan miehesi puoli asiasta.
Me avulla emme tiedä miksi miehesi toimii siten kuin toimii. Me emme tiedä talouttanne. Me emme tiedä tuoko hän 98% rahasta kotiin (emmekä onko tämä aina, eli myös silloin kun vauvat eivät ole olleet vauvoja). Me emme tiedä miksi 5v ei ole päivähoidossa, me emme tiedä miksei 8v tee mitään koulukavereidensa kanssa, me emme tiedä miksi sinun on kolmen lapsen kanssa mahdotonta keksiä teille kivaa tekemistä keskenänne. - ja me emme varsinkaan tiedä, miksi miehestäsi on kohtuullista ja tarpeellista uhrata se yksi lomaviikko vanhempiaan auttaen (ovatko he esim tukeneet teitä taloudellisesti / taanneet lainojanne tai jopa luvanneet miehellesi ’palkkaa’ työstä niin että hän saa kaikki teidän laskut maksettua?
Joten koska me emme tiedä mitään on ääliömäistä kehottaa sinua eroamaan!
On myös ääliömäistä opastaa että miehen nyt vaan täytyy tehdä vähemmän töitä - useimmilla työpaikoilla se on joko täystyöt tai sitten voit vapaasti hakeutua muualle. Lakisääteinen oikeus miehelläsi on pitää kesäloma - mutta jos hän haluaa joustaa niin syy saattaa löytyä sieltä lompakon pohjalta tai siitä, että hän tietää koko työpaikkansa olevan vaarassa.
Minä olen ollut kanssasi vastaavassa tilanteessa : lapset aikanaan 7, 3 ja vastasyntynyt ja me rakensimme (rakennutimme) samalla omakotitaloa ja mies oli täystyöllistettynä yrittäjänä. Minusta kesä oli aivan parasta aikaa - silloin vain lapset kainaloon ja luonto/puisto/ranta viihdytti kyllä heitä. Menimme myös usein miehen mukana sinne rakennukselle ja laitoin sinne teltan nurkkaan ja retkeilumajoja siinä ja tarjosimme miehelle välillä kahvit ja sämpylät tai haimme pizzaa tms. Omaa aikaa minulla ei ollut juurikaan (paitsi kun anoppi katsoi lapsia joskus 2-3h niin että pääsin kampaajalle tai vaikkapa vain sain siivottua kotona, sekin oli yksin nautinto).
Sinun tapauksessasi: miksi et ota lapsia mukaan ja lähde sinne anoppilaan kun mies tekee siellä hommia? Siinä sitten saat luontevasti myös paremman käsityksen siitä, mitä mies tekee, tutustut appivanhempiisi, ja lapset myös, ja jossain vaiheessa
voit luontevasti tiedustella/anoppi saattaa kysyä josko hän hoitaisi lapsia tai edes osaa heistä, että pääset asioille X ja Y.
Ukko36 kirjoitti:
Meillä miniä on käyttänyt anoppiaan ilmaisena lapsenvahtina jo 15v.
?
Eli sua vai?
Perhe-elämää 70-80 -luvulla? Oletko nyt ihan täysin varma? Itse sain lapsen 70-luvulla, enkä tiedä ainuttakaan tapausta sen paremmin sukulaisissa kuin ystävissäkään, missä isovanhemmat olisivat NOIN suurella intensiteetillä hoitaneet lapsenlapsiaan. Missä ihmeen perheessä isovanhemmat jopa asuivat lastensa luona aina välillä, hoitaen lapsenlapsiaan?
Taidat nyt kirjoittaa vain ja ainoastaan omasta perheestäsi ja varmaankaan ette asuneet kaupungissa ja niin sinun kuin miehesikään vanhemmat eivät käyneet töissä. Joko vanhempasi ja appivanhempasi olivat eläkeikäisiä tai työttömiä. Meillä oli kyllä niin minun kuin miehenkin vanhemmat vielä täysin työelämässä ja tekivät ihan vaativaa työtä. He nyt eivät missään tapauksessa asuneet meillä koskaan eikä tuollaista hoitotaakkaa lapsenlapsistaan kantaneet, eivätkä ketkään tuntemani muutkaan isovanhemmat. Maatalousyhteiskunta oli jo 70- ja 80-luvulla pitkälle murtumassa, mutta ehkä sinun isovanhempasi vielä olivat maanviljelijöitä, jotka teki töitä kotonaan ja siinä maaseutuympäristössä oli helpompi olla lastenkin sen kummemmin kaitsematta. Mutta miten siitäkään irtaannutaan viikoiksi aina välillä asumaan nuoren perheen kotiin, taidatpa nyt lasketella omiasi. Tai sinulla on olemassa tasan yksi esimerkki.
Ja tuo, että suuret ikäluokat ei lainkaan hoida lastenlapsiaan ei pidä paikkaansa. Sitä ei tue tutkimuksetkaan. Näen edelleenkin ympärilläni vaikka miten paljon isovanhempia, jotka nimen omaaan kuuluvat suuriin ikäluokkiin, ja lapsenlapsia heidän kanssaan. Kaikki työkaverini, keillä on lapsenlapsia, hoitavat näitä aivan innoissaan. Itsekin olen rakastanut lapsenlapsiani ja hoitanut heitä varmasti enemmän kuin keskimäärin yleensä. Nyt he ovat jo isoja.
Täällä kirjoittavat nyt nämä katkerat vanhemmat, joille apua ei ole herunut, mutta siihen on saattanut olla vaikka minkälaisia syitä. Ei tietenkään kaikki ihmiset ole samanlaisia. Yksi tuttuni sanoi, ettei hoida tyttärensä lapsia koskaan, koska hän on ensinnäkin itse sairas ja toisekseen lapset erittäin vaikeita erityislapsia. Olen nähnyt toisen näistä lapsista ja ymmärrän hyvin. Ei olisi minustakaan noin vaikean lapsen hoitajaksi.
Suuret ikäluokat on itse asiassa panneet itsensä paljon enemmän likoon lastensa ja lastenlastensa edestä, kuin aiemmat polvet. Tästä olen lukenut ihan tutkimustietoakin. Suuret ikäluokat kantavat kahtalaista taakkaa, hoitavat sekä lapsenlapsiaan ja tukevat rahallisesti lapsiaan, että huolehtivat omista ikääntyvistä vanhemmistaan. Tämä on se yleinen linja, poikkeuksia on sitten joka suuntaan tietenkin. Juuri luin lehden yleisönosastosta, kuinka eräs mummo kirjoittaa, että lapset eivät lainkaan ymmärrä, miten vähän hänelle itselleen jää eläkkeestään elämiseen, kun jatkuvasti rasittavat mummoa rahapyynnöillään. Ja tarve on aina tulenpalava ja vedotaan lapsenlapsiin ja näiden tarpeisiin. Kuitenkin elävät aivan kohtuullisesti ja mummosta itsestään katsoen jopa hyvin. Kun lähdetään ulkomaanmatkalle, pyydetään, että eikö mummo antaisi kaikille lapsille käyttörahaa siellä lomalla jne. Jos mummo ei anna, siitä tehdään iso numero ja uhriudutaan. Takaisin tultua sitten valitetaan, että olisi ollut niin tarpeellinen ja hyvä juttu siellä, minkä lapsi olisi halunnut, mutta kun ei ollut rahaa... jne. Mitä se tämmöinen on? Minulla itsellä ei ole ikinä tullut mieleenkään pyytää vanhemmiltani rahaa sen jälkeen, kun kotoa lähdin.