Oikeasti rumat ihmiset, miten koette elämän tällaisessa ajassa jossa ulkonäkö on esillä jatkuvasti?

Mietin ovatko nämä vastaajat oikeasti rumia, vai ihan vaan taviksia... Sillä rumuus vaikuttaa kyllä ihan kaikkeen, kohtelu on aika ala-arvoista usein ja sosiaalinen elämä hyvin haasteellista. Vastakkaiselta sukupuolelta turha odottaa minkäänlaista kiinnostusta, joten yksin koko elämä mennään.

Istun kotona yksin neljän seinän sisällä. Postinkantaja kolautti jotain ovella. Hän ei onneksi näe minua. Siinä tuo menee ihan mukavasti.

Jaa. Tein sitten taas pitkän tarinan ulkonäkööni liittyvistä kokemuksista, mutta meni hylkyyn.

Eli minua aikanaan kiusattiin ulkonäköni vuoksi. Kaupassakin saatettiin nauraa minut nähdessään. Nykyään ei kukaan naura, ja olen siinä mielessä tyytyväinen. Ennen ei huvittanut mennä mihinkään kauppoihin tai tapahtumiinkaan jos oli paljon ihmisiä. Nykyään ei ole sitä ongelmaa kun saa olla rauhassa. Ehkä olen nykyään sitten normaalin näköinen kun saa kulkea rauhassa ilman pilkkaa. En "nuorempana" pitänyt rumuuteni vuoksi mielekkäänä olla kuvattavana, enkä pidä siitä nytkään. Epäonnistun ihan täysin kuvissa, ja siksi pysynkin helkkarin kaukana someista. Vaikka saan nykyään olla ulkonäköni suhteen rauhassa niin silti koen edelleen epävarmuutta ulkonäöstäni.

Terveisin Naispelko26

No ei yhtään raskasta tässä iässä +50 kun meitä vanhoja, ylipainoisia ja muuten rumia on niin paljon etten erotu joukosta ollenkaan. Nuoruus oli rankempaa jos paino jojoili eikä ain pysynyt kondiksessa ja vitutti se ulkonäköön kohdistuva arvostelu. Vaikka kuinka yritti olla välittämättä niin kyllä se loukkasi. 

Käymällä terapiassa ja yrittämällä keskittyä muihin asioihin kuin ulkonäköön itsessä ja muissa ihmisissä. Kiusattiin koko lapsuus ja teini-ikä ulkonäön vuoksi. Olin myös ylipainoinen. Laihduttaminen auttoi paljon ja terapia siihen miten koen elämän mielekkänä nyt. Somessa en seuraa sellaisia kanavia joista mulle tuee paha mieli. YRITÄN olla vertailematta itseäni muihin vaikka vaikeaa se on. Nyt lähemmäs 30 vuotiaana tilanne alkaa olemaan parempi, olen oppinut ostamaan oikeanlaisia, itselle sopivia vaatteita ja huolelhtimaan ulkonäöstä näennäisesti. Vaikka vieläkin olen vähän lihava, kasvoista erikoisen näköinen ja lyhyt "persjalkainen" niin enää tilanne ei ole yhtä paha. Ikäiseni alkavat kaikki kauneimmatkin jo "rupsahtaa" joten nyt en enää erotu niin massasta kuin nuorena. Ikä voi olla siis meille "rumemmille" ihan hyvä juttu.

Ajattelen olevani työssäni kohtaamilleni nuorille malli siitä, että ihminen on muutakin kuin ulkonäkö, ja voi olla hyvä tyyppi ja onnellinen vaikka olisi susiruma.

Subjektiivisesti.

Hyvin menee. Kasvatuksestahan tuo on kiinni, vaan ei ulkonäöstä. Kauniit ei ole tyytyväisiä ja antavat leikellä itseään. Hyvännäköiset tavikset ovat isänsä marinoimia ja uskovat ulkonäköönsä ja etsivät ikäisiään.

Olen melko rumakasvoinen mies enkä mikään lihaksikas.

En edes yritä käyttää Tinderiä. Sen sijaan kohtaan naisia oikeassa elämässä mm. harrastusten ja matkailun kautta. Sitten heitän psykologiset kikat käyttöön, jolloin ulkonäön merkitys jää taka-alalle.

Ei kiinnosta pätkääkään, muutenkin ankea lapsuus poltti pois kaiken stressin siitä mitä muut saattaa olla minusta mieltä. Ihmiset jotka eivät voi viihtyä seurassani koska en näytä hyvältä ovat yksinkertaisesti täysin turhia ihmisiä.

En ehkä ole varsinaisesti ruma, mutta etenkin nuorena koin itseni todella rumaksi ja kammottavaksi. Vihasin ulkonäköäni ja välttelin peilejä ja ikkunoita. Esimerkiksi käsiä pestessä en koskaan katsonut itseäni peilistä. Pahinta oli, jos siinä oli muita vieressä. Tapa jäi, enkä vieläkään pysty katsomaan itseäni peilistä julkisissa vessoissa.

Häpesin itseäni. Piilottelin ylisuurten vaatteiden alla. En pystynyt lähestymään miehiä ja edelleen menen lähes paniikkiin, jos joku mies lähestyy minua. Rumuuteni tai siis oma harhakäsitykseni rumuudesta vaikutti hyvin laajasti sosiaaliseen kehitykseeni. Voin kuvitella, että oikeasti rumilla ihmisillä on samanlaisia tuntemuksia.

Ongelmaa ei ehkä olisi, jos ulkonäkö alkaisi vaikuttaa vasta aikuisena. Valitettavaa on, että nuorena on paljon haastavampaa suojautua ulkonäkökeskeisyydeltä.

Koen suurena väärytenä, että ulkonäkö vaikuttaa nykyään, varsinkin naisten kohdalla, olevan se tärkein kriteeri. En ole somessa, enkä tuo itseäni esiin työelämässä. Sosiaslisia suhteita on vähän, enkä juurikaan jaksa pitää niitä yllä. Olen masentunut ja toisinaan itsetuhoiset ajatukset valtaavat mielen. Kun mietin ulkonäköäni minua alkaa itkettää. Esteetikkona tuntuu ikävältä olla ruma. Voin kerätä ympärilleni kauniita asioita, nauttia luonnon kauneudesta, pukeutua kivasti ja yrittää laittautua, mutta siinäkin asiassa joudun käymään jatkuvaa kamppailua ajatusteni ja muoden ihmisten käsitysten kanssa. Saako ruma nainen pukeutua kauniisti? Luuleeko joku että, minä, rumilus, luulen itsestäni liikoja, kun uskaltaudun pukeutumaan mielestäni kivasti. Vastaus on ei, en luule, mutta tuntuu siltä että ruman laittautumista paheksutaan. Rumat ne vaatteilla koreilee. Niinpä, se on oikeutukseni.

Vierailija kirjoitti:

Mietin ovatko nämä vastaajat oikeasti rumia, vai ihan vaan taviksia... Sillä rumuus vaikuttaa kyllä ihan kaikkeen, kohtelu on aika ala-arvoista usein ja sosiaalinen elämä hyvin haasteellista. Vastakkaiselta sukupuolelta turha odottaa minkäänlaista kiinnostusta, joten yksin koko elämä mennään.

Tunnen erään poikkeuksellisen ruman naisen. Siis oikeasti, hän on niin ruma että se tosiaan herättää ihmisten huomion ja he melkein säikähtävät kun näkevät hänet. Hän on kuitenkin ollut naimisissa ja hänellä on lapsi.

Pahinta on, kun julkisella paikalla näkee jonkun ruman vanhan akan... ja sitten tajuaa, että se on oma kuva joka heijastuu kaupan ikkunaan.

Vierailija kirjoitti:

Näin yli viiskymppisenä en enää juuri mitenkään. Onneksi en ole teini tai nuori aikuinen, tänä ulkonäkökeskeisenä aikana ja ahdistuneisuuteen ja masennukseen taipuvaisena kärsisin ihan varmasti!

On jo tarpeeksi paha olla nuori ja ruma, mutta vielä paljon pahempaa on olla vanha ja ruma.

Minä olen pitkä, tumma ja komea mies, kuulemma. Kauneus on suhteellinen käsite, eikä universaalia kaunista ole olemassakaan. Ihmettelin aina jotain missikisoja tai malleja katsoessa että eipä ole kummoisen näköisiä ja lähimarketissakin näkee kauniimpia naisia. Johtuu siitä että kauneus on katsojan silmissä. Olen saanut paljon huomiota naisilta ja monet naiset ovat kertoneet naisystävilleni etteivät uskaltaneet tulla edes juttelemaan minun kanssani kun olen muka niin komea. Silti kaikki naiset eivät pidä minua komeana, enkä minä välttämättä pidä sellaista naista kauniina, jota joku muu pitäisi. Taas päästään fraasiin kauneus on katsojan silmissä. Se onkin harmi jos sellainen nainen, jota minä pidän kauniina, ei pidä minua komeana. Vastaavasti jos joku nainen pitää ulkonäöstäni, mutta minä en hänen, niin se on voi voi. Pitäisi vain löytää sellainen puolisko, jossa molemmat pitävät toistensa ulkonäköä kauniina/komeana. Jokaiselle löytyy oma. Ei vain pidä luovuttaa vastoinkäymisistä.

Mun elämä on ainakin ihan pa#%kaa, suoraan sanottuna.

Enkä voi sietää näitä lässytyksiä, kuinka oikeasti rumia ihmisiä ei muka olisi.

Kyllä on.

Tuollaiset valheet vaan pahentaa oloa.

Ja vi#*#*aa....

Välillä tuntuu raskaammalta, välillä ei vain jaksa edes mietiä sitä. Olen hyväksynyt sen että yksin tässä on tallottava eteen päin, ulkonäköni ei ollut tarkoitettu tähän maailmaan. Yksin tänne tullaan ja yksin täältä lähdetään - molemmat rumia tapahtumia :o

Minä olin nuorena ruma (ihan oikeasti) ja kärsin asiasta hirveästi. Minua kiusattiin ulkonäön takia todella paljon. Sanotte tietysti, että teinien jutuista ei pidä välittää, mutta kun aikuisetkin lähtivät mukaan siihen nöyryyttämiseen. Nykyään saan olla rauhassa, ja jotenkin piirteeni ovat muuttuneet siedettävämmiksi siten, että hyvinä päivinä näytän kai jopa ihan tavikselta. Mutta huono itsetunto, epävarmuus ja sosiaalisten tilanteiden pelko eivät lähde ikinä pois. Tuntuu epäreilulta, että sain kokea ihmisten julmuuden niin nuorena. Siitä ei seurannut mitään hyvää, se ei vahvistanut minua mitenkään eikä se ollut millään tavalla tarpeellista.

Tässäkin ketjussa on väitetty, että rumia ihmisiä ei ole olemassa. Kun joku sanoo noin, tiedän heti kyseessä olevan ihmisen, joka on itse kaunis tai tavallisen näköinen eikä ole saanut haukkuja ulkonäkönsä vuoksi. Rumuus tuntuu olevan sellainen tabuasia, josta ei saa puhua ja jonka olemassaolo kielletään. 

Nosto