Lue keskustelun säännöt.
Oikeasti rumat ihmiset, miten koette elämän tällaisessa ajassa jossa ulkonäkö on esillä jatkuvasti?
15.07.2019 |
Toivottavasti en loukkaa ketään, en tiedä miten otsikon voisi paremmin muotoilla.
Kommentit (61)
Vierailija kirjoitti:
Minä olen pitkä, tumma ja komea mies, kuulemma. Kauneus on suhteellinen käsite, eikä universaalia kaunista ole olemassakaan. Ihmettelin aina jotain missikisoja tai malleja katsoessa että eipä ole kummoisen näköisiä ja lähimarketissakin näkee kauniimpia naisia. Johtuu siitä että kauneus on katsojan silmissä. Olen saanut paljon huomiota naisilta ja monet naiset ovat kertoneet naisystävilleni etteivät uskaltaneet tulla edes juttelemaan minun kanssani kun olen muka niin komea. Silti kaikki naiset eivät pidä minua komeana, enkä minä välttämättä pidä sellaista naista kauniina, jota joku muu pitäisi. Taas päästään fraasiin kauneus on katsojan silmissä. Se onkin harmi jos sellainen nainen, jota minä pidän kauniina, ei pidä minua komeana. Vastaavasti jos joku nainen pitää ulkonäöstäni, mutta minä en hänen, niin se on voi voi. Pitäisi vain löytää sellainen puolisko, jossa molemmat pitävät toistensa ulkonäköä kauniina/komeana. Jokaiselle löytyy oma. Ei vain pidä luovuttaa vastoinkäymisistä.
Eipä yllätä että tällainen kommentti tulee hyvännäköiseltä ihmiseltä.
Se on sinun etusi elämässä, että aina silloin tällöin joku saattaa pitää sinua tylsän näköisenä.
Joillakin on niin, ettei ole kertaakaan elämässä tullut vastaan ihmistä, joka pitäisi viehättävän näköisenä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Varaudun henkisesti siihen että vietän elämäni yksin. Ei vaan pysty kilpailemaan paremman näköisten kanssa joten parempi tottua yksinoloon.
Vierailija kirjoitti:
Kuka on kaunis ja kuka on ruma?
Sitä en osaa sanoa että kuka on ruma, mutta ainakin Avril Lavigne on tosi kaunis.
Ihan kauheaahan se on. En tällä hetkellä jaksa miettiä tai analysoida asiaa sen kummemmin, mutta perseestä tämä on.
Minä olen "oikeasti ruma" mikä vaikuttaa kaikkeen. Ei kavereita, julkiselle paikalle ei kannata mennä iltaisin tai viikonloppuisin, koska aina kuulee huutelua, tulee tönimistä ja pari kertaa minut on hakattu. "Kuole, ruma" on ihan tavallinen kommentti. Olen 43-vuotias nainen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä olen "oikeasti ruma" mikä vaikuttaa kaikkeen. Ei kavereita, julkiselle paikalle ei kannata mennä iltaisin tai viikonloppuisin, koska aina kuulee huutelua, tulee tönimistä ja pari kertaa minut on hakattu. "Kuole, ruma" on ihan tavallinen kommentti. Olen 43-vuotias nainen.
Mitä....?! Kuka sinua on pahoinpidellyt?! Olen todella, todella pahoillani kokemastasi!!!
Ei rumia ihmisiä ole.Olemme vain kaikki erinäköisiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pitää ottaa elämä sellaisena kuin sen saa. Olen klassisen ruma mies, mutta opiskelemalla hyvän tutkinnon ja tekemällä aina työni mahdollisimman hyvin, lopulta kaikki järjestyi. Parikymppisenä en olisi ikinä uskonut, että mulla on jonain päivänä hyvä työ, kaunis koti, maailman ihanin vaimo ja kolme täydellistä lasta.
Nyt en voi ihmetellä kuinka onnellinen olen, kun nuorempana olin varma, että musta tulee yksinäinen, ruma luuseri.
Hei! Olen 27-vuotias ruma nainen ja haluaisin tutustua muihin rumiin ihmisiin.
Perustin Kik-ryhmän, nimeltä "Rumilukset". Tarkoitus on, että voisimme keskustella vapaasti rumuuteen liittyvistä ongelmista (esim. masennus, yksinäisyys) ilman vähättelyä tai trollaamista.
Koodi ryhmään liittymistä varten löytyy täältä:
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei ole pelkoa vanhenemisesta ja ulkonäön rapistumisesta, kun on ollut jo vuosia sinut sen kanssa että ei omille ulkonäkögeeneille voi mitään. Luonteelle taas voi. Ja asenteelle.
Jos on muiden silmissä ruma ja lihava teini-ikäisenä, lisää se varmastikin todennäköisyyttä syrjäytymiselle ja erinäisille päihde- ja mielenterveysongelmille. Syy liittyy siihen, että niin sanottu rumuus ja ylipaino lisäävät riskiä sille, että joutuu kiusatuksi ja syrjityksi vertaisryhmissään, eikä kykene muodostamaan normaaleja ihmissuhteita. Terve itsetunto, joka on pohja tulevaisuuden toimintakyvylle, jää näin kehittymättä. Rumuudesta tulee näin kohtalo, eikä ihminen koskaan saavuta hallinnan tunnetta omasta elämästään siitäkään huolimatta, ettei ihminen välttämättä ole objektiivisesti tarkastellen mitenkään poikkeavan ruma. Jos taas selviää rumuuskokemuksen ylitse teini-iässä ja nuoruudessa, niin keski-ikää lähestyessä ulkonäköpaineet alkavat heiketä ja muut arvot korostuvat. Vanhuudessa sillä ei enää ole väliä, kun kaikilla naama roikkuu ja ylipaino on paljon yleisempää kuin normaalipaino.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Pitää ottaa elämä sellaisena kuin sen saa. Olen klassisen ruma mies, mutta opiskelemalla hyvän tutkinnon ja tekemällä aina työni mahdollisimman hyvin, lopulta kaikki järjestyi. Parikymppisenä en olisi ikinä uskonut, että mulla on jonain päivänä hyvä työ, kaunis koti, maailman ihanin vaimo ja kolme täydellistä lasta.
Nyt en voi ihmetellä kuinka onnellinen olen, kun nuorempana olin varma, että musta tulee yksinäinen, ruma luuseri.
Aika kiva, tosin hivenen epäuskottava iltasatu :)
Ap, voisitko määritellä "oikeasti ruman" ihmisen? Kiinnostais vaan tietää...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pitää ottaa elämä sellaisena kuin sen saa. Olen klassisen ruma mies, mutta opiskelemalla hyvän tutkinnon ja tekemällä aina työni mahdollisimman hyvin, lopulta kaikki järjestyi. Parikymppisenä en olisi ikinä uskonut, että mulla on jonain päivänä hyvä työ, kaunis koti, maailman ihanin vaimo ja kolme täydellistä lasta.
Nyt en voi ihmetellä kuinka onnellinen olen, kun nuorempana olin varma, että musta tulee yksinäinen, ruma luuseri.
Aika kiva, tosin hivenen epäuskottava iltasatu :)
Kuulostaa ja tuntuu sadulta, ainoa ero, että se on totta.
Todettakoon, ettei mussa koskaa mitään muuta vikaa ollut kuin rumuus ja sen aiheuttama yksinäisyys. Muutoin tein kaiken ns. oikein. Olin aina hyvä koulussa, joten koulunkäynti sujui. Pidin itseni fyysisesti hyvässä kunnossa, vaikka lihasta ei kroppaan koskaan tarttunutkaan. Satsasin pukeutumiseen ja siisteyteen. Ja kun mut oppi tuntemaan, niin en ollut yhtään sen hassumpi tapaus.
Alle kolmekymppiseen asti sain tottua kaverikorttiin. Kerran eräs opiskelikaveri "kehui", että hänen ihannemiehellään on mun luonne ja toisen miehen ulkonäkö (ei ole vaikea arvata kumman valitsi). Mutta itselleni riitti, että löysin yhden naisen, joka piti minusta ja minä hänestä. Se riitti. Ja se on totta, että naisten prioriteetit miesten suhteen muuttuu iän myötä. Vaimoni todennäköisesti ei olisi vilkaissutkaan minun päin parikymppisenä, mutta kun perheen perustaminen alkoi tulla konkreettiseksi, niin olinkin hänelle se oikea mies.
Eli jos muut palaset on kohdallaan, niin toivoa on monella rumallakin miehellä.
Rumalla pitäisi olla helppoa. Kun muut ihmiset toivovat olevansa kauniita muiden silmissä ja kelpaavansa, niin mitä ruma sitten miettii? Heinä en kiinnittäisi mitään huomiota ulkonäkööni, koska tietäisin, etten hurmaa sen avulla ketään. On täällä muitakin yksin ilman rakkautta, kuin rumia, eli ulkonäöllä ei saa yhtään mitään, mitä ruma ei saisi.
Onneksi ei näin yli 40v ole enää vidunkaan väliä mitä muut ajattelee.
Itsekin tsiigailen naisia jo ihan muut speksit kuin ulkonäkö edellä...
M47
Olen kyllä päässyt etenemään alallani ihan toivotunlaisesti, karusta ulkomuodosta huolimatta. Toki alamme ei ole mitenkään ulkonäkökeskeinen. Myös parisuhteen olen saanut muodostettua, ja olen kohtalaisen tyytyväinen näinkin. Eipä meillä ne mallipojan näköiset ole yleensä kauaa kestäneet joukossa, kun se ulkokuori onkin paljastunut siksi parhaaksi osaksi niitä.
M43
Vierailija kirjoitti:
En muista koska olisin nähnyt ''oikeasti ruman'' ihmisen jossain. Tavallisia näkee mielinmäärin, ehkä luen nämä sinun mielestäsi rumat ihmiset sitten tavallisiksi? Kannattaisi kääntyä tarkastelemaan sisintään jos näkee rumuutta joka puolella.
Tämä. Niin tämä.
En muista milloin viimeksi olisin nähnyt ruman ihmisen. Joskus henkisesti kypsymättömänä teininä ehkä, kun mieli oli katkera ja pinnallinen. Silloin näin rumuutta kaikkialla.
En edes muista enää, milloin tarkalleen ymmärsin olevani ruma. Se saattoi olla se hetki, kun leikimme ala-asteella pusupiiloa ja menin sängyn alle piiloon, eikä kukaan pojista halunnut löytää minua, vaikka tiesivät minun olevan siellä sängyn alla.
Siitä lähtien kai sitten aloin pitää itseäni vastenmielisenä. Teininä olin aina ystävieni ”sanansaattaja”. Heihin ihastuneet ottivat minuun yhteyttä ja utelivat tietoja ystävistäni. Olin pojille korkeintaan ”kaveri”, yleensä en sitäkään. Kukaan ei koskaan pussannut tai halunnut ”olla”.
Lukiossa olin jo hyvin sulkeutunut ja jotenkin hyväksynyt sen, etten voi saada koskaan ketään, johon olen ihastunut. En muista koko kolmen vuoden aikana ihastuneeni kehenkään tapaamaan poikaan. Aloin etsiä seuraa internetistä. Otin itsestäni kuvia hyvistä kuvakulmista ja yritin näyttää nätiltä. Se vain ei oikein onnistunut, sillä en mielestäni ollut nätti. Saatoin kuvata itseäni päivät pitkät erilaisista kuvakulmista saadakseni edes yhden hyväksyttävän kuvan nettitutulle. Irc-galleriaan uskalsin laittaa itsestäni vain yhden kasvokuvan. Sellaisen, jossa näkyi vain 1/3 kasvoistani.
Minulla oli nuorena muutama suosittu tyttökaveri. Muistan, kuinka he seurassani korostivat monesti omaa kauneuttaan. Aivan kuin olisivat tehneet sen kiusallaan. Ihailivat itseään peilistä ja heittivät epämiellyttäviä kommentteja kuten esimerkiksi: ”sinulla on kyllä olemattoman vaaleat kulmakarvat, ne eivät kyllä yhtään sovi sun naamaan. Nämä minun kulmakarvani taas ovat aina olleet näin hienot ja tummat, eikös ole hassua!” Ja monesti he sanoivat minulle, että minun pitäisi meikata enemmän ja työntää tissejä enemmän ulos paidasta, jotta saisin miesten huomiota edes jollain tavalla. Päädyinkin sekoilemaan alkoholin kanssa siinä toivossa, että uskaltaisin lähestyä edes jotain poikaa. Jouduin tämän takia myös kerran itseäni 10 vuotta vanhemman miehen hyväksikäyttämäksi.
Lopulta tapasin netissä ensimmäisen poikaystäväni. Tapailimme livenä melko usein ja olin aivan rakastunut. Niin rakastunut, etten huomannut sitä, ettei hän ollut minusta kovin kiinnostunut. Jouduin sitten pettymään, kun muutaman kuukauden seurustelun jälkeen hän päätti jättää minut ihan yhtäkkiä. Vaadin saada selitystä ja hän kertoi minulle vain sen, että olen liian erilainen kuin muiden tyttöystävät, enkä oikein sovi porukkaan.
En jäänyt kyselemään, mitä tämä tarkoitti, mutta oletin, että kaikki johtui ulkonäöstäni.
Välttelen edelleen yli 30-vuotiaana valokuvia ja julkisia peilejä. Kotona hymyilen peilikuvalleni aina, sillä en kestä nähdä hymytöntä roikkuvaa naamaani. Olen koko elämäni haaveillut näyttäväni joltain toiselta ja mitä enemmän välttelen peilejä ja omakuvia, sitä paremmin olen pystynyt ”fantasioimaan” olevani ihan erinäköinen.
Jotenkin onnistuin silti saamaan vielä toisenkin poikaystävän. Tämäkin suhde meinasi loppua lyhyeen, sillä mies alkoi pakittaa ja väitti minulle yhtäkkiä, ettei oikein tunne mitään minua kohtaan. Kävi ilmi, että hänellä oli joku toinen, nätimpi nainen, ollut koko ajan mielessä. Jatkoimme silti suhdetta ja nyt vuosien jälkeen meillä on myös perhe. Ja alusta asti onnettomana pysynyt parisuhde.
Mies ei ole koskaan sanonut minua kauniiksi. Nykyisin hän ei edes kosketa minua enää. Olen monesti harkinnut eroa, sillä hän ansaitsisi jonkun, josta viehättyisi ja kiihottuisi. Ja itse en toisaalta tarvitse elämää, jossa joudun joka päivä kohtaamaan sen faktan, ettei kukaan halua minua kuitenkaan. Yksin olisi paljon helpompaa hyväksyä tämä ”rumuuteni”.
Mietin ihan samaa! Olen itse vaihtelevasti ruman ja melkein taviksen väliltä eli en välttämättä täysin ap:n tarkoittama "oikeasti ruma" (vaikka välillä kyllä siltä tuntuu!), mutta ulkonäön merkitystä on tullut mietittyä paljonkin.
Jos ei ole itse ruma (vaan tavallinen tai siitä ylöspäin), niin on helppo ihmetellä, että mitä väliä ulkonäöllä muka on ja että missä sitä kauneutta muka joka paikassa on. Eihän sitä tule ajatelleeksi, jos itseen asia ei vaikuta muuten kuin etuja tuovasti. Etuihin tottuu, mutta jos jotain puuttuu, sen huomaa koko ajan nähdessään muilla olevan paremmin.
Missäkö ulkonäköä korostetaan? On vaikea olla törmäämättä vaikkapa kansikuviin, uutisten pikkukuviin, tv-sarjoihin, elokuviin, mainoksiin, somekuviin... joissa viehättävät ovat reilusti yliedustettuina ja heidänkään ulkonäkönsä ei riitä vaan meikkikerroksen lisäksi kuvanmuokkaustakin on usein "tarvittu".
Ulkonäön merkityksen ihmettelijät eivät itse tietenkään meikkaa, valikoi itsestään edustavimpia kuvija tai yritä muuten näyttää ihmisten silmissä paremman näköiseltä?