Yhteinen aika miehen kanssa, pikemminkin kun sitä ei ole.
Lapset 2 ja 4 vuotiaat. Alkujaan rankat odotukset, pitkät imetykset ja alituinen sairastelu on nyt vasta iskeytymässä väsymyksenä ja tyytymättömyytenä. Välillä suorastaan inhoan miestäni, joka ei kannjusta , yritä ymmärtää ja on itsekäs- niin ainakin minun mielestäni. Välillä olisin valmis eroamaan, jotta saisin edes joskus olla vaan ja nauttia hiljaisuudesta ja hyvänolontunteesta, koen sitä tietysti nyttenkin-joskus- Mutta elämästä puuttuu balanssi.
Miehen kanssa yhteisiä kahdenkeskisiä aikoja edeltävinä 5 vuotena on ollut ehkä 2-3 kertaa ja nyt alkaa voimavarat olla loppu. Tiemme ovat yhdessä, mutta kulkevat aika kaukana toisistaan. Lapsia emme saa helposti hoitoon, ja muita vieraampiakaan hoitajia ei oikein tarjolla ole. Ahdistaa tämä tilanne.
Sama tilanne. Minä kuitenkin uskon, että tilanne vielä muuttuu. Lapset kasvavat ja yhteistä aikaa tulee enemmän. Kyllä se siitä suttaantuu vielä :)