Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Tunnistatteko te muut itsessänne aikuisten aiheuttamaa häpeää, joka on esteenä elämällenne nyt aikuisina?
12.07.2019 |
Eli että ei voi elää lämäänsä niin kuin haluaisi tai niin kuin itse tykkäisi, koska vanhemmat ovat häiriköineet elämäänne häpeällä, sanoen, että teissä on jotain noloa, vaikka ainoa säälittävä noloilija on ollut vanhempi itse? Osa siitä voi olla myös itseltä piilossa. Olen itse aivan varma, että omat raivokohtaukseni lapsilleni johtuvat äitini minuun kaatamasta häpeästä. Lapseni kärsivät siis siksi, samoin minä! En oikeasti todellakaan näe mitään syytä huutaa lapsilleni, mutta jostain sekin vain tulee. Epäilen äitini paheksuntaa minusta lapsena. Voi voi sentään.
Kommentit (72)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Häpeäongelmat ivät välttämättä liity siihen, että mietittäisiin, mitä muut itsestä ajattelevat. Se voi olla paljon syvempi kokemus itsessä.
ApYmmärrän, mutta mä elän omaa elämääni kuten haluan ja jos mun tekemiseni tuottavat jollekin häpeää (kuten ovat joskus äidilleni tuottaneetkin), niin se on sitten voi voi. Toki olen tehnyt myös asioita, joita olen itse jälkeenpäin hävennyt, mutta katson, että sellainen nyt vaan kuuluu elämään.
Mä nauttisin jos äitini joutuisi häpeämään minua :) Se kärsimys olisi hänelle ihan oikein.
ApMä taas en välitä pätkääkään, häpeääkö äitini jotain vai ei. Hänellä on oma elämänsä ja mulla omani.
Niin no enpä minäkään ole tietoinen siitä, häpeääkö hän jotain tekemisiäni vai e. Mutta mulle tuottaisi silti iloa se, jos tietäisin hänen kärsimyksistään. Ne ovat hänen oma syynsä, kun ei ole etsinyt niihin apua.
ApMulle ei tuottaisi. Mä repäisin itseni irti lapsuudenperheestäni samana päivänä kuin täytin 18 vuotta. Uhmakkaana. Olen tuntenut iloa, kun olen pärjännyt ja menestynyt elämässäni 10 kertaa paremmin kuin olisin itsekään uskonut ja 100 kertaa paremmin kuin vanhempani olisivat ikinä uskoneet.
Kuulostaa siltä, että pyrit pakonomaisesti konpensoimaa tunnelukkojasi. Et ole tainnut kunnolla oppia tunnistamaan menneisyyden vaikutusta itseeni. Se nimittäin vaikuttaa toimintaan ja ajatteluun, myönsi sen itselleen tai ei. Omata kokemuksesta sanoin, että menneiden käsittely alkaa kunnolla vasta siinä vaiheessa, kun elämässä on riittävästi turvaa vaikeiden tunteiden kohtaamiseen.
Paljon mahdollista, mutta mä haluan nyt kuitenkin nauttia elämästäni. Voin alkaa käsittelemään jotain lukkoja vaikka sitten vanhuuseläkkellä.
Kyllä mäkin osaan nauttia elämästä, ei asioiden käsitteleminen sitä mitenkään estä. Ainoa vaan, että siitä voi nauttia enemmän, kun käsittelee asioita, jotka ovat vielä paremman onnen edessä. Tosin itse en voi kehua menestyneeni elämässä, joskaan se ei ole minulle tärkeää, mutta koen, että en ole saanut elää sellaista elämää, kuin olisin itse halunnut tämän takia.
ApTässä on sun ja mun ero. Mä olen saanut elää parempaa elämää kuin mistä nuorena edes haaveilin. Kyllä ne vanhempien "et tule pärjäämään" -sanomiset vaikutti minuunkin, mutta ei latistamalla vaan kasvattamalla uhmaa. Olisin 18-vuotissynttäreinäni halunnut lähteä kavereiden kanssa baariin, mutta sehän ei tullut kuuloonkaan. Kuulin ties kuinka monennen kerran elämäni aikana "Niin kauan, kun asut minun kattoni alla....". Olin niin vihainen, että painelin omaan huoneeseeni, pakkasin mukaan vaatteita, kaikki hopea- ja kultakoruni sekä muut esineeni, joista arvelin myymällä saavani rahaa. Vedin takin päälleni, tiputin kotiavaimet olohuoneen sohvapöydälle vanhempieni nenän eteen ja sanoin "NYT en enää asu". Ja lähdin. Vanhempani varmaan ajattelivat, että kyllä routa porsaan kotiin ajaa. Ei ajanut. Elettiin vielä lankapuhelinten aikaa ja meni useampi kuukausi ennenkuin soitin kotiin ja melkein vuosi ennenkuin suostuin tapaamaan vanhempiani.
Mulle tuo lähtö tarkoitti vapautta. Vapautta elää ja tehdä mitä huvittaa. Tietenkin myös vastata itse tekemisistäni. Mun paremman onneni esteenä ei ole ollut mitään, mitä olisi pitänyt käsitellä. Mulle riitti, että olin vapaa eikä tarvinnut enää edes ajatella menneisyyden asioita. Sun kohdallasi voi olla niin, että et ole vielkään vapaa. Menneisyytesi asiat ovat sulle edelleen kahleena. Ja sen vuoksi sun pitää käsitellä niitä, jotta saisit kahleesi viimein poikki. Mä katkaisin kahleeni rivakasti parissa minuutissa.
Niin, sulla ei ole sellaista häpeää, joka olisi estänyt elämääsi. Sulla on ollut suht normaali nuoruus.
ApEi mulla ole todennäköisesti ollut sen normaalimpi nuoruus kuin sullakaan. Hävetä olisi pitänyt milloin mitäkin. Koskaan en ollut tarpeeksi hyvä. Ja selkäänkin sain aika monta kertaa. Usein aiheesta, joskus ihan aiheettakin. Mutta olen varmasti kovapäisempi kuin sinä, koska mulla kaikki se kasvatti sisua ja uhmaa, sua taas lannisti. Sen vuoksi sä joudut käsittelemään menneisyytesi asioita vielä vuosia myöhemminkin, mä taas saatoin jo kauan sitten vain kerran vilkaista olkani yli "pitäkää tunkkinne" -fiiliksellä ja sen jälkeen elää kuten itse halusin.
Oletpa itsekeskeinen. Sinulla on selvästi jäänyt kaikki käsittelemättä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla oli aivan ihanat vanhemmat, jotka ovat vaikuttaneet paljon millainen nykyään olen.
Minua on aina kannustettu ja rohkaistu elämässä, ja he sanoivat olevansa aina tukena tapahtui mitä tapahtui elämässä.
Sain heiltä terveellisen itsetunnon ja hyvät eväät pärjäämään elämässäni. Valitettavasti molemmat vanhempani kuolivat liian nuorina.
En. Mutta muiden kanssaihmisten möläytykset minusta itsestäni ovat aiheuttaneet syvää häpeää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Häpeäongelmat ivät välttämättä liity siihen, että mietittäisiin, mitä muut itsestä ajattelevat. Se voi olla paljon syvempi kokemus itsessä.
ApYmmärrän, mutta mä elän omaa elämääni kuten haluan ja jos mun tekemiseni tuottavat jollekin häpeää (kuten ovat joskus äidilleni tuottaneetkin), niin se on sitten voi voi. Toki olen tehnyt myös asioita, joita olen itse jälkeenpäin hävennyt, mutta katson, että sellainen nyt vaan kuuluu elämään.
Mä nauttisin jos äitini joutuisi häpeämään minua :) Se kärsimys olisi hänelle ihan oikein.
ApMä taas en välitä pätkääkään, häpeääkö äitini jotain vai ei. Hänellä on oma elämänsä ja mulla omani.
Niin no enpä minäkään ole tietoinen siitä, häpeääkö hän jotain tekemisiäni vai e. Mutta mulle tuottaisi silti iloa se, jos tietäisin hänen kärsimyksistään. Ne ovat hänen oma syynsä, kun ei ole etsinyt niihin apua.
ApMulle ei tuottaisi. Mä repäisin itseni irti lapsuudenperheestäni samana päivänä kuin täytin 18 vuotta. Uhmakkaana. Olen tuntenut iloa, kun olen pärjännyt ja menestynyt elämässäni 10 kertaa paremmin kuin olisin itsekään uskonut ja 100 kertaa paremmin kuin vanhempani olisivat ikinä uskoneet.
Kuulostaa siltä, että pyrit pakonomaisesti konpensoimaa tunnelukkojasi. Et ole tainnut kunnolla oppia tunnistamaan menneisyyden vaikutusta itseeni. Se nimittäin vaikuttaa toimintaan ja ajatteluun, myönsi sen itselleen tai ei. Omata kokemuksesta sanoin, että menneiden käsittely alkaa kunnolla vasta siinä vaiheessa, kun elämässä on riittävästi turvaa vaikeiden tunteiden kohtaamiseen.
Paljon mahdollista, mutta mä haluan nyt kuitenkin nauttia elämästäni. Voin alkaa käsittelemään jotain lukkoja vaikka sitten vanhuuseläkkellä.
Kyllä mäkin osaan nauttia elämästä, ei asioiden käsitteleminen sitä mitenkään estä. Ainoa vaan, että siitä voi nauttia enemmän, kun käsittelee asioita, jotka ovat vielä paremman onnen edessä. Tosin itse en voi kehua menestyneeni elämässä, joskaan se ei ole minulle tärkeää, mutta koen, että en ole saanut elää sellaista elämää, kuin olisin itse halunnut tämän takia.
ApTässä on sun ja mun ero. Mä olen saanut elää parempaa elämää kuin mistä nuorena edes haaveilin. Kyllä ne vanhempien "et tule pärjäämään" -sanomiset vaikutti minuunkin, mutta ei latistamalla vaan kasvattamalla uhmaa. Olisin 18-vuotissynttäreinäni halunnut lähteä kavereiden kanssa baariin, mutta sehän ei tullut kuuloonkaan. Kuulin ties kuinka monennen kerran elämäni aikana "Niin kauan, kun asut minun kattoni alla....". Olin niin vihainen, että painelin omaan huoneeseeni, pakkasin mukaan vaatteita, kaikki hopea- ja kultakoruni sekä muut esineeni, joista arvelin myymällä saavani rahaa. Vedin takin päälleni, tiputin kotiavaimet olohuoneen sohvapöydälle vanhempieni nenän eteen ja sanoin "NYT en enää asu". Ja lähdin. Vanhempani varmaan ajattelivat, että kyllä routa porsaan kotiin ajaa. Ei ajanut. Elettiin vielä lankapuhelinten aikaa ja meni useampi kuukausi ennenkuin soitin kotiin ja melkein vuosi ennenkuin suostuin tapaamaan vanhempiani.
Mulle tuo lähtö tarkoitti vapautta. Vapautta elää ja tehdä mitä huvittaa. Tietenkin myös vastata itse tekemisistäni. Mun paremman onneni esteenä ei ole ollut mitään, mitä olisi pitänyt käsitellä. Mulle riitti, että olin vapaa eikä tarvinnut enää edes ajatella menneisyyden asioita. Sun kohdallasi voi olla niin, että et ole vielkään vapaa. Menneisyytesi asiat ovat sulle edelleen kahleena. Ja sen vuoksi sun pitää käsitellä niitä, jotta saisit kahleesi viimein poikki. Mä katkaisin kahleeni rivakasti parissa minuutissa.
Niin, sulla ei ole sellaista häpeää, joka olisi estänyt elämääsi. Sulla on ollut suht normaali nuoruus.
ApEi mulla ole todennäköisesti ollut sen normaalimpi nuoruus kuin sullakaan. Hävetä olisi pitänyt milloin mitäkin. Koskaan en ollut tarpeeksi hyvä. Ja selkäänkin sain aika monta kertaa. Usein aiheesta, joskus ihan aiheettakin. Mutta olen varmasti kovapäisempi kuin sinä, koska mulla kaikki se kasvatti sisua ja uhmaa, sua taas lannisti. Sen vuoksi sä joudut käsittelemään menneisyytesi asioita vielä vuosia myöhemminkin, mä taas saatoin jo kauan sitten vain kerran vilkaista olkani yli "pitäkää tunkkinne" -fiiliksellä ja sen jälkeen elää kuten itse halusin.
Oletpa itsekeskeinen. Sinulla on selvästi jäänyt kaikki käsittelemättä.
Niin mä olenkin itsekeskeinen. Kun on kyse mun elämästäni, haluan elää sen omalla tavallani enkä roikottaa jotain menneisyyden haamuja mukanani. Kuten jo aiemmin sanoin, saatan käsitellä asioita vanhuuseläkkeellä, jos silloin tunnen tarvetta käsitellä niitä. Tähän mennessä en ole kokenut tarvetta. Olen jo aikoja sitten antanut vanhemmilleni anteeksi. Eivät he sitä pyytäneet, mutta annoin silti. Mulla on oikein hyvät välit vanhempiini ja he oppivat kerrasta, että puuttumalla mun elämääni ja asioihini saatan tehdä katoamistemppuni uudelleen. Ja sitä he(kään) eivät halua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Häpeäongelmat ivät välttämättä liity siihen, että mietittäisiin, mitä muut itsestä ajattelevat. Se voi olla paljon syvempi kokemus itsessä.
ApYmmärrän, mutta mä elän omaa elämääni kuten haluan ja jos mun tekemiseni tuottavat jollekin häpeää (kuten ovat joskus äidilleni tuottaneetkin), niin se on sitten voi voi. Toki olen tehnyt myös asioita, joita olen itse jälkeenpäin hävennyt, mutta katson, että sellainen nyt vaan kuuluu elämään.
Mä nauttisin jos äitini joutuisi häpeämään minua :) Se kärsimys olisi hänelle ihan oikein.
ApMä taas en välitä pätkääkään, häpeääkö äitini jotain vai ei. Hänellä on oma elämänsä ja mulla omani.
Niin no enpä minäkään ole tietoinen siitä, häpeääkö hän jotain tekemisiäni vai e. Mutta mulle tuottaisi silti iloa se, jos tietäisin hänen kärsimyksistään. Ne ovat hänen oma syynsä, kun ei ole etsinyt niihin apua.
ApMulle ei tuottaisi. Mä repäisin itseni irti lapsuudenperheestäni samana päivänä kuin täytin 18 vuotta. Uhmakkaana. Olen tuntenut iloa, kun olen pärjännyt ja menestynyt elämässäni 10 kertaa paremmin kuin olisin itsekään uskonut ja 100 kertaa paremmin kuin vanhempani olisivat ikinä uskoneet.
Kuulostaa siltä, että pyrit pakonomaisesti konpensoimaa tunnelukkojasi. Et ole tainnut kunnolla oppia tunnistamaan menneisyyden vaikutusta itseeni. Se nimittäin vaikuttaa toimintaan ja ajatteluun, myönsi sen itselleen tai ei. Omata kokemuksesta sanoin, että menneiden käsittely alkaa kunnolla vasta siinä vaiheessa, kun elämässä on riittävästi turvaa vaikeiden tunteiden kohtaamiseen.
Paljon mahdollista, mutta mä haluan nyt kuitenkin nauttia elämästäni. Voin alkaa käsittelemään jotain lukkoja vaikka sitten vanhuuseläkkellä.
Kyllä mäkin osaan nauttia elämästä, ei asioiden käsitteleminen sitä mitenkään estä. Ainoa vaan, että siitä voi nauttia enemmän, kun käsittelee asioita, jotka ovat vielä paremman onnen edessä. Tosin itse en voi kehua menestyneeni elämässä, joskaan se ei ole minulle tärkeää, mutta koen, että en ole saanut elää sellaista elämää, kuin olisin itse halunnut tämän takia.
ApTässä on sun ja mun ero. Mä olen saanut elää parempaa elämää kuin mistä nuorena edes haaveilin. Kyllä ne vanhempien "et tule pärjäämään" -sanomiset vaikutti minuunkin, mutta ei latistamalla vaan kasvattamalla uhmaa. Olisin 18-vuotissynttäreinäni halunnut lähteä kavereiden kanssa baariin, mutta sehän ei tullut kuuloonkaan. Kuulin ties kuinka monennen kerran elämäni aikana "Niin kauan, kun asut minun kattoni alla....". Olin niin vihainen, että painelin omaan huoneeseeni, pakkasin mukaan vaatteita, kaikki hopea- ja kultakoruni sekä muut esineeni, joista arvelin myymällä saavani rahaa. Vedin takin päälleni, tiputin kotiavaimet olohuoneen sohvapöydälle vanhempieni nenän eteen ja sanoin "NYT en enää asu". Ja lähdin. Vanhempani varmaan ajattelivat, että kyllä routa porsaan kotiin ajaa. Ei ajanut. Elettiin vielä lankapuhelinten aikaa ja meni useampi kuukausi ennenkuin soitin kotiin ja melkein vuosi ennenkuin suostuin tapaamaan vanhempiani.
Mulle tuo lähtö tarkoitti vapautta. Vapautta elää ja tehdä mitä huvittaa. Tietenkin myös vastata itse tekemisistäni. Mun paremman onneni esteenä ei ole ollut mitään, mitä olisi pitänyt käsitellä. Mulle riitti, että olin vapaa eikä tarvinnut enää edes ajatella menneisyyden asioita. Sun kohdallasi voi olla niin, että et ole vielkään vapaa. Menneisyytesi asiat ovat sulle edelleen kahleena. Ja sen vuoksi sun pitää käsitellä niitä, jotta saisit kahleesi viimein poikki. Mä katkaisin kahleeni rivakasti parissa minuutissa.
Niin, sulla ei ole sellaista häpeää, joka olisi estänyt elämääsi. Sulla on ollut suht normaali nuoruus.
ApEi mulla ole todennäköisesti ollut sen normaalimpi nuoruus kuin sullakaan. Hävetä olisi pitänyt milloin mitäkin. Koskaan en ollut tarpeeksi hyvä. Ja selkäänkin sain aika monta kertaa. Usein aiheesta, joskus ihan aiheettakin. Mutta olen varmasti kovapäisempi kuin sinä, koska mulla kaikki se kasvatti sisua ja uhmaa, sua taas lannisti. Sen vuoksi sä joudut käsittelemään menneisyytesi asioita vielä vuosia myöhemminkin, mä taas saatoin jo kauan sitten vain kerran vilkaista olkani yli "pitäkää tunkkinne" -fiiliksellä ja sen jälkeen elää kuten itse halusin.
Sulle ei ole annettu aitoa ja oikeaa häpeää. Puhut sellaisesta häpeästä, joka ei vammauta ja jonka voi tunnistaa jo kun sitä koitetaan istuttaa lapseen. Se on eri asia. Jos olisin noin retardi kuin sinä tap paisin itseni, et erota edes otsikosta liittyykö aloitus sinuun vaiko ei. Eli ei liity. Nynnyvanhempiesi häpeämisistutusyritykset ovat vauvakamaa :) Ei niistä olisikaan kellekään uhkaa ollut.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Häpeäongelmat ivät välttämättä liity siihen, että mietittäisiin, mitä muut itsestä ajattelevat. Se voi olla paljon syvempi kokemus itsessä.
ApYmmärrän, mutta mä elän omaa elämääni kuten haluan ja jos mun tekemiseni tuottavat jollekin häpeää (kuten ovat joskus äidilleni tuottaneetkin), niin se on sitten voi voi. Toki olen tehnyt myös asioita, joita olen itse jälkeenpäin hävennyt, mutta katson, että sellainen nyt vaan kuuluu elämään.
Mä nauttisin jos äitini joutuisi häpeämään minua :) Se kärsimys olisi hänelle ihan oikein.
ApMä taas en välitä pätkääkään, häpeääkö äitini jotain vai ei. Hänellä on oma elämänsä ja mulla omani.
Niin no enpä minäkään ole tietoinen siitä, häpeääkö hän jotain tekemisiäni vai e. Mutta mulle tuottaisi silti iloa se, jos tietäisin hänen kärsimyksistään. Ne ovat hänen oma syynsä, kun ei ole etsinyt niihin apua.
ApMulle ei tuottaisi. Mä repäisin itseni irti lapsuudenperheestäni samana päivänä kuin täytin 18 vuotta. Uhmakkaana. Olen tuntenut iloa, kun olen pärjännyt ja menestynyt elämässäni 10 kertaa paremmin kuin olisin itsekään uskonut ja 100 kertaa paremmin kuin vanhempani olisivat ikinä uskoneet.
Kuulostaa siltä, että pyrit pakonomaisesti konpensoimaa tunnelukkojasi. Et ole tainnut kunnolla oppia tunnistamaan menneisyyden vaikutusta itseeni. Se nimittäin vaikuttaa toimintaan ja ajatteluun, myönsi sen itselleen tai ei. Omata kokemuksesta sanoin, että menneiden käsittely alkaa kunnolla vasta siinä vaiheessa, kun elämässä on riittävästi turvaa vaikeiden tunteiden kohtaamiseen.
Paljon mahdollista, mutta mä haluan nyt kuitenkin nauttia elämästäni. Voin alkaa käsittelemään jotain lukkoja vaikka sitten vanhuuseläkkellä.
Kyllä mäkin osaan nauttia elämästä, ei asioiden käsitteleminen sitä mitenkään estä. Ainoa vaan, että siitä voi nauttia enemmän, kun käsittelee asioita, jotka ovat vielä paremman onnen edessä. Tosin itse en voi kehua menestyneeni elämässä, joskaan se ei ole minulle tärkeää, mutta koen, että en ole saanut elää sellaista elämää, kuin olisin itse halunnut tämän takia.
ApTässä on sun ja mun ero. Mä olen saanut elää parempaa elämää kuin mistä nuorena edes haaveilin. Kyllä ne vanhempien "et tule pärjäämään" -sanomiset vaikutti minuunkin, mutta ei latistamalla vaan kasvattamalla uhmaa. Olisin 18-vuotissynttäreinäni halunnut lähteä kavereiden kanssa baariin, mutta sehän ei tullut kuuloonkaan. Kuulin ties kuinka monennen kerran elämäni aikana "Niin kauan, kun asut minun kattoni alla....". Olin niin vihainen, että painelin omaan huoneeseeni, pakkasin mukaan vaatteita, kaikki hopea- ja kultakoruni sekä muut esineeni, joista arvelin myymällä saavani rahaa. Vedin takin päälleni, tiputin kotiavaimet olohuoneen sohvapöydälle vanhempieni nenän eteen ja sanoin "NYT en enää asu". Ja lähdin. Vanhempani varmaan ajattelivat, että kyllä routa porsaan kotiin ajaa. Ei ajanut. Elettiin vielä lankapuhelinten aikaa ja meni useampi kuukausi ennenkuin soitin kotiin ja melkein vuosi ennenkuin suostuin tapaamaan vanhempiani.
Mulle tuo lähtö tarkoitti vapautta. Vapautta elää ja tehdä mitä huvittaa. Tietenkin myös vastata itse tekemisistäni. Mun paremman onneni esteenä ei ole ollut mitään, mitä olisi pitänyt käsitellä. Mulle riitti, että olin vapaa eikä tarvinnut enää edes ajatella menneisyyden asioita. Sun kohdallasi voi olla niin, että et ole vielkään vapaa. Menneisyytesi asiat ovat sulle edelleen kahleena. Ja sen vuoksi sun pitää käsitellä niitä, jotta saisit kahleesi viimein poikki. Mä katkaisin kahleeni rivakasti parissa minuutissa.
Niin, sulla ei ole sellaista häpeää, joka olisi estänyt elämääsi. Sulla on ollut suht normaali nuoruus.
ApEi mulla ole todennäköisesti ollut sen normaalimpi nuoruus kuin sullakaan. Hävetä olisi pitänyt milloin mitäkin. Koskaan en ollut tarpeeksi hyvä. Ja selkäänkin sain aika monta kertaa. Usein aiheesta, joskus ihan aiheettakin. Mutta olen varmasti kovapäisempi kuin sinä, koska mulla kaikki se kasvatti sisua ja uhmaa, sua taas lannisti. Sen vuoksi sä joudut käsittelemään menneisyytesi asioita vielä vuosia myöhemminkin, mä taas saatoin jo kauan sitten vain kerran vilkaista olkani yli "pitäkää tunkkinne" -fiiliksellä ja sen jälkeen elää kuten itse halusin.
Oletpa itsekeskeinen. Sinulla on selvästi jäänyt kaikki käsittelemättä.
Niinpä, ja tyhmä. Ei edes erota mun tilannetta omastaan, kuvittelee samaksi.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Häpeäongelmat ivät välttämättä liity siihen, että mietittäisiin, mitä muut itsestä ajattelevat. Se voi olla paljon syvempi kokemus itsessä.
ApYmmärrän, mutta mä elän omaa elämääni kuten haluan ja jos mun tekemiseni tuottavat jollekin häpeää (kuten ovat joskus äidilleni tuottaneetkin), niin se on sitten voi voi. Toki olen tehnyt myös asioita, joita olen itse jälkeenpäin hävennyt, mutta katson, että sellainen nyt vaan kuuluu elämään.
Mä nauttisin jos äitini joutuisi häpeämään minua :) Se kärsimys olisi hänelle ihan oikein.
ApMä taas en välitä pätkääkään, häpeääkö äitini jotain vai ei. Hänellä on oma elämänsä ja mulla omani.
Niin no enpä minäkään ole tietoinen siitä, häpeääkö hän jotain tekemisiäni vai e. Mutta mulle tuottaisi silti iloa se, jos tietäisin hänen kärsimyksistään. Ne ovat hänen oma syynsä, kun ei ole etsinyt niihin apua.
ApMulle ei tuottaisi. Mä repäisin itseni irti lapsuudenperheestäni samana päivänä kuin täytin 18 vuotta. Uhmakkaana. Olen tuntenut iloa, kun olen pärjännyt ja menestynyt elämässäni 10 kertaa paremmin kuin olisin itsekään uskonut ja 100 kertaa paremmin kuin vanhempani olisivat ikinä uskoneet.
Kuulostaa siltä, että pyrit pakonomaisesti konpensoimaa tunnelukkojasi. Et ole tainnut kunnolla oppia tunnistamaan menneisyyden vaikutusta itseeni. Se nimittäin vaikuttaa toimintaan ja ajatteluun, myönsi sen itselleen tai ei. Omata kokemuksesta sanoin, että menneiden käsittely alkaa kunnolla vasta siinä vaiheessa, kun elämässä on riittävästi turvaa vaikeiden tunteiden kohtaamiseen.
Paljon mahdollista, mutta mä haluan nyt kuitenkin nauttia elämästäni. Voin alkaa käsittelemään jotain lukkoja vaikka sitten vanhuuseläkkellä.
Kyllä mäkin osaan nauttia elämästä, ei asioiden käsitteleminen sitä mitenkään estä. Ainoa vaan, että siitä voi nauttia enemmän, kun käsittelee asioita, jotka ovat vielä paremman onnen edessä. Tosin itse en voi kehua menestyneeni elämässä, joskaan se ei ole minulle tärkeää, mutta koen, että en ole saanut elää sellaista elämää, kuin olisin itse halunnut tämän takia.
ApTässä on sun ja mun ero. Mä olen saanut elää parempaa elämää kuin mistä nuorena edes haaveilin. Kyllä ne vanhempien "et tule pärjäämään" -sanomiset vaikutti minuunkin, mutta ei latistamalla vaan kasvattamalla uhmaa. Olisin 18-vuotissynttäreinäni halunnut lähteä kavereiden kanssa baariin, mutta sehän ei tullut kuuloonkaan. Kuulin ties kuinka monennen kerran elämäni aikana "Niin kauan, kun asut minun kattoni alla....". Olin niin vihainen, että painelin omaan huoneeseeni, pakkasin mukaan vaatteita, kaikki hopea- ja kultakoruni sekä muut esineeni, joista arvelin myymällä saavani rahaa. Vedin takin päälleni, tiputin kotiavaimet olohuoneen sohvapöydälle vanhempieni nenän eteen ja sanoin "NYT en enää asu". Ja lähdin. Vanhempani varmaan ajattelivat, että kyllä routa porsaan kotiin ajaa. Ei ajanut. Elettiin vielä lankapuhelinten aikaa ja meni useampi kuukausi ennenkuin soitin kotiin ja melkein vuosi ennenkuin suostuin tapaamaan vanhempiani.
Mulle tuo lähtö tarkoitti vapautta. Vapautta elää ja tehdä mitä huvittaa. Tietenkin myös vastata itse tekemisistäni. Mun paremman onneni esteenä ei ole ollut mitään, mitä olisi pitänyt käsitellä. Mulle riitti, että olin vapaa eikä tarvinnut enää edes ajatella menneisyyden asioita. Sun kohdallasi voi olla niin, että et ole vielkään vapaa. Menneisyytesi asiat ovat sulle edelleen kahleena. Ja sen vuoksi sun pitää käsitellä niitä, jotta saisit kahleesi viimein poikki. Mä katkaisin kahleeni rivakasti parissa minuutissa.
Niin, sulla ei ole sellaista häpeää, joka olisi estänyt elämääsi. Sulla on ollut suht normaali nuoruus.
ApEi mulla ole todennäköisesti ollut sen normaalimpi nuoruus kuin sullakaan. Hävetä olisi pitänyt milloin mitäkin. Koskaan en ollut tarpeeksi hyvä. Ja selkäänkin sain aika monta kertaa. Usein aiheesta, joskus ihan aiheettakin. Mutta olen varmasti kovapäisempi kuin sinä, koska mulla kaikki se kasvatti sisua ja uhmaa, sua taas lannisti. Sen vuoksi sä joudut käsittelemään menneisyytesi asioita vielä vuosia myöhemminkin, mä taas saatoin jo kauan sitten vain kerran vilkaista olkani yli "pitäkää tunkkinne" -fiiliksellä ja sen jälkeen elää kuten itse halusin.
Oletpa itsekeskeinen. Sinulla on selvästi jäänyt kaikki käsittelemättä.
Niin mä olenkin itsekeskeinen. Kun on kyse mun elämästäni, haluan elää sen omalla tavallani enkä roikottaa jotain menneisyyden haamuja mukanani. Kuten jo aiemmin sanoin, saatan käsitellä asioita vanhuuseläkkeellä, jos silloin tunnen tarvetta käsitellä niitä. Tähän mennessä en ole kokenut tarvetta. Olen jo aikoja sitten antanut vanhemmilleni anteeksi. Eivät he sitä pyytäneet, mutta annoin silti. Mulla on oikein hyvät välit vanhempiini ja he oppivat kerrasta, että puuttumalla mun elämääni ja asioihini saatan tehdä katoamistemppuni uudelleen. Ja sitä he(kään) eivät halua.
Eli vanhempasi ovat aivan tavallisia epähaavoittavia vanhempia, jotka eivät ole narsisti nähneetkään. Voi sua ressukkaa kun koitat tulla pätemään kokemuksillasi narsistivanhemman lapselle.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Häpeäongelmat ivät välttämättä liity siihen, että mietittäisiin, mitä muut itsestä ajattelevat. Se voi olla paljon syvempi kokemus itsessä.
ApYmmärrän, mutta mä elän omaa elämääni kuten haluan ja jos mun tekemiseni tuottavat jollekin häpeää (kuten ovat joskus äidilleni tuottaneetkin), niin se on sitten voi voi. Toki olen tehnyt myös asioita, joita olen itse jälkeenpäin hävennyt, mutta katson, että sellainen nyt vaan kuuluu elämään.
Mä nauttisin jos äitini joutuisi häpeämään minua :) Se kärsimys olisi hänelle ihan oikein.
ApMä taas en välitä pätkääkään, häpeääkö äitini jotain vai ei. Hänellä on oma elämänsä ja mulla omani.
Niin no enpä minäkään ole tietoinen siitä, häpeääkö hän jotain tekemisiäni vai e. Mutta mulle tuottaisi silti iloa se, jos tietäisin hänen kärsimyksistään. Ne ovat hänen oma syynsä, kun ei ole etsinyt niihin apua.
ApMulle ei tuottaisi. Mä repäisin itseni irti lapsuudenperheestäni samana päivänä kuin täytin 18 vuotta. Uhmakkaana. Olen tuntenut iloa, kun olen pärjännyt ja menestynyt elämässäni 10 kertaa paremmin kuin olisin itsekään uskonut ja 100 kertaa paremmin kuin vanhempani olisivat ikinä uskoneet.
Kuulostaa siltä, että pyrit pakonomaisesti konpensoimaa tunnelukkojasi. Et ole tainnut kunnolla oppia tunnistamaan menneisyyden vaikutusta itseeni. Se nimittäin vaikuttaa toimintaan ja ajatteluun, myönsi sen itselleen tai ei. Omata kokemuksesta sanoin, että menneiden käsittely alkaa kunnolla vasta siinä vaiheessa, kun elämässä on riittävästi turvaa vaikeiden tunteiden kohtaamiseen.
Paljon mahdollista, mutta mä haluan nyt kuitenkin nauttia elämästäni. Voin alkaa käsittelemään jotain lukkoja vaikka sitten vanhuuseläkkellä.
Kyllä mäkin osaan nauttia elämästä, ei asioiden käsitteleminen sitä mitenkään estä. Ainoa vaan, että siitä voi nauttia enemmän, kun käsittelee asioita, jotka ovat vielä paremman onnen edessä. Tosin itse en voi kehua menestyneeni elämässä, joskaan se ei ole minulle tärkeää, mutta koen, että en ole saanut elää sellaista elämää, kuin olisin itse halunnut tämän takia.
ApTässä on sun ja mun ero. Mä olen saanut elää parempaa elämää kuin mistä nuorena edes haaveilin. Kyllä ne vanhempien "et tule pärjäämään" -sanomiset vaikutti minuunkin, mutta ei latistamalla vaan kasvattamalla uhmaa. Olisin 18-vuotissynttäreinäni halunnut lähteä kavereiden kanssa baariin, mutta sehän ei tullut kuuloonkaan. Kuulin ties kuinka monennen kerran elämäni aikana "Niin kauan, kun asut minun kattoni alla....". Olin niin vihainen, että painelin omaan huoneeseeni, pakkasin mukaan vaatteita, kaikki hopea- ja kultakoruni sekä muut esineeni, joista arvelin myymällä saavani rahaa. Vedin takin päälleni, tiputin kotiavaimet olohuoneen sohvapöydälle vanhempieni nenän eteen ja sanoin "NYT en enää asu". Ja lähdin. Vanhempani varmaan ajattelivat, että kyllä routa porsaan kotiin ajaa. Ei ajanut. Elettiin vielä lankapuhelinten aikaa ja meni useampi kuukausi ennenkuin soitin kotiin ja melkein vuosi ennenkuin suostuin tapaamaan vanhempiani.
Mulle tuo lähtö tarkoitti vapautta. Vapautta elää ja tehdä mitä huvittaa. Tietenkin myös vastata itse tekemisistäni. Mun paremman onneni esteenä ei ole ollut mitään, mitä olisi pitänyt käsitellä. Mulle riitti, että olin vapaa eikä tarvinnut enää edes ajatella menneisyyden asioita. Sun kohdallasi voi olla niin, että et ole vielkään vapaa. Menneisyytesi asiat ovat sulle edelleen kahleena. Ja sen vuoksi sun pitää käsitellä niitä, jotta saisit kahleesi viimein poikki. Mä katkaisin kahleeni rivakasti parissa minuutissa.
Niin, sulla ei ole sellaista häpeää, joka olisi estänyt elämääsi. Sulla on ollut suht normaali nuoruus.
ApEi mulla ole todennäköisesti ollut sen normaalimpi nuoruus kuin sullakaan. Hävetä olisi pitänyt milloin mitäkin. Koskaan en ollut tarpeeksi hyvä. Ja selkäänkin sain aika monta kertaa. Usein aiheesta, joskus ihan aiheettakin. Mutta olen varmasti kovapäisempi kuin sinä, koska mulla kaikki se kasvatti sisua ja uhmaa, sua taas lannisti. Sen vuoksi sä joudut käsittelemään menneisyytesi asioita vielä vuosia myöhemminkin, mä taas saatoin jo kauan sitten vain kerran vilkaista olkani yli "pitäkää tunkkinne" -fiiliksellä ja sen jälkeen elää kuten itse halusin.
Oletpa itsekeskeinen. Sinulla on selvästi jäänyt kaikki käsittelemättä.
Niin mä olenkin itsekeskeinen. Kun on kyse mun elämästäni, haluan elää sen omalla tavallani enkä roikottaa jotain menneisyyden haamuja mukanani. Kuten jo aiemmin sanoin, saatan käsitellä asioita vanhuuseläkkeellä, jos silloin tunnen tarvetta käsitellä niitä. Tähän mennessä en ole kokenut tarvetta. Olen jo aikoja sitten antanut vanhemmilleni anteeksi. Eivät he sitä pyytäneet, mutta annoin silti. Mulla on oikein hyvät välit vanhempiini ja he oppivat kerrasta, että puuttumalla mun elämääni ja asioihini saatan tehdä katoamistemppuni uudelleen. Ja sitä he(kään) eivät halua.
Ja ihminen voi elää hyvää elämää olematta itsekeskeinen ja välittäen toisten kokemuksista. Mutta siihen sä et tokikaan kykene, koska sait kotoa niin paskat eväät.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Häpeäongelmat ivät välttämättä liity siihen, että mietittäisiin, mitä muut itsestä ajattelevat. Se voi olla paljon syvempi kokemus itsessä.
ApYmmärrän, mutta mä elän omaa elämääni kuten haluan ja jos mun tekemiseni tuottavat jollekin häpeää (kuten ovat joskus äidilleni tuottaneetkin), niin se on sitten voi voi. Toki olen tehnyt myös asioita, joita olen itse jälkeenpäin hävennyt, mutta katson, että sellainen nyt vaan kuuluu elämään.
Mä nauttisin jos äitini joutuisi häpeämään minua :) Se kärsimys olisi hänelle ihan oikein.
ApMä taas en välitä pätkääkään, häpeääkö äitini jotain vai ei. Hänellä on oma elämänsä ja mulla omani.
Niin no enpä minäkään ole tietoinen siitä, häpeääkö hän jotain tekemisiäni vai e. Mutta mulle tuottaisi silti iloa se, jos tietäisin hänen kärsimyksistään. Ne ovat hänen oma syynsä, kun ei ole etsinyt niihin apua.
ApMulle ei tuottaisi. Mä repäisin itseni irti lapsuudenperheestäni samana päivänä kuin täytin 18 vuotta. Uhmakkaana. Olen tuntenut iloa, kun olen pärjännyt ja menestynyt elämässäni 10 kertaa paremmin kuin olisin itsekään uskonut ja 100 kertaa paremmin kuin vanhempani olisivat ikinä uskoneet.
Kuulostaa siltä, että pyrit pakonomaisesti konpensoimaa tunnelukkojasi. Et ole tainnut kunnolla oppia tunnistamaan menneisyyden vaikutusta itseeni. Se nimittäin vaikuttaa toimintaan ja ajatteluun, myönsi sen itselleen tai ei. Omata kokemuksesta sanoin, että menneiden käsittely alkaa kunnolla vasta siinä vaiheessa, kun elämässä on riittävästi turvaa vaikeiden tunteiden kohtaamiseen.
Paljon mahdollista, mutta mä haluan nyt kuitenkin nauttia elämästäni. Voin alkaa käsittelemään jotain lukkoja vaikka sitten vanhuuseläkkellä.
Kyllä mäkin osaan nauttia elämästä, ei asioiden käsitteleminen sitä mitenkään estä. Ainoa vaan, että siitä voi nauttia enemmän, kun käsittelee asioita, jotka ovat vielä paremman onnen edessä. Tosin itse en voi kehua menestyneeni elämässä, joskaan se ei ole minulle tärkeää, mutta koen, että en ole saanut elää sellaista elämää, kuin olisin itse halunnut tämän takia.
ApTässä on sun ja mun ero. Mä olen saanut elää parempaa elämää kuin mistä nuorena edes haaveilin. Kyllä ne vanhempien "et tule pärjäämään" -sanomiset vaikutti minuunkin, mutta ei latistamalla vaan kasvattamalla uhmaa. Olisin 18-vuotissynttäreinäni halunnut lähteä kavereiden kanssa baariin, mutta sehän ei tullut kuuloonkaan. Kuulin ties kuinka monennen kerran elämäni aikana "Niin kauan, kun asut minun kattoni alla....". Olin niin vihainen, että painelin omaan huoneeseeni, pakkasin mukaan vaatteita, kaikki hopea- ja kultakoruni sekä muut esineeni, joista arvelin myymällä saavani rahaa. Vedin takin päälleni, tiputin kotiavaimet olohuoneen sohvapöydälle vanhempieni nenän eteen ja sanoin "NYT en enää asu". Ja lähdin. Vanhempani varmaan ajattelivat, että kyllä routa porsaan kotiin ajaa. Ei ajanut. Elettiin vielä lankapuhelinten aikaa ja meni useampi kuukausi ennenkuin soitin kotiin ja melkein vuosi ennenkuin suostuin tapaamaan vanhempiani.
Mulle tuo lähtö tarkoitti vapautta. Vapautta elää ja tehdä mitä huvittaa. Tietenkin myös vastata itse tekemisistäni. Mun paremman onneni esteenä ei ole ollut mitään, mitä olisi pitänyt käsitellä. Mulle riitti, että olin vapaa eikä tarvinnut enää edes ajatella menneisyyden asioita. Sun kohdallasi voi olla niin, että et ole vielkään vapaa. Menneisyytesi asiat ovat sulle edelleen kahleena. Ja sen vuoksi sun pitää käsitellä niitä, jotta saisit kahleesi viimein poikki. Mä katkaisin kahleeni rivakasti parissa minuutissa.
Niin, sulla ei ole sellaista häpeää, joka olisi estänyt elämääsi. Sulla on ollut suht normaali nuoruus.
ApEi mulla ole todennäköisesti ollut sen normaalimpi nuoruus kuin sullakaan. Hävetä olisi pitänyt milloin mitäkin. Koskaan en ollut tarpeeksi hyvä. Ja selkäänkin sain aika monta kertaa. Usein aiheesta, joskus ihan aiheettakin. Mutta olen varmasti kovapäisempi kuin sinä, koska mulla kaikki se kasvatti sisua ja uhmaa, sua taas lannisti. Sen vuoksi sä joudut käsittelemään menneisyytesi asioita vielä vuosia myöhemminkin, mä taas saatoin jo kauan sitten vain kerran vilkaista olkani yli "pitäkää tunkkinne" -fiiliksellä ja sen jälkeen elää kuten itse halusin.
Oletpa itsekeskeinen. Sinulla on selvästi jäänyt kaikki käsittelemättä.
Niin mä olenkin itsekeskeinen. Kun on kyse mun elämästäni, haluan elää sen omalla tavallani enkä roikottaa jotain menneisyyden haamuja mukanani. Kuten jo aiemmin sanoin, saatan käsitellä asioita vanhuuseläkkeellä, jos silloin tunnen tarvetta käsitellä niitä. Tähän mennessä en ole kokenut tarvetta. Olen jo aikoja sitten antanut vanhemmilleni anteeksi. Eivät he sitä pyytäneet, mutta annoin silti. Mulla on oikein hyvät välit vanhempiini ja he oppivat kerrasta, että puuttumalla mun elämääni ja asioihini saatan tehdä katoamistemppuni uudelleen. Ja sitä he(kään) eivät halua.
Ja ihminen voi elää hyvää elämää olematta itsekeskeinen ja välittäen toisten kokemuksista. Mutta siihen sä et tokikaan kykene, koska sait kotoa niin paskat eväät.
Ap
Ja sinäkö sait paremmat eväät? Onnellisemmalta tuo toinen kuulostaa kuin sinä.
- eri
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Häpeäongelmat ivät välttämättä liity siihen, että mietittäisiin, mitä muut itsestä ajattelevat. Se voi olla paljon syvempi kokemus itsessä.
ApYmmärrän, mutta mä elän omaa elämääni kuten haluan ja jos mun tekemiseni tuottavat jollekin häpeää (kuten ovat joskus äidilleni tuottaneetkin), niin se on sitten voi voi. Toki olen tehnyt myös asioita, joita olen itse jälkeenpäin hävennyt, mutta katson, että sellainen nyt vaan kuuluu elämään.
Mä nauttisin jos äitini joutuisi häpeämään minua :) Se kärsimys olisi hänelle ihan oikein.
ApMä taas en välitä pätkääkään, häpeääkö äitini jotain vai ei. Hänellä on oma elämänsä ja mulla omani.
Niin no enpä minäkään ole tietoinen siitä, häpeääkö hän jotain tekemisiäni vai e. Mutta mulle tuottaisi silti iloa se, jos tietäisin hänen kärsimyksistään. Ne ovat hänen oma syynsä, kun ei ole etsinyt niihin apua.
ApMulle ei tuottaisi. Mä repäisin itseni irti lapsuudenperheestäni samana päivänä kuin täytin 18 vuotta. Uhmakkaana. Olen tuntenut iloa, kun olen pärjännyt ja menestynyt elämässäni 10 kertaa paremmin kuin olisin itsekään uskonut ja 100 kertaa paremmin kuin vanhempani olisivat ikinä uskoneet.
Kuulostaa siltä, että pyrit pakonomaisesti konpensoimaa tunnelukkojasi. Et ole tainnut kunnolla oppia tunnistamaan menneisyyden vaikutusta itseeni. Se nimittäin vaikuttaa toimintaan ja ajatteluun, myönsi sen itselleen tai ei. Omata kokemuksesta sanoin, että menneiden käsittely alkaa kunnolla vasta siinä vaiheessa, kun elämässä on riittävästi turvaa vaikeiden tunteiden kohtaamiseen.
Paljon mahdollista, mutta mä haluan nyt kuitenkin nauttia elämästäni. Voin alkaa käsittelemään jotain lukkoja vaikka sitten vanhuuseläkkellä.
Kyllä mäkin osaan nauttia elämästä, ei asioiden käsitteleminen sitä mitenkään estä. Ainoa vaan, että siitä voi nauttia enemmän, kun käsittelee asioita, jotka ovat vielä paremman onnen edessä. Tosin itse en voi kehua menestyneeni elämässä, joskaan se ei ole minulle tärkeää, mutta koen, että en ole saanut elää sellaista elämää, kuin olisin itse halunnut tämän takia.
ApTässä on sun ja mun ero. Mä olen saanut elää parempaa elämää kuin mistä nuorena edes haaveilin. Kyllä ne vanhempien "et tule pärjäämään" -sanomiset vaikutti minuunkin, mutta ei latistamalla vaan kasvattamalla uhmaa. Olisin 18-vuotissynttäreinäni halunnut lähteä kavereiden kanssa baariin, mutta sehän ei tullut kuuloonkaan. Kuulin ties kuinka monennen kerran elämäni aikana "Niin kauan, kun asut minun kattoni alla....". Olin niin vihainen, että painelin omaan huoneeseeni, pakkasin mukaan vaatteita, kaikki hopea- ja kultakoruni sekä muut esineeni, joista arvelin myymällä saavani rahaa. Vedin takin päälleni, tiputin kotiavaimet olohuoneen sohvapöydälle vanhempieni nenän eteen ja sanoin "NYT en enää asu". Ja lähdin. Vanhempani varmaan ajattelivat, että kyllä routa porsaan kotiin ajaa. Ei ajanut. Elettiin vielä lankapuhelinten aikaa ja meni useampi kuukausi ennenkuin soitin kotiin ja melkein vuosi ennenkuin suostuin tapaamaan vanhempiani.
Mulle tuo lähtö tarkoitti vapautta. Vapautta elää ja tehdä mitä huvittaa. Tietenkin myös vastata itse tekemisistäni. Mun paremman onneni esteenä ei ole ollut mitään, mitä olisi pitänyt käsitellä. Mulle riitti, että olin vapaa eikä tarvinnut enää edes ajatella menneisyyden asioita. Sun kohdallasi voi olla niin, että et ole vielkään vapaa. Menneisyytesi asiat ovat sulle edelleen kahleena. Ja sen vuoksi sun pitää käsitellä niitä, jotta saisit kahleesi viimein poikki. Mä katkaisin kahleeni rivakasti parissa minuutissa.
Niin, sulla ei ole sellaista häpeää, joka olisi estänyt elämääsi. Sulla on ollut suht normaali nuoruus.
ApEi mulla ole todennäköisesti ollut sen normaalimpi nuoruus kuin sullakaan. Hävetä olisi pitänyt milloin mitäkin. Koskaan en ollut tarpeeksi hyvä. Ja selkäänkin sain aika monta kertaa. Usein aiheesta, joskus ihan aiheettakin. Mutta olen varmasti kovapäisempi kuin sinä, koska mulla kaikki se kasvatti sisua ja uhmaa, sua taas lannisti. Sen vuoksi sä joudut käsittelemään menneisyytesi asioita vielä vuosia myöhemminkin, mä taas saatoin jo kauan sitten vain kerran vilkaista olkani yli "pitäkää tunkkinne" -fiiliksellä ja sen jälkeen elää kuten itse halusin.
Oletpa itsekeskeinen. Sinulla on selvästi jäänyt kaikki käsittelemättä.
Niin mä olenkin itsekeskeinen. Kun on kyse mun elämästäni, haluan elää sen omalla tavallani enkä roikottaa jotain menneisyyden haamuja mukanani. Kuten jo aiemmin sanoin, saatan käsitellä asioita vanhuuseläkkeellä, jos silloin tunnen tarvetta käsitellä niitä. Tähän mennessä en ole kokenut tarvetta. Olen jo aikoja sitten antanut vanhemmilleni anteeksi. Eivät he sitä pyytäneet, mutta annoin silti. Mulla on oikein hyvät välit vanhempiini ja he oppivat kerrasta, että puuttumalla mun elämääni ja asioihini saatan tehdä katoamistemppuni uudelleen. Ja sitä he(kään) eivät halua.
Ja ihminen voi elää hyvää elämää olematta itsekeskeinen ja välittäen toisten kokemuksista. Mutta siihen sä et tokikaan kykene, koska sait kotoa niin paskat eväät.
ApJa sinäkö sait paremmat eväät? Onnellisemmalta tuo toinen kuulostaa kuin sinä.
- eri
Empatiakyvyn suhteen, mistä oli puhe, kyllä sain. En tunne tarvetta mennä vttuilemaan narsistivanhemman uhrin ketjuihin.
Ap
Alue: Aihe vapaa
Ei mulla ole todennäköisesti ollut sen normaalimpi nuoruus kuin sullakaan. Hävetä olisi pitänyt milloin mitäkin. Koskaan en ollut tarpeeksi hyvä. Ja selkäänkin sain aika monta kertaa. Usein aiheesta, joskus ihan aiheettakin. Mutta olen varmasti kovapäisempi kuin sinä, koska mulla kaikki se kasvatti sisua ja uhmaa, sua taas lannisti. Sen vuoksi sä joudut käsittelemään menneisyytesi asioita vielä vuosia myöhemminkin, mä taas saatoin jo kauan sitten vain kerran vilkaista olkani yli "pitäkää tunkkinne" -fiiliksellä ja sen jälkeen elää kuten itse halusin.