Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Häpeä omasta käytöksestä entisessä parisuhteessa
07.07.2019 |
Mietin, nyt 33-vuotiaana, milloinkohan lakkaan tuntemasta ajoittaista häpeää siitä millainen olin nuorempana ensimmäisessä parisuhteessani / avoliitossani. Eli ikävuosina 18-23. Kuvittelin tuon ikäisenä olevani kovinkin kypsä, etenkin päästyäni opiskelemaan arvostettua alaa yms. yms., mutta jälkeenpäin on helppo nähdä että olin ääliö, ainakin parisuhteen kontekstissa.
Kohtelin kilttiä ja sopeutuvaista miestäni todella huonosti. Olin kiittämätön, vaativainen, ja hyvin mustasukkainen. Yritin aktiivisesti muuttaa häntä omien haaveideni mukaiseksi, ja tietenkin itse näin sen vain niin että yritän auttaa häntä tulemaan paremmaksi ihmiseksi. Yritin mm. painostaa häntä jatkamaan vielä opintoja, vaikka se ei häntä kiinnostanut eikä hänelle sopinut. Itse taas olisin halunnut yhteisen opiskelijaelämän, ja molemmille korkeakoulututkinnot, joten alennuin painostamaan. Eikä siitä tietenkään mitään tullut.
Mustasukkaisuuteni meni aivan yli, siinä mielessä että en olisi millään halunnut hänelle edes naispuolisia ystäviä. En yrittänyt näitä kieltää, niin tyhmä en ollut, mutta vahdin kyllä häntä kuin haukka, ja tenttasin kaikki yksityiskohdat illanvietoista joissa en ollut mukana jne.
Yleisestikin olin vain pahantuulinen. Itsetuntoni oli huono ja olin opinnoista ja toimimattomasta parisuhteesta stressaantunut, ja se näkyi. Ihmettelen, miksi mies jaksoi katsella minua niin pitkään. Lopulta erosimme hyvissä väleissä, ja olemme puheväleissä edelleen. On aivan ihmeellistä, miten hän jaksaa ajoittain ystävällisesti kysellä kuulumisiani, sen sijaan että hän olisi vain poistanut minut elämästään.
10 vuotta myöhemmin olen hyvin erilainen ihminen kuin silloin. Tuo yksi parisuhde onneksi riitti opettamaan useita asioita: mitä haluan elämältä ja ihmissuhteilta, ja millainen haluan itse olla. Tavallaan olen siis kiitollinen aiemmasta kokemuksesta, joka sai nöyrtymään. Olisi kuitenkin kiva päästä eroon häpeästä :( Vai pitäisikö vain kärsiä suosiolla, rangaistuksena siitä että on kohdellut toista ihmistä kehnosti niin pitkään? Etenkin kun ajattelen entisen mieheni nykyistä puolisoa, suorastaan kiemurtelen häpeästä. Eiköhän hän ole kuullut, millainen exäni entinen suhde oli. Tuo nainen varmaan pitää minua hirviönä. Olisi mukava saada jonkinlainen tilaisuus kertoa että olen muuttunut, ja olen pahoillani siitä millainen olen ollut, mutta se ei tietenkään ole realismia.
Onko muita joilla on tällaisia luurankoja kaapissa?
Kommentit (14)
Sama täällä. Itsetunto oli niin huono. En kuitenkaan häpeä. Siitä on jo niin kauan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Joo, sama juttu. Nuorena olin idiootti. Onneks nykyään osaan käyttäytyä.
Pitää vaan toivoa että muutkin ymmärtävät että ihmiset voivat muuttua... En oikein kestä ajatusta että maailmassa olisi ihmisiä jotka luulevat minun olevan sellainen edelleen.
Ap
Nuorena kaikki ovat tyhmiä. Noin 30 ikävuoden paikkeilla alkaa pikkuhiljaa vasta olemaan henkisesti aikuinen. Nuoria on myös helpompi "aivopestä" ja sitähän media yrittää koko ajan. Jokainen kyllä tietää mitä tällä tarkoitan.
Suurin osa ihmisistä oppii asioita vielä yli 18-vuotiaana, ja ne jotka väittävät olevansa samanlaisia kuin silloin, ja vielä ylpeilevät että silloin jo olivat täydellisiä, ovat itseasiassa niitä jotka ovat auttamattomasti jääneet alemmalle tasolle, ja ovat lapsellisempi ja typerämpiä kuin ne jotka pystyvät ilman muuta analysoimaan omasta käytöksestä myös niitä puutteita.
Itse olen vasta yli kolmekymppisenä ymmärtänyt miten ikävä seurustelukumppani olen ollut, ja että minussakin on ollut syy ja vika suhteiden toimimattomuuteen. Luonnollisesti, älykkäänä kun itseäni pidin, vika oli aina toisissa, myös silloin jotain kummaa kautta, kun se ihan selkeästi oli minussa. Armollinenkin osaan olla, koska näen nyt että ne virheet mitä tein aikaisemmin, johtuivat minusta itsestäni, siitä miten minä en vielä itse ollut kypsä, tai en ymmärtänyt olevani väärän ihmisen kanssa yhdessä. Minä olisin muka onnistunut, jos se toinen ei olisi ollut sotkemassa omalla typeryydellään kaikkea.
Sitä mukaa kun olen lakannut pitämästä itseäni niin superälykkäänä ja fiksuna, olen salakavalasti viisastunut ymmärtämään sen että viisaus, elämänkokemus ja sydämensivistys tarkoittaa ihan eri asiaa kuin sitä että minä olisin viaton, ja kaikkeen syytön.
Eli en olisi ap huolissani, olet vain normaali ihminen joka kasvaa ja kehittyy.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joo, sama juttu. Nuorena olin idiootti. Onneks nykyään osaan käyttäytyä.
Pitää vaan toivoa että muutkin ymmärtävät että ihmiset voivat muuttua... En oikein kestä ajatusta että maailmassa olisi ihmisiä jotka luulevat minun olevan sellainen edelleen.
Ap
Kyllä niitä on, ja kun vielä vähän kasvat, niin opit olemaan välittämättä heistä :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Suurin osa ihmisistä oppii asioita vielä yli 18-vuotiaana, ja ne jotka väittävät olevansa samanlaisia kuin silloin, ja vielä ylpeilevät että silloin jo olivat täydellisiä, ovat itseasiassa niitä jotka ovat auttamattomasti jääneet alemmalle tasolle, ja ovat lapsellisempi ja typerämpiä kuin ne jotka pystyvät ilman muuta analysoimaan omasta käytöksestä myös niitä puutteita.
Itse olen vasta yli kolmekymppisenä ymmärtänyt miten ikävä seurustelukumppani olen ollut, ja että minussakin on ollut syy ja vika suhteiden toimimattomuuteen. Luonnollisesti, älykkäänä kun itseäni pidin, vika oli aina toisissa, myös silloin jotain kummaa kautta, kun se ihan selkeästi oli minussa. Armollinenkin osaan olla, koska näen nyt että ne virheet mitä tein aikaisemmin, johtuivat minusta itsestäni, siitä miten minä en vielä itse ollut kypsä, tai en ymmärtänyt olevani väärän ihmisen kanssa yhdessä. Minä olisin muka onnistunut, jos se toinen ei olisi ollut sotkemassa omalla typeryydellään kaikkea.
Sitä mukaa kun olen lakannut pitämästä itseäni niin superälykkäänä ja fiksuna, olen salakavalasti viisastunut ymmärtämään sen että viisaus, elämänkokemus ja sydämensivistys tarkoittaa ihan eri asiaa kuin sitä että minä olisin viaton, ja kaikkeen syytön.
Eli en olisi ap huolissani, olet vain normaali ihminen joka kasvaa ja kehittyy.
Tämä oli tosi fiksusti kirjoitettu, kiitos!
On välillä vaikea olla armollinen itselleen, varsinkin kun lähipiirissäni on nuorempia ihmisiä jotka hämmästyttävät minua sydämen sivistyksellään ja kypsyydellään. Eivät varmasti ole täydellisiä hekään, mutta joskus tulee mieleen että olisinpa itse ollut yhtä fiksu nuorempana. Ja minä kun kovasti tosiaan kuvittelin olevani niin aikuinen :D Ja kaikki vika oli aina siinä exässä, tietenkin.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Suurin osa ihmisistä oppii asioita vielä yli 18-vuotiaana, ja ne jotka väittävät olevansa samanlaisia kuin silloin, ja vielä ylpeilevät että silloin jo olivat täydellisiä, ovat itseasiassa niitä jotka ovat auttamattomasti jääneet alemmalle tasolle, ja ovat lapsellisempi ja typerämpiä kuin ne jotka pystyvät ilman muuta analysoimaan omasta käytöksestä myös niitä puutteita.
Itse olen vasta yli kolmekymppisenä ymmärtänyt miten ikävä seurustelukumppani olen ollut, ja että minussakin on ollut syy ja vika suhteiden toimimattomuuteen. Luonnollisesti, älykkäänä kun itseäni pidin, vika oli aina toisissa, myös silloin jotain kummaa kautta, kun se ihan selkeästi oli minussa. Armollinenkin osaan olla, koska näen nyt että ne virheet mitä tein aikaisemmin, johtuivat minusta itsestäni, siitä miten minä en vielä itse ollut kypsä, tai en ymmärtänyt olevani väärän ihmisen kanssa yhdessä. Minä olisin muka onnistunut, jos se toinen ei olisi ollut sotkemassa omalla typeryydellään kaikkea.
Sitä mukaa kun olen lakannut pitämästä itseäni niin superälykkäänä ja fiksuna, olen salakavalasti viisastunut ymmärtämään sen että viisaus, elämänkokemus ja sydämensivistys tarkoittaa ihan eri asiaa kuin sitä että minä olisin viaton, ja kaikkeen syytön.
Eli en olisi ap huolissani, olet vain normaali ihminen joka kasvaa ja kehittyy.
Näin. Mulle oli jopa miestä valitessa ihan tärkeysjärjestyksessä korkealla se, että mies kertoi edellisten suhteiden päättymisen olleen myös omaa syytään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla sama. Olin suhteessa 22-25 vuotiaana ja nyt 31 vuotiaana hävettää miten lapsellinen olin. Vaikka siitä ei olekaan kuin 6 vuotta aikaa, tuntuu minusta, että olen henkisesti kasvanut tuona aikana paljon. Olin kauhea äkäpussi, kiukuttelin kaikesta aivan turhasta (luokkaa ulkona tuulee liikaa ja sää on huono), yritin muuttaa miestäni mm. pukeutumiseltaan, en ottanut hänen tunteitaan tarpeeksi huomioon. Vaikka emme olekaan enää yhdessä tunnen yhä piston sydämessäni kun ajattelen häntä. Oli aivan liian kiltti ihminen. Hävettää vietävästi kun ajattelen miten hän joskus muistaessaan minua ehkä miettii millainen lapsellinen tyttöystävä hänellä joskus oli.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No itse nuorempana tyhmyrinä harrastin mm. kännipuheluita(eroamisenkin jälkeen), takiaisena roikkumista vaaikken selkeesti edes kiinnostanut tyyppiä ym."mukavaa"..:/ Kyllä hävettää ja kaduttaa nykyään, never again. Nuori ja elelin harhaisissa kuvitelmissani liikaa, onneksi on nykyään järki edes jokseenkin voitolla käyttäytymisessä.
Melkein kaikki ovat nuorina tyhmiä. Iän myötä viisautta karttuu. Menneistä on hyvä ottaa opiksi, mutta turha niitä on märehtiä. Olit silloin keskenkasvuinen. Eihän sitä arvostele lapsiakaan samoilla kriteereillä kuin keski-ikäisiä. Tärkeintä on se miksi olet tullut. Ole nykyinen versio itsestäsi niiden ihmisten seurassa ja luota siihen että kehityksesi huomataan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Iso osa ihmisiä koittaa muuttaa puolisoaan.
Minullakin oli nuorena näin jälkeenpäin ajateltuna ihan kauhea pitkäaikainen seurustelusuhde. Molemmat olimme lapsellisia. Emme ole yhteyksissä, mutta uskon, että hän on varmaan kehittynyt niistä ajoista siinä missä minäkin.
Alue: Aihe vapaa
Joo, sama juttu. Nuorena olin idiootti. Onneks nykyään osaan käyttäytyä.