Lue keskustelun säännöt.
Parisuhde ei kestäkään vaativaa vauvaa?
Ennen lapsen saamista parisuhteemme kesti sairauksia, työttömyyttä ja monenlaista vaikeaa asiaa. Eikä edes natissut liitoksistaan niissä pahemmin. Sitten saatiin vauva, jota yritettiin muutama vuosi (ja tuon yrittämisen ja siihen liittyvät pettymykset ym. parisuhde kesti myös hyvin).
Vauva on nyt 11 kk ja ollaan ihan eron partaalla. Vauva on temperamentiltaan "vaativa" ja ollut myös koliikkia ja refluksia ja muuta joka on lisännyt vaativuutta. Syömiset, nukkumiset ja sellaiset on alusta asti olleet hänelle vaikeita ja lisäksi vauvaa pitää viihdyttää paljon, koska muuten itkee suoraa huutoa koko ajan. Ollaan pyydetty vauvan vaativuuteen apua neuvolasta ja useammalta yksityislääkäriltä (ja selvitetty allergioita, kielijänteitä, reflukseja ym ym ja lopputulos kaikkialla on, että vauva on täysin terve mutta temperamentiltaan vaativa). Kaikkialla käsketään vain hyväksymään, että lapsi on sellainen kuin hän on. Ja olen hyväksynytkin sen, mieheni ei oikein ole vielä.
Kun meillä on kahdenkeskistä parisuhdeaikaa niin olen niin väsynyt että vain istun tuijottamassa eteeni ja esim. "treffi"ravintolaillallinen on aika turha hetki, koska en jaksa oikein edes jutella miehelle siinä, ja koko se parisuhdeaika menee siinä, että yritän toipua vauvan vaativuudesta ja jatkuvasta tarvitsevuudesta ja itkusta sen hetken. Minulla on taukoja vauvasta joka päivä, mutta ne ei riitä. Mies käy töissä ja harrastuksissa, joten hänelläkin on taukoja vauvasta, mutta ne ei riitä hänellekään. Olen kotona vauvan kanssa ja lääkärit ovat sanoneet, että tätä vauvaa ei kannata laittaa päiväkotiin aikaisin vaan hänen kanssa pitää tuon vaativuuden kanssa olla pidempään kotona kuin muiden lasten (ja olen samaa mieltä ja mieskin on). Mutta olemme molemmat ihan loppu, ja mies on nyt sanonut että haluaa erota koska ei jaksa tällaista elämää enää.
Muita joilla parisuhde ei kestänytkään vaativaa vauvaa? Tai temperamenttista taaperoa? Miten teillä menee eron jälkeen? Vertaistukea kaipailen..
Kommentit (315)
Miehelle tuli ns. kakka housuun ja hän haluaa luikkia pakoon ja jättää ikävät velvollisuudet vaimon huolehdittavaksi. Sinänsä melko tyypillistä miehille mutta vastenmielistä ja raukkamaista silti. Siitähän ne ero puheet johtuvat, että onkin vähän aikaa ikävää ja ajattelee eron olevan helpoin tie ulos: sinä jäät vauvan kanssa ja hän saa uuden alun.
Mitäpä jos ehdottaisit miehelle, ettet aio eron tapauksessa ottaa vauvaa vaan se jää hänelle? Saattaa mieli muuttua ihan muutamassa minuutissa.
Muutenkin olen sitä mieltä, että vauva-arkea paenneet ja lapsensa hylänneet vanhemmat, isät taikka äidit, ansaitsisivat nimensä ja naamansa vaikka ilmoitustaululle torille. Selviäisi kerralla myös vaikkapa työnantajille, minkälaiset tyypit kyseessä. Niin monesti olen nähnyt useimmiten äidin putoavan tyhjän päälle, kun vastuuttomat isät lähtevät luikkimaan ilman mitään seuraamuksia tai edes kunnon häpeää. :(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joku kommentoi, että vauva mullistaa aina elämän. Ei se välttämättä mullista. Usein näin voi kai käydä ja tässä ap:n tapauksessa temperamentiltaan vaativa vauva kuormittaa parisuhdetta enemmän kuin keskiverto vauva, se on selvä.
Kerron vaan ihan esimerkin vuoksi, että lapset eivät mullistaneet meidän parisuhdettamme eivätkä tuoneet massiivisia muutoksia arkeemme. Kukaan ei varmaan tykkää, kun sanon että meillä oli ollut useita isoja koiria jo vuosia ja olimme tottuneet hoitamaan niitä tarvittaessa päivin mun. Yksin koiristamme oli herkkävatsainen ja kun vatsa meni sekaisin niin elukkaa piti ulkoiluttaa pahimmillaan 4-5 krt yössä.
Lasten saaminen oli meille vaikeaa ja kun niitä vihdoin hoidoilla saatiin niin kyllä se on ollut meille kaksinkertainen lottovoitto. Lapsia ei tarvitse sentään yöllä ulkona juoksuttaa ja ne hyväksytään kaikkiin suomalaisiin hotelleihin majoittumaan, toisin kuin koirat. Toki lapsemme olivat myös vauvana helppoja temperamentiltaan, joten siinä oli vanhempana helppo kokea olevansa hyvä hoitaja. Joka tapauksessa halusin vain sanoa, että eivät ne lapset välttämättä mullista mitään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hah, vai ei päiväkotiin. Itse laitoin ainakin samanlaisen jatkuvasti huutavan vauvan/taaperon päiväkotiin heti kun mahdollista. En vain jaksanut sitä huutoa enää, kun olin yksinhuoltaja. Ajattelin että menköön päiväkotiin huutamaan, minä en enää jaksa ja oli hyvä päätös. Päiväkotipaikka irtosi, kun lapsi oli 1v4kk. Tilanne oli tuossa vaiheessa jo puolitoista vuotta huutoa kuunnelleena se, että minulla oli enää hyvin vähän lämpimiä tunteita lasta kohtaan. Siellä sitten päiväkodissa huusi päivät, niin jaksoin sen muutaman tunnin kotona kuunnella ja toki vloput. Jos omat voimat alkaa ehtyä niin ei siinä ole vaihtoehtoja. Päiväkoti pelasti sen, etten antanut lasta pois.
Ap:n ongelma on mies, ei se vauva.
Se mies pitäisi laittaa jonnekin kasvatuslaitokseen vähän kehittymään.
Toki, mutta aloituksessa kuvataan myös äidin väsymystä vauvaan eli huutoihin yms. vaativuuteen. Kyllä sekin voi olla ongelma tai tulla sellaiseksi. En ymmärrä miten kukaan voi suositella, että lasta ei laitettaisi päiväkotiin jos äiti on ihan finaalissa. Etenkin jos mieskin vielä lähtee ja jää yksinhuoltajaksi. Äidin hyvinvointi on myös lapsen hyvinvoinnin perusta.
Miten kukaan voi suositella, että paljon läheisyyttä kaipaava, suuritarpeinen vauva laitettaisiin päiväkotiin? Ei siellä ole koko ajan aikuista pitämään vain tätä yhtä huutavaa lasta sylissä, siellä se joutuu jossain syöttötuolissa parkumaan keskenään. Tai jos yksi aikuinen sylittelee koko ajan tätä yhtä vauvaa, niin silloin ne 11 muuta ovat yhden tai kahden työntekijän hoidettavana.
No sitten parkukoon itsekseen. Ainakin oppii, ettei huudolla saavuta yhtään mitään. Päiväkotiin ja/tai sijaisperheeseen se lapsi kuitenkin päätyy, jos äiti loppuu. Sekö on parempi vaihtoehto?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hah, vai ei päiväkotiin. Itse laitoin ainakin samanlaisen jatkuvasti huutavan vauvan/taaperon päiväkotiin heti kun mahdollista. En vain jaksanut sitä huutoa enää, kun olin yksinhuoltaja. Ajattelin että menköön päiväkotiin huutamaan, minä en enää jaksa ja oli hyvä päätös. Päiväkotipaikka irtosi, kun lapsi oli 1v4kk. Tilanne oli tuossa vaiheessa jo puolitoista vuotta huutoa kuunnelleena se, että minulla oli enää hyvin vähän lämpimiä tunteita lasta kohtaan. Siellä sitten päiväkodissa huusi päivät, niin jaksoin sen muutaman tunnin kotona kuunnella ja toki vloput. Jos omat voimat alkaa ehtyä niin ei siinä ole vaihtoehtoja. Päiväkoti pelasti sen, etten antanut lasta pois.
Ap:n ongelma on mies, ei se vauva.
Se mies pitäisi laittaa jonnekin kasvatuslaitokseen vähän kehittymään.
Toki, mutta aloituksessa kuvataan myös äidin väsymystä vauvaan eli huutoihin yms. vaativuuteen. Kyllä sekin voi olla ongelma tai tulla sellaiseksi. En ymmärrä miten kukaan voi suositella, että lasta ei laitettaisi päiväkotiin jos äiti on ihan finaalissa. Etenkin jos mieskin vielä lähtee ja jää yksinhuoltajaksi. Äidin hyvinvointi on myös lapsen hyvinvoinnin perusta.
Miten kukaan voi suositella, että paljon läheisyyttä kaipaava, suuritarpeinen vauva laitettaisiin päiväkotiin? Ei siellä ole koko ajan aikuista pitämään vain tätä yhtä huutavaa lasta sylissä, siellä se joutuu jossain syöttötuolissa parkumaan keskenään. Tai jos yksi aikuinen sylittelee koko ajan tätä yhtä vauvaa, niin silloin ne 11 muuta ovat yhden tai kahden työntekijän hoidettavana.
No sitten parkukoon itsekseen. Ainakin oppii, ettei huudolla saavuta yhtään mitään. Päiväkotiin ja/tai sijaisperheeseen se lapsi kuitenkin päätyy, jos äiti loppuu. Sekö on parempi vaihtoehto?
Ihme kommentti. Etenkin ketjuun, joka ei koske äidin uupumusta vaan miestä, joka haluaa ottaa eron, koska ei kestä vauva-arkea.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hah, vai ei päiväkotiin. Itse laitoin ainakin samanlaisen jatkuvasti huutavan vauvan/taaperon päiväkotiin heti kun mahdollista. En vain jaksanut sitä huutoa enää, kun olin yksinhuoltaja. Ajattelin että menköön päiväkotiin huutamaan, minä en enää jaksa ja oli hyvä päätös. Päiväkotipaikka irtosi, kun lapsi oli 1v4kk. Tilanne oli tuossa vaiheessa jo puolitoista vuotta huutoa kuunnelleena se, että minulla oli enää hyvin vähän lämpimiä tunteita lasta kohtaan. Siellä sitten päiväkodissa huusi päivät, niin jaksoin sen muutaman tunnin kotona kuunnella ja toki vloput. Jos omat voimat alkaa ehtyä niin ei siinä ole vaihtoehtoja. Päiväkoti pelasti sen, etten antanut lasta pois.
Ap:n ongelma on mies, ei se vauva.
Se mies pitäisi laittaa jonnekin kasvatuslaitokseen vähän kehittymään.
Toki, mutta aloituksessa kuvataan myös äidin väsymystä vauvaan eli huutoihin yms. vaativuuteen. Kyllä sekin voi olla ongelma tai tulla sellaiseksi. En ymmärrä miten kukaan voi suositella, että lasta ei laitettaisi päiväkotiin jos äiti on ihan finaalissa. Etenkin jos mieskin vielä lähtee ja jää yksinhuoltajaksi. Äidin hyvinvointi on myös lapsen hyvinvoinnin perusta.
Miten kukaan voi suositella, että paljon läheisyyttä kaipaava, suuritarpeinen vauva laitettaisiin päiväkotiin? Ei siellä ole koko ajan aikuista pitämään vain tätä yhtä huutavaa lasta sylissä, siellä se joutuu jossain syöttötuolissa parkumaan keskenään. Tai jos yksi aikuinen sylittelee koko ajan tätä yhtä vauvaa, niin silloin ne 11 muuta ovat yhden tai kahden työntekijän hoidettavana.
No sitten parkukoon itsekseen. Ainakin oppii, ettei huudolla saavuta yhtään mitään. Päiväkotiin ja/tai sijaisperheeseen se lapsi kuitenkin päätyy, jos äiti loppuu. Sekö on parempi vaihtoehto?
Ihme kommentti. Etenkin ketjuun, joka ei koske äidin uupumusta vaan miestä, joka haluaa ottaa eron, koska ei kestä vauva-arkea.
Melko väsyneeltä äitikin kuulostaa, jos aloituksen lukee. Ei kenenkään pitäisi olla niin väsynyt, ettei jaksa edes puhua. Äiditkin on ihmisiä. Jos nyt oletetaan, että mies lähtee niin sillon kannattaa miettiä vaihtoehtoja tulevaisuuteen eikä laskea sen varaan, että mies jää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten mies aikoo jaksaa eron jälkeen vaativaa vauvaa ja vanhempia lapsia ihan yksin monta päivää? Vai aikooko hän jättää lapset sinulle lähes kokonaan? Eihän se todellisuus, että hän on vastuussa vaativasta vauvasta, muutu erolla miksikään. Ja kyllähän hän isänä tietää, että lapset muuttuvat todella paljon vauva-ja taaperoiän jälkeen, eihän nyt väliailaisen tilanteen takia kannata erota.
Ja meillä on päinvastainen kokemus. Esikoinen ei nukkunut öitä 3 vuoteen, osottain valvoi vielä 6-vuotiaaksi. Olimme tosiaan ihan zombikoomassa, lamaantuneina suuren osan ajasta mutta yritimme auttaa toisiamme ja selviytyä yhdessä niin hyvin kuin voimme. Ero ei käynyt mielessäkään.
Miksi tämä on saanut niin paljon tykkäyksiä? Ei ole viitsinyt edes kunnolla lukea siihen mihin vastaa eikä näköjään moni muukaan. Mistä ihmeestä repäisit nämä "vanhemmat lapset"? Ärsyttää oikein.
Mä pahoittelin asiaa jo aiemmin. Kun ap kirjoitti, että vauvaa "pitäisi hoitaa kotona kauemmin kuin muita lapsia" niin tulkitsin, että tuo viittasi ap:n muihin lapsiin. Olin kahden vaiheilla asian suhteen mutta päädyin väärään tulkintaan. Luin aloitusviestin kyllä. Pahoittelut taas.
Silloin kun on sairautta, työttömyyttä tai muita ap:n viittaamia ongelmia jotka parisuhde kestää, on sellainen ero, että tuollainen vastoinkäyminen kohtaa yleensä suhteen toista osapuolta ja toinen sitten tukee. Tai jos molemmille läheinen ihminen vaikka kuolee niin kummatkin hakee lohtua toisesta ja asiaa käsitellään levänneenä ja rauhassa ilman ärsykkeitä.
Vauva kuitenkin rasittaa kumpaakin vanhempaa ja vie molemmat vahvasti epämukavuusalueelle. Molemmat ovat tottuneet siihen, että kumppani tukee, mutta kun vauvan kanssa se kumppanikin on tuen tarpeessa. Levolle ja asian käsittelylle ja lohdutukselle ei ole mahdollisuuksia, koska vauva on koko ajan läsnä. Kumpikin suhteen osapuoli odottaa toiselta isompaa panosta ja helpotusta itselleen.
Mies käyttäytyy kuten niin moni muukin mies, asettaa omat tarpeet etusijalle ja putkinäköisenä ei ymmärrä vaimon tarpeita ollenkaan. Koska tilanteeseen ei varsinaisesti ole ratkaisua, niin mies alkaa miettiä eroa paetakseen tilannetta. Inhottavan vastuuton ja epäkypsä mies.
Tällä tahdon sanoa sitä, että ei ole mitään väliä mistä karikoista parisuhteenne on ennen selvinnyt, koska ne eivät kerro siitä miten ihminen käyttäytyy sellaisessa stressitilanteessa jossa kummallakin on sama stressi, eli sitä toisen tukea ei 100% olekaan.
Lisäksi monet pitkään yhdessä olleet pariskunnat lapsia saadessaan kohtaavat järkyttävän ison kriisin, koska heille on muodostunut tietty kaava toimia sekä arjessa että (jomman kumman) kriisitilanteessa. Nyt dynamiikka onkin muuttunut radikaalisti kun perheessä on kolmaskin tarvitsija, ja se onkin kaikkein vaativin tarvitsija.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Haluaa suoraan sanottuna siis erota vauvasta?
Vierailija kirjoitti:
Haluaa suoraan sanottuna siis erota vauvasta?
No vaikea tosiaan kuvitella, eron jälkeen miehellä olisi vaativan vauvan kanssa kaksistaan helpompaa ne tapaamisajat kuin nyt, kun vaimo kuitenkin hoitaa suurimman osan ja on muutenkin siinä tukena.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap onko tilanteessanne tullut muutosta ketjun aloituksen jälkeen?
Meillä on vaativa, temperamenttinen ja supervilkas 1v 8kk ja ehkä pikkuhiljaa alkaa helpottaa. Eron partaalla ollaan oltu tuo koko aika ja ollaan saatu kaikki mahdollinen apu kotipalvelusta pariterapiaan. Silti välillä mietin, miten ihana ero olisi, kun joka toisen viikon saisi olla ihan yksin, kun lapsi on isällään. Haluan olla perhe ja nyt olemme kääntäneet kurssin positiivisemmaksi, mutta lapsi syö kaikki voimani ja nyt kesälomalla olen itsenyt lähes päivittäin, kun en vain jaksa. Lasta on PAKKO ulkoiluttaa kahdesti päivässä, koska muuten hän hyppii seinille. Mutta kaikki lähyeminen ja pukeminen ja sisälle palaaminen on ihan hirveää huutoa. Ja oma piha ei todellakaan riitä ulkoiluun. Mutta ulkoilu on ihanaa, hiekkalaatikolla tai lähimetsässä on ihanaa. Siellä lapsi ei lakkaamatta kilju vaan keskittyy ja nauttii. Tän ikäinen jaksaa myös katsoa hetken vaikka pikkukakkosta, niin ruoanlaitosta on tullut mahdollista.
Tsemppiä ap! Jos miehesi ei kestä perhe-elämää, niin minkäs sille voi. Mutta voisko olla, että vanhemmuus on alkanut nostattaa jotain muuta mönjää sisuksista? Onko käsittelemättömiä asioita? Auttaisiko pariterapia?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Millainen on vaativa vauva - RAHAT TÄNNE JA HETI!!!
Hoitaako mies yhtään lasta? Aika menee töissä ja harrastuksissa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vaativa vauva... syntyi meillekin koska netti olo täynnä besserwissereitä. Jokaiseen itkuun piti vastata, jokaiseen inahdukseen herätä että vauva tuntisi että "hänen tarpeisiinsa vastataan". Jokainen varmasti toivoo että lapsesta syntyisi aikuisena tasapainoinen ja pärjäävä yksilö.
Näillä ohjeilla uuvuin kahdessa vuodessa. Mies lähti lätkimään ja jätti totaalisen yksin (hän tosin saikin lähteä, paljastui itsekeskeiseksi valehtelevaksi hirviöksi). Lapsi piti antaa pois, unihäiriöni ja uupumukseni saatiin korjattua neljässä kuukaudessa. Aloin oppimaan tervettä itsekkyyttä. Lapsen tulee sopeutua perheen elämään, ei perheen lapsen elämään.
4-vuotiaana minulla oli käsissä takiainen. Pilalle paapottu, jatkuvasti lahkeessa hyörivä lapsi joka ei osoittanut itsenäisyyden merkkiäkään. Apuun riensi tukiperhe jossa kokenut äiti otti apuun tiukan kurin, pudottaen lapsen pilvilinnoista alas. Haluan sanoa ap:lle vain pari asiaa. Lapset ovat ensinnäkin kestäviä ja sitkeitä olentoja. Itku ei tapa. Se ettei saa aina ensiluokkaista palvelua ja vanhempien jakamatonta huomiota joka hetki, olisi vain hyvästä. Lopeta kaikenlaisten vauva-palstojen lukeminen. Luota vanhemmuudessa vaistoosi. Sopivasti itsekkyyttä, sopivasti huomiota. Vauva sopeutuu perheen elämään, ei toisinpäin. Jokaiseen inahdukseen ja itkuun ei tarvitse heti vastata. Lapsi oppii epämukavuudesta parhaiten.
En osaa miehen suhteen neuvoa. On miehiä jotka ovat itsekin lapsia, ja sitten on tosimiehiä jotka seisovat rakkaidensa rinnalla. Höllää vähäsen, ole itsekkäämpi. Ota omaa aikaa, unohda silloin vauva-asiat. Lapsi kasvaa nopeasti, ja on hänelle hyväksi että muutkin häntä hoitavat ja itkeäkin saa, se ei kaada maailmaa. Tärkeintä on jaksava äiti ja sopivasti rajoja.
Et olisi lisääntynyt. Mutta piti vaan se siitos saada
Ei kai tuossa tilanteessa voi kun kysyä mieheltä aikooko hän olla mies vai jäädä kakaraksi. Jälkimmäisessä tapauksessa ottaisin itse eron, et tarvitse kahta haastavaa vauvaa. Kuulostat hyvältä äidiltä, luota vaistoosi lapsesi hoitoon liittyvissä asioissa.
Miehesi käy töissä ja tarvitsee pakostakin unta tarpeeksi. Sinulla on kuitenkin mahdollisuus nukkua päivälläkin pieniä pätkiä. Univaje syö ihmistä ja vie voimavaroja. Ette varmaan edes ymmärrä kuinka väsyneitä olette. Väsyneenä pienikin vastus tuntuu raskaalta ja menee tunteitsiin. Miehesi pitäis saada nukkua tarpeeksi työhön mennessään ja sinun kun hän on vapaalla.
Temperamenttivauvan äiti kirjoitti:
Vaativa vauva... syntyi meillekin koska netti olo täynnä besserwissereitä. Jokaiseen itkuun piti vastata, jokaiseen inahdukseen herätä että vauva tuntisi että "hänen tarpeisiinsa vastataan". Jokainen varmasti toivoo että lapsesta syntyisi aikuisena tasapainoinen ja pärjäävä yksilö.
Näillä ohjeilla uuvuin kahdessa vuodessa. Mies lähti lätkimään ja jätti totaalisen yksin (hän tosin saikin lähteä, paljastui itsekeskeiseksi valehtelevaksi hirviöksi). Lapsi piti antaa pois, unihäiriöni ja uupumukseni saatiin korjattua neljässä kuukaudessa. Aloin oppimaan tervettä itsekkyyttä. Lapsen tulee sopeutua perheen elämään, ei perheen lapsen elämään.
4-vuotiaana minulla oli käsissä takiainen. Pilalle paapottu, jatkuvasti lahkeessa hyörivä lapsi joka ei osoittanut itsenäisyyden merkkiäkään. Apuun riensi tukiperhe jossa kokenut äiti otti apuun tiukan kurin, pudottaen lapsen pilvilinnoista alas. Haluan sanoa ap:lle vain pari asiaa. Lapset ovat ensinnäkin kestäviä ja sitkeitä olentoja. Itku ei tapa. Se ettei saa aina ensiluokkaista palvelua ja vanhempien jakamatonta huomiota joka hetki, olisi vain hyvästä. Lopeta kaikenlaisten vauva-palstojen lukeminen. Luota vanhemmuudessa vaistoosi. Sopivasti itsekkyyttä, sopivasti huomiota. Vauva sopeutuu perheen elämään, ei toisinpäin. Jokaiseen inahdukseen ja itkuun ei tarvitse heti vastata. Lapsi oppii epämukavuudesta parhaiten.
En osaa miehen suhteen neuvoa. On miehiä jotka ovat itsekin lapsia, ja sitten on tosimiehiä jotka seisovat rakkaidensa rinnalla. Höllää vähäsen, ole itsekkäämpi. Ota omaa aikaa, unohda silloin vauva-asiat. Lapsi kasvaa nopeasti, ja on hänelle hyväksi että muutkin häntä hoitavat ja itkeäkin saa, se ei kaada maailmaa. Tärkeintä on jaksava äiti ja sopivasti rajoja.
Juuri näin! Ja tuo lääkärin kommentti "Tätä lasta ei kannatakaan laittaa päiväkotiin niin aikaisin kuin muita" kertoo ennemminkin lääkärin omasta asenteesta, eikä ole mitenkään ammattimaisesti sanottu. Ennemminkin joku henkilökohtainen mielipide siitä että lapsia pitäisi hoitaa mahdollisimman kauan kotona. Ihan itse voit tehdä päätöksen siitä asiasta, monella lapsella löytyy kunnon rytmi ja tietynlainen itsenäistyminen juuri päiväkodissa.
T. Lääkäri itsekin
Vierailija kirjoitti:
Miehesi käy töissä ja tarvitsee pakostakin unta tarpeeksi. Sinulla on kuitenkin mahdollisuus nukkua päivälläkin pieniä pätkiä. Univaje syö ihmistä ja vie voimavaroja. Ette varmaan edes ymmärrä kuinka väsyneitä olette. Väsyneenä pienikin vastus tuntuu raskaalta ja menee tunteitsiin. Miehesi pitäis saada nukkua tarpeeksi työhön mennessään ja sinun kun hän on vapaalla.
Tämä on kyllä todella suuri harhaluulo suurimman osan vauva-arjesta. Nimittäin oma vauvani ja kaikkien tuntemieni äitien vauvat nukkuu päiväunia vain ja ainoastaan ulkona vaunuissa. Jos yrittää sisälle nukuttaa, niin eivät vain nukahda vaan jättävät sitten koko päivän päiväunet väliin (ja itkevät väsymystä). Ainakaan itse en ole vielä keksinyt, että miten nukkua samalla kun työntää vaunuja ulkona.
Olen minäkin Ranskassa asunut ja eräs ystäväni kun sai vauvan niin hänen äitinsä muutti heille ensimmäisiksi kuukausiksi. Ihan vain auttamaan vauvan kanssa. Lapsi oli noin 1.5 vuotias kun perhe alkoi elämään ilman mummon jokapäiväistä apua. Joskus vanhemmat tulivat meille kylään ja vauva jäi mummolle hoitoon. He tekivät näin vaikka meillä oli samanikäiset lapset jotka olisivat voineet nauttia toistensa seurasta.
Toinen kaveri kun sai vauvan niin lähtivät koko perhe mummolaan kuukaudeksi. Jotta mummo voi auttaa hoitamisessa. Pari kuukautta myöhemmin mummo tuli heille kuukaudeksi.
Ihan erilainen kulttuuri siellä. En lähtisi neuvomaan suomalaisia mammoja ranskalaisen elämän pohjalta.