Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Olen lapsesta tottunut sivuuttamaan omat tarpeeni (toimimaton perhe)
02.07.2019 |
Miten tällaisesta voisi päästä eroon? Sisimmässäni kiehun sitten salaa raivosta, kun tuntuu etteivät muut huomioi minua edes silloin, kun yritän suoraan kertoa toiveistani. Saan huomiota vasta raivostuessani ja silloin kaikki alkavat ihmetellä mikä minulle oikein tuli, vaikka olen yrittänyt ennen sitä moneen otteeseen viestiä ajatuksistani. Isäni oli hyvin alistava ja se on jättänyt minuun jälkensä.
Kommentit (32)
Kuulostaapa tutulta. Ja minun oletetaan huolehtivan kaikkien muiden tarpeista kylläkin.
Nyt olen alkanut sanomaan ei kun en halua passata muita oman jaksamisen kustannuksella ja nyt osa ihmisistä on suuttunut minulle sen vuoksi!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaapa tutulta. Ja minun oletetaan huolehtivan kaikkien muiden tarpeista kylläkin.
Nyt olen alkanut sanomaan ei kun en halua passata muita oman jaksamisen kustannuksella ja nyt osa ihmisistä on suuttunut minulle sen vuoksi!
Sama juttu. Itsekin olen todennut tuon roolin itselleni aivan liian kuluttavaksi ja vähitellen vetäytynyt yksinäisyyteen. Ihmiset mielellään hakevat minusta myötätuntoista kuuntelijaa, mutta minun vointini harvemmin kiinnostaa ketään. En enää halua olla tällaisissa yksipuolisissa ihmissuhteissa, vaan olen mieluummin yksin. Lapsuusaika oman isän ns. terapeuttina horjutti jo mielenterveyttä aivan liikaa. On turhauttavaa huomata, että suurin osa ihmisistä haluaa vain valittaa sen sijaan, että ihan oikeasti olisi valmiita etsimään ongelmiinsa apua. En ole mikään pahan olon oksennusämpäri.
Aloin jo lapsena saada paniikkikohtauksia, mutta apua niihin sain ensimmäistä kertaa vasta aikuisena. Kasvoin keskiluokkaisessa perheessä, minkä vuoksi kaikenlaisilta perheen isoilta ongelmilta suljettiin silmät joka paikassa. Nykyään aikuisena kadehdin niitä, jotka ovat päässeet lapsina tai nuorina mukavaan sijaiskotiin ja saaneet elämälleen paremman pohjan, jolta ponnistaa.
Tuttu tarina minullekin! Päädyinpä hiukan ennen 40 ikävuotta terapiaan masennus- ja ahdistusoireiden takia ja taustalta löytyi mm. juuri tämä omien tarpeiden hahmottaminen ja puolustaminen, tai siis puuttuvat taidot näiden asioiden suhteen.
Yhdessä vaiheessa tein niin että pidin yhteydenpidossa reippaan tauon niihin ihmisiin jotka talloivat mielipiteitäni ja tarpeitani kerta toisensa jälkeen. Tämän "luovan tauon" aikana onnistuin kehittämään jonkin verran itseluottamusta ja -tuntemusta ja hahmotin myös tarkemmin miten toimimattomia nämä läheissuhteeni olivat.
Olen nyt ottanut harkitusti ja omilla ehdoillani taas yhteyttä näihin omaisiin ja homma toimii paremmin kuin ennen: en oleta että he olisivat muuttuneet tai kasvaneet millään tavalla mutta olen nyt itse vahvempi ja uskallan tarvittaessa vetäytyä taas omiin oloihini jos tilanne käy liian raskaaksi. Nykyään onnistumme sentään vaihtamaan lyhyesti kuulumiset ilman että kiehun jälkikäteen raivosta.
Myös tuo viivästynyt tunnereaktio eli jälkikäteen raivostuminen on minulle tuttua. Terapiassa olen oppinut mm. sen että kiukun tunne on ihmiselle tärkeä kaveri. Se mm. ilmoittaa kun sinua tai rajojasi loukataan. Kun kiukun on lapsena joutunut piilottamaan, pitää aikuisena yrittää treenata sen käyttöönottoa.
Taisi tulla vähän sekava hölinä, mutta toivottavasti tästä oli jotain iloa!
Vierailija kirjoitti:
Aloin jo lapsena saada paniikkikohtauksia, mutta apua niihin sain ensimmäistä kertaa vasta aikuisena. Kasvoin keskiluokkaisessa perheessä, minkä vuoksi kaikenlaisilta perheen isoilta ongelmilta suljettiin silmät joka paikassa. Nykyään aikuisena kadehdin niitä, jotka ovat päässeet lapsina tai nuorina mukavaan sijaiskotiin ja saaneet elämälleen paremman pohjan, jolta ponnistaa.
En siis itse lapsena tai nuorena edes tajunnut, että tällainen vaihtoehto on joillekin olemassa, kun aikuiset toistuvasti vähättelivät kokemuksiani joka paikassa. Jälkikäteen se harmittaa todella paljon. Meillä kotona juotiin paljon, oli perheväkivaltaa, huonoa huolenpitoa lapsista, likainen koti ja heikkoa ravintoa. Nämä olisivat olleet peruste huostaanotolle, jos joku aikuinen olisi suostunut kuuntelemaan. Lapsuudenkodissa eläminen tuntui vankeusrangaistukselta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tuttu tarina minullekin! Päädyinpä hiukan ennen 40 ikävuotta terapiaan masennus- ja ahdistusoireiden takia ja taustalta löytyi mm. juuri tämä omien tarpeiden hahmottaminen ja puolustaminen, tai siis puuttuvat taidot näiden asioiden suhteen.
Yhdessä vaiheessa tein niin että pidin yhteydenpidossa reippaan tauon niihin ihmisiin jotka talloivat mielipiteitäni ja tarpeitani kerta toisensa jälkeen. Tämän "luovan tauon" aikana onnistuin kehittämään jonkin verran itseluottamusta ja -tuntemusta ja hahmotin myös tarkemmin miten toimimattomia nämä läheissuhteeni olivat.
Olen nyt ottanut harkitusti ja omilla ehdoillani taas yhteyttä näihin omaisiin ja homma toimii paremmin kuin ennen: en oleta että he olisivat muuttuneet tai kasvaneet millään tavalla mutta olen nyt itse vahvempi ja uskallan tarvittaessa vetäytyä taas omiin oloihini jos tilanne käy liian raskaaksi. Nykyään onnistumme sentään vaihtamaan lyhyesti kuulumiset ilman että kiehun jälkikäteen raivosta.
Myös tuo viivästynyt tunnereaktio eli jälkikäteen raivostuminen on minulle tuttua. Terapiassa olen oppinut mm. sen että kiukun tunne on ihmiselle tärkeä kaveri. Se mm. ilmoittaa kun sinua tai rajojasi loukataan. Kun kiukun on lapsena joutunut piilottamaan, pitää aikuisena yrittää treenata sen käyttöönottoa.
Taisi tulla vähän sekava hölinä, mutta toivottavasti tästä oli jotain iloa!
Aivan mahtavaa kuulla, että näissä jutuissa voi päästä noin hienosti eteenpäin. Kiitos, tämä minulle toivoa!
Vierailija kirjoitti:
Tuttu tarina minullekin! Päädyinpä hiukan ennen 40 ikävuotta terapiaan masennus- ja ahdistusoireiden takia ja taustalta löytyi mm. juuri tämä omien tarpeiden hahmottaminen ja puolustaminen, tai siis puuttuvat taidot näiden asioiden suhteen.
Yhdessä vaiheessa tein niin että pidin yhteydenpidossa reippaan tauon niihin ihmisiin jotka talloivat mielipiteitäni ja tarpeitani kerta toisensa jälkeen. Tämän "luovan tauon" aikana onnistuin kehittämään jonkin verran itseluottamusta ja -tuntemusta ja hahmotin myös tarkemmin miten toimimattomia nämä läheissuhteeni olivat.
Olen nyt ottanut harkitusti ja omilla ehdoillani taas yhteyttä näihin omaisiin ja homma toimii paremmin kuin ennen: en oleta että he olisivat muuttuneet tai kasvaneet millään tavalla mutta olen nyt itse vahvempi ja uskallan tarvittaessa vetäytyä taas omiin oloihini jos tilanne käy liian raskaaksi. Nykyään onnistumme sentään vaihtamaan lyhyesti kuulumiset ilman että kiehun jälkikäteen raivosta.
Myös tuo viivästynyt tunnereaktio eli jälkikäteen raivostuminen on minulle tuttua. Terapiassa olen oppinut mm. sen että kiukun tunne on ihmiselle tärkeä kaveri. Se mm. ilmoittaa kun sinua tai rajojasi loukataan. Kun kiukun on lapsena joutunut piilottamaan, pitää aikuisena yrittää treenata sen käyttöönottoa.
Taisi tulla vähän sekava hölinä, mutta toivottavasti tästä oli jotain iloa!
Kuinka kauan sinulla on ajallisesti mennyt vuosissa, että olet saanut toimintaasi muutettua? Oletko löytänyt hyvin toimivia ja vastavuoroisia ihmissuhteita elämääsi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aloin jo lapsena saada paniikkikohtauksia, mutta apua niihin sain ensimmäistä kertaa vasta aikuisena. Kasvoin keskiluokkaisessa perheessä, minkä vuoksi kaikenlaisilta perheen isoilta ongelmilta suljettiin silmät joka paikassa. Nykyään aikuisena kadehdin niitä, jotka ovat päässeet lapsina tai nuorina mukavaan sijaiskotiin ja saaneet elämälleen paremman pohjan, jolta ponnistaa.
En siis itse lapsena tai nuorena edes tajunnut, että tällainen vaihtoehto on joillekin olemassa, kun aikuiset toistuvasti vähättelivät kokemuksiani joka paikassa. Jälkikäteen se harmittaa todella paljon. Meillä kotona juotiin paljon, oli perheväkivaltaa, huonoa huolenpitoa lapsista, likainen koti ja heikkoa ravintoa. Nämä olisivat olleet peruste huostaanotolle, jos joku aikuinen olisi suostunut kuuntelemaan. Lapsuudenkodissa eläminen tuntui vankeusrangaistukselta.
Ja edelleen ollessani aikuinen tuntuu siltä, että monet aivan tosissaan kuvittelevat, että vanhempien korkeakoulutus olisi merkki siitä, ettei perheessä voi olla mitään ongelmia. Sen verran epäuskoisesti hämmästellen minuun yhä suhtaudutaan, jos kerron jotakin lapsuudestani. Reaktiot ovat yleensä olleet niin vähätteleviä, että olen sitten suosiolla antanut olla.
Suosittelen katsomaan Yle Areenasta sarjan "Patrick Melrose." Kertoo yläluokan häiriintyneestä perhekuviosta, mutta on samalla myös selviytymistarina. Perustuu lisäksi tositapahtumiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Suosittelen katsomaan Yle Areenasta sarjan "Patrick Melrose." Kertoo yläluokan häiriintyneestä perhekuviosta, mutta on samalla myös selviytymistarina. Perustuu lisäksi tositapahtumiin.
Kiitos vinkistä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuttu tarina minullekin! Päädyinpä hiukan ennen 40 ikävuotta terapiaan masennus- ja ahdistusoireiden takia ja taustalta löytyi mm. juuri tämä omien tarpeiden hahmottaminen ja puolustaminen, tai siis puuttuvat taidot näiden asioiden suhteen.
Yhdessä vaiheessa tein niin että pidin yhteydenpidossa reippaan tauon niihin ihmisiin jotka talloivat mielipiteitäni ja tarpeitani kerta toisensa jälkeen. Tämän "luovan tauon" aikana onnistuin kehittämään jonkin verran itseluottamusta ja -tuntemusta ja hahmotin myös tarkemmin miten toimimattomia nämä läheissuhteeni olivat.
Olen nyt ottanut harkitusti ja omilla ehdoillani taas yhteyttä näihin omaisiin ja homma toimii paremmin kuin ennen: en oleta että he olisivat muuttuneet tai kasvaneet millään tavalla mutta olen nyt itse vahvempi ja uskallan tarvittaessa vetäytyä taas omiin oloihini jos tilanne käy liian raskaaksi. Nykyään onnistumme sentään vaihtamaan lyhyesti kuulumiset ilman että kiehun jälkikäteen raivosta.
Myös tuo viivästynyt tunnereaktio eli jälkikäteen raivostuminen on minulle tuttua. Terapiassa olen oppinut mm. sen että kiukun tunne on ihmiselle tärkeä kaveri. Se mm. ilmoittaa kun sinua tai rajojasi loukataan. Kun kiukun on lapsena joutunut piilottamaan, pitää aikuisena yrittää treenata sen käyttöönottoa.
Taisi tulla vähän sekava hölinä, mutta toivottavasti tästä oli jotain iloa!
Kuinka kauan sinulla on ajallisesti mennyt vuosissa, että olet saanut toimintaasi muutettua? Oletko löytänyt hyvin toimivia ja vastavuoroisia ihmissuhteita elämääsi?
Olennainen muutos on tapahtunut reilun vuoden mittaisen terapian aikana ja terapia jatkuu yhä. Olen aina ollut huono tutustumaan uusiin ihmisiin, mutta vanhat ystävyyssuhteet ovat kehittyneet hyvään suuntaan kun osaan ja uskallan nykyään sanoa myös oman mielipiteeni. Prosessi on toki vielä käynnissä, mutta suhteet ovat jo nyt paljon miellyttävämpiä kuin reilu vuosi sitten. Voi olla että kirjoitan tätä nyt hiukan "hetken innossa" koska viime aikoina olen onnistunut niin monessa asiassa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuttu tarina minullekin! Päädyinpä hiukan ennen 40 ikävuotta terapiaan masennus- ja ahdistusoireiden takia ja taustalta löytyi mm. juuri tämä omien tarpeiden hahmottaminen ja puolustaminen, tai siis puuttuvat taidot näiden asioiden suhteen.
Yhdessä vaiheessa tein niin että pidin yhteydenpidossa reippaan tauon niihin ihmisiin jotka talloivat mielipiteitäni ja tarpeitani kerta toisensa jälkeen. Tämän "luovan tauon" aikana onnistuin kehittämään jonkin verran itseluottamusta ja -tuntemusta ja hahmotin myös tarkemmin miten toimimattomia nämä läheissuhteeni olivat.
Olen nyt ottanut harkitusti ja omilla ehdoillani taas yhteyttä näihin omaisiin ja homma toimii paremmin kuin ennen: en oleta että he olisivat muuttuneet tai kasvaneet millään tavalla mutta olen nyt itse vahvempi ja uskallan tarvittaessa vetäytyä taas omiin oloihini jos tilanne käy liian raskaaksi. Nykyään onnistumme sentään vaihtamaan lyhyesti kuulumiset ilman että kiehun jälkikäteen raivosta.
Myös tuo viivästynyt tunnereaktio eli jälkikäteen raivostuminen on minulle tuttua. Terapiassa olen oppinut mm. sen että kiukun tunne on ihmiselle tärkeä kaveri. Se mm. ilmoittaa kun sinua tai rajojasi loukataan. Kun kiukun on lapsena joutunut piilottamaan, pitää aikuisena yrittää treenata sen käyttöönottoa.
Taisi tulla vähän sekava hölinä, mutta toivottavasti tästä oli jotain iloa!
Kuinka kauan sinulla on ajallisesti mennyt vuosissa, että olet saanut toimintaasi muutettua? Oletko löytänyt hyvin toimivia ja vastavuoroisia ihmissuhteita elämääsi?
Olennainen muutos on tapahtunut reilun vuoden mittaisen terapian aikana ja terapia jatkuu yhä. Olen aina ollut huono tutustumaan uusiin ihmisiin, mutta vanhat ystävyyssuhteet ovat kehittyneet hyvään suuntaan kun osaan ja uskallan nykyään sanoa myös oman mielipiteeni. Prosessi on toki vielä käynnissä, mutta suhteet ovat jo nyt paljon miellyttävämpiä kuin reilu vuosi sitten. Voi olla että kirjoitan tätä nyt hiukan "hetken innossa" koska viime aikoina olen onnistunut niin monessa asiassa.
Kuulostaa hienolta. Millaisessa terapiassa käyt? Itse olen kokenut päinvastoin: kun olen alkanut enemmän antaa arvoa myös omille tarpeilleni ja kertonut niistä, niin moni ihmissuhde on ajautunut umpikujaan. Aiemmin pakotin itseni toimimaan pahasta olosta huolimatta, mutta nykyään tulee enemmän henkisiä blokkeja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuttu tarina minullekin! Päädyinpä hiukan ennen 40 ikävuotta terapiaan masennus- ja ahdistusoireiden takia ja taustalta löytyi mm. juuri tämä omien tarpeiden hahmottaminen ja puolustaminen, tai siis puuttuvat taidot näiden asioiden suhteen.
Yhdessä vaiheessa tein niin että pidin yhteydenpidossa reippaan tauon niihin ihmisiin jotka talloivat mielipiteitäni ja tarpeitani kerta toisensa jälkeen. Tämän "luovan tauon" aikana onnistuin kehittämään jonkin verran itseluottamusta ja -tuntemusta ja hahmotin myös tarkemmin miten toimimattomia nämä läheissuhteeni olivat.
Olen nyt ottanut harkitusti ja omilla ehdoillani taas yhteyttä näihin omaisiin ja homma toimii paremmin kuin ennen: en oleta että he olisivat muuttuneet tai kasvaneet millään tavalla mutta olen nyt itse vahvempi ja uskallan tarvittaessa vetäytyä taas omiin oloihini jos tilanne käy liian raskaaksi. Nykyään onnistumme sentään vaihtamaan lyhyesti kuulumiset ilman että kiehun jälkikäteen raivosta.
Myös tuo viivästynyt tunnereaktio eli jälkikäteen raivostuminen on minulle tuttua. Terapiassa olen oppinut mm. sen että kiukun tunne on ihmiselle tärkeä kaveri. Se mm. ilmoittaa kun sinua tai rajojasi loukataan. Kun kiukun on lapsena joutunut piilottamaan, pitää aikuisena yrittää treenata sen käyttöönottoa.
Taisi tulla vähän sekava hölinä, mutta toivottavasti tästä oli jotain iloa!
Kuinka kauan sinulla on ajallisesti mennyt vuosissa, että olet saanut toimintaasi muutettua? Oletko löytänyt hyvin toimivia ja vastavuoroisia ihmissuhteita elämääsi?
Olennainen muutos on tapahtunut reilun vuoden mittaisen terapian aikana ja terapia jatkuu yhä. Olen aina ollut huono tutustumaan uusiin ihmisiin, mutta vanhat ystävyyssuhteet ovat kehittyneet hyvään suuntaan kun osaan ja uskallan nykyään sanoa myös oman mielipiteeni. Prosessi on toki vielä käynnissä, mutta suhteet ovat jo nyt paljon miellyttävämpiä kuin reilu vuosi sitten. Voi olla että kirjoitan tätä nyt hiukan "hetken innossa" koska viime aikoina olen onnistunut niin monessa asiassa.
Kuulostaa hienolta. Millaisessa terapiassa käyt? Itse olen kokenut päinvastoin: kun olen alkanut enemmän antaa arvoa myös omille tarpeilleni ja kertonut niistä, niin moni ihmissuhde on ajautunut umpikujaan. Aiemmin pakotin itseni toimimaan pahasta olosta huolimatta, mutta nykyään tulee enemmän henkisiä blokkeja.
Yritän siis rohkaistua olemaan avoin ja kertomaan ihmisille ajatuksistani, mitä toinen osapuoli ei useinkaan suostu noteeraamaan millään tavalla. Tämän jälkeen olo on niin lannistunut, että vain lopetan tämän henkilön kanssa tekemisissä olon. Tilanne tuntuu aika turhauttavalta. Minusta on varmaan tulossa tätä vauhtia erakko.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuttu tarina minullekin! Päädyinpä hiukan ennen 40 ikävuotta terapiaan masennus- ja ahdistusoireiden takia ja taustalta löytyi mm. juuri tämä omien tarpeiden hahmottaminen ja puolustaminen, tai siis puuttuvat taidot näiden asioiden suhteen.
Yhdessä vaiheessa tein niin että pidin yhteydenpidossa reippaan tauon niihin ihmisiin jotka talloivat mielipiteitäni ja tarpeitani kerta toisensa jälkeen. Tämän "luovan tauon" aikana onnistuin kehittämään jonkin verran itseluottamusta ja -tuntemusta ja hahmotin myös tarkemmin miten toimimattomia nämä läheissuhteeni olivat.
Olen nyt ottanut harkitusti ja omilla ehdoillani taas yhteyttä näihin omaisiin ja homma toimii paremmin kuin ennen: en oleta että he olisivat muuttuneet tai kasvaneet millään tavalla mutta olen nyt itse vahvempi ja uskallan tarvittaessa vetäytyä taas omiin oloihini jos tilanne käy liian raskaaksi. Nykyään onnistumme sentään vaihtamaan lyhyesti kuulumiset ilman että kiehun jälkikäteen raivosta.
Myös tuo viivästynyt tunnereaktio eli jälkikäteen raivostuminen on minulle tuttua. Terapiassa olen oppinut mm. sen että kiukun tunne on ihmiselle tärkeä kaveri. Se mm. ilmoittaa kun sinua tai rajojasi loukataan. Kun kiukun on lapsena joutunut piilottamaan, pitää aikuisena yrittää treenata sen käyttöönottoa.
Taisi tulla vähän sekava hölinä, mutta toivottavasti tästä oli jotain iloa!
Kuinka kauan sinulla on ajallisesti mennyt vuosissa, että olet saanut toimintaasi muutettua? Oletko löytänyt hyvin toimivia ja vastavuoroisia ihmissuhteita elämääsi?
Olennainen muutos on tapahtunut reilun vuoden mittaisen terapian aikana ja terapia jatkuu yhä. Olen aina ollut huono tutustumaan uusiin ihmisiin, mutta vanhat ystävyyssuhteet ovat kehittyneet hyvään suuntaan kun osaan ja uskallan nykyään sanoa myös oman mielipiteeni. Prosessi on toki vielä käynnissä, mutta suhteet ovat jo nyt paljon miellyttävämpiä kuin reilu vuosi sitten. Voi olla että kirjoitan tätä nyt hiukan "hetken innossa" koska viime aikoina olen onnistunut niin monessa asiassa.
Kuulostaa hienolta. Millaisessa terapiassa käyt? Itse olen kokenut päinvastoin: kun olen alkanut enemmän antaa arvoa myös omille tarpeilleni ja kertonut niistä, niin moni ihmissuhde on ajautunut umpikujaan. Aiemmin pakotin itseni toimimaan pahasta olosta huolimatta, mutta nykyään tulee enemmän henkisiä blokkeja.
Yritän siis rohkaistua olemaan avoin ja kertomaan ihmisille ajatuksistani, mitä toinen osapuoli ei useinkaan suostu noteeraamaan millään tavalla. Tämän jälkeen olo on niin lannistunut, että vain lopetan tämän henkilön kanssa tekemisissä olon. Tilanne tuntuu aika turhauttavalta. Minusta on varmaan tulossa tätä vauhtia erakko.
Onko muilla tällaisia kokemuksia? Tuntuu siltä kuin joillekin ihmisille olisi ihmissuhteissa varattu vain yhdenlainen rooli ja ellet siihen suostu, niin yksiksesi saat sitten olla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aloin jo lapsena saada paniikkikohtauksia, mutta apua niihin sain ensimmäistä kertaa vasta aikuisena. Kasvoin keskiluokkaisessa perheessä, minkä vuoksi kaikenlaisilta perheen isoilta ongelmilta suljettiin silmät joka paikassa. Nykyään aikuisena kadehdin niitä, jotka ovat päässeet lapsina tai nuorina mukavaan sijaiskotiin ja saaneet elämälleen paremman pohjan, jolta ponnistaa.
En siis itse lapsena tai nuorena edes tajunnut, että tällainen vaihtoehto on joillekin olemassa, kun aikuiset toistuvasti vähättelivät kokemuksiani joka paikassa. Jälkikäteen se harmittaa todella paljon. Meillä kotona juotiin paljon, oli perheväkivaltaa, huonoa huolenpitoa lapsista, likainen koti ja heikkoa ravintoa. Nämä olisivat olleet peruste huostaanotolle, jos joku aikuinen olisi suostunut kuuntelemaan. Lapsuudenkodissa eläminen tuntui vankeusrangaistukselta.
Sama kokemus, lapsuuden koti tuntui vankeusrangaistukselta (olipa täydellinen kuvaus). En ymmärtänyt miksi minua rankaistiin, miksi haukuttiin, vihattiin, mitätöitiin, huudettiin, lyötiin, miksi laitettiin pakkotyöhön jne. En mielestäni ollut tehnyt mitään väärää ansaitakseni sen kaiken.
Nykyään olen mukautuja. Koska olen oppinut niin taitavaksi mukautujaksi, teen sitä kaikissa läheisissä ihmissuhteissa. Lopulta olen niin mukautunut sen toisen ihmisen tarpeiden mukaisesti, että huomaan, etten ole kosketuksissa itseni kanssa ja elän vierasta elämää. Avioliittoni taitaa kaatua mm. tähän asiaan, en ole vaatinut niitä asioita, joita olen pitänyt itselleni tärkeinä. Olen vain aina ymmärtänyt toista ja toisen erityistarpeita pienentäen itseni olemattomiin. Sama meinaa käydä ystävien kanssa. Ystävät osaavat kyllä vaatia, mutta jos minä vaadin, tai pidän kiinni oikeuksistani, niin minulle suututaan. Elämä on aika turhauttavaa...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuttu tarina minullekin! Päädyinpä hiukan ennen 40 ikävuotta terapiaan masennus- ja ahdistusoireiden takia ja taustalta löytyi mm. juuri tämä omien tarpeiden hahmottaminen ja puolustaminen, tai siis puuttuvat taidot näiden asioiden suhteen.
Yhdessä vaiheessa tein niin että pidin yhteydenpidossa reippaan tauon niihin ihmisiin jotka talloivat mielipiteitäni ja tarpeitani kerta toisensa jälkeen. Tämän "luovan tauon" aikana onnistuin kehittämään jonkin verran itseluottamusta ja -tuntemusta ja hahmotin myös tarkemmin miten toimimattomia nämä läheissuhteeni olivat.
Olen nyt ottanut harkitusti ja omilla ehdoillani taas yhteyttä näihin omaisiin ja homma toimii paremmin kuin ennen: en oleta että he olisivat muuttuneet tai kasvaneet millään tavalla mutta olen nyt itse vahvempi ja uskallan tarvittaessa vetäytyä taas omiin oloihini jos tilanne käy liian raskaaksi. Nykyään onnistumme sentään vaihtamaan lyhyesti kuulumiset ilman että kiehun jälkikäteen raivosta.
Myös tuo viivästynyt tunnereaktio eli jälkikäteen raivostuminen on minulle tuttua. Terapiassa olen oppinut mm. sen että kiukun tunne on ihmiselle tärkeä kaveri. Se mm. ilmoittaa kun sinua tai rajojasi loukataan. Kun kiukun on lapsena joutunut piilottamaan, pitää aikuisena yrittää treenata sen käyttöönottoa.
Taisi tulla vähän sekava hölinä, mutta toivottavasti tästä oli jotain iloa!
Kuinka kauan sinulla on ajallisesti mennyt vuosissa, että olet saanut toimintaasi muutettua? Oletko löytänyt hyvin toimivia ja vastavuoroisia ihmissuhteita elämääsi?
Olennainen muutos on tapahtunut reilun vuoden mittaisen terapian aikana ja terapia jatkuu yhä. Olen aina ollut huono tutustumaan uusiin ihmisiin, mutta vanhat ystävyyssuhteet ovat kehittyneet hyvään suuntaan kun osaan ja uskallan nykyään sanoa myös oman mielipiteeni. Prosessi on toki vielä käynnissä, mutta suhteet ovat jo nyt paljon miellyttävämpiä kuin reilu vuosi sitten. Voi olla että kirjoitan tätä nyt hiukan "hetken innossa" koska viime aikoina olen onnistunut niin monessa asiassa.
Kuulostaa hienolta. Millaisessa terapiassa käyt? Itse olen kokenut päinvastoin: kun olen alkanut enemmän antaa arvoa myös omille tarpeilleni ja kertonut niistä, niin moni ihmissuhde on ajautunut umpikujaan. Aiemmin pakotin itseni toimimaan pahasta olosta huolimatta, mutta nykyään tulee enemmän henkisiä blokkeja.
Terapeutillani on koulutusta aika monista tyyleistä tai suuntauksista, en edes tunne termejä kunnolla. Hänellä on muistaakseni listalla ekana maininta ratkaisukeskeisestä terapiasta, lisäksi hänellä on traumaterapiakoulutus, hyväksymisen ja omistautumisen terapian koulutus ja jotain muutakin.
Näin maallikkona tulee mieleen kuvailemastasi tilanteesta että ehkä jotkut ihmissuhteet ovat pelastamattomissa? Eli joidenkin ihmisten kanssa ei yksinkertaisesti tule koskaan olemaan toimivaa suhdetta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aloin jo lapsena saada paniikkikohtauksia, mutta apua niihin sain ensimmäistä kertaa vasta aikuisena. Kasvoin keskiluokkaisessa perheessä, minkä vuoksi kaikenlaisilta perheen isoilta ongelmilta suljettiin silmät joka paikassa. Nykyään aikuisena kadehdin niitä, jotka ovat päässeet lapsina tai nuorina mukavaan sijaiskotiin ja saaneet elämälleen paremman pohjan, jolta ponnistaa.
En siis itse lapsena tai nuorena edes tajunnut, että tällainen vaihtoehto on joillekin olemassa, kun aikuiset toistuvasti vähättelivät kokemuksiani joka paikassa. Jälkikäteen se harmittaa todella paljon. Meillä kotona juotiin paljon, oli perheväkivaltaa, huonoa huolenpitoa lapsista, likainen koti ja heikkoa ravintoa. Nämä olisivat olleet peruste huostaanotolle, jos joku aikuinen olisi suostunut kuuntelemaan. Lapsuudenkodissa eläminen tuntui vankeusrangaistukselta.
Sama kokemus, lapsuuden koti tuntui vankeusrangaistukselta (olipa täydellinen kuvaus). En ymmärtänyt miksi minua rankaistiin, miksi haukuttiin, vihattiin, mitätöitiin, huudettiin, lyötiin, miksi laitettiin pakkotyöhön jne. En mielestäni ollut tehnyt mitään väärää ansaitakseni sen kaiken.
Nykyään olen mukautuja. Koska olen oppinut niin taitavaksi mukautujaksi, teen sitä kaikissa läheisissä ihmissuhteissa. Lopulta olen niin mukautunut sen toisen ihmisen tarpeiden mukaisesti, että huomaan, etten ole kosketuksissa itseni kanssa ja elän vierasta elämää. Avioliittoni taitaa kaatua mm. tähän asiaan, en ole vaatinut niitä asioita, joita olen pitänyt itselleni tärkeinä. Olen vain aina ymmärtänyt toista ja toisen erityistarpeita pienentäen itseni olemattomiin. Sama meinaa käydä ystävien kanssa. Ystävät osaavat kyllä vaatia, mutta jos minä vaadin, tai pidän kiinni oikeuksistani, niin minulle suututaan. Elämä on aika turhauttavaa...
Kyllä. Tuntuu todella epäreilulta, että vaihtoehtoina tuntuu pääosin joko pysytellä tutussa roolissa tai erakoitua omiin oloihinsa. Vaikea kokea kovin suurta mielihyvää ihmissuhteista, jollei niissä tule omine toiveineen kuulluksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuttu tarina minullekin! Päädyinpä hiukan ennen 40 ikävuotta terapiaan masennus- ja ahdistusoireiden takia ja taustalta löytyi mm. juuri tämä omien tarpeiden hahmottaminen ja puolustaminen, tai siis puuttuvat taidot näiden asioiden suhteen.
Yhdessä vaiheessa tein niin että pidin yhteydenpidossa reippaan tauon niihin ihmisiin jotka talloivat mielipiteitäni ja tarpeitani kerta toisensa jälkeen. Tämän "luovan tauon" aikana onnistuin kehittämään jonkin verran itseluottamusta ja -tuntemusta ja hahmotin myös tarkemmin miten toimimattomia nämä läheissuhteeni olivat.
Olen nyt ottanut harkitusti ja omilla ehdoillani taas yhteyttä näihin omaisiin ja homma toimii paremmin kuin ennen: en oleta että he olisivat muuttuneet tai kasvaneet millään tavalla mutta olen nyt itse vahvempi ja uskallan tarvittaessa vetäytyä taas omiin oloihini jos tilanne käy liian raskaaksi. Nykyään onnistumme sentään vaihtamaan lyhyesti kuulumiset ilman että kiehun jälkikäteen raivosta.
Myös tuo viivästynyt tunnereaktio eli jälkikäteen raivostuminen on minulle tuttua. Terapiassa olen oppinut mm. sen että kiukun tunne on ihmiselle tärkeä kaveri. Se mm. ilmoittaa kun sinua tai rajojasi loukataan. Kun kiukun on lapsena joutunut piilottamaan, pitää aikuisena yrittää treenata sen käyttöönottoa.
Taisi tulla vähän sekava hölinä, mutta toivottavasti tästä oli jotain iloa!
Kuinka kauan sinulla on ajallisesti mennyt vuosissa, että olet saanut toimintaasi muutettua? Oletko löytänyt hyvin toimivia ja vastavuoroisia ihmissuhteita elämääsi?
Olennainen muutos on tapahtunut reilun vuoden mittaisen terapian aikana ja terapia jatkuu yhä. Olen aina ollut huono tutustumaan uusiin ihmisiin, mutta vanhat ystävyyssuhteet ovat kehittyneet hyvään suuntaan kun osaan ja uskallan nykyään sanoa myös oman mielipiteeni. Prosessi on toki vielä käynnissä, mutta suhteet ovat jo nyt paljon miellyttävämpiä kuin reilu vuosi sitten. Voi olla että kirjoitan tätä nyt hiukan "hetken innossa" koska viime aikoina olen onnistunut niin monessa asiassa.
Kuulostaa hienolta. Millaisessa terapiassa käyt? Itse olen kokenut päinvastoin: kun olen alkanut enemmän antaa arvoa myös omille tarpeilleni ja kertonut niistä, niin moni ihmissuhde on ajautunut umpikujaan. Aiemmin pakotin itseni toimimaan pahasta olosta huolimatta, mutta nykyään tulee enemmän henkisiä blokkeja.
Terapeutillani on koulutusta aika monista tyyleistä tai suuntauksista, en edes tunne termejä kunnolla. Hänellä on muistaakseni listalla ekana maininta ratkaisukeskeisestä terapiasta, lisäksi hänellä on traumaterapiakoulutus, hyväksymisen ja omistautumisen terapian koulutus ja jotain muutakin.
Näin maallikkona tulee mieleen kuvailemastasi tilanteesta että ehkä jotkut ihmissuhteet ovat pelastamattomissa? Eli joidenkin ihmisten kanssa ei yksinkertaisesti tule koskaan olemaan toimivaa suhdetta.
Pelkään kovasti sitä, että kenenkään kanssa ei tule olemaan toimivaa suhdetta. Ei ihmisillä tunnu oikein olevan valmiuksia keskustella siitä miten jostain ihmissuhteesta voisi saada toimivamman molempien näkökulmasta. Usein tässä vaiheessa toista vain aletaan kartella hankalana ja vaativana tyyppinä, vaikka itse olisit ennen tätä keskustelua kovastikin pyrkinyt huomioimaan toisten tarpeita.
Alue: Aihe vapaa
Kun minut sivuutetaan, niin se aktivoi jotain lapsuudesta päälle jäänyttä ja tuntuu siltä, että tätä tämä aina on, minulla ei taaskaan ole mitään mahdollisuutta vaikuttaa asioihin. Jälkikäteen olen niin raivoissani toisten ikävästä käytöksestä, että haluaisin kuristaa jonkun. Silti oman aggression pelko väkivaltaperheessäni kasvaneena saa minut usein täysin lukkoon konfliktitilanteissa. Pelkään omaa vihaani ja siksi luovutan liian helposti. Mikä tähän voisi olla avuksi?