Olen lapsesta tottunut sivuuttamaan omat tarpeeni (toimimaton perhe)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuttu tarina minullekin! Päädyinpä hiukan ennen 40 ikävuotta terapiaan masennus- ja ahdistusoireiden takia ja taustalta löytyi mm. juuri tämä omien tarpeiden hahmottaminen ja puolustaminen, tai siis puuttuvat taidot näiden asioiden suhteen.

Yhdessä vaiheessa tein niin että pidin yhteydenpidossa reippaan tauon niihin ihmisiin jotka talloivat mielipiteitäni ja tarpeitani kerta toisensa jälkeen. Tämän "luovan tauon" aikana onnistuin kehittämään jonkin verran itseluottamusta ja -tuntemusta ja hahmotin myös tarkemmin miten toimimattomia nämä läheissuhteeni olivat.

Olen nyt ottanut harkitusti ja omilla ehdoillani taas yhteyttä näihin omaisiin ja homma toimii paremmin kuin ennen: en oleta että he olisivat muuttuneet tai kasvaneet millään tavalla mutta olen nyt itse vahvempi ja uskallan tarvittaessa vetäytyä taas omiin oloihini jos tilanne käy liian raskaaksi. Nykyään onnistumme sentään vaihtamaan lyhyesti kuulumiset ilman että kiehun jälkikäteen raivosta.

Myös tuo viivästynyt tunnereaktio eli jälkikäteen raivostuminen on minulle tuttua. Terapiassa olen oppinut mm. sen että kiukun tunne on ihmiselle tärkeä kaveri. Se mm. ilmoittaa kun sinua tai rajojasi loukataan. Kun kiukun on lapsena joutunut piilottamaan, pitää aikuisena yrittää treenata sen käyttöönottoa.

Taisi tulla vähän sekava hölinä, mutta toivottavasti tästä oli jotain iloa!

Kuinka kauan sinulla on ajallisesti mennyt vuosissa, että olet saanut toimintaasi muutettua? Oletko löytänyt hyvin toimivia ja vastavuoroisia ihmissuhteita elämääsi?

Olennainen muutos on tapahtunut reilun vuoden mittaisen terapian aikana ja terapia jatkuu yhä. Olen aina ollut huono tutustumaan uusiin ihmisiin, mutta vanhat ystävyyssuhteet ovat kehittyneet hyvään suuntaan kun osaan ja uskallan nykyään sanoa myös oman mielipiteeni. Prosessi on toki vielä käynnissä, mutta suhteet ovat jo nyt paljon miellyttävämpiä kuin reilu vuosi sitten. Voi olla että kirjoitan tätä nyt hiukan "hetken innossa" koska viime aikoina olen onnistunut niin monessa asiassa.

Kuulostaa hienolta. Millaisessa terapiassa käyt? Itse olen kokenut päinvastoin: kun olen alkanut enemmän antaa arvoa myös omille tarpeilleni ja kertonut niistä, niin moni ihmissuhde on ajautunut umpikujaan. Aiemmin pakotin itseni toimimaan pahasta olosta huolimatta, mutta nykyään tulee enemmän henkisiä blokkeja.

Terapeutillani on koulutusta aika monista tyyleistä tai suuntauksista, en edes tunne termejä kunnolla. Hänellä on muistaakseni listalla ekana maininta ratkaisukeskeisestä terapiasta, lisäksi hänellä on traumaterapiakoulutus, hyväksymisen ja omistautumisen terapian koulutus ja jotain muutakin.

Näin maallikkona tulee mieleen kuvailemastasi tilanteesta että ehkä jotkut ihmissuhteet ovat pelastamattomissa? Eli joidenkin ihmisten kanssa ei yksinkertaisesti tule koskaan olemaan toimivaa suhdetta.

Epäilen kärsiväni lievästä dissosiaatiohäiriöstä. Minulla on todella paljon arvottomuuden tunteita. Yleensä kaikenlainen sivuuttaminen eri tilanteissa herättää minussa voimakasta vihaa, koska se vahvistaa sitä helposti pintaan nousevaa tunnetta, että tämä on taas kerran vain yksi todiste siitä, ettei minua ihmisenä todellisuudessa ole olemassa, koska kukaan ei näe minua. Välillä olen niin raivoissani ihmisille huonosta kohtelusta, että minusta tuntuu siltä, että voisin silmää räpäyttämättä yhdellä napinpainalluksella hävittää koko maapallon atoimeiksi, jotta kaikki tämä päättyisi.

Upsista.

Onko täällä vielä lisää ihmisiä, jotka ovat onnistuneesti purkaneet tätä alistumisen tunnelukkoa? Haluaisin kuulla kokemuksistanne.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuttu tarina minullekin! Päädyinpä hiukan ennen 40 ikävuotta terapiaan masennus- ja ahdistusoireiden takia ja taustalta löytyi mm. juuri tämä omien tarpeiden hahmottaminen ja puolustaminen, tai siis puuttuvat taidot näiden asioiden suhteen.

Yhdessä vaiheessa tein niin että pidin yhteydenpidossa reippaan tauon niihin ihmisiin jotka talloivat mielipiteitäni ja tarpeitani kerta toisensa jälkeen. Tämän "luovan tauon" aikana onnistuin kehittämään jonkin verran itseluottamusta ja -tuntemusta ja hahmotin myös tarkemmin miten toimimattomia nämä läheissuhteeni olivat.

Olen nyt ottanut harkitusti ja omilla ehdoillani taas yhteyttä näihin omaisiin ja homma toimii paremmin kuin ennen: en oleta että he olisivat muuttuneet tai kasvaneet millään tavalla mutta olen nyt itse vahvempi ja uskallan tarvittaessa vetäytyä taas omiin oloihini jos tilanne käy liian raskaaksi. Nykyään onnistumme sentään vaihtamaan lyhyesti kuulumiset ilman että kiehun jälkikäteen raivosta.

Myös tuo viivästynyt tunnereaktio eli jälkikäteen raivostuminen on minulle tuttua. Terapiassa olen oppinut mm. sen että kiukun tunne on ihmiselle tärkeä kaveri. Se mm. ilmoittaa kun sinua tai rajojasi loukataan. Kun kiukun on lapsena joutunut piilottamaan, pitää aikuisena yrittää treenata sen käyttöönottoa.

Taisi tulla vähän sekava hölinä, mutta toivottavasti tästä oli jotain iloa!

Kuinka kauan sinulla on ajallisesti mennyt vuosissa, että olet saanut toimintaasi muutettua? Oletko löytänyt hyvin toimivia ja vastavuoroisia ihmissuhteita elämääsi?

Olennainen muutos on tapahtunut reilun vuoden mittaisen terapian aikana ja terapia jatkuu yhä. Olen aina ollut huono tutustumaan uusiin ihmisiin, mutta vanhat ystävyyssuhteet ovat kehittyneet hyvään suuntaan kun osaan ja uskallan nykyään sanoa myös oman mielipiteeni. Prosessi on toki vielä käynnissä, mutta suhteet ovat jo nyt paljon miellyttävämpiä kuin reilu vuosi sitten. Voi olla että kirjoitan tätä nyt hiukan "hetken innossa" koska viime aikoina olen onnistunut niin monessa asiassa.

Kuulostaa hienolta. Millaisessa terapiassa käyt? Itse olen kokenut päinvastoin: kun olen alkanut enemmän antaa arvoa myös omille tarpeilleni ja kertonut niistä, niin moni ihmissuhde on ajautunut umpikujaan. Aiemmin pakotin itseni toimimaan pahasta olosta huolimatta, mutta nykyään tulee enemmän henkisiä blokkeja.

Terapeutillani on koulutusta aika monista tyyleistä tai suuntauksista, en edes tunne termejä kunnolla. Hänellä on muistaakseni listalla ekana maininta ratkaisukeskeisestä terapiasta, lisäksi hänellä on traumaterapiakoulutus, hyväksymisen ja omistautumisen terapian koulutus ja jotain muutakin.

Näin maallikkona tulee mieleen kuvailemastasi tilanteesta että ehkä jotkut ihmissuhteet ovat pelastamattomissa? Eli joidenkin ihmisten kanssa ei yksinkertaisesti tule koskaan olemaan toimivaa suhdetta.

Epäilen kärsiväni lievästä dissosiaatiohäiriöstä. Minulla on todella paljon arvottomuuden tunteita. Yleensä kaikenlainen sivuuttaminen eri tilanteissa herättää minussa voimakasta vihaa, koska se vahvistaa sitä helposti pintaan nousevaa tunnetta, että tämä on taas kerran vain yksi todiste siitä, ettei minua ihmisenä todellisuudessa ole olemassa, koska kukaan ei näe minua. Välillä olen niin raivoissani ihmisille huonosta kohtelusta, että minusta tuntuu siltä, että voisin silmää räpäyttämättä yhdellä napinpainalluksella hävittää koko maapallon atoimeiksi, jotta kaikki tämä päättyisi.

Minullakin on ollut dissosiaatio-oireita lapsesta saakka ja olen kokenut elämässäni hurjan paljon arvottomuudentunnetta. (olen siis tuon ekan ja kolmannen lainauksen kirjoittaja, jos nyt onnistun oikein laskemaan). Suosittelen voimakkaasti terapiaa. Jo se että osaat hahmottaa ja jäsentää näitä asioita näin hyvin ja laittaa tekstin muotoon antaa näin maallikolle sellaisen kuvan että saattaisit saada terapiasta paljonkin irti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuttu tarina minullekin! Päädyinpä hiukan ennen 40 ikävuotta terapiaan masennus- ja ahdistusoireiden takia ja taustalta löytyi mm. juuri tämä omien tarpeiden hahmottaminen ja puolustaminen, tai siis puuttuvat taidot näiden asioiden suhteen.

Yhdessä vaiheessa tein niin että pidin yhteydenpidossa reippaan tauon niihin ihmisiin jotka talloivat mielipiteitäni ja tarpeitani kerta toisensa jälkeen. Tämän "luovan tauon" aikana onnistuin kehittämään jonkin verran itseluottamusta ja -tuntemusta ja hahmotin myös tarkemmin miten toimimattomia nämä läheissuhteeni olivat.

Olen nyt ottanut harkitusti ja omilla ehdoillani taas yhteyttä näihin omaisiin ja homma toimii paremmin kuin ennen: en oleta että he olisivat muuttuneet tai kasvaneet millään tavalla mutta olen nyt itse vahvempi ja uskallan tarvittaessa vetäytyä taas omiin oloihini jos tilanne käy liian raskaaksi. Nykyään onnistumme sentään vaihtamaan lyhyesti kuulumiset ilman että kiehun jälkikäteen raivosta.

Myös tuo viivästynyt tunnereaktio eli jälkikäteen raivostuminen on minulle tuttua. Terapiassa olen oppinut mm. sen että kiukun tunne on ihmiselle tärkeä kaveri. Se mm. ilmoittaa kun sinua tai rajojasi loukataan. Kun kiukun on lapsena joutunut piilottamaan, pitää aikuisena yrittää treenata sen käyttöönottoa.

Taisi tulla vähän sekava hölinä, mutta toivottavasti tästä oli jotain iloa!

Kuinka kauan sinulla on ajallisesti mennyt vuosissa, että olet saanut toimintaasi muutettua? Oletko löytänyt hyvin toimivia ja vastavuoroisia ihmissuhteita elämääsi?

Olennainen muutos on tapahtunut reilun vuoden mittaisen terapian aikana ja terapia jatkuu yhä. Olen aina ollut huono tutustumaan uusiin ihmisiin, mutta vanhat ystävyyssuhteet ovat kehittyneet hyvään suuntaan kun osaan ja uskallan nykyään sanoa myös oman mielipiteeni. Prosessi on toki vielä käynnissä, mutta suhteet ovat jo nyt paljon miellyttävämpiä kuin reilu vuosi sitten. Voi olla että kirjoitan tätä nyt hiukan "hetken innossa" koska viime aikoina olen onnistunut niin monessa asiassa.

Kuulostaa hienolta. Millaisessa terapiassa käyt? Itse olen kokenut päinvastoin: kun olen alkanut enemmän antaa arvoa myös omille tarpeilleni ja kertonut niistä, niin moni ihmissuhde on ajautunut umpikujaan. Aiemmin pakotin itseni toimimaan pahasta olosta huolimatta, mutta nykyään tulee enemmän henkisiä blokkeja.

Terapeutillani on koulutusta aika monista tyyleistä tai suuntauksista, en edes tunne termejä kunnolla. Hänellä on muistaakseni listalla ekana maininta ratkaisukeskeisestä terapiasta, lisäksi hänellä on traumaterapiakoulutus, hyväksymisen ja omistautumisen terapian koulutus ja jotain muutakin.

Näin maallikkona tulee mieleen kuvailemastasi tilanteesta että ehkä jotkut ihmissuhteet ovat pelastamattomissa? Eli joidenkin ihmisten kanssa ei yksinkertaisesti tule koskaan olemaan toimivaa suhdetta.

Epäilen kärsiväni lievästä dissosiaatiohäiriöstä. Minulla on todella paljon arvottomuuden tunteita. Yleensä kaikenlainen sivuuttaminen eri tilanteissa herättää minussa voimakasta vihaa, koska se vahvistaa sitä helposti pintaan nousevaa tunnetta, että tämä on taas kerran vain yksi todiste siitä, ettei minua ihmisenä todellisuudessa ole olemassa, koska kukaan ei näe minua. Välillä olen niin raivoissani ihmisille huonosta kohtelusta, että minusta tuntuu siltä, että voisin silmää räpäyttämättä yhdellä napinpainalluksella hävittää koko maapallon atoimeiksi, jotta kaikki tämä päättyisi.

Minullakin on ollut dissosiaatio-oireita lapsesta saakka ja olen kokenut elämässäni hurjan paljon arvottomuudentunnetta. (olen siis tuon ekan ja kolmannen lainauksen kirjoittaja, jos nyt onnistun oikein laskemaan). Suosittelen voimakkaasti terapiaa. Jo se että osaat hahmottaa ja jäsentää näitä asioita näin hyvin ja laittaa tekstin muotoon antaa näin maallikolle sellaisen kuvan että saattaisit saada terapiasta paljonkin irti.

Olen käynyt terapiassa vuosikausia. Se on auttanut ja pitänyt toimintakykyä yllä, mutta en siltikään voi kovin hyvin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuttu tarina minullekin! Päädyinpä hiukan ennen 40 ikävuotta terapiaan masennus- ja ahdistusoireiden takia ja taustalta löytyi mm. juuri tämä omien tarpeiden hahmottaminen ja puolustaminen, tai siis puuttuvat taidot näiden asioiden suhteen.

Yhdessä vaiheessa tein niin että pidin yhteydenpidossa reippaan tauon niihin ihmisiin jotka talloivat mielipiteitäni ja tarpeitani kerta toisensa jälkeen. Tämän "luovan tauon" aikana onnistuin kehittämään jonkin verran itseluottamusta ja -tuntemusta ja hahmotin myös tarkemmin miten toimimattomia nämä läheissuhteeni olivat.

Olen nyt ottanut harkitusti ja omilla ehdoillani taas yhteyttä näihin omaisiin ja homma toimii paremmin kuin ennen: en oleta että he olisivat muuttuneet tai kasvaneet millään tavalla mutta olen nyt itse vahvempi ja uskallan tarvittaessa vetäytyä taas omiin oloihini jos tilanne käy liian raskaaksi. Nykyään onnistumme sentään vaihtamaan lyhyesti kuulumiset ilman että kiehun jälkikäteen raivosta.

Myös tuo viivästynyt tunnereaktio eli jälkikäteen raivostuminen on minulle tuttua. Terapiassa olen oppinut mm. sen että kiukun tunne on ihmiselle tärkeä kaveri. Se mm. ilmoittaa kun sinua tai rajojasi loukataan. Kun kiukun on lapsena joutunut piilottamaan, pitää aikuisena yrittää treenata sen käyttöönottoa.

Taisi tulla vähän sekava hölinä, mutta toivottavasti tästä oli jotain iloa!

Kuinka kauan sinulla on ajallisesti mennyt vuosissa, että olet saanut toimintaasi muutettua? Oletko löytänyt hyvin toimivia ja vastavuoroisia ihmissuhteita elämääsi?

Olennainen muutos on tapahtunut reilun vuoden mittaisen terapian aikana ja terapia jatkuu yhä. Olen aina ollut huono tutustumaan uusiin ihmisiin, mutta vanhat ystävyyssuhteet ovat kehittyneet hyvään suuntaan kun osaan ja uskallan nykyään sanoa myös oman mielipiteeni. Prosessi on toki vielä käynnissä, mutta suhteet ovat jo nyt paljon miellyttävämpiä kuin reilu vuosi sitten. Voi olla että kirjoitan tätä nyt hiukan "hetken innossa" koska viime aikoina olen onnistunut niin monessa asiassa.

Kuulostaa hienolta. Millaisessa terapiassa käyt? Itse olen kokenut päinvastoin: kun olen alkanut enemmän antaa arvoa myös omille tarpeilleni ja kertonut niistä, niin moni ihmissuhde on ajautunut umpikujaan. Aiemmin pakotin itseni toimimaan pahasta olosta huolimatta, mutta nykyään tulee enemmän henkisiä blokkeja.

Terapeutillani on koulutusta aika monista tyyleistä tai suuntauksista, en edes tunne termejä kunnolla. Hänellä on muistaakseni listalla ekana maininta ratkaisukeskeisestä terapiasta, lisäksi hänellä on traumaterapiakoulutus, hyväksymisen ja omistautumisen terapian koulutus ja jotain muutakin.

Näin maallikkona tulee mieleen kuvailemastasi tilanteesta että ehkä jotkut ihmissuhteet ovat pelastamattomissa? Eli joidenkin ihmisten kanssa ei yksinkertaisesti tule koskaan olemaan toimivaa suhdetta.

Epäilen kärsiväni lievästä dissosiaatiohäiriöstä. Minulla on todella paljon arvottomuuden tunteita. Yleensä kaikenlainen sivuuttaminen eri tilanteissa herättää minussa voimakasta vihaa, koska se vahvistaa sitä helposti pintaan nousevaa tunnetta, että tämä on taas kerran vain yksi todiste siitä, ettei minua ihmisenä todellisuudessa ole olemassa, koska kukaan ei näe minua. Välillä olen niin raivoissani ihmisille huonosta kohtelusta, että minusta tuntuu siltä, että voisin silmää räpäyttämättä yhdellä napinpainalluksella hävittää koko maapallon atoimeiksi, jotta kaikki tämä päättyisi.

Minullakin on ollut dissosiaatio-oireita lapsesta saakka ja olen kokenut elämässäni hurjan paljon arvottomuudentunnetta. (olen siis tuon ekan ja kolmannen lainauksen kirjoittaja, jos nyt onnistun oikein laskemaan). Suosittelen voimakkaasti terapiaa. Jo se että osaat hahmottaa ja jäsentää näitä asioita näin hyvin ja laittaa tekstin muotoon antaa näin maallikolle sellaisen kuvan että saattaisit saada terapiasta paljonkin irti.

Olen käynyt terapiassa vuosikausia. Se on auttanut ja pitänyt toimintakykyä yllä, mutta en siltikään voi kovin hyvin.

Sama täällä, olen käynyt vuosia ja vuosia terapiassa ja saanut sen avulla ylläpidettyä toimintakykyä niin, että minusta voi repiä hyödyt irti valtiolle, mutta muutoin en koe voivani hyvin. Olen aika rikki ja jokainen päivä on selviytymistaistelua.

Edellisen sivun mukautuja.

Ei ole kokemusta samasta asiasta, vaan sen toisesta puolesta. Olen ehkä ollut tekemisissä sellaisten ihmisten kanssa, joilla on vaikeuksia ilmaista omia toiveitaan. Minulla taas on vaikeuksia ymmärtää pieniä ja epäsuoria viestejä, vaikka hirveän mielelläni toimisin sillä tavalla kuin kanssaihmiset toivovat. En myöskään helposti huomaa ihmisissä lievää ja osin tukahdutettua närkästymistä. Tämä johtaa juuri siihen tilanteeseen, jota ap kuvaa toisen osapuolen kannalta: yritykset vihjata omista toiveista jäävät täysin noteeraamatta (koska en kertakaikkiaan tajua mitään vihjatun) ja sitten toinen osapuoli suuttuu todella massiivisesti - minun näkökulmastani täysin varoittamatta ja "puskista", koska en ole tajunnut niitä pieniä viestejä. Eikä kyse siis todellakaan ole siitä, että olisin tietoisesti sivuuttanut mitään tai että en tottelisi ilman raivoamista!

Omalta osaltani en ole keksinyt tähän mitään sellaista ratkaisua, joka ei sisältäisi sitä, että toinen osapuoli kykenee tarvittaessa vääntämään rautalangasta. Jos se on toiselle osapuolelle äärimmäisen pelottava asia, niin kommunikaatio ei todennäköisesti tule toimimaan. Otan kuitenkin suoraan ilmaistut toiveet lähtökohtaisesti ihan positiivisesti vastaan, joten sellaisen esittämistä ei tarvitsisi pelätä. Luulisin, että suurin osa ihmisistä ei tee mitään kauheaa, jos ilmaisee asiat suoraan. Kai sitä sitten pitäisi jonkun terapeutin tai vastaavan kanssa opetella, jotta pystyisi kommunikoimaan ihmisten kanssa tehokkaammin. Sivuutetuksi tulemisen kokemuskin voisi vähentyä, kun väärinymmärrykset vähenisivät. Mutta en tosiaan osaa valitettavasti auttaa siinä, miten käytännössä tähän voitaisiin päästä.

Vierailija kirjoitti:

Ei ole kokemusta samasta asiasta, vaan sen toisesta puolesta. Olen ehkä ollut tekemisissä sellaisten ihmisten kanssa, joilla on vaikeuksia ilmaista omia toiveitaan. Minulla taas on vaikeuksia ymmärtää pieniä ja epäsuoria viestejä, vaikka hirveän mielelläni toimisin sillä tavalla kuin kanssaihmiset toivovat. En myöskään helposti huomaa ihmisissä lievää ja osin tukahdutettua närkästymistä. Tämä johtaa juuri siihen tilanteeseen, jota ap kuvaa toisen osapuolen kannalta: yritykset vihjata omista toiveista jäävät täysin noteeraamatta (koska en kertakaikkiaan tajua mitään vihjatun) ja sitten toinen osapuoli suuttuu todella massiivisesti - minun näkökulmastani täysin varoittamatta ja "puskista", koska en ole tajunnut niitä pieniä viestejä. Eikä kyse siis todellakaan ole siitä, että olisin tietoisesti sivuuttanut mitään tai että en tottelisi ilman raivoamista!

Omalta osaltani en ole keksinyt tähän mitään sellaista ratkaisua, joka ei sisältäisi sitä, että toinen osapuoli kykenee tarvittaessa vääntämään rautalangasta. Jos se on toiselle osapuolelle äärimmäisen pelottava asia, niin kommunikaatio ei todennäköisesti tule toimimaan. Otan kuitenkin suoraan ilmaistut toiveet lähtökohtaisesti ihan positiivisesti vastaan, joten sellaisen esittämistä ei tarvitsisi pelätä. Luulisin, että suurin osa ihmisistä ei tee mitään kauheaa, jos ilmaisee asiat suoraan. Kai sitä sitten pitäisi jonkun terapeutin tai vastaavan kanssa opetella, jotta pystyisi kommunikoimaan ihmisten kanssa tehokkaammin. Sivuutetuksi tulemisen kokemuskin voisi vähentyä, kun väärinymmärrykset vähenisivät. Mutta en tosiaan osaa valitettavasti auttaa siinä, miten käytännössä tähän voitaisiin päästä.

No, jos itse sanon toiselle vaikka suoraan, että olen väsynyt enkä siksi halua tehdä asiaa X, niin yleensä minulle aletaan väittää vastaan, ettei väsymys mitään haittaa, kyse on pienestä jutusta, pitäisi ajatella muitakin jne. Jossain vaiheessa saattaa sitten täysin mennä hermot, kun toinen jatkaa jankkkaamista, vaikka olen jo kertonut näkemykseni. Ilmeisesti ns. korkeamman sosiaalisen statuksen omaavia ihmisiä ei yleensä yritetä tällä tavalla painostaa, vaan pääosin niitä, joiden ajatellaan olevan ihmissuhteissa jotenkin altavastaajina (ei tuo nyt ihan oikeasti viitsi tästä kieltäytyä).

Kuulostaa tutulta. Valitettavasti.

Kasvatuksen tulostahan tämä on. En saanut edes harjoitella omaa tahtoa. Vanhemmilleni oli tärkeää että oppisin palvelemaan muita. Ehkä se oli heidän näkemyksensä täydellisestä perinteisestä vaimosta, jollaiseksi minua yrittivät kasvattaa.

En ole oppinut toimimaan tilanteissa, joissa toinen osapuoli ottaa ohjat käsiinsä ja alkaa määräilemään. En osaa ehkä sanoa kantaani riittävän tiukasti, sillä se tulee jyrätyksi näissä tilanteissa. Siksi vetäydyn niissä tilanteissa.

Olen ratkaissut tilanteen siten, että teen yksin haluamani asiat ja teen omat ostokseni yksin.

Se on käytännössä ainoa keino minulle tehdä sitä mitä itse haluan. Muussa tapauksessa mennään seuran määräämää tahtia ja jään sivuosaan omassa elämässäni. En pystyisi sietämään sellaista tilannetta. En muutenkaan pidä kontrolloinnista enkä kontrolloitavana olemisesta. Jos päädyn sellaiseen tilanteeseen niin poistun paikalta.

Muille lähden kyllä sujuvasti makutuomariksi. Silloin en edes yritä etsiä mitään itselleni ja ihan mielelläni autan kaveria shoppailussa.

Olen hyvin vahvasti introvertti, joten yksin tekeminen sopii minulle. Pidän kuitenkin ihmisistä ja nautin seurasta ja nuorempana olisin kaivannut välillä enemmän seuraa ja vähemmän yksinäisyyttä.

Nykyään olen kuitenkin ihan tyytyväinen hoitaessani asiani yksin. En enää jaksa muiden ihmisten seuraa kovin pitkään kerrallaan ja kaipaan enemmän omaa rauhaa.

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa tutulta. Valitettavasti.

Kasvatuksen tulostahan tämä on. En saanut edes harjoitella omaa tahtoa. Vanhemmilleni oli tärkeää että oppisin palvelemaan muita. Ehkä se oli heidän näkemyksensä täydellisestä perinteisestä vaimosta, jollaiseksi minua yrittivät kasvattaa.

En ole oppinut toimimaan tilanteissa, joissa toinen osapuoli ottaa ohjat käsiinsä ja alkaa määräilemään. En osaa ehkä sanoa kantaani riittävän tiukasti, sillä se tulee jyrätyksi näissä tilanteissa. Siksi vetäydyn niissä tilanteissa.

Olen ratkaissut tilanteen siten, että teen yksin haluamani asiat ja teen omat ostokseni yksin.

Se on käytännössä ainoa keino minulle tehdä sitä mitä itse haluan. Muussa tapauksessa mennään seuran määräämää tahtia ja jään sivuosaan omassa elämässäni. En pystyisi sietämään sellaista tilannetta. En muutenkaan pidä kontrolloinnista enkä kontrolloitavana olemisesta. Jos päädyn sellaiseen tilanteeseen niin poistun paikalta.

Muille lähden kyllä sujuvasti makutuomariksi. Silloin en edes yritä etsiä mitään itselleni ja ihan mielelläni autan kaveria shoppailussa.

Olen hyvin vahvasti introvertti, joten yksin tekeminen sopii minulle. Pidän kuitenkin ihmisistä ja nautin seurasta ja nuorempana olisin kaivannut välillä enemmän seuraa ja vähemmän yksinäisyyttä.

Nykyään olen kuitenkin ihan tyytyväinen hoitaessani asiani yksin. En enää jaksa muiden ihmisten seuraa kovin pitkään kerrallaan ja kaipaan enemmän omaa rauhaa.

Olet oppinut tuntemaan itsesi hyvin. Se on joka tapauksessa ihailtavaa.

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa tutulta. Valitettavasti.

Kasvatuksen tulostahan tämä on. En saanut edes harjoitella omaa tahtoa. Vanhemmilleni oli tärkeää että oppisin palvelemaan muita. Ehkä se oli heidän näkemyksensä täydellisestä perinteisestä vaimosta, jollaiseksi minua yrittivät kasvattaa.

En ole oppinut toimimaan tilanteissa, joissa toinen osapuoli ottaa ohjat käsiinsä ja alkaa määräilemään. En osaa ehkä sanoa kantaani riittävän tiukasti, sillä se tulee jyrätyksi näissä tilanteissa. Siksi vetäydyn niissä tilanteissa.

Olen ratkaissut tilanteen siten, että teen yksin haluamani asiat ja teen omat ostokseni yksin.

Se on käytännössä ainoa keino minulle tehdä sitä mitä itse haluan. Muussa tapauksessa mennään seuran määräämää tahtia ja jään sivuosaan omassa elämässäni. En pystyisi sietämään sellaista tilannetta. En muutenkaan pidä kontrolloinnista enkä kontrolloitavana olemisesta. Jos päädyn sellaiseen tilanteeseen niin poistun paikalta.

Muille lähden kyllä sujuvasti makutuomariksi. Silloin en edes yritä etsiä mitään itselleni ja ihan mielelläni autan kaveria shoppailussa.

Olen hyvin vahvasti introvertti, joten yksin tekeminen sopii minulle. Pidän kuitenkin ihmisistä ja nautin seurasta ja nuorempana olisin kaivannut välillä enemmän seuraa ja vähemmän yksinäisyyttä.

Nykyään olen kuitenkin ihan tyytyväinen hoitaessani asiani yksin. En enää jaksa muiden ihmisten seuraa kovin pitkään kerrallaan ja kaipaan enemmän omaa rauhaa.

Itsekin koen monissa tilanteissa helpoimmaksi toimia omillani kuin käyttää paljon energiaa eri asioista vääntämiseen toisten kanssa. Voi tosiaan olla, että tämä on vielä enemmän naisten ongelma kuin miesten. Voi olla, että miesten sanaa uskotaan helpommin kerrasta helpommin kuin silloin, jos nainen esittää tasan saman asian aivan samalla tavalla. Nainen saa helposti kiukkuisen akan maineen siinä missä miehen ajatellaan vain reippaasti pitävän oman puolensa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuttu tarina minullekin! Päädyinpä hiukan ennen 40 ikävuotta terapiaan masennus- ja ahdistusoireiden takia ja taustalta löytyi mm. juuri tämä omien tarpeiden hahmottaminen ja puolustaminen, tai siis puuttuvat taidot näiden asioiden suhteen.

Yhdessä vaiheessa tein niin että pidin yhteydenpidossa reippaan tauon niihin ihmisiin jotka talloivat mielipiteitäni ja tarpeitani kerta toisensa jälkeen. Tämän "luovan tauon" aikana onnistuin kehittämään jonkin verran itseluottamusta ja -tuntemusta ja hahmotin myös tarkemmin miten toimimattomia nämä läheissuhteeni olivat.

Olen nyt ottanut harkitusti ja omilla ehdoillani taas yhteyttä näihin omaisiin ja homma toimii paremmin kuin ennen: en oleta että he olisivat muuttuneet tai kasvaneet millään tavalla mutta olen nyt itse vahvempi ja uskallan tarvittaessa vetäytyä taas omiin oloihini jos tilanne käy liian raskaaksi. Nykyään onnistumme sentään vaihtamaan lyhyesti kuulumiset ilman että kiehun jälkikäteen raivosta.

Myös tuo viivästynyt tunnereaktio eli jälkikäteen raivostuminen on minulle tuttua. Terapiassa olen oppinut mm. sen että kiukun tunne on ihmiselle tärkeä kaveri. Se mm. ilmoittaa kun sinua tai rajojasi loukataan. Kun kiukun on lapsena joutunut piilottamaan, pitää aikuisena yrittää treenata sen käyttöönottoa.

Taisi tulla vähän sekava hölinä, mutta toivottavasti tästä oli jotain iloa!

Kuinka kauan sinulla on ajallisesti mennyt vuosissa, että olet saanut toimintaasi muutettua? Oletko löytänyt hyvin toimivia ja vastavuoroisia ihmissuhteita elämääsi?

Olennainen muutos on tapahtunut reilun vuoden mittaisen terapian aikana ja terapia jatkuu yhä. Olen aina ollut huono tutustumaan uusiin ihmisiin, mutta vanhat ystävyyssuhteet ovat kehittyneet hyvään suuntaan kun osaan ja uskallan nykyään sanoa myös oman mielipiteeni. Prosessi on toki vielä käynnissä, mutta suhteet ovat jo nyt paljon miellyttävämpiä kuin reilu vuosi sitten. Voi olla että kirjoitan tätä nyt hiukan "hetken innossa" koska viime aikoina olen onnistunut niin monessa asiassa.

Kuulostaa hienolta. Millaisessa terapiassa käyt? Itse olen kokenut päinvastoin: kun olen alkanut enemmän antaa arvoa myös omille tarpeilleni ja kertonut niistä, niin moni ihmissuhde on ajautunut umpikujaan. Aiemmin pakotin itseni toimimaan pahasta olosta huolimatta, mutta nykyään tulee enemmän henkisiä blokkeja.

Yritän siis rohkaistua olemaan avoin ja kertomaan ihmisille ajatuksistani, mitä toinen osapuoli ei useinkaan suostu noteeraamaan millään tavalla. Tämän jälkeen olo on niin lannistunut, että vain lopetan tämän henkilön kanssa tekemisissä olon. Tilanne tuntuu aika turhauttavalta. Minusta on varmaan tulossa tätä vauhtia erakko.

Onko muilla tällaisia kokemuksia? Tuntuu siltä kuin joillekin ihmisille olisi ihmissuhteissa varattu vain yhdenlainen rooli ja ellet siihen suostu, niin yksiksesi saat sitten olla.

Totta on, että rooli on ihmisellä, mutta se rooli voi silti muuttua eri ihmisten kanssa. Ne läheiset, jotka eivät halua tulla toimeen muuttuvan sinusi kanssa, voivat hyvin jäädä. Löydät varmasti uusia ihmisiä koska maailma on ihmisiä täynnä. Elä lannistu.