Heikkohermoisuus tekee musta kamalan ihmisen :/

Vertaistukea tai hyviä neuvoja kaivataan...

Aloita pyytämällä heti anteeksi, niin muut tietää sun itsekin häpeävän käytöstäsi.

Iän myötä rauhoittuu ainakin hormonaalinen hermoilu. Musta on ainakin tullut ihan pehmo. Siihen asti pitää vaan tsempata itse.

Raskasta liikuntaa ja fyysistä tekemistä paljon, niin et jaksa heilua sen jälkeen.

Hae apua tuohon. Kärsit itse ja lapsesi kärsii. Hyvä, ettet kiellä asiaa. Et ole ainoa.

Vierailija kirjoitti:

Aloita pyytämällä heti anteeksi, niin muut tietää sun itsekin häpeävän käytöstäsi.

Iän myötä rauhoittuu ainakin hormonaalinen hermoilu. Musta on ainakin tullut ihan pehmo. Siihen asti pitää vaan tsempata itse.

Tuo välitön anteeksipyyntö on hyvä neuvo. Niin tein aina itse nuorempana, kun kuppi meni nurin.

No se on jo hyvä että tajuat ongelman ja riskit. Netistä avuksi löytyy Maria-akatemia. Käytännön vinkkeinä huolehdi että sulla on tarpeeksi aikaa levolle ja omaa aikaa, syöt hyvin ja liikut. Sit jos lapsi alkaa hermostuttamaan nii yksinkertaisesti poistu toiseen huoneeseen ja tule takaisin vasta kun oot rauhoittunut, vaikka lapsi jäisi itkemään tai raivoamaan siksi aikaa nii se on parempi vaihtoehto kuin kovakouraisuus, eli poistu heti kun huomaat että pinna kiristyy ja palaa takaisin vasta kun olo on taas rauhallinen.

Saat korkojen kera takaisin, kun lapsi hermoilee ja huutaa teini-iässä hormonimyrskyissään.

Miksi pitää olla kovakourainen? Olen itsekin temperamenttinen, mutta ei siihen kovakouraisuutta liity.

Pura aggressiivisuutesi johonkin, vaikka kivien kantamiseen.

Vierailija kirjoitti:

No se on jo hyvä että tajuat ongelman ja riskit. Netistä avuksi löytyy Maria-akatemia. Käytännön vinkkeinä huolehdi että sulla on tarpeeksi aikaa levolle ja omaa aikaa, syöt hyvin ja liikut. Sit jos lapsi alkaa hermostuttamaan nii yksinkertaisesti poistu toiseen huoneeseen ja tule takaisin vasta kun oot rauhoittunut, vaikka lapsi jäisi itkemään tai raivoamaan siksi aikaa nii se on parempi vaihtoehto kuin kovakouraisuus, eli poistu heti kun huomaat että pinna kiristyy ja palaa takaisin vasta kun olo on taas rauhallinen.

Yleensä nämä tilanteet vain tapahtuvat pahimmissa mahdollisissa paikoissa, eli jossain julkisissa paikoissa, kuten vaikka kaupassa. Eikä lasta tietenkään voi vain jättää kauppaan tai jonnekin tielle yksin. Minulla on lievää paniikkihäiriötä/sosiaalistentilanteiden pelkoa (joiden vuoksi olen jo hoidossa) ja luulen että tilanne eskaloituu helpommin jo senkin vuoksi että itseä ahdistaa muutenkin.

AP

Vierailija kirjoitti:

Miksi pitää olla kovakourainen? Olen itsekin temperamenttinen, mutta ei siihen kovakouraisuutta liity.

Pura aggressiivisuutesi johonkin, vaikka kivien kantamiseen.

Siksi kun tuntuu että menettää tilanteen hallinnan ja tuntuu ettei pysty enää hillitsemään itseään ja tunteet purkautuu sitten ei halutulla tavalla.

AP

Itse pysyn kaukana tyypeistä, jotka katsoo voivansa purkaa pahan olonsa ja ärtymyksensä ympärillään oleviin.

Miten vanhempasi suhtautuivat sinun itkuusi ja kiukkuusi, kun olit pieni? Jos sietivät huonosti, niin tuo reaktiosi nousee suoraan sieltä. Hupsahdat siihen tunteeseen lapsesi osoittaessa mieltään. Koet itsesi huonoksi, epäonnistuneeksi, hylätyksi, avuttomaksi ja reagoit hetkessä lapsen tavoin. Koska saat jo apua sosiaalisten tilanteitten kanssa pärjäämiseen, pyydä apua myös että kykenisit käsittelemään nämä asiat ilman tunteiden ja reaktioiden hyökyä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No se on jo hyvä että tajuat ongelman ja riskit. Netistä avuksi löytyy Maria-akatemia. Käytännön vinkkeinä huolehdi että sulla on tarpeeksi aikaa levolle ja omaa aikaa, syöt hyvin ja liikut. Sit jos lapsi alkaa hermostuttamaan nii yksinkertaisesti poistu toiseen huoneeseen ja tule takaisin vasta kun oot rauhoittunut, vaikka lapsi jäisi itkemään tai raivoamaan siksi aikaa nii se on parempi vaihtoehto kuin kovakouraisuus, eli poistu heti kun huomaat että pinna kiristyy ja palaa takaisin vasta kun olo on taas rauhallinen.

Yleensä nämä tilanteet vain tapahtuvat pahimmissa mahdollisissa paikoissa, eli jossain julkisissa paikoissa, kuten vaikka kaupassa. Eikä lasta tietenkään voi vain jättää kauppaan tai jonnekin tielle yksin. Minulla on lievää paniikkihäiriötä/sosiaalistentilanteiden pelkoa (joiden vuoksi olen jo hoidossa) ja luulen että tilanne eskaloituu helpommin jo senkin vuoksi että itseä ahdistaa muutenkin.

AP

Sä voit pyytää tarvittavan lääkkeen esim atarax jpnka otat rauhoittaa sos.til pelkoa kun lähdet lapsen kanssa kahdestaa kotoa.

Itsellä toimi kaksi asiaa. Opin ennakoimaan tunteenpurkauksen ja ostin nyrkkeilysäkin. Kiihdyn nollasta sataan niin nopeasti, että itseäni pelottaa. En mä halua olla raivotautinen hullu! Kesti kauan, mutta opin ennakoimaan raivon. Kaksi sekunttia ennen räjähdystä, menen hakkaa nyrkkeilysäkkiä. Rankka fyysinen toiminta purkaa tilanteen

Tsemppiä

Itse olen samanlainen. Minulla tuohon on auttanut terapia ja ikä. Nyt nelikymppisenä hermot pysyy paremmin kasassa. Parikymppisenä rikoin ja heittelin tavaroita raivostuessani, tuota en ole tehnyt enää vuosiin, en myöskään huuda ja raivoa kuten nuorempana. Minä olen myös kärsinyt ahdistuksesta ja masennuksen oireista koko aikuisikäni, välillä tilanne paranee ja välillä huononee. Rasitun myös äärimmäisen helposti jos en saa tarpeeksi omaa aikaa ja rasituksesta toipumiseen menee kauan, usein nukun valtavasti tuon rasituksen jälkeen. Mutta kuten alussa kirjoitin ikä on helpottanut oireita.

Se jatkuva anteeksipyytäminen tekee asian vain pahemmaksi. Sillä ikään kuin ostetaan itselle lupa raivostua. Tuiskitaan ja huudetaan ja haukutaan, ja sitten vain sanotaan että anteeks, ja muitten pitää olla niin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Tiedättekö, että käytöstään ja tunteitaan pystyy kyllä hillitsemään, ja sen pystyy oppimaan? Tutustu vaikka mindfulness-tekniikkaan, tai opettele jotain vihanhallinnan perussääntöjä, meditointia, hengitystekniikoita. Netistä ja kirjastosta löytyy paljonkin ohjeita aiheesta. 

Vierailija kirjoitti:

Miten vanhempasi suhtautuivat sinun itkuusi ja kiukkuusi, kun olit pieni? Jos sietivät huonosti, niin tuo reaktiosi nousee suoraan sieltä. Hupsahdat siihen tunteeseen lapsesi osoittaessa mieltään. Koet itsesi huonoksi, epäonnistuneeksi, hylätyksi, avuttomaksi ja reagoit hetkessä lapsen tavoin. Koska saat jo apua sosiaalisten tilanteitten kanssa pärjäämiseen, pyydä apua myös että kykenisit käsittelemään nämä asiat ilman tunteiden ja reaktioiden hyökyä.

Äitini oli samanlainen suuttuessaan kuin minäkin. Muistan että kun lapsena kiukuttelin, niin äiti vastasi kiukkuun kiukulla ja minua pidettiin hankalana ja ilkeänä lapsena. Vihantunteita ei olisi ilmeisesti saanut esittää millään tavalla.

Isäni taas ei suuttunut helposti, mutta vaikeat tunteet niin ikään sivutettiin, vaikka antamalla jäätelö tai tekemällä jotain hassun hauskaa.

Asiasta on vaikea puhua kenellekään ulkopuoliselle, sillä pelkään leimautuvani kykenemättömäksi äidiksi.

AP

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten vanhempasi suhtautuivat sinun itkuusi ja kiukkuusi, kun olit pieni? Jos sietivät huonosti, niin tuo reaktiosi nousee suoraan sieltä. Hupsahdat siihen tunteeseen lapsesi osoittaessa mieltään. Koet itsesi huonoksi, epäonnistuneeksi, hylätyksi, avuttomaksi ja reagoit hetkessä lapsen tavoin. Koska saat jo apua sosiaalisten tilanteitten kanssa pärjäämiseen, pyydä apua myös että kykenisit käsittelemään nämä asiat ilman tunteiden ja reaktioiden hyökyä.

Äitini oli samanlainen suuttuessaan kuin minäkin. Muistan että kun lapsena kiukuttelin, niin äiti vastasi kiukkuun kiukulla ja minua pidettiin hankalana ja ilkeänä lapsena. Vihantunteita ei olisi ilmeisesti saanut esittää millään tavalla.

Isäni taas ei suuttunut helposti, mutta vaikeat tunteet niin ikään sivutettiin, vaikka antamalla jäätelö tai tekemällä jotain hassun hauskaa.

Asiasta on vaikea puhua kenellekään ulkopuoliselle, sillä pelkään leimautuvani kykenemättömäksi äidiksi.

AP

Maria-akatemia tarjoaa keskusteluapua nimettomänä.

Vierailija kirjoitti:

Itse olen samanlainen. Minulla tuohon on auttanut terapia ja ikä. Nyt nelikymppisenä hermot pysyy paremmin kasassa. Parikymppisenä rikoin ja heittelin tavaroita raivostuessani, tuota en ole tehnyt enää vuosiin, en myöskään huuda ja raivoa kuten nuorempana. Minä olen myös kärsinyt ahdistuksesta ja masennuksen oireista koko aikuisikäni, välillä tilanne paranee ja välillä huononee. Rasitun myös äärimmäisen helposti jos en saa tarpeeksi omaa aikaa ja rasituksesta toipumiseen menee kauan, usein nukun valtavasti tuon rasituksen jälkeen. Mutta kuten alussa kirjoitin ikä on helpottanut oireita.

Itsellänikin ikä on jonkin verran onneksi tasannut hermoja, mutta nyt lapsen ja stressin myötä ovat uudestaan kiristyneet. Minullakin nämä ylilyönnit tapahtuvat kun olen rasittunut ja rasitun möskin todella pienestä välillä. Olen sellainen että tarvitsisin paljon omaa aikaa ja hiljaisuutta.

AP

Vierailija kirjoitti:

Se jatkuva anteeksipyytäminen tekee asian vain pahemmaksi. Sillä ikään kuin ostetaan itselle lupa raivostua. Tuiskitaan ja huudetaan ja haukutaan, ja sitten vain sanotaan että anteeks, ja muitten pitää olla niin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Tiedättekö, että käytöstään ja tunteitaan pystyy kyllä hillitsemään, ja sen pystyy oppimaan? Tutustu vaikka mindfulness-tekniikkaan, tai opettele jotain vihanhallinnan perussääntöjä, meditointia, hengitystekniikoita. Netistä ja kirjastosta löytyy paljonkin ohjeita aiheesta. 

Kyllä, itse koen tuon anteeksipyytelyn hieman samoin. Tulee tunne niinkuin olisi alkoholisti joka pyytää juomistaan anteeksi, vaikkei aiokaan lopettaa. Ja siksi kai en pyytele anteeksi, vaan sanon että olen pahoillani ja häpeissäni etten osannut toimia paremmin. Kerron miksi suutuin ja ettei olisi saanut menettää malttiaan ja kyse on omasta ongelmastani joka ei liity muihin. Ja tunnistani itsekin sen aika pian kun suutun jollekin, että tässä ei oikeasti ole kyse siitä henkilöstä jolle raivoan, vaan jostain omasta ongelmastani.

Itsen tarkkailua olen yrittänyt muistaa tehdä näissä tilanteissa, hengitystekniikat yms. tuntuvat unohtuvan sillä hetkellä kun raivo valtaa mielen.

AP