Lue keskustelun säännöt.
Nyt jo kauhea ikävä poikaamme, joka
29.06.2019 |
muuttaa syksyllä opiskelupaikkakunnalle reilun sadan kilometrin etäisyydelle. Miten selviän, kun hän muuttaa pois kotoa? Toki mulla on ihan ok mies (pojan isä), mutta poika on ainoa lapsemme, ja minulle niin äärettömän rakas. Miten te muut olette selvinneet, varsinkin, kun ainokaisenne muuttaa?
Kommentit (57)
[quote
”Tyhjän pesän syndrooma” on juurikin nimensä veroista; freudilaisittain ollaan alitajuisesti ja henkisesti pesää ainokaiselle jaettu, ja nyt jäädään roikkumaan - ”puutteeseen”. Oidipuskompleksinen tissinimijäpoika sitten yrittää selviytyä maailmalla ja inisee mennessään.[/quote]
Hah hah ! Juuri näin ! Ei enää mitään puhuttavaa siipan kanssa pystyyn kuollessa liitossa "ihan ookoo-siipan" kanssa, kun muksukin muuttaa omaan kämppään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Osalla menee nyt selvästi sekaisin normaali suru+luopumisprosessi ja se sotketaan johonkin riippuvuuteen ja pahimmat sotkee sen insestiin 🧐
AP, suru ja luopuminen on normaalia ja kestää aikansa. Pääset siitä yli niin kuin yleensä ihmiset pääsevät. Joillakin se on vaikeampaa jotkut tunteettomat jopa potkivat nuoren heti 18v täytettyään pihalle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
HYI!
- elämättömyys
- roikkuminen
- läheisriippuvuus
- henkinen insesti-> terapiaan
Hommaa itsesi terapiaan. Oletko koskaan kuullut tyhjän pesän syntroomasta, siinä on ihan NORMAALIA käydä monia asioita läpi, kun lapsi muuttaa kotia pois.
Ja sä liität tämän NORMAALIN asian insestiin??!!
https://askelterveyteen.com/tyhjan-pesan-syndrooma-koti-hiljenee/
https://voimapuu.com/2017/04/26/tyhja-pesa-lensivatko-lapset-pois/
”Tyhjän pesän syndrooma” on juurikin nimensä veroista; freudilaisittain ollaan alitajuisesti ja henkisesti pesää ainokaiselle jaettu, ja nyt jäädään roikkumaan - ”puutteeseen”. Oidipuskompleksinen tissinimijäpoika sitten yrittää selviytyä maailmalla ja inisee mennessään.
... perään ikävästä parkuvan äidin tissinimijäpoika vielä oikein INISEE mennessään selviytymään maailmalle ilman mamia ...HAH HAH huippua !
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tota se just on, kun ei ole mitään omaa elämää ja lapset on kaikki kaikessa.. Omalla tavalla surullista
Hyvää päivä sentään. Se on luopumista eikä mitään sellaista ettei ole omaa elämää.
Älkää ottako kantaa jos ette edes ymmärrä koko asiasta mitään, kiitos.
Surullinen voi olla vain sun puolesta, ei muiden.
Ole hyvä. Anna tutti ja nunni kersalle mukaan - kyllä se sieltä maitojunalla takaisin ”pesälle” ilmestyy kun rahat loppuu. Routa porsaan ja muut sananlaskut.
"tutti ja nunni" mukaan -- HAH HAH paha kuitti ! Ei hyvää päivää. . .
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tota se just on, kun ei ole mitään omaa elämää ja lapset on kaikki kaikessa.. Omalla tavalla surullista
Eli lapsen kotoa muuttamista ei saa surra ollenkaan vaan pitää olla onnesta soikeena? Kyllä mulle se poismuutto oli kova isku, vaikka mulla on omakin elämä ja olin onnellinen lapseni puolesta ja olen aina tukenut häntä kaikessa ja myös itsenäistymisessä. Salaa silti suren myös mielessäni. :)
On kuitenkin eri asia olla ontto olo, ehkäpä jopa surumielinen, kun yksi vaihe elämässä on päättynyt, kuin miettiä, että selviääkö tästä. Sitähän ap, kysyi, "miten muut olette selvinneet". Lapsen kuolemasta saatetaan miettiä, selviääkö siitä, mutta ei normaaliin nuoruuteen liittyvästä asiasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tota se just on, kun ei ole mitään omaa elämää ja lapset on kaikki kaikessa.. Omalla tavalla surullista
Hyvää päivä sentään. Se on luopumista eikä mitään sellaista ettei ole omaa elämää.
Älkää ottako kantaa jos ette edes ymmärrä koko asiasta mitään, kiitos.
Surullinen voi olla vain sun puolesta, ei muiden.
Ole hyvä. Anna tutti ja nunni kersalle mukaan - kyllä se sieltä maitojunalla takaisin ”pesälle” ilmestyy kun rahat loppuu. Routa porsaan ja muut sananlaskut.
Sulla ei varmaan hierveätä tunneskaalaa ole käytössä. Tai sun vanhemmat ei juuri sua ikävöinyt kun muutit pois kotoa. Siirry siitä.
Jaa, minusta se taas kertoo tunneskaalan puutteesta, ettei ymmärrä ap:n kuvaileman riippuvuuden ja terveen erohaikeuden välistä eroa.
Eihän tuosta ole kyse 😁
Itse nyt vääristelet...
Eihän niin tietenkään ole.. *hohhoijaajaa*
Oliko äitisi aikoinaan onnessaan kun muutit kotoa pois ja nyt itse hypit riemusta kun sait taakan/nuoren heti ulos kun täytti 18?
Muuten tuollaista kylmyyttä nuoren muuttaessa ja AP normaalin suruprosessin kääntämistä riippuvuudeksi ei voi selittää.
Ei käy kateeksi tuollaista tunnemaailmaa.
Aikamiespoikaa hirvittää tulevista arkiaamuista ihan itte selviytyminen kun mami ei ole enää herättämässä aamupuurolle ja sämpylälle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Osalla menee nyt selvästi sekaisin normaali suru+luopumisprosessi ja se sotketaan johonkin riippuvuuteen ja pahimmat sotkee sen insestiin 🧐
AP, suru ja luopuminen on normaalia ja kestää aikansa. Pääset siitä yli niin kuin yleensä ihmiset pääsevät. Joillakin se on vaikeampaa jotkut tunteettomat jopa potkivat nuoren heti 18v täytettyään pihalle.
Juuri näin.
Nää "tyhjän pesän syndrooman" eukot on just niitä jotka tyyliin soittelee varusmiespalvelukseen komppanian päällikölle että "ei kait meidän mussun tarvi siel sateessa marssia?"
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Nää "tyhjän pesän syndrooman" eukot on just niitä jotka tyyliin soittelee varusmiespalvelukseen komppanian päällikölle että "ei kait meidän mussun tarvi siel sateessa marssia?"
Valitettavasti tämä on totta. Oma poikani kertoi, että jonkun mamma oli nolannut lapsensa useampaan otteeseen soittelemalla. Olipa sitten läheisriippuva äityliinikin laitettu ruotuun. Ristus,
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nää "tyhjän pesän syndrooman" eukot on just niitä jotka tyyliin soittelee varusmiespalvelukseen komppanian päällikölle että "ei kait meidän mussun tarvi siel sateessa marssia?"
Valitettavasti tämä on totta. Oma poikani kertoi, että jonkun mamma oli nolannut lapsensa useampaan otteeseen soittelemalla. Olipa sitten läheisriippuva äityliinikin laitettu ruotuun. Ristus,
Joo näitä jälkikasvunsa totaalisesti nolaavia höösääjä-äitejä löytyy oikeassa elämässä.
Kun ei muuta mahdu pieneen pääkkyyn kun oma , jo aikuistuva, jälkeläinen - sen jälkeen kun tämä on maailmaan ainoaksi elämäntäytteeksi putkahtanut niin siinä roikutaan kuin henkinen liaani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nyt varattava terapia-aika kun ei "meinaa selvitä" lapsensa poismuutosta. . .?
Se suunnattoman rakas ja tärkeä ihminen, jota olet koko hänen elämänsä valmentanut pärjäämään itsekseen...Yhtäkkiä huomaat, että nyt tämä päivä koittaa kun päästät irti ja omaan elämään. Hän pärjää hienosti ja äidin sydän on pakattua ylpeydestä, ikävästä ja onnistumisesta ❤️
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei kristus mitä kommentteja. Äidilläni on itseni lisäksi poika aka pikkuveljeni, joka muutti kotoa vuoden alussa. Äiti aina koittaa hirveän vahvaa esittää, mutta kyllä siitä läpi paistoi kuinka vaikeaa oli kun viimeinenkin lähti. Ihan samassa kotikaupungissa ollaan molemmat muksut, mutta voin vaan kuvitella miltä se silti tuntuu. Yhtäkkiä lasten huoneilla ei ole käyttöä, ollaankin miehen kanssa kaksin ja yhtäkkiä oletkin taas oman elämäsi keskipiste
Meillä tämä muutto tapahtui asteittain, kun ensin lapsi muutti lukion vuoksi, mutta kävi kuitenkin välillä viikonloppuisin kotona. Kun tuo lukioonlähtö oli tiedossa, huomasin ottavani itselleni enemmän aikaa lapsen kanssa kahden. Käytiin yhdessä ostelemassa vaatteita lukioon ja myös muita opiskelutarvikkeita. Käytiin välillä yhdessä lounaalla ja välillä elokuvissa. Minulle tämä oli ihan tietoista toimintaa, halusin tehdä näitä asioita lapsen kanssa vielä kun helposti onnistuu.
Sitten kun oli se lukioaika, niin olihan se alkuun outoa kun lapsi ei ollut kotona. Elämä rytmittyi jotenkin lapsettomaan aikaan ja sitten välillä oli se ihana viikonloppu, kun lapsi tuli käymään kotona. Aika pian kuitenkin huomattiin että tuosta kotiviikonlopustakin osa meni bestiksen luona. Otin kuitenkin tavaksi viedä lapsen aina autolla takaisin koululle. Näillä reissuilla tuli juteltua lapsen kanssa ja välillä meillä oli koulukavereitakin kyydissä, pääsin heihinkin tutustumaan.
Kun lukion jälkeen lapsi muutti kokonaan pois, se ei tuntunut enää kovin musertavalta kun ajatukseen oli ehtinyt tottua. Ei hän kauas muuttanut, mutta emme me myöskään joka viikko tapaa. Jo lukion aikana totuin viestittelemään Telegramin kautta ja se on meillä edelleen käytössä.
Toki välillä oli sitä surua ja haikeutta, mutta toisaalta saimme kotiimme lisää tilaa ja mahdumme nyt paremmin. Meidän suurin makuuhuone oli lapsen käytössä ja saimme sen itsellemme. Onko jotenkin syntistä iloita tästä, että saimme suuremman makuuhuoneen?
Mutta ap:lle antaisin vinkiksi, että käytä nyt tämä jäljelläoleva aika itsesi valmisteluun. Tehkää yhdessä asioita, ostakaa vaikka niitä kouluvaatteita ja tarvikkeita uuteen kotiin. Käykää yhdessä läpi lapsen tavaroita. Hän varmaan osan ottaa mukaansa, mutta nyt olisi myös aika karsia niitä vähemmälle, etenkin jos teillä vielä nurkissa pyörii jotain pikkulasten leluja. Miettikää mitä säästätte muistona, mitä voisi laittaa kiertoon ja mitä lähtee mukaan uuteen kotiin. Ei haittaisi ollenkaan, vaikka vielä perheenä tekisitte jonkun yhteisen reissun!
Vierailija kirjoitti:
Ei kristus mitä kommentteja. Äidilläni on itseni lisäksi poika aka pikkuveljeni, joka muutti kotoa vuoden alussa. Äiti aina koittaa hirveän vahvaa esittää, mutta kyllä siitä läpi paistoi kuinka vaikeaa oli kun viimeinenkin lähti. Ihan samassa kotikaupungissa ollaan molemmat muksut, mutta voin vaan kuvitella miltä se silti tuntuu. Yhtäkkiä lasten huoneilla ei ole käyttöä, ollaankin miehen kanssa kaksin ja yhtäkkiä oletkin taas oman elämäsi keskipiste
Just tuo varmaan hirveintä että yhtäkkiä ollaankin miehen kanssa kaksin. Huoneitakin tyhjinä.
Oi, kuinka te muut selvisitte ?
Eihän niin tietenkään ole.. *hohhoijaajaa*