Ei mitään kiinnostusta lapsiin.. muita naisia paikalla?

Aivan samaa mieltä!

N31

Minulla ei ole koskaan ollut kiinnostusta veneilyyn.

Vaikka se onkin monelle tärkeää.

Muita samanlaisia?

Ei veneet kuvottaa ja oksettaa.

Sama täällä, sisarusten lapsia kyllä siedän, mutta ihan vain senkin takia että ne eivät ole omiani. En jaksa edes koiran seuraa viikkoa kauempaa, kun stressaa/ahdistaa se että sitä pitää jatkuvasti käyttää lenkillä ja viihdyttää silloin tällöin. Oon tullut siihen tulokseen, että mun persoona ei ole äitiyteen valmis varmaan missään vaiheessa.

Ahdistaa myös se neuvolakyttääminen, toiset äidit, lapsiperhearki, ja siihen vielä pitäisi huolehtia oman uran etenemisestä. Olen aina ollut kiinnostunut vain jälkimmäisestä.

T. N25

Mitä kertoo nykyajasta se, että aikuisia ihmisiä kuvottaa lapset? Aika sairasta meininkiä...

Olen nainen, joka tykkää lapsista ja haluaa omia, joten kommenttini voit AP sivuuttaa, jos en ole kohderyhmää.

Uskoisin että ennesvanhaankin on ollut paljon naisia, jotka eivät ole erityisesti lapsista pitäneet. Yhteiskunnan paineet olivat vain valtavat ja lapsia hankittiin. Monia tarinoita kylmistä äideistä riittää maailmassa. Ei siis kannata hankkia lapsia, jos ei ihan oikeasti pidä lapsista.

Toiseksi uskoisin, että moni ihminen ei pidä lapsista universaalisti haluten heistä jokaisen sulkea syliinsä. Sitten kuitenkin, kun raskaustesti näyttää positiivista ja maailmaan tupsahtaa omasta kohdusta uusi kaduntallaaja, niin juuri se lapsi sitten onkin ihana.

Älkää hyvät ihmiset tehkö lapsia, jos ei kiinnosta. Mä tein, en tiedä itsekään miksi, vissiin siksi kun muutkin. En kadu valintaani nyt, kun lapset ovat jo teinejä ja välillä jokin järjenpilkahduskin niillä päässä, mutta luulen, että olisin onnellisempi ilman lapsia. Se on järkyttävä työmaa, minkä joutuu tekemään, mulla vielä kävi niin onnettomasti, että molemmilla lapsilla on erityistarpeita, huh. Murheet ovat tulleet jäädäkseen...

Samanlaisia ajatuksia on minullakin. Lapsia en ole koskaan halunnut. En pidä niistä. Ne ovat arvaamattomia, sotkuisia ja meluisia. Minusta tulisi ihan hirveä äiti.

Laajasta kaveripiiristä kun olen tehnyt keittiöpsykologista tutkimusta, niin lapsen hankkiminen on varma keino pilata parisuhde.

Olen jopa niin itsekäs, että harmittaa, kun kaverit on hankkineet lapsia. Pitäisi aina jaksaa huomioida sitä lasta ja kuunnella niitä typeriä juttuja.

Ei mulla muuta kuin että mieli voi muuttua. Olin 30 ikävuoteen asti samaa mieltä kuin ap. Nyt olen viiden äiti. Vasta kun sain ekan lapsen niin tajusin mitä se on ja miten hienoa se on.

Enkö nyt tarkota että kaikkien mielen pitäisi muuttua tai että se kaikilla muuttuisi - sanon vaan että näinkin voi käydä.

T. Onnellinen suurperheen äiti

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä kriiseilen asian kanssa parastaikaa. Olen 33 v., mies 30 v.

Mies ilmoitti haluavansa lapsia ehdottomasti, ja hän sanoi, ettei haluaisi olla vanhempi kuin 35 v. kun ensimmäinen lapsi syntyy.

Minulla ei ole koskaan ollut vauvakuumetta. Kun katson ystäviäni joilla on lapsi, en pysty edes kuvittelemaan itseäni heidän asemaansa. En vain pysty, vaikka kuinka yritän. Ajatus raskaana olemisesta ja synnyttämisestä täyttää minut syvällä kauhulla.

Minä voin sanoa pitäväni lapsista, minulla on kaksi aivan ihanaa kummilasta, mutten ole koskaan ollut mitenkään hulluna vauvoihin tms.

Vieläpä kun sanoin miehelle, että voisin ehkä harkita yhtä lasta, mies sanoi, että hän haluaa 2 tai 3. Olen kylläkin sitä mieltä, että loppupeleissä viimeinen sana on naisella.

Minun suvussani tavataan ennenaikaista munasarjojen toiminnan hiipumista, äidiltänikin kuukautiset loppuivat jo ennen 40-vuotispäivää. Itselläni on ollut vuotohäiriöitä jo pari vuotta, eli en olisi yllättynyt vaikka minulla olisi sama tilanne. Sanoin miehelle, että siitä olettamuksesta ei voida lähteä, että lapsi saadaan tuosta vain kuin jokin postimyynnistä tilattu tavara. Mutta hän ei usko, että asiassa voisi tulla mitään fyysistä estettä, ja väitti jopa kiven kovaan, että ”nainen voi tulla raskaaksi vuoden ajan siitä kun kuukautiset ovat loppuneet” (näin väitti lukeneensa). Minun oikaisustani ei ollut mitään apua.

Rakastan miestäni kaikesta huolimatta yli kaiken, ja nyt pelkään kaiken romahtavan. Mies on alkanut vitsailla asiasta kuin olisin jokin luonnonoikku, ja on tehnyt näin jopa perheenjäsentensä edessä.

En tiedä yhtään mitä tässä tekisi. Itseään ei voi pettää, ja olen sitä mieltä, että kaikkien ei tarvitse haluta lapsia. Mutta en voi sille mitään että mieleeni on hiipinyt ajatuksia siitä, miten kovan hinnan tulen tästä maksamaan, ja että onko minussa jotain perustavanlaatuisesti vialla (kuten mieheni tuntuu ajattelevan).

(Anteeksi tilitys)

Oletteko siis ihan tuore pariskunta?

Minusta on outoa, jos lapsiasiasta ei puhuta jo varhaisessa vaiheessa suhdetta. Turha se on tuhlata aikaa suhteessa, jossa toinen haluaa ehdottomasti perheen ja on asettanut sille myös deadlinen, mutta toista ei voisi vähempää kiinnostaa perhe-elämä. Siinähän valuu elämä hukkaan ja joku katkeroituu varmasti.

Ei olla tuore pariskunta, pari vuotta ollaan oltu yhdessä. Mies sanoi kyllä aika varhaisessa vaiheessa että haluaa joskus lapsia. Nämä ”deadlinet” ja lapsiluvut ovat tulleet kuvioihin vasta myöhemmin.

Minä naiivisti oletin mieleni muuttuvan, mutta niin ei taida käydä. Juuri mikään ajatus ei voisi olla vieraampi kuin lapsen saaminen.

13

Itse mietin, että onko se totta, että nainen päättää lapsenhankinnasta yleensä vasta sitten kun oikea mies osuu kohdalle.. ja pääasiassa sen vuoksi, että mies haluaa lasta.. no, ehkä se ei aina ole noin kuitenkaan.

Vai mistä kumpuaa puhe, että nainen tekee lapsen pääasiassa miestä varten, eikä itseään varten? Onko se tosiaan näin. Onko tämä jokin evolutiivinen kulmakivi asiassa sitten..

En ole koskaan halunnut lapsia, ja tiesin sen jo alakouluikäisenä. Vanhemmat ja sukulaiset tietysti nauroivat mielipiteilleni, mutta ovat nyt joutuneet viime aikoina heräämään karuun todelisuuteen.

Mikään perinteisessä parisuhdemallissa ja äitiydessä ei kiinnosta minua eikä sovi luonteeseeni, joku pikkuvaimona eläminen on niin kaukana minusta kuin vain olla voi. Kolmenkympin kriisikin on koettu eikä siltikään herännyt lapsentekohalu, päin vastoin tulin vain entistä v-ttumaisemmaksi akaksi.

Hoivaviettiä on joskus ollut rajatusti, mutta se ei ole kohdistunut muihin kanssaihmisiin, vaan esim. eläinten poikasiin. Lemmikkejä en ole kuitenkaan omistanut, sillä en tunne epätoivoisesti tarvitsevani keneltäkään (tai miltään) rakkautta, ihailua ja huomiota osakseni. Mies kyllä löytyy kainalosta ja olemme pitkässä parisuhteessa, mikä riittää meille molemmille vallan hyvin. Ei ole siis aikomuksia mennä naimisiin tms., vaan jatkaa avoparina niin kauan kuin tämä juttu kestää, eli todennäköisesti koko loppuelämän.

Monia näyttää erityisesti hirvittävän lapsista aiheutuva sotku, taloudellinen ja henkinen taakka sekä oman vartalon ja seksielämän muuttuminen. Itse koen vanhentumisen ja kehon muutokset taas luonnollisina enkä pelkää niitä tai biletys- ja matkusteluelämän loppumista, mutta lasten tekeminen ei vain kuulu minun elämääni ja arvoihini, en halua mitään mini me:tä, itseni kopiota, itsekkäiden toiveideni täyttäjää tai vanhuusiän omaishoitajaa. En juurikaan matkustele tai käy enää baareissa, että se siitä. Olen yksinkertaisesti introvertti, joka rakastaa rauhaa, hiljaisuutta ja omaa aikaa. Raskaana oleminen ja synnyttäminen on myös äärettömän vastenmielistä ja naista alentavaa. En ikinä uhraa terveyttäni ja mahdollisesti henkeänikin jonkun sellaisen asian vuoksi, mitä en ole edes koskaan tahtonut mutta mitä tässä yhteiskunnassa pidetään jotenkin itsestäänselvänä vain koska olen nainen. Tätä toosaa ette tule ompelemaan ilman puudutusta, joten saatte hankkia veronmaksajanne muualta. 

Hyvä, ettei myöskään romanttista ja seksuaalista kiinnostusta. Se voisi olla kiusallista.

24v ja olen aina vihannut lapsia. Ei tosin ole empatiakykyäkään joten niiden hankkiminen olisi täysin järjetöntä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä kriiseilen asian kanssa parastaikaa. Olen 33 v., mies 30 v.

Mies ilmoitti haluavansa lapsia ehdottomasti, ja hän sanoi, ettei haluaisi olla vanhempi kuin 35 v. kun ensimmäinen lapsi syntyy.

Minulla ei ole koskaan ollut vauvakuumetta. Kun katson ystäviäni joilla on lapsi, en pysty edes kuvittelemaan itseäni heidän asemaansa. En vain pysty, vaikka kuinka yritän. Ajatus raskaana olemisesta ja synnyttämisestä täyttää minut syvällä kauhulla.

Minä voin sanoa pitäväni lapsista, minulla on kaksi aivan ihanaa kummilasta, mutten ole koskaan ollut mitenkään hulluna vauvoihin tms.

Vieläpä kun sanoin miehelle, että voisin ehkä harkita yhtä lasta, mies sanoi, että hän haluaa 2 tai 3. Olen kylläkin sitä mieltä, että loppupeleissä viimeinen sana on naisella.

Minun suvussani tavataan ennenaikaista munasarjojen toiminnan hiipumista, äidiltänikin kuukautiset loppuivat jo ennen 40-vuotispäivää. Itselläni on ollut vuotohäiriöitä jo pari vuotta, eli en olisi yllättynyt vaikka minulla olisi sama tilanne. Sanoin miehelle, että siitä olettamuksesta ei voida lähteä, että lapsi saadaan tuosta vain kuin jokin postimyynnistä tilattu tavara. Mutta hän ei usko, että asiassa voisi tulla mitään fyysistä estettä, ja väitti jopa kiven kovaan, että ”nainen voi tulla raskaaksi vuoden ajan siitä kun kuukautiset ovat loppuneet” (näin väitti lukeneensa). Minun oikaisustani ei ollut mitään apua.

Rakastan miestäni kaikesta huolimatta yli kaiken, ja nyt pelkään kaiken romahtavan. Mies on alkanut vitsailla asiasta kuin olisin jokin luonnonoikku, ja on tehnyt näin jopa perheenjäsentensä edessä.

En tiedä yhtään mitä tässä tekisi. Itseään ei voi pettää, ja olen sitä mieltä, että kaikkien ei tarvitse haluta lapsia. Mutta en voi sille mitään että mieleeni on hiipinyt ajatuksia siitä, miten kovan hinnan tulen tästä maksamaan, ja että onko minussa jotain perustavanlaatuisesti vialla (kuten mieheni tuntuu ajattelevan).

(Anteeksi tilitys)

Oletteko siis ihan tuore pariskunta?

Minusta on outoa, jos lapsiasiasta ei puhuta jo varhaisessa vaiheessa suhdetta. Turha se on tuhlata aikaa suhteessa, jossa toinen haluaa ehdottomasti perheen ja on asettanut sille myös deadlinen, mutta toista ei voisi vähempää kiinnostaa perhe-elämä. Siinähän valuu elämä hukkaan ja joku katkeroituu varmasti.

Ainakaan minä en edes miettinyt lapsia, ennen kuin olin 26. Ja yhdessä silloisen tyttöystväni kanssa 22-vuotiaasta. Ero sitten 30-vuotiaana.

Jep. Mä olen nelikymppinen, just saanut omani maailmalle, eikä kiinnosta lapset tai lapsenlapset. Olen äiti, sillä aikanaan olin tilanteesaa, jossa piti nopeasti päättää hankkiiko lapsen nuorena vai ei lasta lainkaan. En kadu, hyvä tuli ja rakas on, mutta äitiys ei ole koskaan ollut juttuni. En ole hoivaaja....eikä omakaan äitini ollut, hyvä äiti oli silti. Minäkin, kuulemma.

Mulla oli samoja ajatuksia. Sitten 30 vuoden paikkeilla ajattelin asiaa ihan järjellä ja totesin, että haluan oman perheen. Siis läheisiä ihmisiä ympärilleni, aikuisia lapsia sitten aikanaan. Sain kaksi lasta ja olen päätökseen todella tyytyväinen. raskaus ja synnytys oli kyllä kamalaa enkä nyt ihan rehellisesti sanottuna juuri nauttinut pikkulapsiajasta. En edelleenkään oikeastaan pidä muiden lapsista, toki hoitaisin lapsenlapsia, jos sellaisia joskus saan.

Ei niitä lapsia kannata hankkia, jos mikään elämänvaihe heidän kanssaan ei kiinnosta. En usko, että tämä on mitenkään hirveän harvinaista, ennen lapset nyt vain kuului asiaan. Nykyään saa valita ja elää itsensä näköistä elämää, tehkää juuri niin kuin itse haluatte.

Vierailija kirjoitti:

Pidän osaa lapsista suloisina ja sukulaislasten kanssa on mukava viettää aikaa välillä. Omia en halua, koska elämä ei siirtyisi siihen normaalina jatkumona, kuten ennen asiat ovat tainneet suomalaisilla mennä. Se vaatisi paljon vaivannäköä ja etenkin suuria uhrauksia, elämänlaatu laskisi paljon. Ei ole avoinna sitä vaihtoehtoa edes hankkia lapsia, jos ei ole parisuhteessa. Olen elänyt vuosia oman jaksamisen rajoilla, joten lapsi pysäyttäisi kaiken. Ajattelen, että on monia tapoja olla onnellinen.

Minulla sama tilanne, oma jaksaminen ollut äärirajoilla viimeiset 5 vuotta. Lasta en tähän jaksamattomuuden olotilaan ole voinut edes kuvitella. Lisäksi tiesin jo teininä että lapset eivät kiinnosta. Kun asiasta kerroin, minulle 19 vuotiaana sanottiin että kyllä se pää vielä kääntyy. No ei ole kääntynyt, eikä elämäntilanteeni ole asiaa edistänyt. Pian voinkin todeta että juna meni onnekkaasti myös ohi. N36, sinkku.

Vierailija kirjoitti:

Raskaana oleminen ja synnyttäminen on myös äärettömän vastenmielistä ja naista alentavaa. 

Lainaan pitkästä kirjoituksestasi vain tuon, koska se osoittaa, miten luonnosta vieraantuneita ihmiset voivatkaan olla. Miten raskaus ja synnytys naista alentaisi, sehän on luonnollinen tapa lisääntyä. Niin tekevät kaikki muutkin eläimet, jotkut munivat, toiset synnyttävät. Vain ameebat jms. lisääntyvät jakautumalla. Niin kauan kuin ihmisiä ei osata tehdä ihmistehtaassa, niin omituista on olla noin sotajalalla luontoa vastaan.

Kukaan ei vaadi juuri sinua lisääntymään, mutta miksi sitten tuollainen tokaisu, jonka laajennat koskettamaan kaikkia naisia. No, onhan kai jonkun mielestä esim. tarpeillakin käynti äärettömän vastenmielistä, mutta se vain pitää tehdä, koska sellainen aineenvaihdunta kuuluu biologiaamme.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Raskaana oleminen ja synnyttäminen on myös äärettömän vastenmielistä ja naista alentavaa. 

Lainaan pitkästä kirjoituksestasi vain tuon, koska se osoittaa, miten luonnosta vieraantuneita ihmiset voivatkaan olla. Miten raskaus ja synnytys naista alentaisi, sehän on luonnollinen tapa lisääntyä. Niin tekevät kaikki muutkin eläimet, jotkut munivat, toiset synnyttävät. Vain ameebat jms. lisääntyvät jakautumalla. Niin kauan kuin ihmisiä ei osata tehdä ihmistehtaassa, niin omituista on olla noin sotajalalla luontoa vastaan.

Kukaan ei vaadi juuri sinua lisääntymään, mutta miksi sitten tuollainen tokaisu, jonka laajennat koskettamaan kaikkia naisia. No, onhan kai jonkun mielestä esim. tarpeillakin käynti äärettömän vastenmielistä, mutta se vain pitää tehdä, koska sellainen aineenvaihdunta kuuluu biologiaamme.

Onhan se rankkaa hommaa, mutta täysin luonnollista. Ymmärrän toisaalta, että tuollaisia tunteita voi tulla. Ei se synnytys minustakaan mitään kivaa ole. Mutta ei alentavaakaan. Näin tämä laji lisääntyy, luonnollinen asia. Sama kuin sanoisi, että kuukautiset ovat naista alentavia. Nekään eivät ole kivoja, mutta edelleenkin luonnollinen asia. Pitäisikö nyt nostaa syyte luontoäitiä vastaan, kun on suunnitellut meille näin kinkkisen lisääntymisstrategian? Syyttäisin minäkin, mutta vastaajaa ei taida kuulua. Olen kyllä joskus ajatellut, että pussieläimet pääsevät helpolla, kun poikanen syntyy pikkurillin mittaisena. Mutta mistäs sitä heidänkään aatokset tietäisi.