Ei mitään kiinnostusta lapsiin.. muita naisia paikalla?

Todellakin. En vielä ole tähän keski-ikään mennessä halunnut.

Täysin samoja ajatuksia täällä!

N27

Ei minuakaan kiinnosta lapset. Ei siis haittaakaan muiden lapset ja pystyn olemaan vaikkapa veljeni lasten seurassa kun paikalla on muitakin aikuisista, mutta ei myöskään kiinnosta.

Lasten jutut on tylsiä, jatkuva asioiden toistelu on tylsää, leikkiminen on tylsää, lapsiperheen rutiinit on tylsiä... Umpitylsää elämää.

Onneksi ei ole mikään pakko hankkia lapsia.

N29

Jos nyt puhutaan totta, niin paljon mieluummin minäkin tekisin aikuisten juttuja. Lapset ovat koko ajan pyörimässä jaloissa, ei hetken omaa rauhaa.

Onneksi kasvavat nopeaa tahtia, niin omaa aikaa tulee enemmän.

Sama tunne oli pitkään. 

Sitten lähipiiriin alkoi tupsahdella vauvoja. Ei mitään mielenkiintoa heihin, mutta iski sellainen "mäkin haluun" -fiilis. Jokin persoonallisuushäiriö minulla, että pitää haluta mitä muillakin. Yhtään siis en viehättynyt vauvoista/lapsista sinänsä sen enempää. 

Olin parisuhteessa ja vauva tuli.  Rakastuin siihen sitten kuitenkin.  Tuli useampikin. Mutta missään vaiheessa en pitänyt muiden lapsista. Toki siedin ja olin ystävällinen. 

Sama juttu täsmälleen samoilla sanoilla. Ei vain liikuta. Jos alle kouluikäisiä tuodaan lähelle, alkaa kyllä liikuttaa eli hieman inhottaa.

Veljeni lapset eivät kiinnostaneet minua lainkaan ennen kuin heissä alkoi näkyä omaa luonnetta eli heistä tavallaan tuli ihmisyksilöitä. Nyt he ovat aivan mahtavia nuoria.

Minä en myöskään ole koskaan halunnut äidiksi. Lapset eivät sinänsä inhota minua, suhtaudun heihin välinpitämättömästi. Minussa ei koskaan ole herännyt mitään tunteita tai hoivaviettiä lapsen nähdessäni tai sellaista sylissä pitäessäni. En tiedä miksi, sillä muuten olen hyvin empaattinen ja esimerkiksi eläinrakas. Hoivaviettini lienee kuitenkin keskimääräistä pienempi. En lapsenakaan ollut kiinnostunut vauvanukeista tai hoivannut pehmoleluja. Tekisin melkein mitä tahansa työtä mieluummin kuin hoitotyötä.

Nykyään tästä on helpompi puhua ääneen. Vielä kymmenen-kaksikymmentä vuotta sitten sosiaalinen paine perheen perustamiseen oli valtava, ja muistan, kuinka hampaat irvessä leikitin ja jututin kavereiden ja sukulaisten lapsia, vaikka oikeasti tunsin oloni näissä tilanteissa epämukavaksi. Koska naisten oletetaan rakastavan lapsia, lykätään näitä syliin kysymättä ja pyydetään apua vauvan hoidossa. Olin kateellinen veljilleni ja poikaystävilleni, kun heiltä ei odotettu samaa.

Itselleni on jostain syystä ollut aina päivänselvää, etten hanki omia lapsia. Jotenkin luonnoton ajatus. Ei minulla ole mitään lapsia vastaan, mutta olen enempi "täti"-tyyppi. Olen aina ollut todella onnellinen ja tyytyväinen siitä, että olen kuunnellut itseäni ja elänyt omannäköistä elämää. T. vm63

No, olen jo neljäkymmentä ja pidän lapsista, mutten koskaan ole halunnut omia. En ole koskaan edes pohtinut asiaa perinjuurin kuten yleensä vaaditaan tekemään. Enhän mieti sen enempää muitakaan asioita, joita en halua, turhaa energianhukkaa.

Jos olisin joskus tullut vahingossa raskaaksi, olisin saattanut pitääkin lapsen, mutta olen iloinen etten ole tullut ja yrittänyt aina kovasti varmistaa etten tulisikaan.

En ole koskaan haaveillut perheestä. Lapset on mukavia ja hauskoja, mutta en ole koskaan pitänyt perhe-elämää kivannäköisenä tai mukavana tavoitteena, jos mietin tulevaisuutta niin tajuamattani olen siinä aina vaan mieheni kanssa tekemässä jotain, päässäni ei ole koskaan muodostunut kuvitelmia että "sitten kun oon 42 ja mulla on tossa lapsi ja..." vaan että sitten kun oon 42 niin oon varmaan sitä ja tätä (miinus lapsi).

Psyykessä ei vaan heilu lapset. Ei sen ihmeellisempää. Mitään tekemistä sen kanssa, minkälaisena muiden lapsia pidän, ei ole. Ei muiden ihmisten koiratkaan saa mua ajattelemaan omaa koiraa, vaikka ne kivoja onkin. Täysin absurdi ajatus.

Mulla on ollut pääasiassa samat mietteet. Alle 20-vuotiaana inhosin lapsia. Joskus 25-vuotiaasta lähtien aloin kuitenkin haaveilla _omista_ lapsista. En halunnut lapsia kuitenkaan silloisen kumppanini kanssa. Sitten löytyi "se oikea" mies ja sain kaksi lasta yli 30-vuotiaana. Edelleenkään en pidä lapsista noin niin kuin yleisesti, mutta rakastan omiani. Haluaisin vielä kolmannenkin. Mutta rasitun kyllä tosi helposti lasten vaatimuksista leikkiä, jne. eli en todellakaan ole mikään lapsi-ihminen. Silti halusin omia. Muiden lapset ei kiinnosta muuta kuin potentiaalisina omien lasteni leikkikavereina. 😬🙃 Sori, mutta näin vain on. Ja tietenkin olen ystävällinen muiden lapsille, vaikken heistä niin olekaan kiinnostunut. En tietenkään tuo sitä esiin, ettei kauheasti kiinnosta.

Aika jännä tapa ilmaista kiinnostuksen puute paasaamalla aiheesta.

Minä kriiseilen asian kanssa parastaikaa. Olen 33 v., mies 30 v.

Mies ilmoitti haluavansa lapsia ehdottomasti, ja hän sanoi, ettei haluaisi olla vanhempi kuin 35 v. kun ensimmäinen lapsi syntyy.

Minulla ei ole koskaan ollut vauvakuumetta. Kun katson ystäviäni joilla on lapsi, en pysty edes kuvittelemaan itseäni heidän asemaansa. En vain pysty, vaikka kuinka yritän. Ajatus raskaana olemisesta ja synnyttämisestä täyttää minut syvällä kauhulla.

Minä voin sanoa pitäväni lapsista, minulla on kaksi aivan ihanaa kummilasta, mutten ole koskaan ollut mitenkään hulluna vauvoihin tms.

Vieläpä kun sanoin miehelle, että voisin ehkä harkita yhtä lasta, mies sanoi, että hän haluaa 2 tai 3. Olen kylläkin sitä mieltä, että loppupeleissä viimeinen sana on naisella.

Minun suvussani tavataan ennenaikaista munasarjojen toiminnan hiipumista, äidiltänikin kuukautiset loppuivat jo ennen 40-vuotispäivää. Itselläni on ollut vuotohäiriöitä jo pari vuotta, eli en olisi yllättynyt vaikka minulla olisi sama tilanne. Sanoin miehelle, että siitä olettamuksesta ei voida lähteä, että lapsi saadaan tuosta vain kuin jokin postimyynnistä tilattu tavara. Mutta hän ei usko, että asiassa voisi tulla mitään fyysistä estettä, ja väitti jopa kiven kovaan, että ”nainen voi tulla raskaaksi vuoden ajan siitä kun kuukautiset ovat loppuneet” (näin väitti lukeneensa). Minun oikaisustani ei ollut mitään apua.

Rakastan miestäni kaikesta huolimatta yli kaiken, ja nyt pelkään kaiken romahtavan. Mies on alkanut vitsailla asiasta kuin olisin jokin luonnonoikku, ja on tehnyt näin jopa perheenjäsentensä edessä.

En tiedä yhtään mitä tässä tekisi. Itseään ei voi pettää, ja olen sitä mieltä, että kaikkien ei tarvitse haluta lapsia. Mutta en voi sille mitään että mieleeni on hiipinyt ajatuksia siitä, miten kovan hinnan tulen tästä maksamaan, ja että onko minussa jotain perustavanlaatuisesti vialla (kuten mieheni tuntuu ajattelevan).

(Anteeksi tilitys)

Vierailija kirjoitti:

Aika jännä tapa ilmaista kiinnostuksen puute paasaamalla aiheesta.

Olen lukenut myös aloituksia "muita joita ei kiinnosta politiikka", "muita joita ei kiinnosta ilmastonmuutos", "muita joita ei kiinnosta eläimet", "muita joita ei kiinnosta työnteko","muita joita ei kiinnosta meikkaaminen" jne. Ei se mitään paasaamista ole vaan keskustelunaloitus.

Olen ollut tuollainen ja jossain mielessä olen edelleen, osittain. Jotain tapahtui kolmekymppisenä, kun aloin  miettiä tulevaisuutta. Ei minulla mitään vauvakuumetta ole koskaan ollut eikä lainkaan hoivaviettiä, en halua edes koiraa. Ajattelin vain, että kun vanhenen, niin olisihan se hyvä jos minunkin perheessäni olisi tulevaisuuden ihminen luutumiani ravistelemassa. Ajattelin siis lasta isompana, teini-ikäisenä yksilönä. Tuollaisen syvämietteisen yksilön sitten onneksi sainkin, mutta tapahtui myös se ihme, että aloin tajuta, mitä kivaa vauvoissa ja pikkulapsissa on, kun itselläni oli sellainen. Jostain mystisistä syvyyksistä ne äidinvaistot sitten kuitenkin kumpusivat. Kyllä minä nykyään siedän paljon paremmin myös lapsia yleensäkin, koska näen heidät yleensäkin ihmisyksilöinä, eikä vain kiusankappaleina, kuten ennen.

Kaikille ei varmaankaan tällaista ihmettä tapahdu, näkeehän sen jo siitä, miten jotkut vanhemmat ovat rasittuneen oloisia kaiken aikaa, sellaisetkin, jotka ovat niitä lapsia alun perin halunneet. Joten missään tapauksessa en todellakaan suosittele hankkimaan lapsia, jos ei siltä tunnu. Kerroin vain, että näinkin voi joillekin käydä, mutta toki se riski on olemassa, ettei käy.

Ei kai sitä kaikista maailman lapsista pidäkään tykätä, minä tykkään omistani!

Vierailija kirjoitti:

Minä kriiseilen asian kanssa parastaikaa. Olen 33 v., mies 30 v.

Mies ilmoitti haluavansa lapsia ehdottomasti, ja hän sanoi, ettei haluaisi olla vanhempi kuin 35 v. kun ensimmäinen lapsi syntyy.

Minulla ei ole koskaan ollut vauvakuumetta. Kun katson ystäviäni joilla on lapsi, en pysty edes kuvittelemaan itseäni heidän asemaansa. En vain pysty, vaikka kuinka yritän. Ajatus raskaana olemisesta ja synnyttämisestä täyttää minut syvällä kauhulla.

Minä voin sanoa pitäväni lapsista, minulla on kaksi aivan ihanaa kummilasta, mutten ole koskaan ollut mitenkään hulluna vauvoihin tms.

Vieläpä kun sanoin miehelle, että voisin ehkä harkita yhtä lasta, mies sanoi, että hän haluaa 2 tai 3. Olen kylläkin sitä mieltä, että loppupeleissä viimeinen sana on naisella.

Minun suvussani tavataan ennenaikaista munasarjojen toiminnan hiipumista, äidiltänikin kuukautiset loppuivat jo ennen 40-vuotispäivää. Itselläni on ollut vuotohäiriöitä jo pari vuotta, eli en olisi yllättynyt vaikka minulla olisi sama tilanne. Sanoin miehelle, että siitä olettamuksesta ei voida lähteä, että lapsi saadaan tuosta vain kuin jokin postimyynnistä tilattu tavara. Mutta hän ei usko, että asiassa voisi tulla mitään fyysistä estettä, ja väitti jopa kiven kovaan, että ”nainen voi tulla raskaaksi vuoden ajan siitä kun kuukautiset ovat loppuneet” (näin väitti lukeneensa). Minun oikaisustani ei ollut mitään apua.

Rakastan miestäni kaikesta huolimatta yli kaiken, ja nyt pelkään kaiken romahtavan. Mies on alkanut vitsailla asiasta kuin olisin jokin luonnonoikku, ja on tehnyt näin jopa perheenjäsentensä edessä.

En tiedä yhtään mitä tässä tekisi. Itseään ei voi pettää, ja olen sitä mieltä, että kaikkien ei tarvitse haluta lapsia. Mutta en voi sille mitään että mieleeni on hiipinyt ajatuksia siitä, miten kovan hinnan tulen tästä maksamaan, ja että onko minussa jotain perustavanlaatuisesti vialla (kuten mieheni tuntuu ajattelevan).

(Anteeksi tilitys)

Oletteko siis ihan tuore pariskunta?

Minusta on outoa, jos lapsiasiasta ei puhuta jo varhaisessa vaiheessa suhdetta. Turha se on tuhlata aikaa suhteessa, jossa toinen haluaa ehdottomasti perheen ja on asettanut sille myös deadlinen, mutta toista ei voisi vähempää kiinnostaa perhe-elämä. Siinähän valuu elämä hukkaan ja joku katkeroituu varmasti.

En pidä minäkään lapsista. Aiheuttavat lähinnä ärtymystä ja kuvotusta. Vaikka aiemmin pidin lapsista, ja kouluttauduinkin työhön, jota tehdään lasten parissa. En tiedä, miksi tapahtui täyskäännös. Nyt en voi kuvitellakaan tulevani äidiksi, vaikka muutamia vuosia takaperin se oli yksi suurimpia unelmiani. Ehkäpä pienenä osasyynä voi olla ympäristöstä tuleva painostus siihen, että lapsia pitäisi hankkia, tämä on ikäänkuin vastareaktiota. Lisäksi olen kai oppinut tuntemaan itseäni paremmin ja ymmärtänyt, ettei perhe-elämä ole minua varten. 

En halua lapsia. En halua muuttua äidiksi, en halua olla raskaana enkä synnyttää, en halua huolehtia lapsesta, en halua sysätä elämääni ja parisuhdettani syrjään jne. Järkiperusteisia syitä toki on myös, mutta kaikki pohjautuu lopulta siihen, että minulta yksinkertaisesti puuttuu se tunne, että haluaisin lapsia.

Olen suurperheestä ja minulla oli pieniä sisaruksia kun olin itse jo täysikäinen mutta asuin vielä vanhempieni kodissa, joten sikäli lapsiperhe-elämässä olen saanut olla mukana jo aivan tarpeeksi. En voinut koskaan sietää sitä huutoa ja sotkua ja suretti katsoa, miten rasittunut etenkin äitini oli. Enkä suoraan sanottuna halua myöskään samanlaista fyysistä olemusta kuin äidilläni: valtavat riippuvat rinnat ja vatsanahka... P*llun toiminnasta en ole udellut mutta näyttää vahvasti siltä, ettei suvussani ole kovin hyvä kudostyyppi. Minullakin on raskausarpia vaikka olen koko ikäni ollut normaalipainoinen, rinnat riippuvat jo nyt jonkin verran. Veikkaan että seksielämäni tuhoutuisi täysin, jos puskisin muksun ulos.

N28

Pidän osaa lapsista suloisina ja sukulaislasten kanssa on mukava viettää aikaa välillä. Omia en halua, koska elämä ei siirtyisi siihen normaalina jatkumona, kuten ennen asiat ovat tainneet suomalaisilla mennä. Se vaatisi paljon vaivannäköä ja etenkin suuria uhrauksia, elämänlaatu laskisi paljon. Ei ole avoinna sitä vaihtoehtoa edes hankkia lapsia, jos ei ole parisuhteessa. Olen elänyt vuosia oman jaksamisen rajoilla, joten lapsi pysäyttäisi kaiken. Ajattelen, että on monia tapoja olla onnellinen.