Miten uskaltaisin sanoa neuvolassa

Joskus olen yrittänyt alkaa kertomaan, että olen odella väsynyt ja pinna on jatkuvasti kireällä... Lääkäri ja th vain ovat sanonut siinävaiheessa, että se kuuluu asiaan ja toivottavasti helpottaa pian.



Ala siinä sitten kertomaan, että tuntuu masentuneelta...

eli yrität kertoa ensin että masentaa, mutta älä ota paineita siitä että sun pitäisi heti perään kertoa kaikki, miksi ja miten jne. Ota ensin askel että yrität saada sanat suustasi ulos. Kun olet kerran sanonut, että masentaa sun ei tarvitse sanoa sitä toista kertaa. Avautuminen tapahtuu sitten pikkuhiljaa kun on osaava henkilö kuuntelemassa.

Neuvolassa ovat salassapitovelvollisia. Antavat neuvoja miten päästä kurimuksesta.

Olisi hyvä,että pyydät apua NYT, ennen kuin vauva syntyy.

Silloin tarvitset voimia mm. imetykseen ja yövalvomisiin.

Ole rohkea ja avoin. Puhuminen auttaa...

Mietin pitkään että miten sen ottaisin esiin. Tuntui vaikealta senkin takia että ei ollut syntynyt mitään luottamuksellista suhdetta terveydenhoitajaan. Sitten vaan kerran sanoin sen, että väsyttää kokoajan ja tuntuu etten jaksaisi nousta aamulla sängystä. Yllättäen th otti heti tosissaan ja sain numeron psykiatriselle sairaanhoitajalle.



Sano vaan ihan suoraan miltä tuntuu, helpottaa ihmeesti. Tsemppiä.

Rohkeasti vaan apua pyytämään, et ole ainoa.

pyydä saada testi masennuksesta.

Minä kerroin terveydenhoitajalle että vähän masentaa. Ja saman myös miehelleni. Sillä pelkäsin todella synnytyksen jälkeistä masennusta.

mitä nopeammin masennukseen tartutaan sitä helpompaa hoito on ja sitä nopeammin toipuu.

Koska uskalsin puhua lievästä masennuksesta heti kun olo oli hiukan alakuloinen niin nyt se otetaan joka kerta puheeksi neuvolassa.

vauva on nyt 3kk ja eikä jälkeäkään masennuksesta.

Jos haluatte kirjoitella kanssani niin laittakaa joku anonyymi email-osoite niin varmasti kirjoittelen takasin.

Minulle masunnus tulee joka syksy ja vuosi vuodelta minusta pahempana mutta nyt kun asiasta tiedetään niin mies ja terkkari osaavat puuttua asiaan nopeasti.

Siellä sinut otetaan tosissaan.



Toinen paikka, mistä voit varata ajan on perhe- ja kasvatusasiankeskus tai perheneuvola. Millä nimellä nyt omalla paikkakunnallasi sitä mahdetaankaan kutsua.



Asia kannattaa hoidattaa, sillä vaikka se periaatteessa voi mennä ohi itselläänkin, niin nopeammin saat apua, kun menet puhumaan asiasta ammattilaisen kanssa. Tiedän kokemuksesta, että se auttaa. Rohkeasti vaan. Kaikilla on iso kynnys alkaa puhua, mutta se helpottaa, kun sen kerran on tehnyt.

välillä olen jo päättänyt että nyt sanon tällä kertaa asiasta. jopa siellä neuvolassa mielessä pyörii, että " sano nyt, sano nyt asiasta" . suunnilleen siihen asti että päätän kertoa ja avaan jo suuni, ja sitten en pystykään ja laitankin suun kiinni ja olen hiljaa. jälkeenpäin olen tosi pettynyt etten taaskaan saanut pyydetyksi apua, en vain uskalla ja kykene...



ja vauva on siis jo syntynyt, täyttää pian puoli vuotta. masentuneelta on tuntunut jo ainakin 2-3 kuukautta, pikkuhiljaa voimistuen. :(

syväkin masennus paranee itsestään jossain vaiheessa. Se vaan voi ilman hoitoa viedä pitkäänkin. Ja masennuksen uusiutumistodennäköisyys on paljon kovempi jos sitä ei hoida.

Äidin masentuneisuus vaikuttaa vauvaankin. Minulla ihan samanikäinen ja kun aloin huomaamaan etten millään jaksaisi hänen kanssaan seurustella ja leikkiä niin tajusin tarvitsevani apua.



Voisiko miehesi tulla mukaan sinne neuvolaan? Meillä tehtiin niin että otin mieheni mukaan ja hän sitten otti asian puheeksi kun en millään saanut suutani auki. Apua saatiin ja nyt alkaa jo menemään parempaan päin.

on rohkaisevaa, että muutkin ovat kamppailleet samojen ajatusten kanssa. en ole ainoa...



mielenterveystoimistoon taitaisi olla vielä suurempi kynnys soittaa...kaikki ovat siellä ihan ventovieraita. neuvolan terkkariin ei kauhean hyvää suhdetta ole jostain syystä syntynyt, mutta semmoinen neutraali kuitenkin ja on edes vähän " tuttu" ihminen. hänelle ehkä hiukan paremmin voisin kuvitella asiasta kertovani, mutta sekin tuntuu niin ylitsepääsemättömän vaikealta. Yleensäkin kenelle tahansa kertoa.



Miehelle olen kertonut, mutta hän ei oikein osaa suhtautua asiaan. Ei oikein ymmärrä minua eikä osaa sanoa asiaan juuta eikä jaata. No eipä se toisaalta hänen murheensa varsinaisesti tämä masennus olekaan.



ap

Ap, suosittelen minäkin että avaisit sen suusi asiasta. Sisko oli myös pahassa jamassa synnytyksen jälkeen ja pääsi hyvälle neuvolapsykologille. Se teki todella hyvää hänelle ja tätä kautta myös vauvalle. Eihän sitä tarvitse kaikkea heti sanoa, kunhan jotain ilmaisee avun tarpeesta.

Itsekin olen huomannut etten jaksa kovin hyvin seurustella ja leikkiä vauvan kanssa, mikä on mielestäni tosi surullista. Ehkä vauva voisi olla se motivaattori minkä tähden saisin pyydettyä apua.



En tiedä toimisiko meilläkin se, jos mies kertoisi asiasta puolestani. Kerran vitsillä ehdotinkin hänelle, mut ei osannut poimia siitä vihjettä. Hän ehkä tuntisi olonsa pöhköksi puhuessaan toisen puolesta, siis ettei ehkä tarkkaan osaisi kuitenkaan sanoa miltä minusta tuntuu. Ja näin ollen olisi luultavasti sitä mieltä että minun olis parempi itse vaan ottaa asia esille.



ap

Suosittelen lukemiseksi

Piia Haarala Vauvan varjo- nimistä kirjaa

Ussia ja asiallista tietoa sisältävä kirja masennuksesta siis erityisesti synnytyksenjälkeisestä masennuksesta.

Sisältää paljon todellisia kertomuksia masennuksesta ja siitä selviämisestä

Meillä ainakin mies puhui myös neuvolassa masennuksestaani.

Vähän se oli hänelle vaikeaa koska eihän hän tiedä mitä pääni sisällä liikkuu mutta hänkin huomasi sen että helposti tiuskin lapsille.

minulla neljä lasta ikähaarukalla 3kk-10v.

Ei sitä kyllä kovin moni aikuinen jaksa koko ajan lällättää vauvalle. Varmasti masentaa, jos koko ajan vain pakottaa itsensä olemaan vauvan kanssa.



Kannattaisi varmaan laittaa vauva vaikka lattialle ja itse ottaa kirja käteen ja lukea. Tai sitten tee jotain kotitöitä. Tai ota vauva mahan päälle ja avaa televisio. Aika menee paljon mukavammin, eikä tarvitse pohtia koko ajan, mitä tehdä vauvan kanssa.

mut meidän vauva ei ainakaan loputtomiin viihdy itsekseen, ja kaipaa sitten seurustelua, syliinottamista ja hauskuutusta. ei tietenkään ihan koko ajan.



en tiedä vaadinko sitten itseltäni liikaa, mutta musta tuntuu että pitäisi jaksaa olla vuorovaikutuksessa vauvan kanssa. pitäisi jaksaa olla iloinen tai hyväntuulinen. tuntuu et ei vauvan voi olla hyvä jos olen pinna kireällä ärtyinen tai itken ja olen allapäin. kai se nyt menee hämilleen jos äiti itkee vieressä.

Sain ajan terveyskeskuksessa toimivalle psykiatriselle sairaanhoitajalle jonne siis pääsin sitten keskustelemaan hieman tarkemmin tunteistani. Kaikissa terveyskeskuksissa ei ole sellaista mutta varmaan joku keskusteluapua antava henkilö löytyy. Minulle aloitettiin myös lääkitys ja käyn keskustelemassa psyk sh:n kanssa kerran viikossa. On helpottanut tosi paljon.



Meilläkin mies vaan otti asian puheeksi, th sitten kyseli minulta tarkemmin tunteistani. Mieheni ei tarvinnut sen enempää siinä puhua.



Avaa vaan suusi rohkeasti. Tuntuu aluksi tosi vaikealta, tiedän, mutta helpottaa kun saa sanottua.

Ihan rohkeesti vaan sanoa täräytät. Miehen mukaan ottaminen kuulostaa hyvältä idealta!

Pidät miestä kädestä ja sanot että on huono olla. Siitä se lähtee! Yhdestä sanasta. Pyydä apua, sano että masentaa.



Multa ainakin terkka kysyy alussa et miten on mennyt. Sanot vaikka siinä! Ei tartte olla mitään " sopivaa hetkeä" -keskeytä vaikka terkan lause.



Älä vähättele itseäsi ja oloasi. JOs olet jo masentunut niin se ei parane itsestään, jutella kannattaa semmosen kanssa joka osaa kysellä oikeita asioita, tietää miltä susta tuntuu. Ei kannata yksin kärsiä hiljaa. Olet huomannut ettei tunne lähde ajan kanssa, jutteleminen terkalle kannattaa.

Ei ole todellakaan hyväksi jos äiti ei jaksa seurustella ja leikkiä lapsen kanssa. Ei tietenkään koko ajan tarvii viihdyttää, mutta jos ei ollenkaan jaksa niin ei ole hyvä. Minä ainakin huomasi että vauva alkoi vaatimaan enemmän huomiota kun huomasi että olen vähän poissaoleva vaikka olinkin hänen seurana. Aiheutti hänessäkin ilmeisesti turvattomuuden tunnetta kun äiti ei ole läsnä vaikka vieressä onkin.



t. 13