Lue keskustelun säännöt.
"Kaikillahan on jotain haasteita elämässä"
Filosofiaa
26.06.2019 |
Tällaisia "viisauksia" viljelevät usein mielellään ne ihmiset, jotka ovat päässeet elämässä melko helpolla. Helppo tapa kuitata noin isotkin yhteiskunnalliset ongelmat, syrjintä ja huono-osaisuuden kerääntyminen. Ei, kaikki ihmiset eivät todellakaan ole tässä elämässä samalla viivalla lähtökohtiensa tai mahdollisuuksiensa puolesta. Elämässä onni näyttelee isoa osaa siinä miten elämä menee.
Kommentit (502)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On totta, että elämässä on mukana aina sattuma ja toisilla käy parempi tuuri kuin toisilla. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikki, niin hyvä kuin pahakin ihmisen elämässä olisi ikään kuin ylhäältä annettua ilman, että ihminen itse pystyisi myötävaikuttamaan asioihin.
Kuka on tässä ketjussa väittänyt niin?
Suurin osa niistä joilla menee huonosti pistävät syyn jonkun muun piikkiin. ”Olen köyhä koska äiti oli alkoholisti. Olen lihava koska äitikin oli. En saa parisuhdetta koska kaikki muut kohtelevat minua huonosti. En saa hyvää työpaikkaa koska ei vaan ole päätä lukea.”
Ei tuossa ole mitään kummallista. Ihan tunnettu ilmiö psykologiassa. Jopa varsin yleinen psyyken puolustusmekanismi. Ongelma on, että ihminen ei joko ymmärrä, osaa tai halua hakea apua tai apua ei ole saatavilla. Toistan nyt samaa kuin aiemminkin, että mieli on siitä kummallinen, ettei sitä pysty järjellä pakottamaan. Jos pystyisi, suurin osa ongelmista poistuisi ihan vain järkeilemällä. Psyykellä on kuitenkin niin suuri vaikutus - hyvin usein paljon suurempi kuin järjellä - ihmisen toiminnassa, ettei mikään "ryhdistätytyminen" tai "itseään niskastaan kiinni ottaminen" oikeasti auta. Vertauskuvallisesti voisi sanoa, että tiedät kyllä, miten sipuli kuoritaan, mutta kun sun kätesi on sahattu irti etkä verisillä tyngilläsi pysty sitä tekemään.
Miten sitten selität sen että toiset ottavat itseään niskasta kiinni ja tekevät elämälleen jotain? He ovat psyykkisesti epänormaaleja?
Eivät tietenkään ole psyykkisesti epänormaaleja. Päinvastoin. Heiltä vaan puuttuu mielestään tietty puolustusmekanismi. Jatkan vertauskuvaa: heidän käsiään ei ole sahattu irti, joten he ottavat sipulin ja kuorivat sen.
Minä olen erimieltä. Minusta ihminen voi itse päättää että alkaa tietoisesti muuttamaan ja parantamaan elämäänsä. Ei ole mitään ylhäältä annettua määräystä että elämän on mentävä kaikilta osin niinkuin sen on mentävä, eikä mihinkään voi itse vaikuttaa.
Milipiteet ovat mielipiteitä, ei tutkittua tietoa. Voit hyvin olla tuota mieltä. Psyyken puolustusmekanismit ovat kuitenkin tutkittua tietoa.
Olen opiskellut psykologiaa yliopistossa, tiedän kyllä nuo mekanismit. Sinä et nyt ymmärrä mitä minä yritän sanoa. Lue hitaasti: ihminen voi itse muuttaa elämäänsä ja suhtautumistaan asioihin. Sinä olet sitä mieltä ettei voi, mutta sinä olet väärässä. Se että äitisi oli alkoholisti ei tarkoita että sinusta on PAKKO tulla alkoholisti ja mikään muu nyt vaan ei ole mahdollista. Se on ihmisen oma päätös tarttua siihen pulloon.
Näin juuri. Lisäksi monella toipumisen esteenä on halu. Moni rakentaa kokonaisia uhri-identiteettejä, joista ei haluta päästää irti edes paremman voinnin toivossa. Esim. lapsen menettäneelle se trauma ja suru voi muodostua ainoaksi asiaksi mitä lapsesta jäi, joten siitä ei pysty päästää irti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On totta, että elämässä on mukana aina sattuma ja toisilla käy parempi tuuri kuin toisilla. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikki, niin hyvä kuin pahakin ihmisen elämässä olisi ikään kuin ylhäältä annettua ilman, että ihminen itse pystyisi myötävaikuttamaan asioihin.
Kuka on tässä ketjussa väittänyt niin?
Suurin osa niistä joilla menee huonosti pistävät syyn jonkun muun piikkiin. ”Olen köyhä koska äiti oli alkoholisti. Olen lihava koska äitikin oli. En saa parisuhdetta koska kaikki muut kohtelevat minua huonosti. En saa hyvää työpaikkaa koska ei vaan ole päätä lukea.”
Ei tuossa ole mitään kummallista. Ihan tunnettu ilmiö psykologiassa. Jopa varsin yleinen psyyken puolustusmekanismi. Ongelma on, että ihminen ei joko ymmärrä, osaa tai halua hakea apua tai apua ei ole saatavilla. Toistan nyt samaa kuin aiemminkin, että mieli on siitä kummallinen, ettei sitä pysty järjellä pakottamaan. Jos pystyisi, suurin osa ongelmista poistuisi ihan vain järkeilemällä. Psyykellä on kuitenkin niin suuri vaikutus - hyvin usein paljon suurempi kuin järjellä - ihmisen toiminnassa, ettei mikään "ryhdistätytyminen" tai "itseään niskastaan kiinni ottaminen" oikeasti auta. Vertauskuvallisesti voisi sanoa, että tiedät kyllä, miten sipuli kuoritaan, mutta kun sun kätesi on sahattu irti etkä verisillä tyngilläsi pysty sitä tekemään.
Miten sitten selität sen että toiset ottavat itseään niskasta kiinni ja tekevät elämälleen jotain? He ovat psyykkisesti epänormaaleja?
Eivät tietenkään ole psyykkisesti epänormaaleja. Päinvastoin. Heiltä vaan puuttuu mielestään tietty puolustusmekanismi. Jatkan vertauskuvaa: heidän käsiään ei ole sahattu irti, joten he ottavat sipulin ja kuorivat sen.
Minä olen erimieltä. Minusta ihminen voi itse päättää että alkaa tietoisesti muuttamaan ja parantamaan elämäänsä. Ei ole mitään ylhäältä annettua määräystä että elämän on mentävä kaikilta osin niinkuin sen on mentävä, eikä mihinkään voi itse vaikuttaa.
Et ole tainnut koskaan kärsiä masennuksesta? Sen läpikäyminen muuttaa näkökulmia maailmaan.
Minulla on masennus-dg ja monen monta muutakin f-diagnoosia listalla, mutta olen edellisen kirjoittajan kanssa samaa mieltä. Mielellä on valtaisa voima niin hyvässä kuin pahassa. Tuo irti sahatut raajat-metafora antaa aivan liian lopullisen ja tuhoontuomitun kuvan, ikään kuin ei enää koskaan voisi elämässä tehdä mitään, jos on mt-ongelmia. Masentuneellekin voi koittaa ja varmaan jossain kohtaa koittaakin parempia aikoja ja enemmän voimavaroja. Hetikö heitetään hanskat tiskiin koko loppuelämän osalta? En ajattele niin.
Tämä. Ja kun ihminen ymmärtää että hän voi itse vaikuttaa asioihin, alkaa paraneminen tai ainakin pyrkimys siihen. Jos ajattelee ettei millekkään voi mitään, ei millekkään voi mitään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On totta, että elämässä on mukana aina sattuma ja toisilla käy parempi tuuri kuin toisilla. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikki, niin hyvä kuin pahakin ihmisen elämässä olisi ikään kuin ylhäältä annettua ilman, että ihminen itse pystyisi myötävaikuttamaan asioihin.
Kuka on tässä ketjussa väittänyt niin?
Suurin osa niistä joilla menee huonosti pistävät syyn jonkun muun piikkiin. ”Olen köyhä koska äiti oli alkoholisti. Olen lihava koska äitikin oli. En saa parisuhdetta koska kaikki muut kohtelevat minua huonosti. En saa hyvää työpaikkaa koska ei vaan ole päätä lukea.”
Ei tuossa ole mitään kummallista. Ihan tunnettu ilmiö psykologiassa. Jopa varsin yleinen psyyken puolustusmekanismi. Ongelma on, että ihminen ei joko ymmärrä, osaa tai halua hakea apua tai apua ei ole saatavilla. Toistan nyt samaa kuin aiemminkin, että mieli on siitä kummallinen, ettei sitä pysty järjellä pakottamaan. Jos pystyisi, suurin osa ongelmista poistuisi ihan vain järkeilemällä. Psyykellä on kuitenkin niin suuri vaikutus - hyvin usein paljon suurempi kuin järjellä - ihmisen toiminnassa, ettei mikään "ryhdistätytyminen" tai "itseään niskastaan kiinni ottaminen" oikeasti auta. Vertauskuvallisesti voisi sanoa, että tiedät kyllä, miten sipuli kuoritaan, mutta kun sun kätesi on sahattu irti etkä verisillä tyngilläsi pysty sitä tekemään.
Miten sitten selität sen että toiset ottavat itseään niskasta kiinni ja tekevät elämälleen jotain? He ovat psyykkisesti epänormaaleja?
Eivät tietenkään ole psyykkisesti epänormaaleja. Päinvastoin. Heiltä vaan puuttuu mielestään tietty puolustusmekanismi. Jatkan vertauskuvaa: heidän käsiään ei ole sahattu irti, joten he ottavat sipulin ja kuorivat sen.
Minä olen erimieltä. Minusta ihminen voi itse päättää että alkaa tietoisesti muuttamaan ja parantamaan elämäänsä. Ei ole mitään ylhäältä annettua määräystä että elämän on mentävä kaikilta osin niinkuin sen on mentävä, eikä mihinkään voi itse vaikuttaa.
Et ole tainnut koskaan kärsiä masennuksesta? Sen läpikäyminen muuttaa näkökulmia maailmaan.
En ole, mutta tunnen ihmisiä jotka ovat parantuneet siitä. Se toki vaati sen että alkoi itse tehdä töitä parantumisensa eteen, ei sitä kukaan ilmaiseksi antanut.
Huomaa, ettet henkilökohtaisesti ole käynyt prosessia läpi etkä siis tiedä mitä se tarkalleen ottaen vaatii ja kuinka se vie myös aikaa. Sivusta on helppo huudella.
Kirjoitinko jossain että se on helppoa?? En, kirjoitin että se on mahdollista. Sinä jankkaat ettei se ole, mutta kyllä se on.
En ole sanonut, että olisi mahdotonta. Helposti näyttää huutelu sinulta onnistuvan, vaikka et aiheesta omakohtaista kokemusta omaakaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On totta, että elämässä on mukana aina sattuma ja toisilla käy parempi tuuri kuin toisilla. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikki, niin hyvä kuin pahakin ihmisen elämässä olisi ikään kuin ylhäältä annettua ilman, että ihminen itse pystyisi myötävaikuttamaan asioihin.
Kuka on tässä ketjussa väittänyt niin?
Suurin osa niistä joilla menee huonosti pistävät syyn jonkun muun piikkiin. ”Olen köyhä koska äiti oli alkoholisti. Olen lihava koska äitikin oli. En saa parisuhdetta koska kaikki muut kohtelevat minua huonosti. En saa hyvää työpaikkaa koska ei vaan ole päätä lukea.”
Ei tuossa ole mitään kummallista. Ihan tunnettu ilmiö psykologiassa. Jopa varsin yleinen psyyken puolustusmekanismi. Ongelma on, että ihminen ei joko ymmärrä, osaa tai halua hakea apua tai apua ei ole saatavilla. Toistan nyt samaa kuin aiemminkin, että mieli on siitä kummallinen, ettei sitä pysty järjellä pakottamaan. Jos pystyisi, suurin osa ongelmista poistuisi ihan vain järkeilemällä. Psyykellä on kuitenkin niin suuri vaikutus - hyvin usein paljon suurempi kuin järjellä - ihmisen toiminnassa, ettei mikään "ryhdistätytyminen" tai "itseään niskastaan kiinni ottaminen" oikeasti auta. Vertauskuvallisesti voisi sanoa, että tiedät kyllä, miten sipuli kuoritaan, mutta kun sun kätesi on sahattu irti etkä verisillä tyngilläsi pysty sitä tekemään.
Miten sitten selität sen että toiset ottavat itseään niskasta kiinni ja tekevät elämälleen jotain? He ovat psyykkisesti epänormaaleja?
Eivät tietenkään ole psyykkisesti epänormaaleja. Päinvastoin. Heiltä vaan puuttuu mielestään tietty puolustusmekanismi. Jatkan vertauskuvaa: heidän käsiään ei ole sahattu irti, joten he ottavat sipulin ja kuorivat sen.
Minä olen erimieltä. Minusta ihminen voi itse päättää että alkaa tietoisesti muuttamaan ja parantamaan elämäänsä. Ei ole mitään ylhäältä annettua määräystä että elämän on mentävä kaikilta osin niinkuin sen on mentävä, eikä mihinkään voi itse vaikuttaa.
Milipiteet ovat mielipiteitä, ei tutkittua tietoa. Voit hyvin olla tuota mieltä. Psyyken puolustusmekanismit ovat kuitenkin tutkittua tietoa.
Olen opiskellut psykologiaa yliopistossa, tiedän kyllä nuo mekanismit. Sinä et nyt ymmärrä mitä minä yritän sanoa. Lue hitaasti: ihminen voi itse muuttaa elämäänsä ja suhtautumistaan asioihin. Sinä olet sitä mieltä ettei voi, mutta sinä olet väärässä. Se että äitisi oli alkoholisti ei tarkoita että sinusta on PAKKO tulla alkoholisti ja mikään muu nyt vaan ei ole mahdollista. Se on ihmisen oma päätös tarttua siihen pulloon.
Niin, mutta monella on elämässä sitten kaikenlaista muuta harmia vaikeasta lapsuudesta johtuen, vaikkei pulloon koskaan tarttuisikaan. Usko nyt, pari kurssia psykologiaa kesäyliopistossa ei tee sinusta tämän aihepiirin erikoisasiantuntijaa.
:,D nutta sinusta tekee se että olet masentunut ja mielipiteesi on ainut oikea? Seeeelvä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On totta, että elämässä on mukana aina sattuma ja toisilla käy parempi tuuri kuin toisilla. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikki, niin hyvä kuin pahakin ihmisen elämässä olisi ikään kuin ylhäältä annettua ilman, että ihminen itse pystyisi myötävaikuttamaan asioihin.
Kuka on tässä ketjussa väittänyt niin?
Suurin osa niistä joilla menee huonosti pistävät syyn jonkun muun piikkiin. ”Olen köyhä koska äiti oli alkoholisti. Olen lihava koska äitikin oli. En saa parisuhdetta koska kaikki muut kohtelevat minua huonosti. En saa hyvää työpaikkaa koska ei vaan ole päätä lukea.”
Ei tuossa ole mitään kummallista. Ihan tunnettu ilmiö psykologiassa. Jopa varsin yleinen psyyken puolustusmekanismi. Ongelma on, että ihminen ei joko ymmärrä, osaa tai halua hakea apua tai apua ei ole saatavilla. Toistan nyt samaa kuin aiemminkin, että mieli on siitä kummallinen, ettei sitä pysty järjellä pakottamaan. Jos pystyisi, suurin osa ongelmista poistuisi ihan vain järkeilemällä. Psyykellä on kuitenkin niin suuri vaikutus - hyvin usein paljon suurempi kuin järjellä - ihmisen toiminnassa, ettei mikään "ryhdistätytyminen" tai "itseään niskastaan kiinni ottaminen" oikeasti auta. Vertauskuvallisesti voisi sanoa, että tiedät kyllä, miten sipuli kuoritaan, mutta kun sun kätesi on sahattu irti etkä verisillä tyngilläsi pysty sitä tekemään.
Miten sitten selität sen että toiset ottavat itseään niskasta kiinni ja tekevät elämälleen jotain? He ovat psyykkisesti epänormaaleja?
Eivät tietenkään ole psyykkisesti epänormaaleja. Päinvastoin. Heiltä vaan puuttuu mielestään tietty puolustusmekanismi. Jatkan vertauskuvaa: heidän käsiään ei ole sahattu irti, joten he ottavat sipulin ja kuorivat sen.
Minä olen erimieltä. Minusta ihminen voi itse päättää että alkaa tietoisesti muuttamaan ja parantamaan elämäänsä. Ei ole mitään ylhäältä annettua määräystä että elämän on mentävä kaikilta osin niinkuin sen on mentävä, eikä mihinkään voi itse vaikuttaa.
Milipiteet ovat mielipiteitä, ei tutkittua tietoa. Voit hyvin olla tuota mieltä. Psyyken puolustusmekanismit ovat kuitenkin tutkittua tietoa.
Olen opiskellut psykologiaa yliopistossa, tiedän kyllä nuo mekanismit. Sinä et nyt ymmärrä mitä minä yritän sanoa. Lue hitaasti: ihminen voi itse muuttaa elämäänsä ja suhtautumistaan asioihin. Sinä olet sitä mieltä ettei voi, mutta sinä olet väärässä. Se että äitisi oli alkoholisti ei tarkoita että sinusta on PAKKO tulla alkoholisti ja mikään muu nyt vaan ei ole mahdollista. Se on ihmisen oma päätös tarttua siihen pulloon.
Ei kai se nyt ihan noin yksioikoista ole, että "on ihmisen oma päätös tarttua pulloon". Toki niinkin, mutta riippuu kai vähän, miten muuten elämä on mennyt ja miten on tullut kohdelluksi muidenkin taholta.
Toivoisin, että edes alan ihmisillä olisi hieman pehmeämpi suhtautumistapa asioihin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On totta, että elämässä on mukana aina sattuma ja toisilla käy parempi tuuri kuin toisilla. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikki, niin hyvä kuin pahakin ihmisen elämässä olisi ikään kuin ylhäältä annettua ilman, että ihminen itse pystyisi myötävaikuttamaan asioihin.
Kuka on tässä ketjussa väittänyt niin?
Suurin osa niistä joilla menee huonosti pistävät syyn jonkun muun piikkiin. ”Olen köyhä koska äiti oli alkoholisti. Olen lihava koska äitikin oli. En saa parisuhdetta koska kaikki muut kohtelevat minua huonosti. En saa hyvää työpaikkaa koska ei vaan ole päätä lukea.”
Ei tuossa ole mitään kummallista. Ihan tunnettu ilmiö psykologiassa. Jopa varsin yleinen psyyken puolustusmekanismi. Ongelma on, että ihminen ei joko ymmärrä, osaa tai halua hakea apua tai apua ei ole saatavilla. Toistan nyt samaa kuin aiemminkin, että mieli on siitä kummallinen, ettei sitä pysty järjellä pakottamaan. Jos pystyisi, suurin osa ongelmista poistuisi ihan vain järkeilemällä. Psyykellä on kuitenkin niin suuri vaikutus - hyvin usein paljon suurempi kuin järjellä - ihmisen toiminnassa, ettei mikään "ryhdistätytyminen" tai "itseään niskastaan kiinni ottaminen" oikeasti auta. Vertauskuvallisesti voisi sanoa, että tiedät kyllä, miten sipuli kuoritaan, mutta kun sun kätesi on sahattu irti etkä verisillä tyngilläsi pysty sitä tekemään.
Miten sitten selität sen että toiset ottavat itseään niskasta kiinni ja tekevät elämälleen jotain? He ovat psyykkisesti epänormaaleja?
Eivät tietenkään ole psyykkisesti epänormaaleja. Päinvastoin. Heiltä vaan puuttuu mielestään tietty puolustusmekanismi. Jatkan vertauskuvaa: heidän käsiään ei ole sahattu irti, joten he ottavat sipulin ja kuorivat sen.
Minä olen erimieltä. Minusta ihminen voi itse päättää että alkaa tietoisesti muuttamaan ja parantamaan elämäänsä. Ei ole mitään ylhäältä annettua määräystä että elämän on mentävä kaikilta osin niinkuin sen on mentävä, eikä mihinkään voi itse vaikuttaa.
Et ole tainnut koskaan kärsiä masennuksesta? Sen läpikäyminen muuttaa näkökulmia maailmaan.
En ole, mutta tunnen ihmisiä jotka ovat parantuneet siitä. Se toki vaati sen että alkoi itse tehdä töitä parantumisensa eteen, ei sitä kukaan ilmaiseksi antanut.
Huomaa, ettet henkilökohtaisesti ole käynyt prosessia läpi etkä siis tiedä mitä se tarkalleen ottaen vaatii ja kuinka se vie myös aikaa. Sivusta on helppo huudella.
Kirjoitinko jossain että se on helppoa?? En, kirjoitin että se on mahdollista. Sinä jankkaat ettei se ole, mutta kyllä se on.
En ole sanonut, että olisi mahdotonta. Helposti näyttää huutelu sinulta onnistuvan, vaikka et aiheesta omakohtaista kokemusta omaakaan.
Juurihan kirjoitit: kädet on leikattu pois, ei voi enää ikinä kuoria sipulia. Mahdotonta siis.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On totta, että elämässä on mukana aina sattuma ja toisilla käy parempi tuuri kuin toisilla. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikki, niin hyvä kuin pahakin ihmisen elämässä olisi ikään kuin ylhäältä annettua ilman, että ihminen itse pystyisi myötävaikuttamaan asioihin.
Kuka on tässä ketjussa väittänyt niin?
Suurin osa niistä joilla menee huonosti pistävät syyn jonkun muun piikkiin. ”Olen köyhä koska äiti oli alkoholisti. Olen lihava koska äitikin oli. En saa parisuhdetta koska kaikki muut kohtelevat minua huonosti. En saa hyvää työpaikkaa koska ei vaan ole päätä lukea.”
Ei tuossa ole mitään kummallista. Ihan tunnettu ilmiö psykologiassa. Jopa varsin yleinen psyyken puolustusmekanismi. Ongelma on, että ihminen ei joko ymmärrä, osaa tai halua hakea apua tai apua ei ole saatavilla. Toistan nyt samaa kuin aiemminkin, että mieli on siitä kummallinen, ettei sitä pysty järjellä pakottamaan. Jos pystyisi, suurin osa ongelmista poistuisi ihan vain järkeilemällä. Psyykellä on kuitenkin niin suuri vaikutus - hyvin usein paljon suurempi kuin järjellä - ihmisen toiminnassa, ettei mikään "ryhdistätytyminen" tai "itseään niskastaan kiinni ottaminen" oikeasti auta. Vertauskuvallisesti voisi sanoa, että tiedät kyllä, miten sipuli kuoritaan, mutta kun sun kätesi on sahattu irti etkä verisillä tyngilläsi pysty sitä tekemään.
Miten sitten selität sen että toiset ottavat itseään niskasta kiinni ja tekevät elämälleen jotain? He ovat psyykkisesti epänormaaleja?
Eivät tietenkään ole psyykkisesti epänormaaleja. Päinvastoin. Heiltä vaan puuttuu mielestään tietty puolustusmekanismi. Jatkan vertauskuvaa: heidän käsiään ei ole sahattu irti, joten he ottavat sipulin ja kuorivat sen.
Minä olen erimieltä. Minusta ihminen voi itse päättää että alkaa tietoisesti muuttamaan ja parantamaan elämäänsä. Ei ole mitään ylhäältä annettua määräystä että elämän on mentävä kaikilta osin niinkuin sen on mentävä, eikä mihinkään voi itse vaikuttaa.
Milipiteet ovat mielipiteitä, ei tutkittua tietoa. Voit hyvin olla tuota mieltä. Psyyken puolustusmekanismit ovat kuitenkin tutkittua tietoa.
Olen opiskellut psykologiaa yliopistossa, tiedän kyllä nuo mekanismit. Sinä et nyt ymmärrä mitä minä yritän sanoa. Lue hitaasti: ihminen voi itse muuttaa elämäänsä ja suhtautumistaan asioihin. Sinä olet sitä mieltä ettei voi, mutta sinä olet väärässä. Se että äitisi oli alkoholisti ei tarkoita että sinusta on PAKKO tulla alkoholisti ja mikään muu nyt vaan ei ole mahdollista. Se on ihmisen oma päätös tarttua siihen pulloon.
Ei kai se nyt ihan noin yksioikoista ole, että "on ihmisen oma päätös tarttua pulloon". Toki niinkin, mutta riippuu kai vähän, miten muuten elämä on mennyt ja miten on tullut kohdelluksi muidenkin taholta.
Toivoisin, että edes alan ihmisillä olisi hieman pehmeämpi suhtautumistapa asioihin.
Toki. Joillekin kynnys tarttua on paljon pienempi. Mutta silti, se ei ole mikään asia joka vain tapahtuu ja sille ei voi itse mitään, koska suvussa on alkoholismia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikuttaa siltä, että koko tämän ketjun tarkoituksena on vakuuttaa, että jotkut omaavat valtuudet päättää, että heidän vaikeutensa ja haasteensa on kaikkia muita pahempia, ja joillain ihme kriteereillä muiden kokemat vaikeudet taas vähäisempiä. Sitten monta sivua itsesäälistä vinkumista ja todistelua, että minunpa vaikeudet ovat pahempia kuin sinun. Mitä helvettiä nyt.
Miksi luet ketjua, jos se ottaa päähän? Kunhan ihmettelen.
Koska vaikeudet ja haasteet-aihe kiinnosti minua? Huomatakseni vain toistuvasti, ettei minulla ole niitä näköjään koskaan ollutkaan, koska olen työelämässä ja opiskellut yms. :) Kai ajattelin, että aiheesta puhuttaisiin laajemminkin kaikkia koskevasti, kuin vain yhden näkökulman paasauksena.
Niin, kaikilla on haasteita ja vaikeuksia. Mutta vaikeuksien kestoillakin on eronsa ja jättääkö ne minkälaisia, mahdollisesti pysyviä jälkiä joko psyykkeeseen tai fysiikkaan. Onhan se nyt huomattavasti vaikeampaa ponnistaa huonoista lähtökohdista kohti parempaa tulevaisuutta, varsinkaan jos sitä tukea ja apua ole koskaan mistään saanut. Toiset toki pärjäävät, mutta minkälaisia vaikutuksia se tuen puute on jättänyt heidän henkiseen puoleen?
Ja taas tämä asenne. Et tiedä elämästäni mitään, et tiedä mistä lähtökohdista olen ponnistellut päästäkseni tähän ja miten paljon olen siitä kärsinyt, miten olematonta tukea olen saanut. Et voi vetää mitään johtopäätöksiä menneisyyteni ja nykyisyyteni välillä. Voin kertoa sen verran, että lapsuuteni oli väkivaltainen ja alkoholinhuuruinen, ja sen jälkiä korjaan mielessäni edelleen terapian avulla, mutta olen siitä huolimatta pyrkinyt pääsemään elämässäni eteenpäin. Kyllä alkaa todella ottaa aivoon, jos joku tulee kaikkitietävänä sanomaan, miten vaikeaa elämäni on tai ei ole ollut. Ja tämä koskee varmasti kaikkia ihmisiä, myös niitä kadehtimianne hyväosaisia. Sitä tässä keskustelussa on monta kertaa yritetty sanoa, ettette todellakaan voi tietää, mitä kaikkea muut ovat kokeneet. Se on teidän mielikuvaa kaikki.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikuttaa siltä, että koko tämän ketjun tarkoituksena on vakuuttaa, että jotkut omaavat valtuudet päättää, että heidän vaikeutensa ja haasteensa on kaikkia muita pahempia, ja joillain ihme kriteereillä muiden kokemat vaikeudet taas vähäisempiä. Sitten monta sivua itsesäälistä vinkumista ja todistelua, että minunpa vaikeudet ovat pahempia kuin sinun. Mitä helvettiä nyt.
Miksi luet ketjua, jos se ottaa päähän? Kunhan ihmettelen.
Koska vaikeudet ja haasteet-aihe kiinnosti minua? Huomatakseni vain toistuvasti, ettei minulla ole niitä näköjään koskaan ollutkaan, koska olen työelämässä ja opiskellut yms. :) Kai ajattelin, että aiheesta puhuttaisiin laajemminkin kaikkia koskevasti, kuin vain yhden näkökulman paasauksena.
Niin, kaikilla on haasteita ja vaikeuksia. Mutta vaikeuksien kestoillakin on eronsa ja jättääkö ne minkälaisia, mahdollisesti pysyviä jälkiä joko psyykkeeseen tai fysiikkaan. Onhan se nyt huomattavasti vaikeampaa ponnistaa huonoista lähtökohdista kohti parempaa tulevaisuutta, varsinkaan jos sitä tukea ja apua ole koskaan mistään saanut. Toiset toki pärjäävät, mutta minkälaisia vaikutuksia se tuen puute on jättänyt heidän henkiseen puoleen?
Ja taas tämä asenne. Et tiedä elämästäni mitään, et tiedä mistä lähtökohdista olen ponnistellut päästäkseni tähän ja miten paljon olen siitä kärsinyt, miten olematonta tukea olen saanut. Et voi vetää mitään johtopäätöksiä menneisyyteni ja nykyisyyteni välillä. Voin kertoa sen verran, että lapsuuteni oli väkivaltainen ja alkoholinhuuruinen, ja sen jälkiä korjaan mielessäni edelleen terapian avulla, mutta olen siitä huolimatta pyrkinyt pääsemään elämässäni eteenpäin. Kyllä alkaa todella ottaa aivoon, jos joku tulee kaikkitietävänä sanomaan, miten vaikeaa elämäni on tai ei ole ollut. Ja tämä koskee varmasti kaikkia ihmisiä, myös niitä kadehtimianne hyväosaisia. Sitä tässä keskustelussa on monta kertaa yritetty sanoa, ettette todellakaan voi tietää, mitä kaikkea muut ovat kokeneet. Se on teidän mielikuvaa kaikki.
Mutta näiden ihmisten mielestä, koska sinä olet päässyt elämässä eteenpäin ei sinulla OLE VOINUT OLLA YHTÄ VAIKEAA KUIN HEILLÄ. He ovat uhreja nyt ja aina.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On totta, että elämässä on mukana aina sattuma ja toisilla käy parempi tuuri kuin toisilla. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikki, niin hyvä kuin pahakin ihmisen elämässä olisi ikään kuin ylhäältä annettua ilman, että ihminen itse pystyisi myötävaikuttamaan asioihin.
Kuka on tässä ketjussa väittänyt niin?
Suurin osa niistä joilla menee huonosti pistävät syyn jonkun muun piikkiin. ”Olen köyhä koska äiti oli alkoholisti. Olen lihava koska äitikin oli. En saa parisuhdetta koska kaikki muut kohtelevat minua huonosti. En saa hyvää työpaikkaa koska ei vaan ole päätä lukea.”
Ei tuossa ole mitään kummallista. Ihan tunnettu ilmiö psykologiassa. Jopa varsin yleinen psyyken puolustusmekanismi. Ongelma on, että ihminen ei joko ymmärrä, osaa tai halua hakea apua tai apua ei ole saatavilla. Toistan nyt samaa kuin aiemminkin, että mieli on siitä kummallinen, ettei sitä pysty järjellä pakottamaan. Jos pystyisi, suurin osa ongelmista poistuisi ihan vain järkeilemällä. Psyykellä on kuitenkin niin suuri vaikutus - hyvin usein paljon suurempi kuin järjellä - ihmisen toiminnassa, ettei mikään "ryhdistätytyminen" tai "itseään niskastaan kiinni ottaminen" oikeasti auta. Vertauskuvallisesti voisi sanoa, että tiedät kyllä, miten sipuli kuoritaan, mutta kun sun kätesi on sahattu irti etkä verisillä tyngilläsi pysty sitä tekemään.
Miten sitten selität sen että toiset ottavat itseään niskasta kiinni ja tekevät elämälleen jotain? He ovat psyykkisesti epänormaaleja?
Eivät tietenkään ole psyykkisesti epänormaaleja. Päinvastoin. Heiltä vaan puuttuu mielestään tietty puolustusmekanismi. Jatkan vertauskuvaa: heidän käsiään ei ole sahattu irti, joten he ottavat sipulin ja kuorivat sen.
Minä olen erimieltä. Minusta ihminen voi itse päättää että alkaa tietoisesti muuttamaan ja parantamaan elämäänsä. Ei ole mitään ylhäältä annettua määräystä että elämän on mentävä kaikilta osin niinkuin sen on mentävä, eikä mihinkään voi itse vaikuttaa.
Et ole tainnut koskaan kärsiä masennuksesta? Sen läpikäyminen muuttaa näkökulmia maailmaan.
En ole, mutta tunnen ihmisiä jotka ovat parantuneet siitä. Se toki vaati sen että alkoi itse tehdä töitä parantumisensa eteen, ei sitä kukaan ilmaiseksi antanut.
Huomaa, ettet henkilökohtaisesti ole käynyt prosessia läpi etkä siis tiedä mitä se tarkalleen ottaen vaatii ja kuinka se vie myös aikaa. Sivusta on helppo huudella.
Kirjoitinko jossain että se on helppoa?? En, kirjoitin että se on mahdollista. Sinä jankkaat ettei se ole, mutta kyllä se on.
En ole sanonut, että olisi mahdotonta. Helposti näyttää huutelu sinulta onnistuvan, vaikka et aiheesta omakohtaista kokemusta omaakaan.
Juurihan kirjoitit: kädet on leikattu pois, ei voi enää ikinä kuoria sipulia. Mahdotonta siis.
En tiedä kuka noin on kirjoittanut. Traumataustalla tiedän kuitenkin sen, että liian helposti ihmiset ajattelevat, että heidän olisi elettävä kuin aiemmat kipeät kokemukset eivät saisi näkyä yhtään missään. Muistojen torjuminen väkisin sitten väistämättä johtaa usein takapakkeihin ja traumat ottavat taas vallan. Haaste on nimenomaan siinä, että ihmisen pitäisi opetella elämään elämäänsä niiden omien vaikeiden kokemustensa kanssa ja olla itselleen armollinen. Se on ihan ok, jos ei aina jaksa kaikkea, varsinkin jos elämä on jo aiemmin ollut hyvin raskasta ja kuluttavaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On totta, että elämässä on mukana aina sattuma ja toisilla käy parempi tuuri kuin toisilla. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikki, niin hyvä kuin pahakin ihmisen elämässä olisi ikään kuin ylhäältä annettua ilman, että ihminen itse pystyisi myötävaikuttamaan asioihin.
Kuka on tässä ketjussa väittänyt niin?
Suurin osa niistä joilla menee huonosti pistävät syyn jonkun muun piikkiin. ”Olen köyhä koska äiti oli alkoholisti. Olen lihava koska äitikin oli. En saa parisuhdetta koska kaikki muut kohtelevat minua huonosti. En saa hyvää työpaikkaa koska ei vaan ole päätä lukea.”
Onko loputon itsensä syyllistäminen vaikeuksista sinusta sitten se oikea tie? Kaikkea ei aina voi korjata hyväksi. Monesti pelkästään itsestään syyn kaikkeen löytävät ihmiset lopulta ottavat itseltään hengen tavalla tai toisella, esimerkiksi juomalla hullun lailla vuosikymmeniä.[/yyl
Tai sitten he ymmärtävät että avaimet heidän omaan elämäänsä löytyvät sieltä omasta taskusta, ei äidin eikä kenenkään muunkaan. Et voi muuttaa sitä mitä et tunnusta.Tunnustatko sinä sen tosiasian, että elämä voi joillain ihmisillä olla suhteessa omiin voimavaroihin liian raskasta ja siksi he tarvitsisivat ulkopuolista apua? Aina kaikki ei ole pelkästään itsestä kiinni.
Sitten pitää hakea sitä apua. Ei kuormittaa ja syyllistää läheisiä.
Psykologit korostavat toistuvasti sitä miten ammattiavun lisäksi myös läheisillä on tärkeä osansa ihmisten kannattelussa läpi elämän kriisien.
Psykologit eivät tuolla tarkoita, että läheisten pitäisi toimia kuunteliijoina ja terapeutteina. He tarkoittavat, että läheisten tulee toimia läheisinä aivan samalla tavalla kuin henkilön ollessa tervekin. Kysellä kuulumisia, pyytää kahville, kutsua juhliin mukaan, käydä lenkillä tai yhdessä shoppailemassa tai mitä ikinä nyt kenelläkin on tapana läheistensä kanssa tehdä. Ammattilaiset kannattelevat kuuntelemalla ja terapioimalla, läheiset elämällä normaalia arkea sairastuneen kanssa.
Monesti ihmiset vain hylkäävät sen läheisen, jolla on vaikeuksia elämässään.
Näin voi käydä, jos se läheinen jää loputtomiin vellomaan ja vaatimaa yksipuoleisesti tukea tukematta vastaavasti muita. On eri asia onko vaikka leski ollut leskenä puoli vuotta vai kymmenen vuotta ja mikäli edelleenkään ei pääse eteenpäin.
Moni hylätään samantien heti vastoinkäymisten tullen. Lapsensa menettänyttä tai syöpään sairastunutta aletaan heti katella, jottei vain jouduttaisi vaikealta tuntuviin tilanteisiin. Onko siinä tapauksessa ihme, jos vielä kymmenen vuoden päästäkin ilman tukea jääneestä tuntuu pahalta?
Tähänkin on syynsä ja jälleen kerran se löytyy psyyken puolelta. Suurimmalla osalla ihmisistä ei ole mitään tietoa eikä kokemustakaan, miten lapsensa menettänyt tai syöpään sairastunut ihminen pitäisi kohdata. Mitä tällaiselle ihmiselle pitäisi sanoa ja mitä ei missään tapauksessa pidä sanoa. "otan osaa", "voimia", "pikaista paranemista" jne on niitä latteuksia, jotka ehkä sanotaan, mutta siihen se jää. Monilla ihmisillä on pelko, että he sanovatkin jotain väärin, tai etteivät he osaa tehdä sitä, mitä lapsensa menettänyt tai syöpään sairastunut heiltä odottaa. Heitä saattaa myös ahdistaa ajatus, että sama voi tapahtua itsellekin.
Empatian ja sympatian välinen ero on häilyvä. Empaattinen ihminen kykenee asettumaan toisen asemaan, mutta pitämään itsensä selkeästi erillään tapahtuneesta. Hänen oma elämänsä jatkuu toisen vastoinkäymisestä huolimatta ihan kuten ennenkin, iloineen ja suruineen. Toki vaikuttaa se, onko menehtynyt lapsi ollut myös hänelle läheinen tai kuinka läheinen syöpään sairastunut ihminen hänelle on. Ts millaisen kriisin tapahtunut aiheuttaa hänelle itselleen. Empaattinen ihminen ei tunne syyllisyyttä siitä, että hänen elämässään on iloja, hän on raskaana vaikka toinen on juuri menettänyt lapsensa jne. Hän osaa iloita ihan kuten ennenkin.
Sympaattinen ihminen tavallaan kanssaelää toisen ihmisen surun. Hän kokee samaa tuskaa, ahdistusta, surua ja pelkoa siinä missä lapsensa menettänyt tai syöpään sairastunutkin. Hän tuntee syyllisyyttä, jos hänen elämässään asiat on hyvin ja hänen kykynsä tuntea iloa omaan elämäänsä liittyvistä asioista vähenee. Hän ei kykene näkemään, että kyse on tuon toisen ihmisen surusta ka elämästä eikä hänen omastaan. Tällainen tilanne on yleensä äärimmäisen ahdistava ja heijastuu usein myös sympatiaa tuntevan henkilön omaan lähipiiriin. Ei pystykään enää iloitsemaan omasta raskaudestaan, ei jaksa suunnitella lastenhuoneen sisustusta, ei hankkia vauvanvaunuja jne. Välttääkseen tilanteen eskaloitumisen tällaisen henkilön on helpointa ja joskus myös järkevintäkin paeta tilanteesta mahdollisimman nopeasti.
Tietenkin on myös ihmisiä, jotka eivät tunne sen paremmin empatiaa kuin sympatiaakaan. Tai oma elämäntilanne on sellainen, ettei yksinkertaisesti jaksa. On ehkä aiempaa kokemusta, miten läheinen pitää vain ilmaisena kuuntelijana ja terapeuttina eikä suostu hakemaan ammattiapua, vaikka miten ehdottaisi. Yksinkertaisesti on uupunut tukijan rooliin.
Menetyksen tai vastoinkäymisen kokenut ajattelee yleensä vain itseään. Mikä on ihan ymmärrettävääkin. Hänen pitäisi kuitenkin muistaa, että se toinenkin on vain ihminen. Ottaa yhteyttä ja sanoa, että nyt haluaisin jotain muuta, iloisempaa ajateltavaa, lähtisitkö kanssani tekemään asiaa x. Lapsensa menettänyt voi soittaa ja kysyä toiselta, miten raskaus etenee, millaiset vaunut on hankittu jne. Osoittaa toiselle, että ymmärtää toisen elämän jatkuvan, vaikka oma elämä onkin hetkellisesti pysähtynyt.
Onko sinusta realistista olettaa isoja menetyksiä kärsineellä olevan tuollaiseen voimavaroja? Päivän saavutus voi silloin olla jo sängystä ylös pääsemisessä.
Surutyö jaetaan vaiheisiin eikä tietenkään ole realistista odottaa tuollaista vielä shokki- tai reaktiovaiheessa. Mutta surutyön käsittelyvaiheessa suurin osa kykenee jo tuntemaan välillä iloa itsekin. Jos shokki- tai reaktiovaihe tuntuu pitkittyvän, kannattaa hakea ammattiapua tai ainakin vertaistukea. Lääkäritkään eivät määrää loputtomiin sairaslomaa läheisensä menettäneelle, jos hän on työelämässä.
Syöpään sairastuneen kohdalla hoidot aloitetaan yleensä kahden viikon sisällä ja ne ovat usein rankkoja. Hän voi ottaa itse yhteyttä ystäviinsä ja muihin läheisiinsä, kun kokee taas jaksavansa nähdä tai jutella puhelimessa. Tai laittaa vaikka tekstarina väiaikatietoa, missä mennään.
Yksinkertaistettuna: en voi tietää, mitä sinä odotat minulta, jos et kerro, ja koska pelkään sanovani tai tekeväni jotain väärin, en uskalla sanoa tai tehdä mitään. Kuitenkin on muistettava, että oma suru on oma, ei sen toisen. Toisella on oma elämänsä eikä hänen elämänsä ole pysähtynyt, vaikka sinun elämäsi onkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikuttaa siltä, että koko tämän ketjun tarkoituksena on vakuuttaa, että jotkut omaavat valtuudet päättää, että heidän vaikeutensa ja haasteensa on kaikkia muita pahempia, ja joillain ihme kriteereillä muiden kokemat vaikeudet taas vähäisempiä. Sitten monta sivua itsesäälistä vinkumista ja todistelua, että minunpa vaikeudet ovat pahempia kuin sinun. Mitä helvettiä nyt.
Miksi luet ketjua, jos se ottaa päähän? Kunhan ihmettelen.
Koska vaikeudet ja haasteet-aihe kiinnosti minua? Huomatakseni vain toistuvasti, ettei minulla ole niitä näköjään koskaan ollutkaan, koska olen työelämässä ja opiskellut yms. :) Kai ajattelin, että aiheesta puhuttaisiin laajemminkin kaikkia koskevasti, kuin vain yhden näkökulman paasauksena.
Niin, kaikilla on haasteita ja vaikeuksia. Mutta vaikeuksien kestoillakin on eronsa ja jättääkö ne minkälaisia, mahdollisesti pysyviä jälkiä joko psyykkeeseen tai fysiikkaan. Onhan se nyt huomattavasti vaikeampaa ponnistaa huonoista lähtökohdista kohti parempaa tulevaisuutta, varsinkaan jos sitä tukea ja apua ole koskaan mistään saanut. Toiset toki pärjäävät, mutta minkälaisia vaikutuksia se tuen puute on jättänyt heidän henkiseen puoleen?
Ja taas tämä asenne. Et tiedä elämästäni mitään, et tiedä mistä lähtökohdista olen ponnistellut päästäkseni tähän ja miten paljon olen siitä kärsinyt, miten olematonta tukea olen saanut. Et voi vetää mitään johtopäätöksiä menneisyyteni ja nykyisyyteni välillä. Voin kertoa sen verran, että lapsuuteni oli väkivaltainen ja alkoholinhuuruinen, ja sen jälkiä korjaan mielessäni edelleen terapian avulla, mutta olen siitä huolimatta pyrkinyt pääsemään elämässäni eteenpäin. Kyllä alkaa todella ottaa aivoon, jos joku tulee kaikkitietävänä sanomaan, miten vaikeaa elämäni on tai ei ole ollut. Ja tämä koskee varmasti kaikkia ihmisiä, myös niitä kadehtimianne hyväosaisia. Sitä tässä keskustelussa on monta kertaa yritetty sanoa, ettette todellakaan voi tietää, mitä kaikkea muut ovat kokeneet. Se on teidän mielikuvaa kaikki.
Miksi ajattelet, ettei aivan jokaiselle ihmiselle olisi luonnollista toimintaa pyrkiä kaikin keinoin elämässä eteenpäin? Se ei vain kaikilta yhtä hyvin syystä tai toisesta onnistu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikuttaa siltä, että koko tämän ketjun tarkoituksena on vakuuttaa, että jotkut omaavat valtuudet päättää, että heidän vaikeutensa ja haasteensa on kaikkia muita pahempia, ja joillain ihme kriteereillä muiden kokemat vaikeudet taas vähäisempiä. Sitten monta sivua itsesäälistä vinkumista ja todistelua, että minunpa vaikeudet ovat pahempia kuin sinun. Mitä helvettiä nyt.
Miksi luet ketjua, jos se ottaa päähän? Kunhan ihmettelen.
Koska vaikeudet ja haasteet-aihe kiinnosti minua? Huomatakseni vain toistuvasti, ettei minulla ole niitä näköjään koskaan ollutkaan, koska olen työelämässä ja opiskellut yms. :) Kai ajattelin, että aiheesta puhuttaisiin laajemminkin kaikkia koskevasti, kuin vain yhden näkökulman paasauksena.
Niin, kaikilla on haasteita ja vaikeuksia. Mutta vaikeuksien kestoillakin on eronsa ja jättääkö ne minkälaisia, mahdollisesti pysyviä jälkiä joko psyykkeeseen tai fysiikkaan. Onhan se nyt huomattavasti vaikeampaa ponnistaa huonoista lähtökohdista kohti parempaa tulevaisuutta, varsinkaan jos sitä tukea ja apua ole koskaan mistään saanut. Toiset toki pärjäävät, mutta minkälaisia vaikutuksia se tuen puute on jättänyt heidän henkiseen puoleen?
Ja taas tämä asenne. Et tiedä elämästäni mitään, et tiedä mistä lähtökohdista olen ponnistellut päästäkseni tähän ja miten paljon olen siitä kärsinyt, miten olematonta tukea olen saanut. Et voi vetää mitään johtopäätöksiä menneisyyteni ja nykyisyyteni välillä. Voin kertoa sen verran, että lapsuuteni oli väkivaltainen ja alkoholinhuuruinen, ja sen jälkiä korjaan mielessäni edelleen terapian avulla, mutta olen siitä huolimatta pyrkinyt pääsemään elämässäni eteenpäin. Kyllä alkaa todella ottaa aivoon, jos joku tulee kaikkitietävänä sanomaan, miten vaikeaa elämäni on tai ei ole ollut. Ja tämä koskee varmasti kaikkia ihmisiä, myös niitä kadehtimianne hyväosaisia. Sitä tässä keskustelussa on monta kertaa yritetty sanoa, ettette todellakaan voi tietää, mitä kaikkea muut ovat kokeneet. Se on teidän mielikuvaa kaikki.
Viimeisessä lauseessa juurikin sanoin, että toiset toki pärjäävät kovistakin vaikeuksista huolimatta, mutta mitä se tekee heidän henkiselle puolelleen.
Olet myös onnekas, kun jatkuvat vaikeudet eivät ole jättäneet esim. henkisiä tai fyysisiä pysyviä vauriota, jotka haittaisivat suorituskykyä niin paljon, että töissäkäynti ym. ei onnistuisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On totta, että elämässä on mukana aina sattuma ja toisilla käy parempi tuuri kuin toisilla. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikki, niin hyvä kuin pahakin ihmisen elämässä olisi ikään kuin ylhäältä annettua ilman, että ihminen itse pystyisi myötävaikuttamaan asioihin.
Kuka on tässä ketjussa väittänyt niin?
Suurin osa niistä joilla menee huonosti pistävät syyn jonkun muun piikkiin. ”Olen köyhä koska äiti oli alkoholisti. Olen lihava koska äitikin oli. En saa parisuhdetta koska kaikki muut kohtelevat minua huonosti. En saa hyvää työpaikkaa koska ei vaan ole päätä lukea.”
Onko loputon itsensä syyllistäminen vaikeuksista sinusta sitten se oikea tie? Kaikkea ei aina voi korjata hyväksi. Monesti pelkästään itsestään syyn kaikkeen löytävät ihmiset lopulta ottavat itseltään hengen tavalla tai toisella, esimerkiksi juomalla hullun lailla vuosikymmeniä.[/yyl
Tai sitten he ymmärtävät että avaimet heidän omaan elämäänsä löytyvät sieltä omasta taskusta, ei äidin eikä kenenkään muunkaan. Et voi muuttaa sitä mitä et tunnusta.Tunnustatko sinä sen tosiasian, että elämä voi joillain ihmisillä olla suhteessa omiin voimavaroihin liian raskasta ja siksi he tarvitsisivat ulkopuolista apua? Aina kaikki ei ole pelkästään itsestä kiinni.
Sitten pitää hakea sitä apua. Ei kuormittaa ja syyllistää läheisiä.
Psykologit korostavat toistuvasti sitä miten ammattiavun lisäksi myös läheisillä on tärkeä osansa ihmisten kannattelussa läpi elämän kriisien.
Psykologit eivät tuolla tarkoita, että läheisten pitäisi toimia kuunteliijoina ja terapeutteina. He tarkoittavat, että läheisten tulee toimia läheisinä aivan samalla tavalla kuin henkilön ollessa tervekin. Kysellä kuulumisia, pyytää kahville, kutsua juhliin mukaan, käydä lenkillä tai yhdessä shoppailemassa tai mitä ikinä nyt kenelläkin on tapana läheistensä kanssa tehdä. Ammattilaiset kannattelevat kuuntelemalla ja terapioimalla, läheiset elämällä normaalia arkea sairastuneen kanssa.
Monesti ihmiset vain hylkäävät sen läheisen, jolla on vaikeuksia elämässään.
Näin voi käydä, jos se läheinen jää loputtomiin vellomaan ja vaatimaa yksipuoleisesti tukea tukematta vastaavasti muita. On eri asia onko vaikka leski ollut leskenä puoli vuotta vai kymmenen vuotta ja mikäli edelleenkään ei pääse eteenpäin.
Moni hylätään samantien heti vastoinkäymisten tullen. Lapsensa menettänyttä tai syöpään sairastunutta aletaan heti katella, jottei vain jouduttaisi vaikealta tuntuviin tilanteisiin. Onko siinä tapauksessa ihme, jos vielä kymmenen vuoden päästäkin ilman tukea jääneestä tuntuu pahalta?
Tähänkin on syynsä ja jälleen kerran se löytyy psyyken puolelta. Suurimmalla osalla ihmisistä ei ole mitään tietoa eikä kokemustakaan, miten lapsensa menettänyt tai syöpään sairastunut ihminen pitäisi kohdata. Mitä tällaiselle ihmiselle pitäisi sanoa ja mitä ei missään tapauksessa pidä sanoa. "otan osaa", "voimia", "pikaista paranemista" jne on niitä latteuksia, jotka ehkä sanotaan, mutta siihen se jää. Monilla ihmisillä on pelko, että he sanovatkin jotain väärin, tai etteivät he osaa tehdä sitä, mitä lapsensa menettänyt tai syöpään sairastunut heiltä odottaa. Heitä saattaa myös ahdistaa ajatus, että sama voi tapahtua itsellekin.
Empatian ja sympatian välinen ero on häilyvä. Empaattinen ihminen kykenee asettumaan toisen asemaan, mutta pitämään itsensä selkeästi erillään tapahtuneesta. Hänen oma elämänsä jatkuu toisen vastoinkäymisestä huolimatta ihan kuten ennenkin, iloineen ja suruineen. Toki vaikuttaa se, onko menehtynyt lapsi ollut myös hänelle läheinen tai kuinka läheinen syöpään sairastunut ihminen hänelle on. Ts millaisen kriisin tapahtunut aiheuttaa hänelle itselleen. Empaattinen ihminen ei tunne syyllisyyttä siitä, että hänen elämässään on iloja, hän on raskaana vaikka toinen on juuri menettänyt lapsensa jne. Hän osaa iloita ihan kuten ennenkin.
Sympaattinen ihminen tavallaan kanssaelää toisen ihmisen surun. Hän kokee samaa tuskaa, ahdistusta, surua ja pelkoa siinä missä lapsensa menettänyt tai syöpään sairastunutkin. Hän tuntee syyllisyyttä, jos hänen elämässään asiat on hyvin ja hänen kykynsä tuntea iloa omaan elämäänsä liittyvistä asioista vähenee. Hän ei kykene näkemään, että kyse on tuon toisen ihmisen surusta ka elämästä eikä hänen omastaan. Tällainen tilanne on yleensä äärimmäisen ahdistava ja heijastuu usein myös sympatiaa tuntevan henkilön omaan lähipiiriin. Ei pystykään enää iloitsemaan omasta raskaudestaan, ei jaksa suunnitella lastenhuoneen sisustusta, ei hankkia vauvanvaunuja jne. Välttääkseen tilanteen eskaloitumisen tällaisen henkilön on helpointa ja joskus myös järkevintäkin paeta tilanteesta mahdollisimman nopeasti.
Tietenkin on myös ihmisiä, jotka eivät tunne sen paremmin empatiaa kuin sympatiaakaan. Tai oma elämäntilanne on sellainen, ettei yksinkertaisesti jaksa. On ehkä aiempaa kokemusta, miten läheinen pitää vain ilmaisena kuuntelijana ja terapeuttina eikä suostu hakemaan ammattiapua, vaikka miten ehdottaisi. Yksinkertaisesti on uupunut tukijan rooliin.
Menetyksen tai vastoinkäymisen kokenut ajattelee yleensä vain itseään. Mikä on ihan ymmärrettävääkin. Hänen pitäisi kuitenkin muistaa, että se toinenkin on vain ihminen. Ottaa yhteyttä ja sanoa, että nyt haluaisin jotain muuta, iloisempaa ajateltavaa, lähtisitkö kanssani tekemään asiaa x. Lapsensa menettänyt voi soittaa ja kysyä toiselta, miten raskaus etenee, millaiset vaunut on hankittu jne. Osoittaa toiselle, että ymmärtää toisen elämän jatkuvan, vaikka oma elämä onkin hetkellisesti pysähtynyt.
Onko sinusta realistista olettaa isoja menetyksiä kärsineellä olevan tuollaiseen voimavaroja? Päivän saavutus voi silloin olla jo sängystä ylös pääsemisessä.
Surutyö jaetaan vaiheisiin eikä tietenkään ole realistista odottaa tuollaista vielä shokki- tai reaktiovaiheessa. Mutta surutyön käsittelyvaiheessa suurin osa kykenee jo tuntemaan välillä iloa itsekin. Jos shokki- tai reaktiovaihe tuntuu pitkittyvän, kannattaa hakea ammattiapua tai ainakin vertaistukea. Lääkäritkään eivät määrää loputtomiin sairaslomaa läheisensä menettäneelle, jos hän on työelämässä.
Syöpään sairastuneen kohdalla hoidot aloitetaan yleensä kahden viikon sisällä ja ne ovat usein rankkoja. Hän voi ottaa itse yhteyttä ystäviinsä ja muihin läheisiinsä, kun kokee taas jaksavansa nähdä tai jutella puhelimessa. Tai laittaa vaikka tekstarina väiaikatietoa, missä mennään.
Yksinkertaistettuna: en voi tietää, mitä sinä odotat minulta, jos et kerro, ja koska pelkään sanovani tai tekeväni jotain väärin, en uskalla sanoa tai tehdä mitään. Kuitenkin on muistettava, että oma suru on oma, ei sen toisen. Toisella on oma elämänsä eikä hänen elämänsä ole pysähtynyt, vaikka sinun elämäsi onkin.
Eikö sinusta ystävyyteen kuulu tuen tarjoaminen oma-aloitteisesti? Voithan sinäkin kysyä mitä toinen sinulta kaipaisi. Moni ei halua vaatimalla joutua vaatimaan tukea ja apua läheisiltään. Ei se silloin tule sydämestä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On totta, että elämässä on mukana aina sattuma ja toisilla käy parempi tuuri kuin toisilla. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikki, niin hyvä kuin pahakin ihmisen elämässä olisi ikään kuin ylhäältä annettua ilman, että ihminen itse pystyisi myötävaikuttamaan asioihin.
Kuka on tässä ketjussa väittänyt niin?
Suurin osa niistä joilla menee huonosti pistävät syyn jonkun muun piikkiin. ”Olen köyhä koska äiti oli alkoholisti. Olen lihava koska äitikin oli. En saa parisuhdetta koska kaikki muut kohtelevat minua huonosti. En saa hyvää työpaikkaa koska ei vaan ole päätä lukea.”
Ei tuossa ole mitään kummallista. Ihan tunnettu ilmiö psykologiassa. Jopa varsin yleinen psyyken puolustusmekanismi. Ongelma on, että ihminen ei joko ymmärrä, osaa tai halua hakea apua tai apua ei ole saatavilla. Toistan nyt samaa kuin aiemminkin, että mieli on siitä kummallinen, ettei sitä pysty järjellä pakottamaan. Jos pystyisi, suurin osa ongelmista poistuisi ihan vain järkeilemällä. Psyykellä on kuitenkin niin suuri vaikutus - hyvin usein paljon suurempi kuin järjellä - ihmisen toiminnassa, ettei mikään "ryhdistätytyminen" tai "itseään niskastaan kiinni ottaminen" oikeasti auta. Vertauskuvallisesti voisi sanoa, että tiedät kyllä, miten sipuli kuoritaan, mutta kun sun kätesi on sahattu irti etkä verisillä tyngilläsi pysty sitä tekemään.
Miten sitten selität sen että toiset ottavat itseään niskasta kiinni ja tekevät elämälleen jotain? He ovat psyykkisesti epänormaaleja?
Eivät tietenkään ole psyykkisesti epänormaaleja. Päinvastoin. Heiltä vaan puuttuu mielestään tietty puolustusmekanismi. Jatkan vertauskuvaa: heidän käsiään ei ole sahattu irti, joten he ottavat sipulin ja kuorivat sen.
Minä olen erimieltä. Minusta ihminen voi itse päättää että alkaa tietoisesti muuttamaan ja parantamaan elämäänsä. Ei ole mitään ylhäältä annettua määräystä että elämän on mentävä kaikilta osin niinkuin sen on mentävä, eikä mihinkään voi itse vaikuttaa.
Et ole tainnut koskaan kärsiä masennuksesta? Sen läpikäyminen muuttaa näkökulmia maailmaan.
En ole, mutta tunnen ihmisiä jotka ovat parantuneet siitä. Se toki vaati sen että alkoi itse tehdä töitä parantumisensa eteen, ei sitä kukaan ilmaiseksi antanut.
Huomaa, ettet henkilökohtaisesti ole käynyt prosessia läpi etkä siis tiedä mitä se tarkalleen ottaen vaatii ja kuinka se vie myös aikaa. Sivusta on helppo huudella.
Kirjoitinko jossain että se on helppoa?? En, kirjoitin että se on mahdollista. Sinä jankkaat ettei se ole, mutta kyllä se on.
En ole sanonut, että olisi mahdotonta. Helposti näyttää huutelu sinulta onnistuvan, vaikka et aiheesta omakohtaista kokemusta omaakaan.
Juurihan kirjoitit: kädet on leikattu pois, ei voi enää ikinä kuoria sipulia. Mahdotonta siis.
En tiedä kuka noin on kirjoittanut. Traumataustalla tiedän kuitenkin sen, että liian helposti ihmiset ajattelevat, että heidän olisi elettävä kuin aiemmat kipeät kokemukset eivät saisi näkyä yhtään missään. Muistojen torjuminen väkisin sitten väistämättä johtaa usein takapakkeihin ja traumat ottavat taas vallan. Haaste on nimenomaan siinä, että ihmisen pitäisi opetella elämään elämäänsä niiden omien vaikeiden kokemustensa kanssa ja olla itselleen armollinen. Se on ihan ok, jos ei aina jaksa kaikkea, varsinkin jos elämä on jo aiemmin ollut hyvin raskasta ja kuluttavaa.
Kanssasi on turha keskustella kun sinä et lue edellisiä viestejä. Jankkaat vaan omaa asiaasi.
Osa vaan ei halua ottaa mitään vastuuta elämästään. Uhriudutaan, vaaditaan ymmärrystä aikuisena tehdyille omille tyhmille päätöksillä jne.
Kannattaa poistaa tuollaiset ihmiset elämästään. Siinä kohtaa kun katkeruus on joku saavutettu oikeus, tietää tyypin olevan sellaisen ettei kannata olla tekemisissä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikuttaa siltä, että koko tämän ketjun tarkoituksena on vakuuttaa, että jotkut omaavat valtuudet päättää, että heidän vaikeutensa ja haasteensa on kaikkia muita pahempia, ja joillain ihme kriteereillä muiden kokemat vaikeudet taas vähäisempiä. Sitten monta sivua itsesäälistä vinkumista ja todistelua, että minunpa vaikeudet ovat pahempia kuin sinun. Mitä helvettiä nyt.
Miksi luet ketjua, jos se ottaa päähän? Kunhan ihmettelen.
Koska vaikeudet ja haasteet-aihe kiinnosti minua? Huomatakseni vain toistuvasti, ettei minulla ole niitä näköjään koskaan ollutkaan, koska olen työelämässä ja opiskellut yms. :) Kai ajattelin, että aiheesta puhuttaisiin laajemminkin kaikkia koskevasti, kuin vain yhden näkökulman paasauksena.
Niin, kaikilla on haasteita ja vaikeuksia. Mutta vaikeuksien kestoillakin on eronsa ja jättääkö ne minkälaisia, mahdollisesti pysyviä jälkiä joko psyykkeeseen tai fysiikkaan. Onhan se nyt huomattavasti vaikeampaa ponnistaa huonoista lähtökohdista kohti parempaa tulevaisuutta, varsinkaan jos sitä tukea ja apua ole koskaan mistään saanut. Toiset toki pärjäävät, mutta minkälaisia vaikutuksia se tuen puute on jättänyt heidän henkiseen puoleen?
Ja taas tämä asenne. Et tiedä elämästäni mitään, et tiedä mistä lähtökohdista olen ponnistellut päästäkseni tähän ja miten paljon olen siitä kärsinyt, miten olematonta tukea olen saanut. Et voi vetää mitään johtopäätöksiä menneisyyteni ja nykyisyyteni välillä. Voin kertoa sen verran, että lapsuuteni oli väkivaltainen ja alkoholinhuuruinen, ja sen jälkiä korjaan mielessäni edelleen terapian avulla, mutta olen siitä huolimatta pyrkinyt pääsemään elämässäni eteenpäin. Kyllä alkaa todella ottaa aivoon, jos joku tulee kaikkitietävänä sanomaan, miten vaikeaa elämäni on tai ei ole ollut. Ja tämä koskee varmasti kaikkia ihmisiä, myös niitä kadehtimianne hyväosaisia. Sitä tässä keskustelussa on monta kertaa yritetty sanoa, ettette todellakaan voi tietää, mitä kaikkea muut ovat kokeneet. Se on teidän mielikuvaa kaikki.
Miksi ajattelet, ettei aivan jokaiselle ihmiselle olisi luonnollista toimintaa pyrkiä kaikin keinoin elämässä eteenpäin? Se ei vain kaikilta yhtä hyvin syystä tai toisesta onnistu.
Luonnollista on pyrkiä päästä eteenpäin pahasta olosta. Mutta mikäli joku kokee, että asiassa tulee loputtomasti velloa ja voida huonosti, on ammattiapu paikallaan. Tässä maailmassa ei niin hirveitä kokemuksia olekaan, joista ei halutessaan voisi päästä eteenpäin. Keskitysleireistäkin selvittiin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikuttaa siltä, että koko tämän ketjun tarkoituksena on vakuuttaa, että jotkut omaavat valtuudet päättää, että heidän vaikeutensa ja haasteensa on kaikkia muita pahempia, ja joillain ihme kriteereillä muiden kokemat vaikeudet taas vähäisempiä. Sitten monta sivua itsesäälistä vinkumista ja todistelua, että minunpa vaikeudet ovat pahempia kuin sinun. Mitä helvettiä nyt.
Miksi luet ketjua, jos se ottaa päähän? Kunhan ihmettelen.
Koska vaikeudet ja haasteet-aihe kiinnosti minua? Huomatakseni vain toistuvasti, ettei minulla ole niitä näköjään koskaan ollutkaan, koska olen työelämässä ja opiskellut yms. :) Kai ajattelin, että aiheesta puhuttaisiin laajemminkin kaikkia koskevasti, kuin vain yhden näkökulman paasauksena.
Niin, kaikilla on haasteita ja vaikeuksia. Mutta vaikeuksien kestoillakin on eronsa ja jättääkö ne minkälaisia, mahdollisesti pysyviä jälkiä joko psyykkeeseen tai fysiikkaan. Onhan se nyt huomattavasti vaikeampaa ponnistaa huonoista lähtökohdista kohti parempaa tulevaisuutta, varsinkaan jos sitä tukea ja apua ole koskaan mistään saanut. Toiset toki pärjäävät, mutta minkälaisia vaikutuksia se tuen puute on jättänyt heidän henkiseen puoleen?
Ja taas tämä asenne. Et tiedä elämästäni mitään, et tiedä mistä lähtökohdista olen ponnistellut päästäkseni tähän ja miten paljon olen siitä kärsinyt, miten olematonta tukea olen saanut. Et voi vetää mitään johtopäätöksiä menneisyyteni ja nykyisyyteni välillä. Voin kertoa sen verran, että lapsuuteni oli väkivaltainen ja alkoholinhuuruinen, ja sen jälkiä korjaan mielessäni edelleen terapian avulla, mutta olen siitä huolimatta pyrkinyt pääsemään elämässäni eteenpäin. Kyllä alkaa todella ottaa aivoon, jos joku tulee kaikkitietävänä sanomaan, miten vaikeaa elämäni on tai ei ole ollut. Ja tämä koskee varmasti kaikkia ihmisiä, myös niitä kadehtimianne hyväosaisia. Sitä tässä keskustelussa on monta kertaa yritetty sanoa, ettette todellakaan voi tietää, mitä kaikkea muut ovat kokeneet. Se on teidän mielikuvaa kaikki.
Miksi ajattelet, ettei aivan jokaiselle ihmiselle olisi luonnollista toimintaa pyrkiä kaikin keinoin elämässä eteenpäin? Se ei vain kaikilta yhtä hyvin syystä tai toisesta onnistu.
Luonnollista on pyrkiä päästä eteenpäin pahasta olosta. Mutta mikäli joku kokee, että asiassa tulee loputtomasti velloa ja voida huonosti, on ammattiapu paikallaan. Tässä maailmassa ei niin hirveitä kokemuksia olekaan, joista ei halutessaan voisi päästä eteenpäin. Keskitysleireistäkin selvittiin.
Selvittiinkö todella? Onko Israelin valtion toiminta sinusta siitä osoitus?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikuttaa siltä, että koko tämän ketjun tarkoituksena on vakuuttaa, että jotkut omaavat valtuudet päättää, että heidän vaikeutensa ja haasteensa on kaikkia muita pahempia, ja joillain ihme kriteereillä muiden kokemat vaikeudet taas vähäisempiä. Sitten monta sivua itsesäälistä vinkumista ja todistelua, että minunpa vaikeudet ovat pahempia kuin sinun. Mitä helvettiä nyt.
Miksi luet ketjua, jos se ottaa päähän? Kunhan ihmettelen.
Koska vaikeudet ja haasteet-aihe kiinnosti minua? Huomatakseni vain toistuvasti, ettei minulla ole niitä näköjään koskaan ollutkaan, koska olen työelämässä ja opiskellut yms. :) Kai ajattelin, että aiheesta puhuttaisiin laajemminkin kaikkia koskevasti, kuin vain yhden näkökulman paasauksena.
Niin, kaikilla on haasteita ja vaikeuksia. Mutta vaikeuksien kestoillakin on eronsa ja jättääkö ne minkälaisia, mahdollisesti pysyviä jälkiä joko psyykkeeseen tai fysiikkaan. Onhan se nyt huomattavasti vaikeampaa ponnistaa huonoista lähtökohdista kohti parempaa tulevaisuutta, varsinkaan jos sitä tukea ja apua ole koskaan mistään saanut. Toiset toki pärjäävät, mutta minkälaisia vaikutuksia se tuen puute on jättänyt heidän henkiseen puoleen?
Ja taas tämä asenne. Et tiedä elämästäni mitään, et tiedä mistä lähtökohdista olen ponnistellut päästäkseni tähän ja miten paljon olen siitä kärsinyt, miten olematonta tukea olen saanut. Et voi vetää mitään johtopäätöksiä menneisyyteni ja nykyisyyteni välillä. Voin kertoa sen verran, että lapsuuteni oli väkivaltainen ja alkoholinhuuruinen, ja sen jälkiä korjaan mielessäni edelleen terapian avulla, mutta olen siitä huolimatta pyrkinyt pääsemään elämässäni eteenpäin. Kyllä alkaa todella ottaa aivoon, jos joku tulee kaikkitietävänä sanomaan, miten vaikeaa elämäni on tai ei ole ollut. Ja tämä koskee varmasti kaikkia ihmisiä, myös niitä kadehtimianne hyväosaisia. Sitä tässä keskustelussa on monta kertaa yritetty sanoa, ettette todellakaan voi tietää, mitä kaikkea muut ovat kokeneet. Se on teidän mielikuvaa kaikki.
Miksi ajattelet, ettei aivan jokaiselle ihmiselle olisi luonnollista toimintaa pyrkiä kaikin keinoin elämässä eteenpäin? Se ei vain kaikilta yhtä hyvin syystä tai toisesta onnistu.
En sanonut mitään tuollaista? Peräänkuulutin sitä, ettei toisten menneisyyden kauhuja ja traumoja vähätellä heidän nykytilansa perusteella. Tökeröä ja itsekeskeistä käytöstä. Et sinäkään halua kuulla keltään ongelmiesi väheksyntää sen takia, että Afrikassa menee aina sinua huonommin.
Niin, mutta monella on elämässä sitten kaikenlaista muuta harmia vaikeasta lapsuudesta johtuen, vaikkei pulloon koskaan tarttuisikaan. Usko nyt, pari kurssia psykologiaa kesäyliopistossa ei tee sinusta tämän aihepiirin erikoisasiantuntijaa.