"Kaikillahan on jotain haasteita elämässä"

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaikuttaa siltä, että koko tämän ketjun tarkoituksena on vakuuttaa, että jotkut omaavat valtuudet päättää, että heidän vaikeutensa ja haasteensa on kaikkia muita pahempia, ja joillain ihme kriteereillä muiden kokemat vaikeudet taas vähäisempiä. Sitten monta sivua itsesäälistä vinkumista ja todistelua, että minunpa vaikeudet ovat pahempia kuin sinun. Mitä helvettiä nyt.  

Miksi luet ketjua, jos se ottaa päähän? Kunhan ihmettelen.

Koska vaikeudet ja haasteet-aihe kiinnosti minua? Huomatakseni vain toistuvasti, ettei minulla ole niitä näköjään koskaan ollutkaan, koska olen työelämässä ja opiskellut yms. :) Kai ajattelin, että aiheesta puhuttaisiin laajemminkin kaikkia koskevasti, kuin vain yhden näkökulman paasauksena. 

Niin, kaikilla on haasteita ja vaikeuksia. Mutta vaikeuksien kestoillakin on eronsa ja jättääkö ne minkälaisia, mahdollisesti pysyviä jälkiä joko psyykkeeseen tai fysiikkaan. Onhan se nyt huomattavasti vaikeampaa ponnistaa huonoista lähtökohdista kohti parempaa tulevaisuutta, varsinkaan jos sitä tukea ja apua ole koskaan mistään saanut. Toiset toki pärjäävät, mutta minkälaisia vaikutuksia se tuen puute on jättänyt heidän henkiseen puoleen?

Ja taas tämä asenne. Et tiedä elämästäni mitään, et tiedä mistä lähtökohdista olen ponnistellut päästäkseni tähän ja miten paljon olen siitä kärsinyt, miten olematonta tukea olen saanut. Et voi vetää mitään johtopäätöksiä menneisyyteni ja nykyisyyteni välillä. Voin kertoa sen verran, että lapsuuteni oli väkivaltainen ja alkoholinhuuruinen, ja sen jälkiä korjaan mielessäni edelleen terapian avulla, mutta olen siitä huolimatta pyrkinyt pääsemään elämässäni eteenpäin. Kyllä alkaa todella ottaa aivoon, jos joku tulee kaikkitietävänä sanomaan, miten vaikeaa elämäni on tai ei ole ollut. Ja tämä koskee varmasti kaikkia ihmisiä, myös niitä kadehtimianne hyväosaisia. Sitä tässä keskustelussa on monta kertaa yritetty sanoa, ettette todellakaan voi tietää, mitä kaikkea muut ovat kokeneet. Se on teidän mielikuvaa kaikki. 

Viimeisessä lauseessa juurikin sanoin, että toiset toki pärjäävät kovistakin vaikeuksista huolimatta, mutta mitä se tekee heidän henkiselle puolelleen.

Olet myös onnekas, kun jatkuvat vaikeudet eivät ole jättäneet esim. henkisiä tai fyysisiä pysyviä vauriota, jotka haittaisivat suorituskykyä niin paljon, että töissäkäynti ym. ei onnistuisi.

Huomaatko itse, miten kaikkitietävästi puhut tilanteestani tietämättä oikeasti mitään? Vai ei ole jättänyt mitään henkisiä vaurioita... Kuule tietäisitpä vaan. :) Taidat olla ihan vain trolli. 

No näkyyhän ne henkiset vauriot ehkä hieman raa'assa asenteessa muiden kannanottoja kohtaan, ja sitä yritin ilmaista ekassa lauseessa pehmeästi.

Sisälukutaitoa myös kaipaisin, kun sanoin, että vaikeudet eivät ole jättäneet SELLAISIA PYSYVIÄ VAURIOITA, jotka haittaisivat elämää NIIN PALJON, että esim. TÖISSÄKÄYNTI EI ONNISTUisi ollenkaan.

Onhan niitä ollut ja vaikka millä mitalla. Pitkiä sairauslomia, pitkää työttömyyttä, hätäisiä irtisanoutumisia, 3x opiskelujen keskeyttämistä. Tällä hetkellä tilanteeni on vakaa, mutta tulevasta en tiedä. Ilman lääkitystä ja terapiaa en olisi varmaan saanut suoritettua tutkintoa loppuun, mutta tein sen, koska päätin, etten luovuta vaikka mikä olisi. Mutta pufff kaikki ne vuosia ja vuosia kestäneet painit psyykkeen ja pelkojen kanssa pyyhkäytyy pois sen sileän tien, kun kirjoittaa työsopimuksen! Onhan tuolla työelämässä paljon ihmisiä, jotka ovat viittä vaille valmiita tappamaan itsensä, koska eivät pysty tai osaa hakea apua. Onko se työ aina merkki siitä, että on selvinnyt vähäisillä ongelmilla elämästä? Mites vaikka perhesurmaajat sun muut, mitäs mieltä olet näiden psyykkeen tilasta? He kun ovat toisinaan olleet hyvinkin menestyneitä ainakin ulkopuolisten silmissä. Tai niistä jotka ovat koko viikonlopun perjantaista maanantaiyöhön kännissä, koska eivät muuten kestä eloa ja arkea. 

Mistä sinulle on syntynyt tuo kokemus, että työssä käyminen kuittaisi muiden silmissä pois kaikki aiemmat vaikeudet? Minulla ei ole ollut töissä ollessani tuollaista oloa. Päinvastoin, kävin silloin jopa työpsykologilla, koska jaksamisen kanssa oli ongelmia. Taidat olla aika vaativa itseäsi kohtaan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On totta, että elämässä on mukana aina sattuma ja toisilla käy parempi tuuri kuin toisilla. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikki, niin hyvä kuin pahakin ihmisen elämässä olisi ikään kuin ylhäältä annettua ilman, että ihminen itse pystyisi myötävaikuttamaan asioihin.

Kuka on tässä ketjussa väittänyt niin?

Suurin osa niistä joilla menee huonosti pistävät syyn jonkun muun piikkiin. ”Olen köyhä koska äiti oli alkoholisti. Olen lihava koska äitikin oli. En saa parisuhdetta koska kaikki muut kohtelevat minua huonosti. En saa hyvää työpaikkaa koska ei vaan ole päätä lukea.”

Ei tuossa ole mitään kummallista. Ihan tunnettu ilmiö psykologiassa. Jopa varsin yleinen psyyken puolustusmekanismi. Ongelma on, että ihminen ei joko ymmärrä, osaa tai halua hakea apua tai apua ei ole saatavilla. Toistan nyt samaa kuin aiemminkin, että mieli on siitä kummallinen, ettei sitä pysty järjellä pakottamaan. Jos pystyisi, suurin osa ongelmista poistuisi ihan vain järkeilemällä. Psyykellä on kuitenkin niin suuri vaikutus - hyvin usein paljon suurempi kuin järjellä - ihmisen toiminnassa, ettei mikään "ryhdistätytyminen" tai "itseään niskastaan kiinni ottaminen" oikeasti auta. Vertauskuvallisesti voisi sanoa, että tiedät kyllä, miten sipuli kuoritaan, mutta kun sun kätesi on sahattu irti etkä verisillä tyngilläsi pysty sitä tekemään. 

Miten sitten selität sen että toiset ottavat itseään niskasta kiinni ja tekevät elämälleen jotain? He ovat psyykkisesti epänormaaleja?

Eivät tietenkään ole psyykkisesti epänormaaleja. Päinvastoin. Heiltä vaan puuttuu mielestään tietty puolustusmekanismi. Jatkan vertauskuvaa: heidän käsiään ei ole sahattu irti, joten he ottavat sipulin ja kuorivat sen. 

Minä olen erimieltä. Minusta ihminen voi itse päättää että alkaa tietoisesti muuttamaan ja parantamaan elämäänsä. Ei ole mitään ylhäältä annettua määräystä että elämän on mentävä kaikilta osin niinkuin sen on mentävä, eikä mihinkään voi itse vaikuttaa.

Milipiteet ovat mielipiteitä, ei tutkittua tietoa. Voit hyvin olla tuota mieltä. Psyyken puolustusmekanismit ovat kuitenkin tutkittua tietoa. 

Olen opiskellut psykologiaa yliopistossa, tiedän kyllä nuo mekanismit. Sinä et nyt ymmärrä mitä minä yritän sanoa. Lue hitaasti: ihminen voi itse muuttaa elämäänsä ja suhtautumistaan asioihin. Sinä olet sitä mieltä ettei voi, mutta sinä olet väärässä. Se että äitisi oli alkoholisti ei tarkoita että sinusta on PAKKO tulla alkoholisti ja mikään muu nyt vaan ei ole mahdollista. Se on ihmisen oma päätös tarttua siihen pulloon.

Niin, mutta monella on elämässä sitten kaikenlaista muuta harmia vaikeasta lapsuudesta johtuen, vaikkei pulloon koskaan tarttuisikaan. Usko nyt, pari kurssia psykologiaa kesäyliopistossa ei tee sinusta tämän aihepiirin erikoisasiantuntijaa.

:,D nutta sinusta tekee se että olet masentunut ja mielipiteesi on ainut oikea? Seeeelvä.

Lukenut, toisia kuunnellut ja itse kokenut on usein enemmän perillä asioista kuin se, jolla on aiheeseen ainoastaan ulkopuolisen näkökulma. Olet varmaan kuullut kokemusasiantuntijoista?

Juujuu, sinä tiedät muidenkin ihmisten puolesta etteivät he voi päästä asioista yli ja eteenpäin elämässä. Kyllä kyllä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaikuttaa siltä, että koko tämän ketjun tarkoituksena on vakuuttaa, että jotkut omaavat valtuudet päättää, että heidän vaikeutensa ja haasteensa on kaikkia muita pahempia, ja joillain ihme kriteereillä muiden kokemat vaikeudet taas vähäisempiä. Sitten monta sivua itsesäälistä vinkumista ja todistelua, että minunpa vaikeudet ovat pahempia kuin sinun. Mitä helvettiä nyt.  

Miksi luet ketjua, jos se ottaa päähän? Kunhan ihmettelen.

Koska vaikeudet ja haasteet-aihe kiinnosti minua? Huomatakseni vain toistuvasti, ettei minulla ole niitä näköjään koskaan ollutkaan, koska olen työelämässä ja opiskellut yms. :) Kai ajattelin, että aiheesta puhuttaisiin laajemminkin kaikkia koskevasti, kuin vain yhden näkökulman paasauksena. 

Niin, kaikilla on haasteita ja vaikeuksia. Mutta vaikeuksien kestoillakin on eronsa ja jättääkö ne minkälaisia, mahdollisesti pysyviä jälkiä joko psyykkeeseen tai fysiikkaan. Onhan se nyt huomattavasti vaikeampaa ponnistaa huonoista lähtökohdista kohti parempaa tulevaisuutta, varsinkaan jos sitä tukea ja apua ole koskaan mistään saanut. Toiset toki pärjäävät, mutta minkälaisia vaikutuksia se tuen puute on jättänyt heidän henkiseen puoleen?

Ja taas tämä asenne. Et tiedä elämästäni mitään, et tiedä mistä lähtökohdista olen ponnistellut päästäkseni tähän ja miten paljon olen siitä kärsinyt, miten olematonta tukea olen saanut. Et voi vetää mitään johtopäätöksiä menneisyyteni ja nykyisyyteni välillä. Voin kertoa sen verran, että lapsuuteni oli väkivaltainen ja alkoholinhuuruinen, ja sen jälkiä korjaan mielessäni edelleen terapian avulla, mutta olen siitä huolimatta pyrkinyt pääsemään elämässäni eteenpäin. Kyllä alkaa todella ottaa aivoon, jos joku tulee kaikkitietävänä sanomaan, miten vaikeaa elämäni on tai ei ole ollut. Ja tämä koskee varmasti kaikkia ihmisiä, myös niitä kadehtimianne hyväosaisia. Sitä tässä keskustelussa on monta kertaa yritetty sanoa, ettette todellakaan voi tietää, mitä kaikkea muut ovat kokeneet. Se on teidän mielikuvaa kaikki. 

Viimeisessä lauseessa juurikin sanoin, että toiset toki pärjäävät kovistakin vaikeuksista huolimatta, mutta mitä se tekee heidän henkiselle puolelleen.

Olet myös onnekas, kun jatkuvat vaikeudet eivät ole jättäneet esim. henkisiä tai fyysisiä pysyviä vauriota, jotka haittaisivat suorituskykyä niin paljon, että töissäkäynti ym. ei onnistuisi.

Huomaatko itse, miten kaikkitietävästi puhut tilanteestani tietämättä oikeasti mitään? Vai ei ole jättänyt mitään henkisiä vaurioita... Kuule tietäisitpä vaan. :) Taidat olla ihan vain trolli. 

No näkyyhän ne henkiset vauriot ehkä hieman raa'assa asenteessa muiden kannanottoja kohtaan, ja sitä yritin ilmaista ekassa lauseessa pehmeästi.

Sisälukutaitoa myös kaipaisin, kun sanoin, että vaikeudet eivät ole jättäneet SELLAISIA PYSYVIÄ VAURIOITA, jotka haittaisivat elämää NIIN PALJON, että esim. TÖISSÄKÄYNTI EI ONNISTUisi ollenkaan.

Onhan niitä ollut ja vaikka millä mitalla. Pitkiä sairauslomia, pitkää työttömyyttä, hätäisiä irtisanoutumisia, 3x opiskelujen keskeyttämistä. Tällä hetkellä tilanteeni on vakaa, mutta tulevasta en tiedä. Ilman lääkitystä ja terapiaa en olisi varmaan saanut suoritettua tutkintoa loppuun, mutta tein sen, koska päätin, etten luovuta vaikka mikä olisi. Mutta pufff kaikki ne vuosia ja vuosia kestäneet painit psyykkeen ja pelkojen kanssa pyyhkäytyy pois sen sileän tien, kun kirjoittaa työsopimuksen! Onhan tuolla työelämässä paljon ihmisiä, jotka ovat viittä vaille valmiita tappamaan itsensä, koska eivät pysty tai osaa hakea apua. Onko se työ aina merkki siitä, että on selvinnyt vähäisillä ongelmilla elämästä? Mites vaikka perhesurmaajat sun muut, mitäs mieltä olet näiden psyykkeen tilasta? He kun ovat toisinaan olleet hyvinkin menestyneitä ainakin ulkopuolisten silmissä. Tai niistä jotka ovat koko viikonlopun perjantaista maanantaiyöhön kännissä, koska eivät muuten kestä eloa ja arkea. 

Mistä sinulle on syntynyt tuo kokemus, että työssä käyminen kuittaisi muiden silmissä pois kaikki aiemmat vaikeudet? Minulla ei ole ollut töissä ollessani tuollaista oloa. Päinvastoin, kävin silloin jopa työpsykologilla, koska jaksamisen kanssa oli ongelmia. Taidat olla aika vaativa itseäsi kohtaan?

Enhän minä noin sanonut, kun nimenomaan esitin vastaavan kysymyksen aiemmalle kirjoittajalle. Luehan uudestaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On totta, että elämässä on mukana aina sattuma ja toisilla käy parempi tuuri kuin toisilla. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikki, niin hyvä kuin pahakin ihmisen elämässä olisi ikään kuin ylhäältä annettua ilman, että ihminen itse pystyisi myötävaikuttamaan asioihin.

Kuka on tässä ketjussa väittänyt niin?

Suurin osa niistä joilla menee huonosti pistävät syyn jonkun muun piikkiin. ”Olen köyhä koska äiti oli alkoholisti. Olen lihava koska äitikin oli. En saa parisuhdetta koska kaikki muut kohtelevat minua huonosti. En saa hyvää työpaikkaa koska ei vaan ole päätä lukea.”

Onko loputon itsensä syyllistäminen vaikeuksista sinusta sitten se oikea tie? Kaikkea ei aina voi korjata hyväksi. Monesti pelkästään itsestään syyn kaikkeen löytävät ihmiset lopulta ottavat itseltään hengen tavalla tai toisella, esimerkiksi juomalla hullun lailla vuosikymmeniä.[/yyl

Tai sitten he ymmärtävät että avaimet heidän omaan elämäänsä löytyvät sieltä omasta taskusta, ei äidin eikä kenenkään muunkaan. Et voi muuttaa sitä mitä et tunnusta.

Tunnustatko sinä sen tosiasian, että elämä voi joillain ihmisillä olla suhteessa omiin voimavaroihin liian raskasta ja siksi he tarvitsisivat ulkopuolista apua? Aina kaikki ei ole pelkästään itsestä kiinni.

Sitten pitää hakea sitä apua. Ei kuormittaa ja syyllistää läheisiä.

Psykologit korostavat toistuvasti sitä miten ammattiavun lisäksi myös läheisillä on tärkeä osansa ihmisten kannattelussa läpi elämän kriisien.

Psykologit eivät tuolla tarkoita, että läheisten pitäisi toimia kuunteliijoina ja terapeutteina. He tarkoittavat, että läheisten tulee toimia läheisinä aivan samalla tavalla kuin henkilön ollessa tervekin. Kysellä kuulumisia, pyytää kahville, kutsua juhliin mukaan, käydä lenkillä tai yhdessä shoppailemassa tai mitä ikinä nyt kenelläkin on tapana läheistensä kanssa tehdä. Ammattilaiset kannattelevat kuuntelemalla ja terapioimalla, läheiset elämällä normaalia arkea sairastuneen kanssa. 

Monesti ihmiset vain hylkäävät sen läheisen, jolla on vaikeuksia elämässään.

Näin voi käydä, jos se läheinen jää loputtomiin vellomaan ja vaatimaa yksipuoleisesti tukea tukematta vastaavasti muita. On eri asia onko vaikka leski ollut leskenä puoli vuotta vai kymmenen vuotta ja mikäli edelleenkään ei pääse eteenpäin. 

Moni hylätään samantien heti vastoinkäymisten tullen. Lapsensa menettänyttä tai syöpään sairastunutta aletaan heti katella, jottei vain jouduttaisi vaikealta tuntuviin tilanteisiin. Onko siinä tapauksessa ihme, jos vielä kymmenen vuoden päästäkin ilman tukea jääneestä tuntuu pahalta?

Tähänkin on syynsä ja jälleen kerran se löytyy psyyken puolelta. Suurimmalla osalla ihmisistä ei ole mitään tietoa eikä kokemustakaan, miten lapsensa menettänyt tai syöpään sairastunut ihminen pitäisi kohdata. Mitä tällaiselle ihmiselle pitäisi sanoa ja mitä ei missään tapauksessa pidä sanoa. "otan osaa", "voimia", "pikaista paranemista" jne on niitä latteuksia, jotka ehkä sanotaan, mutta siihen se jää. Monilla ihmisillä on pelko, että he sanovatkin jotain väärin, tai etteivät he osaa tehdä sitä, mitä lapsensa menettänyt tai syöpään sairastunut heiltä odottaa. Heitä saattaa myös ahdistaa ajatus, että sama voi tapahtua itsellekin. 

Empatian ja sympatian välinen ero on häilyvä. Empaattinen ihminen kykenee asettumaan toisen asemaan, mutta pitämään itsensä selkeästi erillään tapahtuneesta. Hänen oma elämänsä jatkuu toisen vastoinkäymisestä huolimatta ihan kuten ennenkin, iloineen ja suruineen. Toki vaikuttaa se, onko menehtynyt lapsi ollut myös hänelle läheinen tai kuinka läheinen syöpään sairastunut ihminen hänelle on. Ts millaisen kriisin tapahtunut aiheuttaa hänelle itselleen. Empaattinen ihminen ei tunne syyllisyyttä siitä, että hänen elämässään on iloja, hän on raskaana vaikka toinen on juuri menettänyt lapsensa jne. Hän osaa iloita ihan kuten ennenkin. 

Sympaattinen ihminen tavallaan kanssaelää toisen ihmisen surun. Hän kokee samaa tuskaa, ahdistusta, surua ja pelkoa siinä missä lapsensa menettänyt tai syöpään sairastunutkin. Hän tuntee syyllisyyttä, jos hänen elämässään asiat on hyvin ja hänen kykynsä tuntea iloa omaan elämäänsä liittyvistä asioista vähenee. Hän ei kykene näkemään, että kyse on tuon toisen ihmisen surusta ka elämästä eikä hänen omastaan. Tällainen tilanne on yleensä äärimmäisen ahdistava ja heijastuu usein myös sympatiaa tuntevan henkilön omaan lähipiiriin. Ei pystykään enää iloitsemaan omasta raskaudestaan, ei jaksa suunnitella lastenhuoneen sisustusta, ei hankkia vauvanvaunuja jne. Välttääkseen tilanteen eskaloitumisen tällaisen henkilön on helpointa ja joskus myös järkevintäkin paeta tilanteesta mahdollisimman nopeasti.

Tietenkin on myös ihmisiä, jotka eivät tunne sen paremmin empatiaa kuin sympatiaakaan. Tai oma elämäntilanne on sellainen, ettei yksinkertaisesti jaksa. On ehkä aiempaa kokemusta, miten läheinen pitää vain ilmaisena kuuntelijana ja terapeuttina eikä suostu hakemaan ammattiapua, vaikka miten ehdottaisi. Yksinkertaisesti on uupunut tukijan rooliin. 

Menetyksen tai vastoinkäymisen kokenut ajattelee yleensä vain itseään. Mikä on ihan ymmärrettävääkin. Hänen pitäisi kuitenkin muistaa, että se toinenkin on vain ihminen. Ottaa yhteyttä ja sanoa, että nyt haluaisin jotain muuta, iloisempaa ajateltavaa, lähtisitkö kanssani tekemään asiaa x. Lapsensa menettänyt voi soittaa ja kysyä toiselta, miten raskaus etenee, millaiset vaunut on hankittu jne. Osoittaa toiselle, että ymmärtää toisen elämän jatkuvan, vaikka oma elämä onkin hetkellisesti pysähtynyt. 

Onko sinusta realistista olettaa isoja menetyksiä kärsineellä olevan tuollaiseen voimavaroja? Päivän saavutus voi silloin olla jo sängystä ylös pääsemisessä.

Surutyö jaetaan vaiheisiin eikä tietenkään ole realistista odottaa tuollaista vielä shokki- tai reaktiovaiheessa. Mutta surutyön käsittelyvaiheessa suurin osa kykenee jo tuntemaan välillä iloa itsekin. Jos shokki- tai reaktiovaihe tuntuu pitkittyvän, kannattaa hakea ammattiapua tai ainakin vertaistukea. Lääkäritkään eivät määrää loputtomiin sairaslomaa läheisensä menettäneelle, jos hän on työelämässä. 

Syöpään sairastuneen kohdalla hoidot aloitetaan yleensä kahden viikon sisällä ja ne ovat usein rankkoja. Hän voi ottaa itse yhteyttä ystäviinsä ja muihin läheisiinsä, kun kokee taas jaksavansa nähdä tai jutella puhelimessa. Tai laittaa vaikka tekstarina väiaikatietoa, missä mennään. 

Yksinkertaistettuna: en voi tietää, mitä sinä odotat minulta, jos et kerro, ja koska pelkään sanovani tai tekeväni jotain väärin, en uskalla sanoa tai tehdä mitään. Kuitenkin on muistettava, että oma suru on oma, ei sen toisen. Toisella on oma elämänsä eikä hänen elämänsä ole pysähtynyt, vaikka sinun elämäsi onkin. 

Silloin, jos toinen on esim. sairaalassa, niin käytäntö varmaankin on, että toista ei ns. hylätä sinne, vaan ollaan tukena toisen jaksamisen mukaan? Itse en ainakaan vaatisi toiselta mitään vaikeassa elämäntilanteessa.

Tietäisitpä vaan, miten paljon sairaaloissa on ihmisiä, joita kukaan ei käy katsomassa. Ei ole olemassa tuollaista käytäntöä, jota kaikki noudattaisivat. Onneksi kuitenkin suurimmalla osalla käy vierailutunneilla vieraitakin, joillain jopa vähän liiaksi asti ja vierailijoiden lukumäärää on jouduttu rajoittamaan.

Kyllä tiedän yhtä ja toista, ja surettaakin kaikenlainen ihmisten hylkääminen. Eikös tämän ketjun aihe ollutkin juuri se, että kaikki ihmiset eivät ole samalla viivalla lähtökohtaisesti eikä välttämättä myöhemminkään, ja kaikki kuitataan vain sillä, että "kaikilla ihmisillä on omat vaikeutensa"?

Kyllä, tämän ketjun aihe. Ja tämän threadin puolivälissä taas alettiin keskustella niistä tilanteista, joissa kriisin - kuten lapsen kuoleman tai syöpään sairastumisen - sattuessa läheiset hylkäävät. Aloituksen aihe oli huomattavasti laajempi ja tässä threadissa olen kommentoinut sitä, miksi jotkut ihmiset toimivat kuten toimivat eli hylkäävät. Mä lainaan aina kommenttia, johon olen vastaamassa. Jos en lainaa mitään, kommenttini on aloitukseen tai yleisesti aiheeseen. Silti aika usein kirjoitan liian pitkiä kommentteja eikä niitä julkaista ennenkuin olen kirjoittanut lyhyemmin  :D

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaikuttaa siltä, että koko tämän ketjun tarkoituksena on vakuuttaa, että jotkut omaavat valtuudet päättää, että heidän vaikeutensa ja haasteensa on kaikkia muita pahempia, ja joillain ihme kriteereillä muiden kokemat vaikeudet taas vähäisempiä. Sitten monta sivua itsesäälistä vinkumista ja todistelua, että minunpa vaikeudet ovat pahempia kuin sinun. Mitä helvettiä nyt.  

Miksi luet ketjua, jos se ottaa päähän? Kunhan ihmettelen.

Koska vaikeudet ja haasteet-aihe kiinnosti minua? Huomatakseni vain toistuvasti, ettei minulla ole niitä näköjään koskaan ollutkaan, koska olen työelämässä ja opiskellut yms. :) Kai ajattelin, että aiheesta puhuttaisiin laajemminkin kaikkia koskevasti, kuin vain yhden näkökulman paasauksena. 

Niin, kaikilla on haasteita ja vaikeuksia. Mutta vaikeuksien kestoillakin on eronsa ja jättääkö ne minkälaisia, mahdollisesti pysyviä jälkiä joko psyykkeeseen tai fysiikkaan. Onhan se nyt huomattavasti vaikeampaa ponnistaa huonoista lähtökohdista kohti parempaa tulevaisuutta, varsinkaan jos sitä tukea ja apua ole koskaan mistään saanut. Toiset toki pärjäävät, mutta minkälaisia vaikutuksia se tuen puute on jättänyt heidän henkiseen puoleen?

Ja taas tämä asenne. Et tiedä elämästäni mitään, et tiedä mistä lähtökohdista olen ponnistellut päästäkseni tähän ja miten paljon olen siitä kärsinyt, miten olematonta tukea olen saanut. Et voi vetää mitään johtopäätöksiä menneisyyteni ja nykyisyyteni välillä. Voin kertoa sen verran, että lapsuuteni oli väkivaltainen ja alkoholinhuuruinen, ja sen jälkiä korjaan mielessäni edelleen terapian avulla, mutta olen siitä huolimatta pyrkinyt pääsemään elämässäni eteenpäin. Kyllä alkaa todella ottaa aivoon, jos joku tulee kaikkitietävänä sanomaan, miten vaikeaa elämäni on tai ei ole ollut. Ja tämä koskee varmasti kaikkia ihmisiä, myös niitä kadehtimianne hyväosaisia. Sitä tässä keskustelussa on monta kertaa yritetty sanoa, ettette todellakaan voi tietää, mitä kaikkea muut ovat kokeneet. Se on teidän mielikuvaa kaikki. 

Miksi ajattelet, ettei aivan jokaiselle ihmiselle olisi luonnollista toimintaa pyrkiä kaikin keinoin elämässä eteenpäin? Se ei vain kaikilta yhtä hyvin syystä tai toisesta onnistu.

Koska nämä uhriutujat eivät pyri eteenpäin, he rypevät menneessä eivätkä tee juuri mitään elämänsä parantamiseksi. Kaikki pitäisi tulla heille ilmaiseksi ja helpolla. Kuka tosissaan yrittää parantaa elämäänsä, onnistuu.

Uhriutumisesta puhuminen on vallankäyttöä. Tuolla tavalla ylimieliset paskiaiset sivuuttavat toisten ahdingon. Ensin jotain kiusataan, sitten hylätään ja lopuksi vielä irvaillaan päälle "uhriutumisesta". Inhimillisyys loistaa poissaolollaan tästä toiminnasta.

Olipas hyvin kiteytetty asia! Mutta näillä ylimielisillä siis juurikin varmaan itsellään on ollut vaikeuksia ja ovat jääneet ilman tukea ym., siitä aggressio.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaikuttaa siltä, että koko tämän ketjun tarkoituksena on vakuuttaa, että jotkut omaavat valtuudet päättää, että heidän vaikeutensa ja haasteensa on kaikkia muita pahempia, ja joillain ihme kriteereillä muiden kokemat vaikeudet taas vähäisempiä. Sitten monta sivua itsesäälistä vinkumista ja todistelua, että minunpa vaikeudet ovat pahempia kuin sinun. Mitä helvettiä nyt.  

Miksi luet ketjua, jos se ottaa päähän? Kunhan ihmettelen.

Koska vaikeudet ja haasteet-aihe kiinnosti minua? Huomatakseni vain toistuvasti, ettei minulla ole niitä näköjään koskaan ollutkaan, koska olen työelämässä ja opiskellut yms. :) Kai ajattelin, että aiheesta puhuttaisiin laajemminkin kaikkia koskevasti, kuin vain yhden näkökulman paasauksena. 

Niin, kaikilla on haasteita ja vaikeuksia. Mutta vaikeuksien kestoillakin on eronsa ja jättääkö ne minkälaisia, mahdollisesti pysyviä jälkiä joko psyykkeeseen tai fysiikkaan. Onhan se nyt huomattavasti vaikeampaa ponnistaa huonoista lähtökohdista kohti parempaa tulevaisuutta, varsinkaan jos sitä tukea ja apua ole koskaan mistään saanut. Toiset toki pärjäävät, mutta minkälaisia vaikutuksia se tuen puute on jättänyt heidän henkiseen puoleen?

Ja taas tämä asenne. Et tiedä elämästäni mitään, et tiedä mistä lähtökohdista olen ponnistellut päästäkseni tähän ja miten paljon olen siitä kärsinyt, miten olematonta tukea olen saanut. Et voi vetää mitään johtopäätöksiä menneisyyteni ja nykyisyyteni välillä. Voin kertoa sen verran, että lapsuuteni oli väkivaltainen ja alkoholinhuuruinen, ja sen jälkiä korjaan mielessäni edelleen terapian avulla, mutta olen siitä huolimatta pyrkinyt pääsemään elämässäni eteenpäin. Kyllä alkaa todella ottaa aivoon, jos joku tulee kaikkitietävänä sanomaan, miten vaikeaa elämäni on tai ei ole ollut. Ja tämä koskee varmasti kaikkia ihmisiä, myös niitä kadehtimianne hyväosaisia. Sitä tässä keskustelussa on monta kertaa yritetty sanoa, ettette todellakaan voi tietää, mitä kaikkea muut ovat kokeneet. Se on teidän mielikuvaa kaikki. 

Miksi ajattelet, ettei aivan jokaiselle ihmiselle olisi luonnollista toimintaa pyrkiä kaikin keinoin elämässä eteenpäin? Se ei vain kaikilta yhtä hyvin syystä tai toisesta onnistu.

Koska nämä uhriutujat eivät pyri eteenpäin, he rypevät menneessä eivätkä tee juuri mitään elämänsä parantamiseksi. Kaikki pitäisi tulla heille ilmaiseksi ja helpolla. Kuka tosissaan yrittää parantaa elämäänsä, onnistuu.

Uhriutumisesta puhuminen on vallankäyttöä. Tuolla tavalla ylimieliset paskiaiset sivuuttavat toisten ahdingon. Ensin jotain kiusataan, sitten hylätään ja lopuksi vielä irvaillaan päälle "uhriutumisesta". Inhimillisyys loistaa poissaolollaan tästä toiminnasta.

Olipas hyvin kiteytetty asia! Mutta näillä ylimielisillä siis juurikin varmaan itsellään on ollut vaikeuksia ja ovat jääneet ilman tukea ym., siitä aggressio.

Millaista tukea tässä oikein halutaan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaikuttaa siltä, että koko tämän ketjun tarkoituksena on vakuuttaa, että jotkut omaavat valtuudet päättää, että heidän vaikeutensa ja haasteensa on kaikkia muita pahempia, ja joillain ihme kriteereillä muiden kokemat vaikeudet taas vähäisempiä. Sitten monta sivua itsesäälistä vinkumista ja todistelua, että minunpa vaikeudet ovat pahempia kuin sinun. Mitä helvettiä nyt.  

Miksi luet ketjua, jos se ottaa päähän? Kunhan ihmettelen.

Koska vaikeudet ja haasteet-aihe kiinnosti minua? Huomatakseni vain toistuvasti, ettei minulla ole niitä näköjään koskaan ollutkaan, koska olen työelämässä ja opiskellut yms. :) Kai ajattelin, että aiheesta puhuttaisiin laajemminkin kaikkia koskevasti, kuin vain yhden näkökulman paasauksena. 

Niin, kaikilla on haasteita ja vaikeuksia. Mutta vaikeuksien kestoillakin on eronsa ja jättääkö ne minkälaisia, mahdollisesti pysyviä jälkiä joko psyykkeeseen tai fysiikkaan. Onhan se nyt huomattavasti vaikeampaa ponnistaa huonoista lähtökohdista kohti parempaa tulevaisuutta, varsinkaan jos sitä tukea ja apua ole koskaan mistään saanut. Toiset toki pärjäävät, mutta minkälaisia vaikutuksia se tuen puute on jättänyt heidän henkiseen puoleen?

Ja taas tämä asenne. Et tiedä elämästäni mitään, et tiedä mistä lähtökohdista olen ponnistellut päästäkseni tähän ja miten paljon olen siitä kärsinyt, miten olematonta tukea olen saanut. Et voi vetää mitään johtopäätöksiä menneisyyteni ja nykyisyyteni välillä. Voin kertoa sen verran, että lapsuuteni oli väkivaltainen ja alkoholinhuuruinen, ja sen jälkiä korjaan mielessäni edelleen terapian avulla, mutta olen siitä huolimatta pyrkinyt pääsemään elämässäni eteenpäin. Kyllä alkaa todella ottaa aivoon, jos joku tulee kaikkitietävänä sanomaan, miten vaikeaa elämäni on tai ei ole ollut. Ja tämä koskee varmasti kaikkia ihmisiä, myös niitä kadehtimianne hyväosaisia. Sitä tässä keskustelussa on monta kertaa yritetty sanoa, ettette todellakaan voi tietää, mitä kaikkea muut ovat kokeneet. Se on teidän mielikuvaa kaikki. 

Viimeisessä lauseessa juurikin sanoin, että toiset toki pärjäävät kovistakin vaikeuksista huolimatta, mutta mitä se tekee heidän henkiselle puolelleen.

Olet myös onnekas, kun jatkuvat vaikeudet eivät ole jättäneet esim. henkisiä tai fyysisiä pysyviä vauriota, jotka haittaisivat suorituskykyä niin paljon, että töissäkäynti ym. ei onnistuisi.

Huomaatko itse, miten kaikkitietävästi puhut tilanteestani tietämättä oikeasti mitään? Vai ei ole jättänyt mitään henkisiä vaurioita... Kuule tietäisitpä vaan. :) Taidat olla ihan vain trolli. 

No näkyyhän ne henkiset vauriot ehkä hieman raa'assa asenteessa muiden kannanottoja kohtaan, ja sitä yritin ilmaista ekassa lauseessa pehmeästi.

Sisälukutaitoa myös kaipaisin, kun sanoin, että vaikeudet eivät ole jättäneet SELLAISIA PYSYVIÄ VAURIOITA, jotka haittaisivat elämää NIIN PALJON, että esim. TÖISSÄKÄYNTI EI ONNISTUisi ollenkaan.

Onhan niitä ollut ja vaikka millä mitalla. Pitkiä sairauslomia, pitkää työttömyyttä, hätäisiä irtisanoutumisia, 3x opiskelujen keskeyttämistä. Tällä hetkellä tilanteeni on vakaa, mutta tulevasta en tiedä. Ilman lääkitystä ja terapiaa en olisi varmaan saanut suoritettua tutkintoa loppuun, mutta tein sen, koska päätin, etten luovuta vaikka mikä olisi. Mutta pufff kaikki ne vuosia ja vuosia kestäneet painit psyykkeen ja pelkojen kanssa pyyhkäytyy pois sen sileän tien, kun kirjoittaa työsopimuksen! Onhan tuolla työelämässä paljon ihmisiä, jotka ovat viittä vaille valmiita tappamaan itsensä, koska eivät pysty tai osaa hakea apua. Onko se työ aina merkki siitä, että on selvinnyt vähäisillä ongelmilla elämästä? Mites vaikka perhesurmaajat sun muut, mitäs mieltä olet näiden psyykkeen tilasta? He kun ovat toisinaan olleet hyvinkin menestyneitä ainakin ulkopuolisten silmissä. Tai niistä jotka ovat koko viikonlopun perjantaista maanantaiyöhön kännissä, koska eivät muuten kestä eloa ja arkea. 

En ole mielestäni missään vaiheessa väittänyt, että olisit selvinnyt vähällä elämässä. Kun kerran itsekin olet kovia kokenut, miksi hyökätä muiden kovia kokeneiden kimppuun?

En ole hyökännyt kenenkään kimppuun herranjestas. Jotain rajaa noiden sanavalintojen kanssa. Yhtä lailla voisin sanoa, että sinä olet hyökännyt minua kohti väheksymällä elämässäni tapahtuneita traumoja, etteivät ne ole voineet olla vakavia, koska nyt olen töissä. Mutta vähän lapselliseksi menee jo. Aiheeni, josta olen paasannut on koko ajan ollut se, että tässä keskustelussa tuntuu olevan sellainen mielivaltainen asenne, että joidenkin vastoinkäymiset ovat vakavia, toisten väheksyttäviä. Sanon sen vielä kerran - päällepäin tai ulkopuolelta ei voi päätellä mitään toisen elämänkulusta ja traumoista. Sen takia ei kannata koskaan lähteä kaikkitietäväisenä toisesta päättelemään asioita, jos tietoa ei ole.  

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On totta, että elämässä on mukana aina sattuma ja toisilla käy parempi tuuri kuin toisilla. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikki, niin hyvä kuin pahakin ihmisen elämässä olisi ikään kuin ylhäältä annettua ilman, että ihminen itse pystyisi myötävaikuttamaan asioihin.

Kuka on tässä ketjussa väittänyt niin?

Suurin osa niistä joilla menee huonosti pistävät syyn jonkun muun piikkiin. ”Olen köyhä koska äiti oli alkoholisti. Olen lihava koska äitikin oli. En saa parisuhdetta koska kaikki muut kohtelevat minua huonosti. En saa hyvää työpaikkaa koska ei vaan ole päätä lukea.”

Onko loputon itsensä syyllistäminen vaikeuksista sinusta sitten se oikea tie? Kaikkea ei aina voi korjata hyväksi. Monesti pelkästään itsestään syyn kaikkeen löytävät ihmiset lopulta ottavat itseltään hengen tavalla tai toisella, esimerkiksi juomalla hullun lailla vuosikymmeniä.[/yyl

Tai sitten he ymmärtävät että avaimet heidän omaan elämäänsä löytyvät sieltä omasta taskusta, ei äidin eikä kenenkään muunkaan. Et voi muuttaa sitä mitä et tunnusta.

Tunnustatko sinä sen tosiasian, että elämä voi joillain ihmisillä olla suhteessa omiin voimavaroihin liian raskasta ja siksi he tarvitsisivat ulkopuolista apua? Aina kaikki ei ole pelkästään itsestä kiinni.

Sitten pitää hakea sitä apua. Ei kuormittaa ja syyllistää läheisiä.

Psykologit korostavat toistuvasti sitä miten ammattiavun lisäksi myös läheisillä on tärkeä osansa ihmisten kannattelussa läpi elämän kriisien.

Psykologit eivät tuolla tarkoita, että läheisten pitäisi toimia kuunteliijoina ja terapeutteina. He tarkoittavat, että läheisten tulee toimia läheisinä aivan samalla tavalla kuin henkilön ollessa tervekin. Kysellä kuulumisia, pyytää kahville, kutsua juhliin mukaan, käydä lenkillä tai yhdessä shoppailemassa tai mitä ikinä nyt kenelläkin on tapana läheistensä kanssa tehdä. Ammattilaiset kannattelevat kuuntelemalla ja terapioimalla, läheiset elämällä normaalia arkea sairastuneen kanssa. 

Monesti ihmiset vain hylkäävät sen läheisen, jolla on vaikeuksia elämässään.

Näin voi käydä, jos se läheinen jää loputtomiin vellomaan ja vaatimaa yksipuoleisesti tukea tukematta vastaavasti muita. On eri asia onko vaikka leski ollut leskenä puoli vuotta vai kymmenen vuotta ja mikäli edelleenkään ei pääse eteenpäin. 

Moni hylätään samantien heti vastoinkäymisten tullen. Lapsensa menettänyttä tai syöpään sairastunutta aletaan heti katella, jottei vain jouduttaisi vaikealta tuntuviin tilanteisiin. Onko siinä tapauksessa ihme, jos vielä kymmenen vuoden päästäkin ilman tukea jääneestä tuntuu pahalta?

Tähänkin on syynsä ja jälleen kerran se löytyy psyyken puolelta. Suurimmalla osalla ihmisistä ei ole mitään tietoa eikä kokemustakaan, miten lapsensa menettänyt tai syöpään sairastunut ihminen pitäisi kohdata. Mitä tällaiselle ihmiselle pitäisi sanoa ja mitä ei missään tapauksessa pidä sanoa. "otan osaa", "voimia", "pikaista paranemista" jne on niitä latteuksia, jotka ehkä sanotaan, mutta siihen se jää. Monilla ihmisillä on pelko, että he sanovatkin jotain väärin, tai etteivät he osaa tehdä sitä, mitä lapsensa menettänyt tai syöpään sairastunut heiltä odottaa. Heitä saattaa myös ahdistaa ajatus, että sama voi tapahtua itsellekin. 

Empatian ja sympatian välinen ero on häilyvä. Empaattinen ihminen kykenee asettumaan toisen asemaan, mutta pitämään itsensä selkeästi erillään tapahtuneesta. Hänen oma elämänsä jatkuu toisen vastoinkäymisestä huolimatta ihan kuten ennenkin, iloineen ja suruineen. Toki vaikuttaa se, onko menehtynyt lapsi ollut myös hänelle läheinen tai kuinka läheinen syöpään sairastunut ihminen hänelle on. Ts millaisen kriisin tapahtunut aiheuttaa hänelle itselleen. Empaattinen ihminen ei tunne syyllisyyttä siitä, että hänen elämässään on iloja, hän on raskaana vaikka toinen on juuri menettänyt lapsensa jne. Hän osaa iloita ihan kuten ennenkin. 

Sympaattinen ihminen tavallaan kanssaelää toisen ihmisen surun. Hän kokee samaa tuskaa, ahdistusta, surua ja pelkoa siinä missä lapsensa menettänyt tai syöpään sairastunutkin. Hän tuntee syyllisyyttä, jos hänen elämässään asiat on hyvin ja hänen kykynsä tuntea iloa omaan elämäänsä liittyvistä asioista vähenee. Hän ei kykene näkemään, että kyse on tuon toisen ihmisen surusta ka elämästä eikä hänen omastaan. Tällainen tilanne on yleensä äärimmäisen ahdistava ja heijastuu usein myös sympatiaa tuntevan henkilön omaan lähipiiriin. Ei pystykään enää iloitsemaan omasta raskaudestaan, ei jaksa suunnitella lastenhuoneen sisustusta, ei hankkia vauvanvaunuja jne. Välttääkseen tilanteen eskaloitumisen tällaisen henkilön on helpointa ja joskus myös järkevintäkin paeta tilanteesta mahdollisimman nopeasti.

Tietenkin on myös ihmisiä, jotka eivät tunne sen paremmin empatiaa kuin sympatiaakaan. Tai oma elämäntilanne on sellainen, ettei yksinkertaisesti jaksa. On ehkä aiempaa kokemusta, miten läheinen pitää vain ilmaisena kuuntelijana ja terapeuttina eikä suostu hakemaan ammattiapua, vaikka miten ehdottaisi. Yksinkertaisesti on uupunut tukijan rooliin. 

Menetyksen tai vastoinkäymisen kokenut ajattelee yleensä vain itseään. Mikä on ihan ymmärrettävääkin. Hänen pitäisi kuitenkin muistaa, että se toinenkin on vain ihminen. Ottaa yhteyttä ja sanoa, että nyt haluaisin jotain muuta, iloisempaa ajateltavaa, lähtisitkö kanssani tekemään asiaa x. Lapsensa menettänyt voi soittaa ja kysyä toiselta, miten raskaus etenee, millaiset vaunut on hankittu jne. Osoittaa toiselle, että ymmärtää toisen elämän jatkuvan, vaikka oma elämä onkin hetkellisesti pysähtynyt. 

Onko sinusta realistista olettaa isoja menetyksiä kärsineellä olevan tuollaiseen voimavaroja? Päivän saavutus voi silloin olla jo sängystä ylös pääsemisessä.

Surutyö jaetaan vaiheisiin eikä tietenkään ole realistista odottaa tuollaista vielä shokki- tai reaktiovaiheessa. Mutta surutyön käsittelyvaiheessa suurin osa kykenee jo tuntemaan välillä iloa itsekin. Jos shokki- tai reaktiovaihe tuntuu pitkittyvän, kannattaa hakea ammattiapua tai ainakin vertaistukea. Lääkäritkään eivät määrää loputtomiin sairaslomaa läheisensä menettäneelle, jos hän on työelämässä. 

Syöpään sairastuneen kohdalla hoidot aloitetaan yleensä kahden viikon sisällä ja ne ovat usein rankkoja. Hän voi ottaa itse yhteyttä ystäviinsä ja muihin läheisiinsä, kun kokee taas jaksavansa nähdä tai jutella puhelimessa. Tai laittaa vaikka tekstarina väiaikatietoa, missä mennään. 

Yksinkertaistettuna: en voi tietää, mitä sinä odotat minulta, jos et kerro, ja koska pelkään sanovani tai tekeväni jotain väärin, en uskalla sanoa tai tehdä mitään. Kuitenkin on muistettava, että oma suru on oma, ei sen toisen. Toisella on oma elämänsä eikä hänen elämänsä ole pysähtynyt, vaikka sinun elämäsi onkin. 

Silloin, jos toinen on esim. sairaalassa, niin käytäntö varmaankin on, että toista ei ns. hylätä sinne, vaan ollaan tukena toisen jaksamisen mukaan? Itse en ainakaan vaatisi toiselta mitään vaikeassa elämäntilanteessa.

Tietäisitpä vaan, miten paljon sairaaloissa on ihmisiä, joita kukaan ei käy katsomassa. Ei ole olemassa tuollaista käytäntöä, jota kaikki noudattaisivat. Onneksi kuitenkin suurimmalla osalla käy vierailutunneilla vieraitakin, joillain jopa vähän liiaksi asti ja vierailijoiden lukumäärää on jouduttu rajoittamaan.

Kyllä tiedän yhtä ja toista, ja surettaakin kaikenlainen ihmisten hylkääminen. Eikös tämän ketjun aihe ollutkin juuri se, että kaikki ihmiset eivät ole samalla viivalla lähtökohtaisesti eikä välttämättä myöhemminkään, ja kaikki kuitataan vain sillä, että "kaikilla ihmisillä on omat vaikeutensa"?

Kyllä, tämän ketjun aihe. Ja tämän threadin puolivälissä taas alettiin keskustella niistä tilanteista, joissa kriisin - kuten lapsen kuoleman tai syöpään sairastumisen - sattuessa läheiset hylkäävät. Aloituksen aihe oli huomattavasti laajempi ja tässä threadissa olen kommentoinut sitä, miksi jotkut ihmiset toimivat kuten toimivat eli hylkäävät. Mä lainaan aina kommenttia, johon olen vastaamassa. Jos en lainaa mitään, kommenttini on aloitukseen tai yleisesti aiheeseen. Silti aika usein kirjoitan liian pitkiä kommentteja eikä niitä julkaista ennenkuin olen kirjoittanut lyhyemmin  :D

Niin, ja itse taas otin kantaa siihen tekstiin, mihin viittasinkin. Tuntui vain siltä, että pointtiani ei ihan ymmärretty oikein. Tärkein sanoma oli se, että itse en vaadi vaikeuksissa olevalta ihmiseltä mitään erityistä/vastavuoroisuutta. Eli esim. sairaalassa kävisin ilman erillisiä pyyntöjäkin ja yhteydenottamisia, mutta toki vain silloin, kun toinen haluaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaikuttaa siltä, että koko tämän ketjun tarkoituksena on vakuuttaa, että jotkut omaavat valtuudet päättää, että heidän vaikeutensa ja haasteensa on kaikkia muita pahempia, ja joillain ihme kriteereillä muiden kokemat vaikeudet taas vähäisempiä. Sitten monta sivua itsesäälistä vinkumista ja todistelua, että minunpa vaikeudet ovat pahempia kuin sinun. Mitä helvettiä nyt.  

Miksi luet ketjua, jos se ottaa päähän? Kunhan ihmettelen.

Koska vaikeudet ja haasteet-aihe kiinnosti minua? Huomatakseni vain toistuvasti, ettei minulla ole niitä näköjään koskaan ollutkaan, koska olen työelämässä ja opiskellut yms. :) Kai ajattelin, että aiheesta puhuttaisiin laajemminkin kaikkia koskevasti, kuin vain yhden näkökulman paasauksena. 

Niin, kaikilla on haasteita ja vaikeuksia. Mutta vaikeuksien kestoillakin on eronsa ja jättääkö ne minkälaisia, mahdollisesti pysyviä jälkiä joko psyykkeeseen tai fysiikkaan. Onhan se nyt huomattavasti vaikeampaa ponnistaa huonoista lähtökohdista kohti parempaa tulevaisuutta, varsinkaan jos sitä tukea ja apua ole koskaan mistään saanut. Toiset toki pärjäävät, mutta minkälaisia vaikutuksia se tuen puute on jättänyt heidän henkiseen puoleen?

Ja taas tämä asenne. Et tiedä elämästäni mitään, et tiedä mistä lähtökohdista olen ponnistellut päästäkseni tähän ja miten paljon olen siitä kärsinyt, miten olematonta tukea olen saanut. Et voi vetää mitään johtopäätöksiä menneisyyteni ja nykyisyyteni välillä. Voin kertoa sen verran, että lapsuuteni oli väkivaltainen ja alkoholinhuuruinen, ja sen jälkiä korjaan mielessäni edelleen terapian avulla, mutta olen siitä huolimatta pyrkinyt pääsemään elämässäni eteenpäin. Kyllä alkaa todella ottaa aivoon, jos joku tulee kaikkitietävänä sanomaan, miten vaikeaa elämäni on tai ei ole ollut. Ja tämä koskee varmasti kaikkia ihmisiä, myös niitä kadehtimianne hyväosaisia. Sitä tässä keskustelussa on monta kertaa yritetty sanoa, ettette todellakaan voi tietää, mitä kaikkea muut ovat kokeneet. Se on teidän mielikuvaa kaikki. 

Miksi ajattelet, ettei aivan jokaiselle ihmiselle olisi luonnollista toimintaa pyrkiä kaikin keinoin elämässä eteenpäin? Se ei vain kaikilta yhtä hyvin syystä tai toisesta onnistu.

Koska nämä uhriutujat eivät pyri eteenpäin, he rypevät menneessä eivätkä tee juuri mitään elämänsä parantamiseksi. Kaikki pitäisi tulla heille ilmaiseksi ja helpolla. Kuka tosissaan yrittää parantaa elämäänsä, onnistuu.

Uhriutumisesta puhuminen on vallankäyttöä. Tuolla tavalla ylimieliset paskiaiset sivuuttavat toisten ahdingon. Ensin jotain kiusataan, sitten hylätään ja lopuksi vielä irvaillaan päälle "uhriutumisesta". Inhimillisyys loistaa poissaolollaan tästä toiminnasta.

Olipas hyvin kiteytetty asia! Mutta näillä ylimielisillä siis juurikin varmaan itsellään on ollut vaikeuksia ja ovat jääneet ilman tukea ym., siitä aggressio.

Millaista tukea tässä oikein halutaan?

Tuen antamisessa on tietysti kuunneltava herkällä korvalla vastaanottajan toiveita. Ei tähän ole mitään yhtä sabluunaa. Moni tietysti arvostaa toisen tietoista läsnäoloa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaikuttaa siltä, että koko tämän ketjun tarkoituksena on vakuuttaa, että jotkut omaavat valtuudet päättää, että heidän vaikeutensa ja haasteensa on kaikkia muita pahempia, ja joillain ihme kriteereillä muiden kokemat vaikeudet taas vähäisempiä. Sitten monta sivua itsesäälistä vinkumista ja todistelua, että minunpa vaikeudet ovat pahempia kuin sinun. Mitä helvettiä nyt.  

Miksi luet ketjua, jos se ottaa päähän? Kunhan ihmettelen.

Koska vaikeudet ja haasteet-aihe kiinnosti minua? Huomatakseni vain toistuvasti, ettei minulla ole niitä näköjään koskaan ollutkaan, koska olen työelämässä ja opiskellut yms. :) Kai ajattelin, että aiheesta puhuttaisiin laajemminkin kaikkia koskevasti, kuin vain yhden näkökulman paasauksena. 

Niin, kaikilla on haasteita ja vaikeuksia. Mutta vaikeuksien kestoillakin on eronsa ja jättääkö ne minkälaisia, mahdollisesti pysyviä jälkiä joko psyykkeeseen tai fysiikkaan. Onhan se nyt huomattavasti vaikeampaa ponnistaa huonoista lähtökohdista kohti parempaa tulevaisuutta, varsinkaan jos sitä tukea ja apua ole koskaan mistään saanut. Toiset toki pärjäävät, mutta minkälaisia vaikutuksia se tuen puute on jättänyt heidän henkiseen puoleen?

Ja taas tämä asenne. Et tiedä elämästäni mitään, et tiedä mistä lähtökohdista olen ponnistellut päästäkseni tähän ja miten paljon olen siitä kärsinyt, miten olematonta tukea olen saanut. Et voi vetää mitään johtopäätöksiä menneisyyteni ja nykyisyyteni välillä. Voin kertoa sen verran, että lapsuuteni oli väkivaltainen ja alkoholinhuuruinen, ja sen jälkiä korjaan mielessäni edelleen terapian avulla, mutta olen siitä huolimatta pyrkinyt pääsemään elämässäni eteenpäin. Kyllä alkaa todella ottaa aivoon, jos joku tulee kaikkitietävänä sanomaan, miten vaikeaa elämäni on tai ei ole ollut. Ja tämä koskee varmasti kaikkia ihmisiä, myös niitä kadehtimianne hyväosaisia. Sitä tässä keskustelussa on monta kertaa yritetty sanoa, ettette todellakaan voi tietää, mitä kaikkea muut ovat kokeneet. Se on teidän mielikuvaa kaikki. 

Viimeisessä lauseessa juurikin sanoin, että toiset toki pärjäävät kovistakin vaikeuksista huolimatta, mutta mitä se tekee heidän henkiselle puolelleen.

Olet myös onnekas, kun jatkuvat vaikeudet eivät ole jättäneet esim. henkisiä tai fyysisiä pysyviä vauriota, jotka haittaisivat suorituskykyä niin paljon, että töissäkäynti ym. ei onnistuisi.

Huomaatko itse, miten kaikkitietävästi puhut tilanteestani tietämättä oikeasti mitään? Vai ei ole jättänyt mitään henkisiä vaurioita... Kuule tietäisitpä vaan. :) Taidat olla ihan vain trolli. 

No näkyyhän ne henkiset vauriot ehkä hieman raa'assa asenteessa muiden kannanottoja kohtaan, ja sitä yritin ilmaista ekassa lauseessa pehmeästi.

Sisälukutaitoa myös kaipaisin, kun sanoin, että vaikeudet eivät ole jättäneet SELLAISIA PYSYVIÄ VAURIOITA, jotka haittaisivat elämää NIIN PALJON, että esim. TÖISSÄKÄYNTI EI ONNISTUisi ollenkaan.

Onhan niitä ollut ja vaikka millä mitalla. Pitkiä sairauslomia, pitkää työttömyyttä, hätäisiä irtisanoutumisia, 3x opiskelujen keskeyttämistä. Tällä hetkellä tilanteeni on vakaa, mutta tulevasta en tiedä. Ilman lääkitystä ja terapiaa en olisi varmaan saanut suoritettua tutkintoa loppuun, mutta tein sen, koska päätin, etten luovuta vaikka mikä olisi. Mutta pufff kaikki ne vuosia ja vuosia kestäneet painit psyykkeen ja pelkojen kanssa pyyhkäytyy pois sen sileän tien, kun kirjoittaa työsopimuksen! Onhan tuolla työelämässä paljon ihmisiä, jotka ovat viittä vaille valmiita tappamaan itsensä, koska eivät pysty tai osaa hakea apua. Onko se työ aina merkki siitä, että on selvinnyt vähäisillä ongelmilla elämästä? Mites vaikka perhesurmaajat sun muut, mitäs mieltä olet näiden psyykkeen tilasta? He kun ovat toisinaan olleet hyvinkin menestyneitä ainakin ulkopuolisten silmissä. Tai niistä jotka ovat koko viikonlopun perjantaista maanantaiyöhön kännissä, koska eivät muuten kestä eloa ja arkea. 

En ole mielestäni missään vaiheessa väittänyt, että olisit selvinnyt vähällä elämässä. Kun kerran itsekin olet kovia kokenut, miksi hyökätä muiden kovia kokeneiden kimppuun?

En ole hyökännyt kenenkään kimppuun herranjestas. Jotain rajaa noiden sanavalintojen kanssa. Yhtä lailla voisin sanoa, että sinä olet hyökännyt minua kohti väheksymällä elämässäni tapahtuneita traumoja, etteivät ne ole voineet olla vakavia, koska nyt olen töissä. Mutta vähän lapselliseksi menee jo. Aiheeni, josta olen paasannut on koko ajan ollut se, että tässä keskustelussa tuntuu olevan sellainen mielivaltainen asenne, että joidenkin vastoinkäymiset ovat vakavia, toisten väheksyttäviä. Sanon sen vielä kerran - päällepäin tai ulkopuolelta ei voi päätellä mitään toisen elämänkulusta ja traumoista. Sen takia ei kannata koskaan lähteä kaikkitietäväisenä toisesta päättelemään asioita, jos tietoa ei ole.  

Mielestäni en ole mitään väheksynyt. Onhan tuo tekstin sävy vähän sellainen, että hieman aggressiiviseen sävyyn tuot asioita esille ja tulkitset sanomisissani jotain sellaista mitä siellä ei ole. Jonkin sorttista kiihtyneisyyttä on aistittavissa ainakin.

Etkö itse mielestäsi väheksy toisten vaikeuksia tai tilanteita? Kun toiset on pelkästään vinkujia ja marttyyreitä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaikuttaa siltä, että koko tämän ketjun tarkoituksena on vakuuttaa, että jotkut omaavat valtuudet päättää, että heidän vaikeutensa ja haasteensa on kaikkia muita pahempia, ja joillain ihme kriteereillä muiden kokemat vaikeudet taas vähäisempiä. Sitten monta sivua itsesäälistä vinkumista ja todistelua, että minunpa vaikeudet ovat pahempia kuin sinun. Mitä helvettiä nyt.  

Miksi luet ketjua, jos se ottaa päähän? Kunhan ihmettelen.

Koska vaikeudet ja haasteet-aihe kiinnosti minua? Huomatakseni vain toistuvasti, ettei minulla ole niitä näköjään koskaan ollutkaan, koska olen työelämässä ja opiskellut yms. :) Kai ajattelin, että aiheesta puhuttaisiin laajemminkin kaikkia koskevasti, kuin vain yhden näkökulman paasauksena. 

Niin, kaikilla on haasteita ja vaikeuksia. Mutta vaikeuksien kestoillakin on eronsa ja jättääkö ne minkälaisia, mahdollisesti pysyviä jälkiä joko psyykkeeseen tai fysiikkaan. Onhan se nyt huomattavasti vaikeampaa ponnistaa huonoista lähtökohdista kohti parempaa tulevaisuutta, varsinkaan jos sitä tukea ja apua ole koskaan mistään saanut. Toiset toki pärjäävät, mutta minkälaisia vaikutuksia se tuen puute on jättänyt heidän henkiseen puoleen?

Ja taas tämä asenne. Et tiedä elämästäni mitään, et tiedä mistä lähtökohdista olen ponnistellut päästäkseni tähän ja miten paljon olen siitä kärsinyt, miten olematonta tukea olen saanut. Et voi vetää mitään johtopäätöksiä menneisyyteni ja nykyisyyteni välillä. Voin kertoa sen verran, että lapsuuteni oli väkivaltainen ja alkoholinhuuruinen, ja sen jälkiä korjaan mielessäni edelleen terapian avulla, mutta olen siitä huolimatta pyrkinyt pääsemään elämässäni eteenpäin. Kyllä alkaa todella ottaa aivoon, jos joku tulee kaikkitietävänä sanomaan, miten vaikeaa elämäni on tai ei ole ollut. Ja tämä koskee varmasti kaikkia ihmisiä, myös niitä kadehtimianne hyväosaisia. Sitä tässä keskustelussa on monta kertaa yritetty sanoa, ettette todellakaan voi tietää, mitä kaikkea muut ovat kokeneet. Se on teidän mielikuvaa kaikki. 

Miksi ajattelet, ettei aivan jokaiselle ihmiselle olisi luonnollista toimintaa pyrkiä kaikin keinoin elämässä eteenpäin? Se ei vain kaikilta yhtä hyvin syystä tai toisesta onnistu.

Koska nämä uhriutujat eivät pyri eteenpäin, he rypevät menneessä eivätkä tee juuri mitään elämänsä parantamiseksi. Kaikki pitäisi tulla heille ilmaiseksi ja helpolla. Kuka tosissaan yrittää parantaa elämäänsä, onnistuu.

Uhriutumisesta puhuminen on vallankäyttöä. Tuolla tavalla ylimieliset paskiaiset sivuuttavat toisten ahdingon. Ensin jotain kiusataan, sitten hylätään ja lopuksi vielä irvaillaan päälle "uhriutumisesta". Inhimillisyys loistaa poissaolollaan tästä toiminnasta.

Olipas hyvin kiteytetty asia! Mutta näillä ylimielisillä siis juurikin varmaan itsellään on ollut vaikeuksia ja ovat jääneet ilman tukea ym., siitä aggressio.

Millaista tukea tässä oikein halutaan?

Tuen antamisessa on tietysti kuunneltava herkällä korvalla vastaanottajan toiveita. Ei tähän ole mitään yhtä sabluunaa. Moni tietysti arvostaa toisen tietoista läsnäoloa.

Tässähän tämä ongelma on kun sen tuen antaminen tehdään niin hemmetin vaikeaksi. Tässäkin oletetaan, että jonkun pitäisi ihan oma-aloitteisesti lukea kristallipallosta mitä halutaan ja tanssahdella sen tahtiin. Kas kun muilla ihmisillä on omakin elämä ja omatkin murheensa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaikuttaa siltä, että koko tämän ketjun tarkoituksena on vakuuttaa, että jotkut omaavat valtuudet päättää, että heidän vaikeutensa ja haasteensa on kaikkia muita pahempia, ja joillain ihme kriteereillä muiden kokemat vaikeudet taas vähäisempiä. Sitten monta sivua itsesäälistä vinkumista ja todistelua, että minunpa vaikeudet ovat pahempia kuin sinun. Mitä helvettiä nyt.  

Miksi luet ketjua, jos se ottaa päähän? Kunhan ihmettelen.

Koska vaikeudet ja haasteet-aihe kiinnosti minua? Huomatakseni vain toistuvasti, ettei minulla ole niitä näköjään koskaan ollutkaan, koska olen työelämässä ja opiskellut yms. :) Kai ajattelin, että aiheesta puhuttaisiin laajemminkin kaikkia koskevasti, kuin vain yhden näkökulman paasauksena. 

Niin, kaikilla on haasteita ja vaikeuksia. Mutta vaikeuksien kestoillakin on eronsa ja jättääkö ne minkälaisia, mahdollisesti pysyviä jälkiä joko psyykkeeseen tai fysiikkaan. Onhan se nyt huomattavasti vaikeampaa ponnistaa huonoista lähtökohdista kohti parempaa tulevaisuutta, varsinkaan jos sitä tukea ja apua ole koskaan mistään saanut. Toiset toki pärjäävät, mutta minkälaisia vaikutuksia se tuen puute on jättänyt heidän henkiseen puoleen?

Ja taas tämä asenne. Et tiedä elämästäni mitään, et tiedä mistä lähtökohdista olen ponnistellut päästäkseni tähän ja miten paljon olen siitä kärsinyt, miten olematonta tukea olen saanut. Et voi vetää mitään johtopäätöksiä menneisyyteni ja nykyisyyteni välillä. Voin kertoa sen verran, että lapsuuteni oli väkivaltainen ja alkoholinhuuruinen, ja sen jälkiä korjaan mielessäni edelleen terapian avulla, mutta olen siitä huolimatta pyrkinyt pääsemään elämässäni eteenpäin. Kyllä alkaa todella ottaa aivoon, jos joku tulee kaikkitietävänä sanomaan, miten vaikeaa elämäni on tai ei ole ollut. Ja tämä koskee varmasti kaikkia ihmisiä, myös niitä kadehtimianne hyväosaisia. Sitä tässä keskustelussa on monta kertaa yritetty sanoa, ettette todellakaan voi tietää, mitä kaikkea muut ovat kokeneet. Se on teidän mielikuvaa kaikki. 

Miksi ajattelet, ettei aivan jokaiselle ihmiselle olisi luonnollista toimintaa pyrkiä kaikin keinoin elämässä eteenpäin? Se ei vain kaikilta yhtä hyvin syystä tai toisesta onnistu.

Koska nämä uhriutujat eivät pyri eteenpäin, he rypevät menneessä eivätkä tee juuri mitään elämänsä parantamiseksi. Kaikki pitäisi tulla heille ilmaiseksi ja helpolla. Kuka tosissaan yrittää parantaa elämäänsä, onnistuu.

Uhriutumisesta puhuminen on vallankäyttöä. Tuolla tavalla ylimieliset paskiaiset sivuuttavat toisten ahdingon. Ensin jotain kiusataan, sitten hylätään ja lopuksi vielä irvaillaan päälle "uhriutumisesta". Inhimillisyys loistaa poissaolollaan tästä toiminnasta.

Olipas hyvin kiteytetty asia! Mutta näillä ylimielisillä siis juurikin varmaan itsellään on ollut vaikeuksia ja ovat jääneet ilman tukea ym., siitä aggressio.

Millaista tukea tässä oikein halutaan?

Tuen antamisessa on tietysti kuunneltava herkällä korvalla vastaanottajan toiveita. Ei tähän ole mitään yhtä sabluunaa. Moni tietysti arvostaa toisen tietoista läsnäoloa.

Tässähän tämä ongelma on kun sen tuen antaminen tehdään niin hemmetin vaikeaksi. Tässäkin oletetaan, että jonkun pitäisi ihan oma-aloitteisesti lukea kristallipallosta mitä halutaan ja tanssahdella sen tahtiin. Kas kun muilla ihmisillä on omakin elämä ja omatkin murheensa. 

Etkö osaa avata suutasi kysyä toiselta millaista tukea hän sinulta toivoisi? Ihan ylipäätään, miten ihmissuhteesi noin yleensä toimivat, jos koet asioista ääneen keskustelemisen yleensä hankalaksi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaikuttaa siltä, että koko tämän ketjun tarkoituksena on vakuuttaa, että jotkut omaavat valtuudet päättää, että heidän vaikeutensa ja haasteensa on kaikkia muita pahempia, ja joillain ihme kriteereillä muiden kokemat vaikeudet taas vähäisempiä. Sitten monta sivua itsesäälistä vinkumista ja todistelua, että minunpa vaikeudet ovat pahempia kuin sinun. Mitä helvettiä nyt.  

Miksi luet ketjua, jos se ottaa päähän? Kunhan ihmettelen.

Koska vaikeudet ja haasteet-aihe kiinnosti minua? Huomatakseni vain toistuvasti, ettei minulla ole niitä näköjään koskaan ollutkaan, koska olen työelämässä ja opiskellut yms. :) Kai ajattelin, että aiheesta puhuttaisiin laajemminkin kaikkia koskevasti, kuin vain yhden näkökulman paasauksena. 

Niin, kaikilla on haasteita ja vaikeuksia. Mutta vaikeuksien kestoillakin on eronsa ja jättääkö ne minkälaisia, mahdollisesti pysyviä jälkiä joko psyykkeeseen tai fysiikkaan. Onhan se nyt huomattavasti vaikeampaa ponnistaa huonoista lähtökohdista kohti parempaa tulevaisuutta, varsinkaan jos sitä tukea ja apua ole koskaan mistään saanut. Toiset toki pärjäävät, mutta minkälaisia vaikutuksia se tuen puute on jättänyt heidän henkiseen puoleen?

Ja taas tämä asenne. Et tiedä elämästäni mitään, et tiedä mistä lähtökohdista olen ponnistellut päästäkseni tähän ja miten paljon olen siitä kärsinyt, miten olematonta tukea olen saanut. Et voi vetää mitään johtopäätöksiä menneisyyteni ja nykyisyyteni välillä. Voin kertoa sen verran, että lapsuuteni oli väkivaltainen ja alkoholinhuuruinen, ja sen jälkiä korjaan mielessäni edelleen terapian avulla, mutta olen siitä huolimatta pyrkinyt pääsemään elämässäni eteenpäin. Kyllä alkaa todella ottaa aivoon, jos joku tulee kaikkitietävänä sanomaan, miten vaikeaa elämäni on tai ei ole ollut. Ja tämä koskee varmasti kaikkia ihmisiä, myös niitä kadehtimianne hyväosaisia. Sitä tässä keskustelussa on monta kertaa yritetty sanoa, ettette todellakaan voi tietää, mitä kaikkea muut ovat kokeneet. Se on teidän mielikuvaa kaikki. 

Viimeisessä lauseessa juurikin sanoin, että toiset toki pärjäävät kovistakin vaikeuksista huolimatta, mutta mitä se tekee heidän henkiselle puolelleen.

Olet myös onnekas, kun jatkuvat vaikeudet eivät ole jättäneet esim. henkisiä tai fyysisiä pysyviä vauriota, jotka haittaisivat suorituskykyä niin paljon, että töissäkäynti ym. ei onnistuisi.

Huomaatko itse, miten kaikkitietävästi puhut tilanteestani tietämättä oikeasti mitään? Vai ei ole jättänyt mitään henkisiä vaurioita... Kuule tietäisitpä vaan. :) Taidat olla ihan vain trolli. 

No näkyyhän ne henkiset vauriot ehkä hieman raa'assa asenteessa muiden kannanottoja kohtaan, ja sitä yritin ilmaista ekassa lauseessa pehmeästi.

Sisälukutaitoa myös kaipaisin, kun sanoin, että vaikeudet eivät ole jättäneet SELLAISIA PYSYVIÄ VAURIOITA, jotka haittaisivat elämää NIIN PALJON, että esim. TÖISSÄKÄYNTI EI ONNISTUisi ollenkaan.

Onhan niitä ollut ja vaikka millä mitalla. Pitkiä sairauslomia, pitkää työttömyyttä, hätäisiä irtisanoutumisia, 3x opiskelujen keskeyttämistä. Tällä hetkellä tilanteeni on vakaa, mutta tulevasta en tiedä. Ilman lääkitystä ja terapiaa en olisi varmaan saanut suoritettua tutkintoa loppuun, mutta tein sen, koska päätin, etten luovuta vaikka mikä olisi. Mutta pufff kaikki ne vuosia ja vuosia kestäneet painit psyykkeen ja pelkojen kanssa pyyhkäytyy pois sen sileän tien, kun kirjoittaa työsopimuksen! Onhan tuolla työelämässä paljon ihmisiä, jotka ovat viittä vaille valmiita tappamaan itsensä, koska eivät pysty tai osaa hakea apua. Onko se työ aina merkki siitä, että on selvinnyt vähäisillä ongelmilla elämästä? Mites vaikka perhesurmaajat sun muut, mitäs mieltä olet näiden psyykkeen tilasta? He kun ovat toisinaan olleet hyvinkin menestyneitä ainakin ulkopuolisten silmissä. Tai niistä jotka ovat koko viikonlopun perjantaista maanantaiyöhön kännissä, koska eivät muuten kestä eloa ja arkea. 

En ole mielestäni missään vaiheessa väittänyt, että olisit selvinnyt vähällä elämässä. Kun kerran itsekin olet kovia kokenut, miksi hyökätä muiden kovia kokeneiden kimppuun?

En ole hyökännyt kenenkään kimppuun herranjestas. Jotain rajaa noiden sanavalintojen kanssa. Yhtä lailla voisin sanoa, että sinä olet hyökännyt minua kohti väheksymällä elämässäni tapahtuneita traumoja, etteivät ne ole voineet olla vakavia, koska nyt olen töissä. Mutta vähän lapselliseksi menee jo. Aiheeni, josta olen paasannut on koko ajan ollut se, että tässä keskustelussa tuntuu olevan sellainen mielivaltainen asenne, että joidenkin vastoinkäymiset ovat vakavia, toisten väheksyttäviä. Sanon sen vielä kerran - päällepäin tai ulkopuolelta ei voi päätellä mitään toisen elämänkulusta ja traumoista. Sen takia ei kannata koskaan lähteä kaikkitietäväisenä toisesta päättelemään asioita, jos tietoa ei ole.  

Mielestäni en ole mitään väheksynyt. Onhan tuo tekstin sävy vähän sellainen, että hieman aggressiiviseen sävyyn tuot asioita esille ja tulkitset sanomisissani jotain sellaista mitä siellä ei ole. Jonkin sorttista kiihtyneisyyttä on aistittavissa ainakin.

Etkö itse mielestäsi väheksy toisten vaikeuksia tai tilanteita? Kun toiset on pelkästään vinkujia ja marttyyreitä?

No totta helvetissä kiihdyin, koska aihe on minulle erittäin merkittävä. Marttyyrisanaa en ole missään vaiheessa sanonut, ja se uhriutumiskommentti, joka aiemmissa kohdissa on esiintynyt jossain lainausketjuissa minun vastausteni jälkeen ei ole minun kirjoittamani. Mutta totta, itsesäälissä vellominen ja siitä vinkuminen sivukaupalla on mielestäni vastenmielinen piirre, eikä auta ketään eteenpäin. Tottahan se selvä avunhuuto on, muttei välttämättä kovin tehokas sellainen. Voi pahimmassa tapauksessa karkottaa tuen ympäriltään, kun harva sitä oikeasti jaksaa kuunnella. Ehkä siitä syystä, että monilla on omat murheet kannettavanaan ja toiseksi, koska se ei ole oikeasti kehittävää avunhakemista itselleen, vaan näyttää enemmän selvältä huomion- ja säälinkerjäykseltä.  

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On totta, että elämässä on mukana aina sattuma ja toisilla käy parempi tuuri kuin toisilla. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikki, niin hyvä kuin pahakin ihmisen elämässä olisi ikään kuin ylhäältä annettua ilman, että ihminen itse pystyisi myötävaikuttamaan asioihin.

Kuka on tässä ketjussa väittänyt niin?

Suurin osa niistä joilla menee huonosti pistävät syyn jonkun muun piikkiin. ”Olen köyhä koska äiti oli alkoholisti. Olen lihava koska äitikin oli. En saa parisuhdetta koska kaikki muut kohtelevat minua huonosti. En saa hyvää työpaikkaa koska ei vaan ole päätä lukea.”

Ei tuossa ole mitään kummallista. Ihan tunnettu ilmiö psykologiassa. Jopa varsin yleinen psyyken puolustusmekanismi. Ongelma on, että ihminen ei joko ymmärrä, osaa tai halua hakea apua tai apua ei ole saatavilla. Toistan nyt samaa kuin aiemminkin, että mieli on siitä kummallinen, ettei sitä pysty järjellä pakottamaan. Jos pystyisi, suurin osa ongelmista poistuisi ihan vain järkeilemällä. Psyykellä on kuitenkin niin suuri vaikutus - hyvin usein paljon suurempi kuin järjellä - ihmisen toiminnassa, ettei mikään "ryhdistätytyminen" tai "itseään niskastaan kiinni ottaminen" oikeasti auta. Vertauskuvallisesti voisi sanoa, että tiedät kyllä, miten sipuli kuoritaan, mutta kun sun kätesi on sahattu irti etkä verisillä tyngilläsi pysty sitä tekemään. 

Miten sitten selität sen että toiset ottavat itseään niskasta kiinni ja tekevät elämälleen jotain? He ovat psyykkisesti epänormaaleja?

Eivät tietenkään ole psyykkisesti epänormaaleja. Päinvastoin. Heiltä vaan puuttuu mielestään tietty puolustusmekanismi. Jatkan vertauskuvaa: heidän käsiään ei ole sahattu irti, joten he ottavat sipulin ja kuorivat sen. 

Minä olen erimieltä. Minusta ihminen voi itse päättää että alkaa tietoisesti muuttamaan ja parantamaan elämäänsä. Ei ole mitään ylhäältä annettua määräystä että elämän on mentävä kaikilta osin niinkuin sen on mentävä, eikä mihinkään voi itse vaikuttaa.

Milipiteet ovat mielipiteitä, ei tutkittua tietoa. Voit hyvin olla tuota mieltä. Psyyken puolustusmekanismit ovat kuitenkin tutkittua tietoa. 

Olen opiskellut psykologiaa yliopistossa, tiedän kyllä nuo mekanismit. Sinä et nyt ymmärrä mitä minä yritän sanoa. Lue hitaasti: ihminen voi itse muuttaa elämäänsä ja suhtautumistaan asioihin. Sinä olet sitä mieltä ettei voi, mutta sinä olet väärässä. Se että äitisi oli alkoholisti ei tarkoita että sinusta on PAKKO tulla alkoholisti ja mikään muu nyt vaan ei ole mahdollista. Se on ihmisen oma päätös tarttua siihen pulloon.

Niin, mutta monella on elämässä sitten kaikenlaista muuta harmia vaikeasta lapsuudesta johtuen, vaikkei pulloon koskaan tarttuisikaan. Usko nyt, pari kurssia psykologiaa kesäyliopistossa ei tee sinusta tämän aihepiirin erikoisasiantuntijaa.

:,D nutta sinusta tekee se että olet masentunut ja mielipiteesi on ainut oikea? Seeeelvä.

Lukenut, toisia kuunnellut ja itse kokenut on usein enemmän perillä asioista kuin se, jolla on aiheeseen ainoastaan ulkopuolisen näkökulma. Olet varmaan kuullut kokemusasiantuntijoista?

Juujuu, sinä tiedät muidenkin ihmisten puolesta etteivät he voi päästä asioista yli ja eteenpäin elämässä. Kyllä kyllä.

Toivottavasti et ole psykologian pääaineopiskelija. Tuollaisilla sosiaalisilla taidoilla ei kannata ainakaan terapeutin uraa harkita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaikuttaa siltä, että koko tämän ketjun tarkoituksena on vakuuttaa, että jotkut omaavat valtuudet päättää, että heidän vaikeutensa ja haasteensa on kaikkia muita pahempia, ja joillain ihme kriteereillä muiden kokemat vaikeudet taas vähäisempiä. Sitten monta sivua itsesäälistä vinkumista ja todistelua, että minunpa vaikeudet ovat pahempia kuin sinun. Mitä helvettiä nyt.  

Miksi luet ketjua, jos se ottaa päähän? Kunhan ihmettelen.

Koska vaikeudet ja haasteet-aihe kiinnosti minua? Huomatakseni vain toistuvasti, ettei minulla ole niitä näköjään koskaan ollutkaan, koska olen työelämässä ja opiskellut yms. :) Kai ajattelin, että aiheesta puhuttaisiin laajemminkin kaikkia koskevasti, kuin vain yhden näkökulman paasauksena. 

Niin, kaikilla on haasteita ja vaikeuksia. Mutta vaikeuksien kestoillakin on eronsa ja jättääkö ne minkälaisia, mahdollisesti pysyviä jälkiä joko psyykkeeseen tai fysiikkaan. Onhan se nyt huomattavasti vaikeampaa ponnistaa huonoista lähtökohdista kohti parempaa tulevaisuutta, varsinkaan jos sitä tukea ja apua ole koskaan mistään saanut. Toiset toki pärjäävät, mutta minkälaisia vaikutuksia se tuen puute on jättänyt heidän henkiseen puoleen?

Ja taas tämä asenne. Et tiedä elämästäni mitään, et tiedä mistä lähtökohdista olen ponnistellut päästäkseni tähän ja miten paljon olen siitä kärsinyt, miten olematonta tukea olen saanut. Et voi vetää mitään johtopäätöksiä menneisyyteni ja nykyisyyteni välillä. Voin kertoa sen verran, että lapsuuteni oli väkivaltainen ja alkoholinhuuruinen, ja sen jälkiä korjaan mielessäni edelleen terapian avulla, mutta olen siitä huolimatta pyrkinyt pääsemään elämässäni eteenpäin. Kyllä alkaa todella ottaa aivoon, jos joku tulee kaikkitietävänä sanomaan, miten vaikeaa elämäni on tai ei ole ollut. Ja tämä koskee varmasti kaikkia ihmisiä, myös niitä kadehtimianne hyväosaisia. Sitä tässä keskustelussa on monta kertaa yritetty sanoa, ettette todellakaan voi tietää, mitä kaikkea muut ovat kokeneet. Se on teidän mielikuvaa kaikki. 

Viimeisessä lauseessa juurikin sanoin, että toiset toki pärjäävät kovistakin vaikeuksista huolimatta, mutta mitä se tekee heidän henkiselle puolelleen.

Olet myös onnekas, kun jatkuvat vaikeudet eivät ole jättäneet esim. henkisiä tai fyysisiä pysyviä vauriota, jotka haittaisivat suorituskykyä niin paljon, että töissäkäynti ym. ei onnistuisi.

Huomaatko itse, miten kaikkitietävästi puhut tilanteestani tietämättä oikeasti mitään? Vai ei ole jättänyt mitään henkisiä vaurioita... Kuule tietäisitpä vaan. :) Taidat olla ihan vain trolli. 

No näkyyhän ne henkiset vauriot ehkä hieman raa'assa asenteessa muiden kannanottoja kohtaan, ja sitä yritin ilmaista ekassa lauseessa pehmeästi.

Sisälukutaitoa myös kaipaisin, kun sanoin, että vaikeudet eivät ole jättäneet SELLAISIA PYSYVIÄ VAURIOITA, jotka haittaisivat elämää NIIN PALJON, että esim. TÖISSÄKÄYNTI EI ONNISTUisi ollenkaan.

Onhan niitä ollut ja vaikka millä mitalla. Pitkiä sairauslomia, pitkää työttömyyttä, hätäisiä irtisanoutumisia, 3x opiskelujen keskeyttämistä. Tällä hetkellä tilanteeni on vakaa, mutta tulevasta en tiedä. Ilman lääkitystä ja terapiaa en olisi varmaan saanut suoritettua tutkintoa loppuun, mutta tein sen, koska päätin, etten luovuta vaikka mikä olisi. Mutta pufff kaikki ne vuosia ja vuosia kestäneet painit psyykkeen ja pelkojen kanssa pyyhkäytyy pois sen sileän tien, kun kirjoittaa työsopimuksen! Onhan tuolla työelämässä paljon ihmisiä, jotka ovat viittä vaille valmiita tappamaan itsensä, koska eivät pysty tai osaa hakea apua. Onko se työ aina merkki siitä, että on selvinnyt vähäisillä ongelmilla elämästä? Mites vaikka perhesurmaajat sun muut, mitäs mieltä olet näiden psyykkeen tilasta? He kun ovat toisinaan olleet hyvinkin menestyneitä ainakin ulkopuolisten silmissä. Tai niistä jotka ovat koko viikonlopun perjantaista maanantaiyöhön kännissä, koska eivät muuten kestä eloa ja arkea. 

En ole mielestäni missään vaiheessa väittänyt, että olisit selvinnyt vähällä elämässä. Kun kerran itsekin olet kovia kokenut, miksi hyökätä muiden kovia kokeneiden kimppuun?

En ole hyökännyt kenenkään kimppuun herranjestas. Jotain rajaa noiden sanavalintojen kanssa. Yhtä lailla voisin sanoa, että sinä olet hyökännyt minua kohti väheksymällä elämässäni tapahtuneita traumoja, etteivät ne ole voineet olla vakavia, koska nyt olen töissä. Mutta vähän lapselliseksi menee jo. Aiheeni, josta olen paasannut on koko ajan ollut se, että tässä keskustelussa tuntuu olevan sellainen mielivaltainen asenne, että joidenkin vastoinkäymiset ovat vakavia, toisten väheksyttäviä. Sanon sen vielä kerran - päällepäin tai ulkopuolelta ei voi päätellä mitään toisen elämänkulusta ja traumoista. Sen takia ei kannata koskaan lähteä kaikkitietäväisenä toisesta päättelemään asioita, jos tietoa ei ole.  

Mielestäni en ole mitään väheksynyt. Onhan tuo tekstin sävy vähän sellainen, että hieman aggressiiviseen sävyyn tuot asioita esille ja tulkitset sanomisissani jotain sellaista mitä siellä ei ole. Jonkin sorttista kiihtyneisyyttä on aistittavissa ainakin.

Etkö itse mielestäsi väheksy toisten vaikeuksia tai tilanteita? Kun toiset on pelkästään vinkujia ja marttyyreitä?

No totta helvetissä kiihdyin, koska aihe on minulle erittäin merkittävä. Marttyyrisanaa en ole missään vaiheessa sanonut, ja se uhriutumiskommentti, joka aiemmissa kohdissa on esiintynyt jossain lainausketjuissa minun vastausteni jälkeen ei ole minun kirjoittamani. Mutta totta, itsesäälissä vellominen ja siitä vinkuminen sivukaupalla on mielestäni vastenmielinen piirre, eikä auta ketään eteenpäin. Tottahan se selvä avunhuuto on, muttei välttämättä kovin tehokas sellainen. Voi pahimmassa tapauksessa karkottaa tuen ympäriltään, kun harva sitä oikeasti jaksaa kuunnella. Ehkä siitä syystä, että monilla on omat murheet kannettavanaan ja toiseksi, koska se ei ole oikeasti kehittävää avunhakemista itselleen, vaan näyttää enemmän selvältä huomion- ja säälinkerjäykseltä.  

Se ei ole ehkä sinun tapasi hakea apua, mutta moni jäsentää ajatuksiaan kirjoittamalla. Se voi olla toisille hyvin terapeuttista ja sen jälkeen on taas helpompi suunnata ajatukset arkielämän pariin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaikuttaa siltä, että koko tämän ketjun tarkoituksena on vakuuttaa, että jotkut omaavat valtuudet päättää, että heidän vaikeutensa ja haasteensa on kaikkia muita pahempia, ja joillain ihme kriteereillä muiden kokemat vaikeudet taas vähäisempiä. Sitten monta sivua itsesäälistä vinkumista ja todistelua, että minunpa vaikeudet ovat pahempia kuin sinun. Mitä helvettiä nyt.  

Miksi luet ketjua, jos se ottaa päähän? Kunhan ihmettelen.

Koska vaikeudet ja haasteet-aihe kiinnosti minua? Huomatakseni vain toistuvasti, ettei minulla ole niitä näköjään koskaan ollutkaan, koska olen työelämässä ja opiskellut yms. :) Kai ajattelin, että aiheesta puhuttaisiin laajemminkin kaikkia koskevasti, kuin vain yhden näkökulman paasauksena. 

Niin, kaikilla on haasteita ja vaikeuksia. Mutta vaikeuksien kestoillakin on eronsa ja jättääkö ne minkälaisia, mahdollisesti pysyviä jälkiä joko psyykkeeseen tai fysiikkaan. Onhan se nyt huomattavasti vaikeampaa ponnistaa huonoista lähtökohdista kohti parempaa tulevaisuutta, varsinkaan jos sitä tukea ja apua ole koskaan mistään saanut. Toiset toki pärjäävät, mutta minkälaisia vaikutuksia se tuen puute on jättänyt heidän henkiseen puoleen?

Ja taas tämä asenne. Et tiedä elämästäni mitään, et tiedä mistä lähtökohdista olen ponnistellut päästäkseni tähän ja miten paljon olen siitä kärsinyt, miten olematonta tukea olen saanut. Et voi vetää mitään johtopäätöksiä menneisyyteni ja nykyisyyteni välillä. Voin kertoa sen verran, että lapsuuteni oli väkivaltainen ja alkoholinhuuruinen, ja sen jälkiä korjaan mielessäni edelleen terapian avulla, mutta olen siitä huolimatta pyrkinyt pääsemään elämässäni eteenpäin. Kyllä alkaa todella ottaa aivoon, jos joku tulee kaikkitietävänä sanomaan, miten vaikeaa elämäni on tai ei ole ollut. Ja tämä koskee varmasti kaikkia ihmisiä, myös niitä kadehtimianne hyväosaisia. Sitä tässä keskustelussa on monta kertaa yritetty sanoa, ettette todellakaan voi tietää, mitä kaikkea muut ovat kokeneet. Se on teidän mielikuvaa kaikki. 

Viimeisessä lauseessa juurikin sanoin, että toiset toki pärjäävät kovistakin vaikeuksista huolimatta, mutta mitä se tekee heidän henkiselle puolelleen.

Olet myös onnekas, kun jatkuvat vaikeudet eivät ole jättäneet esim. henkisiä tai fyysisiä pysyviä vauriota, jotka haittaisivat suorituskykyä niin paljon, että töissäkäynti ym. ei onnistuisi.

Huomaatko itse, miten kaikkitietävästi puhut tilanteestani tietämättä oikeasti mitään? Vai ei ole jättänyt mitään henkisiä vaurioita... Kuule tietäisitpä vaan. :) Taidat olla ihan vain trolli. 

No näkyyhän ne henkiset vauriot ehkä hieman raa'assa asenteessa muiden kannanottoja kohtaan, ja sitä yritin ilmaista ekassa lauseessa pehmeästi.

Sisälukutaitoa myös kaipaisin, kun sanoin, että vaikeudet eivät ole jättäneet SELLAISIA PYSYVIÄ VAURIOITA, jotka haittaisivat elämää NIIN PALJON, että esim. TÖISSÄKÄYNTI EI ONNISTUisi ollenkaan.

Onhan niitä ollut ja vaikka millä mitalla. Pitkiä sairauslomia, pitkää työttömyyttä, hätäisiä irtisanoutumisia, 3x opiskelujen keskeyttämistä. Tällä hetkellä tilanteeni on vakaa, mutta tulevasta en tiedä. Ilman lääkitystä ja terapiaa en olisi varmaan saanut suoritettua tutkintoa loppuun, mutta tein sen, koska päätin, etten luovuta vaikka mikä olisi. Mutta pufff kaikki ne vuosia ja vuosia kestäneet painit psyykkeen ja pelkojen kanssa pyyhkäytyy pois sen sileän tien, kun kirjoittaa työsopimuksen! Onhan tuolla työelämässä paljon ihmisiä, jotka ovat viittä vaille valmiita tappamaan itsensä, koska eivät pysty tai osaa hakea apua. Onko se työ aina merkki siitä, että on selvinnyt vähäisillä ongelmilla elämästä? Mites vaikka perhesurmaajat sun muut, mitäs mieltä olet näiden psyykkeen tilasta? He kun ovat toisinaan olleet hyvinkin menestyneitä ainakin ulkopuolisten silmissä. Tai niistä jotka ovat koko viikonlopun perjantaista maanantaiyöhön kännissä, koska eivät muuten kestä eloa ja arkea. 

En ole mielestäni missään vaiheessa väittänyt, että olisit selvinnyt vähällä elämässä. Kun kerran itsekin olet kovia kokenut, miksi hyökätä muiden kovia kokeneiden kimppuun?

En ole hyökännyt kenenkään kimppuun herranjestas. Jotain rajaa noiden sanavalintojen kanssa. Yhtä lailla voisin sanoa, että sinä olet hyökännyt minua kohti väheksymällä elämässäni tapahtuneita traumoja, etteivät ne ole voineet olla vakavia, koska nyt olen töissä. Mutta vähän lapselliseksi menee jo. Aiheeni, josta olen paasannut on koko ajan ollut se, että tässä keskustelussa tuntuu olevan sellainen mielivaltainen asenne, että joidenkin vastoinkäymiset ovat vakavia, toisten väheksyttäviä. Sanon sen vielä kerran - päällepäin tai ulkopuolelta ei voi päätellä mitään toisen elämänkulusta ja traumoista. Sen takia ei kannata koskaan lähteä kaikkitietäväisenä toisesta päättelemään asioita, jos tietoa ei ole.  

Mielestäni en ole mitään väheksynyt. Onhan tuo tekstin sävy vähän sellainen, että hieman aggressiiviseen sävyyn tuot asioita esille ja tulkitset sanomisissani jotain sellaista mitä siellä ei ole. Jonkin sorttista kiihtyneisyyttä on aistittavissa ainakin.

Etkö itse mielestäsi väheksy toisten vaikeuksia tai tilanteita? Kun toiset on pelkästään vinkujia ja marttyyreitä?

No totta helvetissä kiihdyin, koska aihe on minulle erittäin merkittävä. Marttyyrisanaa en ole missään vaiheessa sanonut, ja se uhriutumiskommentti, joka aiemmissa kohdissa on esiintynyt jossain lainausketjuissa minun vastausteni jälkeen ei ole minun kirjoittamani. Mutta totta, itsesäälissä vellominen ja siitä vinkuminen sivukaupalla on mielestäni vastenmielinen piirre, eikä auta ketään eteenpäin. Tottahan se selvä avunhuuto on, muttei välttämättä kovin tehokas sellainen. Voi pahimmassa tapauksessa karkottaa tuen ympäriltään, kun harva sitä oikeasti jaksaa kuunnella. Ehkä siitä syystä, että monilla on omat murheet kannettavanaan ja toiseksi, koska se ei ole oikeasti kehittävää avunhakemista itselleen, vaan näyttää enemmän selvältä huomion- ja säälinkerjäykseltä.  

Se ei ole ehkä sinun tapasi hakea apua, mutta moni jäsentää ajatuksiaan kirjoittamalla. Se voi olla toisille hyvin terapeuttista ja sen jälkeen on taas helpompi suunnata ajatukset arkielämän pariin.

Jokaisella on omat tapansa purkaa stressiä. Minulle AV on yksi niistä. Tänne voi tulla ja täältä poistua fiiliksen mukaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaikuttaa siltä, että koko tämän ketjun tarkoituksena on vakuuttaa, että jotkut omaavat valtuudet päättää, että heidän vaikeutensa ja haasteensa on kaikkia muita pahempia, ja joillain ihme kriteereillä muiden kokemat vaikeudet taas vähäisempiä. Sitten monta sivua itsesäälistä vinkumista ja todistelua, että minunpa vaikeudet ovat pahempia kuin sinun. Mitä helvettiä nyt.  

Miksi luet ketjua, jos se ottaa päähän? Kunhan ihmettelen.

Koska vaikeudet ja haasteet-aihe kiinnosti minua? Huomatakseni vain toistuvasti, ettei minulla ole niitä näköjään koskaan ollutkaan, koska olen työelämässä ja opiskellut yms. :) Kai ajattelin, että aiheesta puhuttaisiin laajemminkin kaikkia koskevasti, kuin vain yhden näkökulman paasauksena. 

Niin, kaikilla on haasteita ja vaikeuksia. Mutta vaikeuksien kestoillakin on eronsa ja jättääkö ne minkälaisia, mahdollisesti pysyviä jälkiä joko psyykkeeseen tai fysiikkaan. Onhan se nyt huomattavasti vaikeampaa ponnistaa huonoista lähtökohdista kohti parempaa tulevaisuutta, varsinkaan jos sitä tukea ja apua ole koskaan mistään saanut. Toiset toki pärjäävät, mutta minkälaisia vaikutuksia se tuen puute on jättänyt heidän henkiseen puoleen?

Ja taas tämä asenne. Et tiedä elämästäni mitään, et tiedä mistä lähtökohdista olen ponnistellut päästäkseni tähän ja miten paljon olen siitä kärsinyt, miten olematonta tukea olen saanut. Et voi vetää mitään johtopäätöksiä menneisyyteni ja nykyisyyteni välillä. Voin kertoa sen verran, että lapsuuteni oli väkivaltainen ja alkoholinhuuruinen, ja sen jälkiä korjaan mielessäni edelleen terapian avulla, mutta olen siitä huolimatta pyrkinyt pääsemään elämässäni eteenpäin. Kyllä alkaa todella ottaa aivoon, jos joku tulee kaikkitietävänä sanomaan, miten vaikeaa elämäni on tai ei ole ollut. Ja tämä koskee varmasti kaikkia ihmisiä, myös niitä kadehtimianne hyväosaisia. Sitä tässä keskustelussa on monta kertaa yritetty sanoa, ettette todellakaan voi tietää, mitä kaikkea muut ovat kokeneet. Se on teidän mielikuvaa kaikki. 

Viimeisessä lauseessa juurikin sanoin, että toiset toki pärjäävät kovistakin vaikeuksista huolimatta, mutta mitä se tekee heidän henkiselle puolelleen.

Olet myös onnekas, kun jatkuvat vaikeudet eivät ole jättäneet esim. henkisiä tai fyysisiä pysyviä vauriota, jotka haittaisivat suorituskykyä niin paljon, että töissäkäynti ym. ei onnistuisi.

Huomaatko itse, miten kaikkitietävästi puhut tilanteestani tietämättä oikeasti mitään? Vai ei ole jättänyt mitään henkisiä vaurioita... Kuule tietäisitpä vaan. :) Taidat olla ihan vain trolli. 

No näkyyhän ne henkiset vauriot ehkä hieman raa'assa asenteessa muiden kannanottoja kohtaan, ja sitä yritin ilmaista ekassa lauseessa pehmeästi.

Sisälukutaitoa myös kaipaisin, kun sanoin, että vaikeudet eivät ole jättäneet SELLAISIA PYSYVIÄ VAURIOITA, jotka haittaisivat elämää NIIN PALJON, että esim. TÖISSÄKÄYNTI EI ONNISTUisi ollenkaan.

Onhan niitä ollut ja vaikka millä mitalla. Pitkiä sairauslomia, pitkää työttömyyttä, hätäisiä irtisanoutumisia, 3x opiskelujen keskeyttämistä. Tällä hetkellä tilanteeni on vakaa, mutta tulevasta en tiedä. Ilman lääkitystä ja terapiaa en olisi varmaan saanut suoritettua tutkintoa loppuun, mutta tein sen, koska päätin, etten luovuta vaikka mikä olisi. Mutta pufff kaikki ne vuosia ja vuosia kestäneet painit psyykkeen ja pelkojen kanssa pyyhkäytyy pois sen sileän tien, kun kirjoittaa työsopimuksen! Onhan tuolla työelämässä paljon ihmisiä, jotka ovat viittä vaille valmiita tappamaan itsensä, koska eivät pysty tai osaa hakea apua. Onko se työ aina merkki siitä, että on selvinnyt vähäisillä ongelmilla elämästä? Mites vaikka perhesurmaajat sun muut, mitäs mieltä olet näiden psyykkeen tilasta? He kun ovat toisinaan olleet hyvinkin menestyneitä ainakin ulkopuolisten silmissä. Tai niistä jotka ovat koko viikonlopun perjantaista maanantaiyöhön kännissä, koska eivät muuten kestä eloa ja arkea. 

En ole mielestäni missään vaiheessa väittänyt, että olisit selvinnyt vähällä elämässä. Kun kerran itsekin olet kovia kokenut, miksi hyökätä muiden kovia kokeneiden kimppuun?

En ole hyökännyt kenenkään kimppuun herranjestas. Jotain rajaa noiden sanavalintojen kanssa. Yhtä lailla voisin sanoa, että sinä olet hyökännyt minua kohti väheksymällä elämässäni tapahtuneita traumoja, etteivät ne ole voineet olla vakavia, koska nyt olen töissä. Mutta vähän lapselliseksi menee jo. Aiheeni, josta olen paasannut on koko ajan ollut se, että tässä keskustelussa tuntuu olevan sellainen mielivaltainen asenne, että joidenkin vastoinkäymiset ovat vakavia, toisten väheksyttäviä. Sanon sen vielä kerran - päällepäin tai ulkopuolelta ei voi päätellä mitään toisen elämänkulusta ja traumoista. Sen takia ei kannata koskaan lähteä kaikkitietäväisenä toisesta päättelemään asioita, jos tietoa ei ole.  

Mielestäni en ole mitään väheksynyt. Onhan tuo tekstin sävy vähän sellainen, että hieman aggressiiviseen sävyyn tuot asioita esille ja tulkitset sanomisissani jotain sellaista mitä siellä ei ole. Jonkin sorttista kiihtyneisyyttä on aistittavissa ainakin.

Etkö itse mielestäsi väheksy toisten vaikeuksia tai tilanteita? Kun toiset on pelkästään vinkujia ja marttyyreitä?

No totta helvetissä kiihdyin, koska aihe on minulle erittäin merkittävä. Marttyyrisanaa en ole missään vaiheessa sanonut, ja se uhriutumiskommentti, joka aiemmissa kohdissa on esiintynyt jossain lainausketjuissa minun vastausteni jälkeen ei ole minun kirjoittamani. Mutta totta, itsesäälissä vellominen ja siitä vinkuminen sivukaupalla on mielestäni vastenmielinen piirre, eikä auta ketään eteenpäin. Tottahan se selvä avunhuuto on, muttei välttämättä kovin tehokas sellainen. Voi pahimmassa tapauksessa karkottaa tuen ympäriltään, kun harva sitä oikeasti jaksaa kuunnella. Ehkä siitä syystä, että monilla on omat murheet kannettavanaan ja toiseksi, koska se ei ole oikeasti kehittävää avunhakemista itselleen, vaan näyttää enemmän selvältä huomion- ja säälinkerjäykseltä.  

Se ei ole ehkä sinun tapasi hakea apua, mutta moni jäsentää ajatuksiaan kirjoittamalla. Se voi olla toisille hyvin terapeuttista ja sen jälkeen on taas helpompi suunnata ajatukset arkielämän pariin.

Jokaisella on omat tapansa purkaa stressiä. Minulle AV on yksi niistä. Tänne voi tulla ja täältä poistua fiiliksen mukaan.

Ja tämä on myös henkistä sparrausta, joka auttaa minua tekemään irtiottoa ankarista vanhemmistani. Koen tämän vahvistavan omaa persoonaani.

Täällä on tukihullu, aina pitää saada tukea ja huomiota, yhyy.

Ei tosin koskaan pysty konkretisoimaan, mitä se tuki olisi ja kuka sitä antaisi.

Vastenmielinen tyyppi, jonka huomionhaku on pohjaton.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On totta, että elämässä on mukana aina sattuma ja toisilla käy parempi tuuri kuin toisilla. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikki, niin hyvä kuin pahakin ihmisen elämässä olisi ikään kuin ylhäältä annettua ilman, että ihminen itse pystyisi myötävaikuttamaan asioihin.

Kuka on tässä ketjussa väittänyt niin?

Suurin osa niistä joilla menee huonosti pistävät syyn jonkun muun piikkiin. ”Olen köyhä koska äiti oli alkoholisti. Olen lihava koska äitikin oli. En saa parisuhdetta koska kaikki muut kohtelevat minua huonosti. En saa hyvää työpaikkaa koska ei vaan ole päätä lukea.”

Onko loputon itsensä syyllistäminen vaikeuksista sinusta sitten se oikea tie? Kaikkea ei aina voi korjata hyväksi. Monesti pelkästään itsestään syyn kaikkeen löytävät ihmiset lopulta ottavat itseltään hengen tavalla tai toisella, esimerkiksi juomalla hullun lailla vuosikymmeniä.[/yyl

Tai sitten he ymmärtävät että avaimet heidän omaan elämäänsä löytyvät sieltä omasta taskusta, ei äidin eikä kenenkään muunkaan. Et voi muuttaa sitä mitä et tunnusta.

Tunnustatko sinä sen tosiasian, että elämä voi joillain ihmisillä olla suhteessa omiin voimavaroihin liian raskasta ja siksi he tarvitsisivat ulkopuolista apua? Aina kaikki ei ole pelkästään itsestä kiinni.

Sitten pitää hakea sitä apua. Ei kuormittaa ja syyllistää läheisiä.

Psykologit korostavat toistuvasti sitä miten ammattiavun lisäksi myös läheisillä on tärkeä osansa ihmisten kannattelussa läpi elämän kriisien.

Psykologit eivät tuolla tarkoita, että läheisten pitäisi toimia kuunteliijoina ja terapeutteina. He tarkoittavat, että läheisten tulee toimia läheisinä aivan samalla tavalla kuin henkilön ollessa tervekin. Kysellä kuulumisia, pyytää kahville, kutsua juhliin mukaan, käydä lenkillä tai yhdessä shoppailemassa tai mitä ikinä nyt kenelläkin on tapana läheistensä kanssa tehdä. Ammattilaiset kannattelevat kuuntelemalla ja terapioimalla, läheiset elämällä normaalia arkea sairastuneen kanssa. 

Monesti ihmiset vain hylkäävät sen läheisen, jolla on vaikeuksia elämässään.

Näin voi käydä, jos se läheinen jää loputtomiin vellomaan ja vaatimaa yksipuoleisesti tukea tukematta vastaavasti muita. On eri asia onko vaikka leski ollut leskenä puoli vuotta vai kymmenen vuotta ja mikäli edelleenkään ei pääse eteenpäin. 

Moni hylätään samantien heti vastoinkäymisten tullen. Lapsensa menettänyttä tai syöpään sairastunutta aletaan heti katella, jottei vain jouduttaisi vaikealta tuntuviin tilanteisiin. Onko siinä tapauksessa ihme, jos vielä kymmenen vuoden päästäkin ilman tukea jääneestä tuntuu pahalta?

Tähänkin on syynsä ja jälleen kerran se löytyy psyyken puolelta. Suurimmalla osalla ihmisistä ei ole mitään tietoa eikä kokemustakaan, miten lapsensa menettänyt tai syöpään sairastunut ihminen pitäisi kohdata. Mitä tällaiselle ihmiselle pitäisi sanoa ja mitä ei missään tapauksessa pidä sanoa. "otan osaa", "voimia", "pikaista paranemista" jne on niitä latteuksia, jotka ehkä sanotaan, mutta siihen se jää. Monilla ihmisillä on pelko, että he sanovatkin jotain väärin, tai etteivät he osaa tehdä sitä, mitä lapsensa menettänyt tai syöpään sairastunut heiltä odottaa. Heitä saattaa myös ahdistaa ajatus, että sama voi tapahtua itsellekin. 

Empatian ja sympatian välinen ero on häilyvä. Empaattinen ihminen kykenee asettumaan toisen asemaan, mutta pitämään itsensä selkeästi erillään tapahtuneesta. Hänen oma elämänsä jatkuu toisen vastoinkäymisestä huolimatta ihan kuten ennenkin, iloineen ja suruineen. Toki vaikuttaa se, onko menehtynyt lapsi ollut myös hänelle läheinen tai kuinka läheinen syöpään sairastunut ihminen hänelle on. Ts millaisen kriisin tapahtunut aiheuttaa hänelle itselleen. Empaattinen ihminen ei tunne syyllisyyttä siitä, että hänen elämässään on iloja, hän on raskaana vaikka toinen on juuri menettänyt lapsensa jne. Hän osaa iloita ihan kuten ennenkin. 

Sympaattinen ihminen tavallaan kanssaelää toisen ihmisen surun. Hän kokee samaa tuskaa, ahdistusta, surua ja pelkoa siinä missä lapsensa menettänyt tai syöpään sairastunutkin. Hän tuntee syyllisyyttä, jos hänen elämässään asiat on hyvin ja hänen kykynsä tuntea iloa omaan elämäänsä liittyvistä asioista vähenee. Hän ei kykene näkemään, että kyse on tuon toisen ihmisen surusta ka elämästä eikä hänen omastaan. Tällainen tilanne on yleensä äärimmäisen ahdistava ja heijastuu usein myös sympatiaa tuntevan henkilön omaan lähipiiriin. Ei pystykään enää iloitsemaan omasta raskaudestaan, ei jaksa suunnitella lastenhuoneen sisustusta, ei hankkia vauvanvaunuja jne. Välttääkseen tilanteen eskaloitumisen tällaisen henkilön on helpointa ja joskus myös järkevintäkin paeta tilanteesta mahdollisimman nopeasti.

Tietenkin on myös ihmisiä, jotka eivät tunne sen paremmin empatiaa kuin sympatiaakaan. Tai oma elämäntilanne on sellainen, ettei yksinkertaisesti jaksa. On ehkä aiempaa kokemusta, miten läheinen pitää vain ilmaisena kuuntelijana ja terapeuttina eikä suostu hakemaan ammattiapua, vaikka miten ehdottaisi. Yksinkertaisesti on uupunut tukijan rooliin. 

Menetyksen tai vastoinkäymisen kokenut ajattelee yleensä vain itseään. Mikä on ihan ymmärrettävääkin. Hänen pitäisi kuitenkin muistaa, että se toinenkin on vain ihminen. Ottaa yhteyttä ja sanoa, että nyt haluaisin jotain muuta, iloisempaa ajateltavaa, lähtisitkö kanssani tekemään asiaa x. Lapsensa menettänyt voi soittaa ja kysyä toiselta, miten raskaus etenee, millaiset vaunut on hankittu jne. Osoittaa toiselle, että ymmärtää toisen elämän jatkuvan, vaikka oma elämä onkin hetkellisesti pysähtynyt. 

Onko sinusta realistista olettaa isoja menetyksiä kärsineellä olevan tuollaiseen voimavaroja? Päivän saavutus voi silloin olla jo sängystä ylös pääsemisessä.

Surutyö jaetaan vaiheisiin eikä tietenkään ole realistista odottaa tuollaista vielä shokki- tai reaktiovaiheessa. Mutta surutyön käsittelyvaiheessa suurin osa kykenee jo tuntemaan välillä iloa itsekin. Jos shokki- tai reaktiovaihe tuntuu pitkittyvän, kannattaa hakea ammattiapua tai ainakin vertaistukea. Lääkäritkään eivät määrää loputtomiin sairaslomaa läheisensä menettäneelle, jos hän on työelämässä. 

Syöpään sairastuneen kohdalla hoidot aloitetaan yleensä kahden viikon sisällä ja ne ovat usein rankkoja. Hän voi ottaa itse yhteyttä ystäviinsä ja muihin läheisiinsä, kun kokee taas jaksavansa nähdä tai jutella puhelimessa. Tai laittaa vaikka tekstarina väiaikatietoa, missä mennään. 

Yksinkertaistettuna: en voi tietää, mitä sinä odotat minulta, jos et kerro, ja koska pelkään sanovani tai tekeväni jotain väärin, en uskalla sanoa tai tehdä mitään. Kuitenkin on muistettava, että oma suru on oma, ei sen toisen. Toisella on oma elämänsä eikä hänen elämänsä ole pysähtynyt, vaikka sinun elämäsi onkin. 

Silloin, jos toinen on esim. sairaalassa, niin käytäntö varmaankin on, että toista ei ns. hylätä sinne, vaan ollaan tukena toisen jaksamisen mukaan? Itse en ainakaan vaatisi toiselta mitään vaikeassa elämäntilanteessa.

Tietäisitpä vaan, miten paljon sairaaloissa on ihmisiä, joita kukaan ei käy katsomassa. Ei ole olemassa tuollaista käytäntöä, jota kaikki noudattaisivat. Onneksi kuitenkin suurimmalla osalla käy vierailutunneilla vieraitakin, joillain jopa vähän liiaksi asti ja vierailijoiden lukumäärää on jouduttu rajoittamaan.

Kyllä tiedän yhtä ja toista, ja surettaakin kaikenlainen ihmisten hylkääminen. Eikös tämän ketjun aihe ollutkin juuri se, että kaikki ihmiset eivät ole samalla viivalla lähtökohtaisesti eikä välttämättä myöhemminkään, ja kaikki kuitataan vain sillä, että "kaikilla ihmisillä on omat vaikeutensa"?

Kyllä, tämän ketjun aihe. Ja tämän threadin puolivälissä taas alettiin keskustella niistä tilanteista, joissa kriisin - kuten lapsen kuoleman tai syöpään sairastumisen - sattuessa läheiset hylkäävät. Aloituksen aihe oli huomattavasti laajempi ja tässä threadissa olen kommentoinut sitä, miksi jotkut ihmiset toimivat kuten toimivat eli hylkäävät. Mä lainaan aina kommenttia, johon olen vastaamassa. Jos en lainaa mitään, kommenttini on aloitukseen tai yleisesti aiheeseen. Silti aika usein kirjoitan liian pitkiä kommentteja eikä niitä julkaista ennenkuin olen kirjoittanut lyhyemmin  :D

Niin, ja itse taas otin kantaa siihen tekstiin, mihin viittasinkin. Tuntui vain siltä, että pointtiani ei ihan ymmärretty oikein. Tärkein sanoma oli se, että itse en vaadi vaikeuksissa olevalta ihmiseltä mitään erityistä/vastavuoroisuutta. Eli esim. sairaalassa kävisin ilman erillisiä pyyntöjäkin ja yhteydenottamisia, mutta toki vain silloin, kun toinen haluaa.

Mä ymmärrän tuon, mutta sulla oli kuitenkin kommentissasi kysymys "Silloin, jos toinen on esim. sairaalassa, niin käytäntö varmaankin on, että toista ei ns. hylätä sinne, vaan ollaan tukena toisen jaksamisen mukaan?" ja siihen vastasin, ettei sellaista käytöntöä ole. Sulle on, mulle on, monille on, mutta ei läheskään kaikille. Ja muuten threadissa kirjoittanut joitakin syitä, miksi näin on. 

Hyvin harvalla on täysin realistinen kuva edes kaikista läheisimpien ihmisten todellisista voimavaroista. Saatat pitää jotain ihmistä heikkona, mutta hän osoittautuukin vahvemmaksi kuin osasit kuvitellakaan. Tai päinvastoin. Hylkäämisen taustalla on usein omia pelkoja (joko tapahtunutta kohtaan tai siinä toimimista kohtaan), ahdistusta, omien voimavarojen rajallisuutta,  huonoja kokemuksia aiemmasta vastaavasta tai yksinkertaisesti hylätty ei olekaan ollut hylkääjälle niin tärkeä ihminen kuin mitä hylätty on kuvitellut.

Kriisissä oleva ihminen usein kuvittelee, että kaikkien muiden paitsi hänen elämänsä on ihan helppoa. He odottavat tukea ihmisiltä, jotka eivät välttämättä kykene tukemaan heitä. He odottavat ymmärrystä ja toimintaa ymmärtämättä ja toimimatta itse. Tässä ei ole mitään väärää tai epänormaalia. On kuitenkin epärealistista olettaa, että kun minä sairastun syöpään, sinä muutut supersankariksi. Joko sulla on ollut tarvittavat voimavarat jo ennen sairastumistanikin tai sitten ei ole ollut, mutta mun sairastumiseni ei automaattisesti lisää sinun voimavarojasi. Usein näin toki tapahtuukin, erityisesti vanhempien kohdalla, kun heidän lapsensa joutuu vakavaan onnettomuuteen tai sairastuu vakavasti. 

Tässä ketjussa haetaan ymmärrystä niille, jotka eivät ole niin vahvoja kuin toiset. Eikö ole vähän ristiriitaista olettaa, että jos läheinen joutuu kriisiin, yks kaks pitääkin olla vahva?  Olen seurannut ketjua alusta lähtien ja ymmärrän hyvin jokaista kommentoijaa. Jos katsoo asioita vain yhdestä näkökulmasta eikä haluakaan ymmärtää toista näkökulmaa, väitellään vain siitä, kumpi on oikeassa ja kumpi väärässä. Tosiasia on, että kriisissä oleva ihminen on varsin raskasta seuraa. Mitä pidempään tilanne jatkuu eikä ihminen pääse elämässään eteenpäin, sitä vähemmän hänen ympärillään olevilla on enää voimia hänen kanssaan. Pahimmassa tapauksessa ihmistä kohtaa jo uusi kriisi ennenkuin on puolivälissä edellisenkään käsittelyä. Sen, joka on kriisissä, pitäisi myös ymmärtää ja hyväksyä, että hänen ympärillään olevat ihmisetkin ovat vain ihmisiä eivätkä mitään supersankareita. Jos läheisesi kehottaa sinua hakemaan ammattiapua, se on merkki siitä, että hänen kykynsä ja halunsa tukea sinua sekä  voimavaransa tukemiseesi ovat ehtymässä. Kehotus kannattaa ottaa tosissaan. 

"Älä tuomitse naapuriasi ennenkuin olet kävellyt mailin hänen mokkasiineissaan."

Vierailija kirjoitti:

Täällä on tukihullu, aina pitää saada tukea ja huomiota, yhyy.

Ei tosin koskaan pysty konkretisoimaan, mitä se tuki olisi ja kuka sitä antaisi.

Vastenmielinen tyyppi, jonka huomionhaku on pohjaton.

Kehen nyt oikein viittaat? Täällä on kuitenkin useita kirjoittajia, jotka ymmärtävät heikossa tilanteessa olevia ihmisiä.

Tämä ei ole itselleni osoitettu kysymys, mutta vastaan silti: Tuen saanti riippuu siitä, mitä kukakin haluaa ja tarvitsee. Tukea voi antaa joko olemalla läsnä, arkielämässä auttamalla olemalla mukana siinä, kannustavilla sanoilla ym. ym. Onhan niitä monia tapoja tukea.

Tuen antajia voivat olla sukulaiset, ystävät, terveydenhuollon toimijat, jos ei muita ole ym. ym. Ihan normaaleita juttuja.

Toisekseen itse vain puolustin kaikkia kaltoin kohdeltuja, en siis puhunut itsestäni, vaikka kaltoin kohtelusta kokemuksia onkin. Kaikilla sitä tukea ja ymmärrystä ei vain ole välttämättä ollenkaan, ja ymmärrän senkin asian syyllistämättä heitä.

Enkä sano kenestäkään, että on vastenmielinen tyyppi :). Toki tykkään enemmän pehmeistä kuin kovista arvoista.