Kysymys vanhemmille: Millä tavalla lasten hankkiminen ja vanhemmuus on tehnyt elämästäsi parempaa?

Pidän siitä, että elämäni on mahdollisimman vaihtelevaa ja henkisesti rikasta. Itseni tuntien elämä olisi mennyt aika pitkälti samalla kaavalla ”töihin-kotiin-salille-kotiin-lomalla viikoksi ulkomaille”. Lapsen myötä olen päässyt erilaisiin tilanteisiin ja mukaan sellaisiin harrastuksiin, mitä en olisi koskaan voinut kuvitella.

Lapseni on jo 19v ja itse olen 45v. Lapsiperheen elämä oli ajoittain raskastakin, mutta aivan uskomaton seikkailu. Olen syvästi kiitollinen, että sen sain kokea. Ilmankin olisin pärjännyt, mutta näin jälkikäteen ajateltuna oli hienoa elää 20 vuotta ihan erilaista elämää. Nyt ollaan taas miehen kanssa kahdestaan ja ihmetellään, että mitäs nyt tehtäisiin. Eläkeikäänkin on vielä kymmeniä vuosia, joten kaikenlaista sitä ehtisi tässäkin välissä :) ap, lapset eivät ole ikuisesti pieniä!

Minä olen nauttinut ihan siitä lasten kanssa olemisesta. Olen aina tykännyt leikkiä ja luoda mielikuvitusmaailmoja ja on ollut ihanaa tehdä tätä omien lasten kanssa ihan pienestä saakka.

Toisekseen olen tietyllä tavalla elämyshakuinen ja äiti-lapsi suhde on ollut suuri elämys/kokemus. Etenkin kun näkee miten se kehittyy ja muuttuu vuosien aikana, ja kaikki mitä on lapsen kanssa yhdessä kokenut on hänessä ja meidän välisessä suhteessa.

Kolmanneksi, vaikka en ole hoivaajatyyppuä, niin hoivaamisessa on silti jotain erittäin palkitsevaa (ei varmaan kaikille, mutta itse yllätyksekseni koen näin).

Neljänneksi, kaikki elämän pienet nautinnot tuntuvat nyt paljon suuremmilta, kun ne eivät ole itsestäänselvyyksiä (esim rauhallinen kahvihetki). Tämä dynamiikka ei varmaan kaikkia houkuttele mutta itselleni se on ollut palkitsevaa.

Mun mielestä kaikkein ihaninta on kun taapero alkaa olla vähän vanhempi ja on omatoiminen. Sitä on kiva seurata.

Ja se että saa lapselta jakamatonta rakkautta, se on myös aika ihanaa.

Vierailija kirjoitti:

Muista, ap, ettei riitä, että ne lapsiperhe-elämän hyvät puolet ovat yleisesti ottaen myönteisiä. Niiden täytyy myös olla n. 200 000 euron ja tuhansien työtuntien arvoisia. Mieti, mikä on paras tapa parantaa elämääsi noilla resursseilla. Jos lapset ovat tuon listan kärjessä, sitten varmaan vanhemmuus kannattaa. Itse keksin aika monta myönteisempää muutosta, jonka noilla saisin aikaan omassa elämässäni.

Mistä ne 200 000€ tulee? Mulla on kolme lasta ja viimeisen 10 vuoden aikana olen ollut pois työelämästä 7 vuotta, joten ei ole kyllä tuollaisia rahoja tullut mistään ja silti on lapsetkin hengissä. Enkä ole juurikaan mitään "työtunteja" tehnyt lasten takia, ruokaakin pitää tehdä yleensä miehen takia, toki mies tekee ruokaa myös itse, ei mun tarvi tehdä joka päivä. Siivoamista on enemmän kun on lapsia, mutta toisaalta, lapset siivoaa osan itse ja vaikka asuisin yksin lemmikkien kanssa niin siivota pitäisi kuitenkin. Lastenhoitotyö loppuu siihen kun lapsi oppii käymään itse vessassa.

Lapsi on tuonut elämääni tasaisuutta, rytmikkyyttä, älyllisiä haasteita, pitkäjänteisyyttä, suunnitelmallisuutta ja luovaa ajattelua. On myös ilo katsoa, kuinka lapsi kasvaa, oppii ajattelemaan ja näkemään asioita uusin silmin. Sitä on palanut vähän takaisin juurilleen, kun on ollut mahdollista hidastaa omaa elämänmenoa. Sitä myös oppii arvostamaan, kun kaikki asiat ei olekkaan niin itsestäänselviä, jolloin esimerkiksi oman ajan saaminen nousee arvoon arvaamattomaan. Lapsi myös paransi elintapani, koska en halunnut syöttää lapselle sitä moskaa, mitä minä söin jatkuvasti ja liikunta on lisääntynyt elämässä, koska haluan lapsen oppivan liikunnan ilon.

Minusta ihan parasta lasten kanssa oli ikä jostain neljävuotiaasta kymmenvuotiaaseen, jolloin he tekivät aina kaiken täysillä. Sitä iloa ja riemua oli välillä rasittavaa seurata, mutta yleensä itsellekin tuli hyvä mieli lasten ilosta ja innostuksesta. Rakastin jopa käydä lasten kanssa huvipuistoissa, vaikka ilman lapsia en ikinä menisi. Toki hauskaa on ollut isompienkin lasten kanssa, mutta kun ne alkavat aikuistua, lapsuus nyt vaan jää taakse, minkäs teet.

Sain tietenkin uuden läheisen ihmisen lisää elämääni, se on tärkeintä. Joku jolle antaa rakkautta. Lapsi on nyt 4 eikä hänestä sillä tavalla ole vaivaa enää, oikeastaan vauvavuosi oli ainut kun piti olla 24/7 valmiina. Nytkin minulla oli juuri 5 päivää omaa aikaa kun lapsi ja mies olivat reissussa.

Minäkin olen ehtinyt vallan hyvin istuskella, pelata, maalata ja lukea kasapäin kirjoja, lukea tentteihin ja kirjoittanut gradun. Ihan rauhassa. Todellakin tiskit on saaneet odottaa jos ei ole huvittanut juuri sillä hetkellä tai mies on hoitanut ne. Nautin elämästä.

Meillä ainakin on ihan leppoisaa kun lapsi maalaa, leikkii huoneessaan tai katsoo ohjelmaa. Ei ole koskaan ollut tahmaista missään koska lapselle itselleenkin on siisteys tärkeää, itse olen suurpiirteisempi. Tietysti joskus riehuu mutta kuuluu asiaan kunhan käytöstavat säilyy.

On vaivan arvoista. Vaikken kyllä tee elämänpäätöksiä muutenkaan sen pohjalta että kunhan vaan olisi mahdollisimman vähän vaivaa tai rahanmenoa, jos haluan jotain.

Mulla on kurja lapsuus, väkivaltaiset vanhemmat ja luonnehäiriöinen toinen vanhempi. Pitkään olin sitä mieltä että en halua lapsia ikinä ettei vaan perhehelvetti toisinnu, mulla tuo lapsuudenkoti vielä kulminoitui siihen että välit meni lopullisesti poikki lun isäni pahoinpiteli minut aikuisena (liki kolmekymppisenä) riidan päätteeksi.

Kouluttaimuduin, opiskelin pitkään ja pärjäsin töissä hyvin, ja 34v iässä päätin uskaltaa ja tein lapsen. Ihaninta ikinä! Nut saan itsekin elää uuden ”lapsuuden”, antaa lapsilleni turvaa ja rakkautta, olla hyvä ja hellä äiti (sellinenn mtö itsekin olisin kaivannut). Onneksi kerkesin tehdä vielä pari lasta lisää eli nyt lapsia on jo muutama.

Olen ikionnellinen kun saan rakastaa ja arvostaa lapsiani, seurata viisaoden pienten ihmistaimien kehitystä, miten he oppivat ja pvat nokkelia. Työtä ja sotkua ja pyykkiä tulee, mutta se ei ole mitään sen rinnalla mitä saan.

Mulla on urakin joo, olen talousjohtaja, mutta se ei ole elämäni pääasia vaan perheeni ja rakkaat ihanat lapseni ovat.

Vanhempani eivät ole elämässäni mukana enää, eiövätkä he välitä lapsenlapsistaan lainkaan, eivät tapaa tai pidä yhteyttä.

Lapsen myötä elämään on tullut yksi huikaisevan mielenkiintoinen ihminen lisää. Hänestä löytyy koko ajan kasvaessa uusia puolia mitä ihmetellä.

Lapsi on tuonut paljon onnellisuutta ja rakkautta elämääni. Rakkaus häntä kohtaan on ihan erilaista kuin ketään muuta kohtaan, koska oman jälkeläisen suojelussa on mukana jotain biologista, joka ei ulotu mihinkään muihin ihmissuhteisiin. Olen tosi onnellinen että olen saanut kokea tämänkin osa-alueen ihmisyydestä.

En väitä, että kaikki kokisivat tai kaikkien edes tulisi kokea samoin. En ehtinyt itse potea vauvakuumetta, vaan raskaus alkoi yllättäen. Olen joka päivä kiitollinen, että niin kävi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen noin kymmen kertaa kärsivällisempi ja epäitsekkäämpi ihminen kuin ennen lasten hankintaa. Lisäksi osaat tehdä huomattavasti useampia asioita yhtä aikaa ja olen kaikin puolin tehokkaampi ihminen.

Nuo asiat ovat sitten kyllä näkyneet monessa muussakin asiassa, mm. työelämässä ja ystävyssuhteissa.

Entä jos ei halua tehdä enemmän, tehokkaammin ja useampaa asiaa samaan aikaan?

En ole se, jolta asiaa kysyit, mutta tuo viestihän oli vastaus aloittajan kysymykseen. Se ei ollut mikään sinulle tai kenellekään muullekaan suunnattu ohje siitä, miten elämä pitää elää.

Onhan se oma lapsi jännä kaveri jehen tutustua ja katsoa kun se kehittyy. Parisuhdekin syvenee kun on yhteinen projelti, elämän tärklein henkilö ja yhteisten geenien tulos.

Lapsen myötä elämääni on tullut aivan uudenlaista onnea ja rakkautta. Ja lapsi on tuonut isovanhempiensa elämään myös niin paljon onnea... Hurjaa kuinka nuin pieni ihminen voi olla niin kovin tärkeä ja täydellinen ♥️ nauran enemmän (sekä itken) ja iloitsen pienistä asioista. Olen onnellisempi tällä hetkellä mitä ikinä olen elämässäni ollut. En enää turhista asioista ressaa. Osaan elää enemmän hetkessä ja nauttia pienistäkin asioista lapseni myötä 🙂

Piti oikein ottaa miettimisasento. Minulle on aina ollut itsestäänselvää, että haluan perheen ja lapsia. Molemmat myös sain - olen monesti keskustellut mieheni kanssa siitä, mitä kaikkea lapset ovat tuoneet elämäämme, ja mitään huonoa emme ole keksineet. Lapsemme ovat jo aikuisia.

Pari ensimmäistä vuotta menivät kunkin lapsen kohdalla sitä pienen ihmisen elämää ja kasvua ihastellessa, elämä oli melkoisen lapsikeskeistä ne muutamat vuodet, mutta se sopi meille hyvin. En koe jääneeni koskaan mistään paitsi lasten takia, päinvastoin uusia asioita ja elämyksiä tuli lasten myötä jatkuvasti.

Kun lapset ovat kasvaneet, heidän kehitystään ja itsenäistymistään on ollut ihana ja vähän haikeakin seurata. Jokainen on itse löytänyt oman tiensä ja alansa, he itse tekevät oman tulevaisuutensa. Minun ei ole tarvinnut enkä ole halunnutkaan asiaan puuttua, minä olen minä, he ovat he.

Kaikkein eniten olen nauttinut yhdessäolosta lasteni kanssa. Siitä, kun ei oikeastaan tehdä mitään ihmeellistä - katsotaan telkkaria, kuunnellaan musiikkia, pelataan ja leikitään. Ollaan vaan.

Jos minulla ei olisi lapsia, elämäni olisi paljon tyhjempää ja yksinäisempää. En välttämättä tietäisi sitä, mutta näin ollen ajattelen näin. Onhan lapsista huolta ja välillä suruakin, mutta kaikki se ilo ja rakkaus, mitä heiltä saa, tekee elämästä täyden ja elämisen arvoisen. Mikään ei ole palkitsevampaa kuin lapsen rakastava hymy ja lause "äiti mä rakastan sua".

Kun lapset oli pieniä, jokainen päivä oli yhtä suurta ihmettä. Koko ajan oli uutta oppimista, palasi omaan lapsuuteen (joka oli ihan hyvä) ja sain elää sen uudelleen.

Nyt ollaan jo aikuisuuden kynnyksellä ja minusta on upeaa katsoa noita ihmisiä, jotka lähtevät valloittamaan maailmaa.

Ja samalla kun on hienoa että lähtevät, on vähän haikeaakin. Mutta jolleivat tajua lähteä itse, niin potkin kyllä vähiin.

Aikoinaan luulin, ettei minusta tule äitiä, mutta sitten tulikin, vähän vahingossa mutta ehdottomasti oli paras vahinko.

Kyllä, abortti oli jo silloin mahdollisuus, mutta koen valinneeni vanhemmuuden ihan vapaaehtoisesti.

Miten MINUN elämäni on muuttunut paremmaksi lapsen myötä:

Ne ihanat hetket kun sunnuntai-iltapäivällä makaamme sohvalla yhdessä lukien satua tai katsellen telkkaria. Se tuntuu vaan niin hyvältä sekä henkisesti että ihan fyysisesti. Niitä hetkiä ei olisi ilman lasta.

Ne hetket kun onnellinen, tyytyväinen lapsi tekee jotain ja katselet sitä, hyppelehtii ja laulelee mökin pihalla, heittelee jäään palasia vastajäätyneelle syysjäälle, ui kesämökkirannassa, rakentelee pikkukivistä linnoituksia pihalle ja niin edelleen. Niitä hetkiä ei olisi, jos ei olisi lasta.

Kaikenlaisen oppimisen seuraaminen. Sitäkään ei pääsisi seuraamaan, jos ei olisi lasta.

Tottakai siinä on myös huolia ja haasteita ja hankaluuksia. Mutta on siinä myös paljon hetkiä, joita en mistään hinnasta antaisi pois.

Sain lapsen nelikymppisenä. Sitä ennen olin ehtinyt matkustella, tehdä uraa, olla mielenkiintoisissa töissä, harrastaa vaikka mitä jne eli elää aktiivista monipuolista elämää. Mutta vasta lapsen myötä elämääni tuli merkityksen tunne ja sellainen olo, että asioilla (esim. työnteolla) on joku syvempi tarkoitus ja merkitys. Ennen lasta työ oli kivaa ja matkustelu oli kivaa, mutta niistä puuttui kuitenkin sellainen tietty merkityksellisyyden tunne, oli enemmän sellaista vähän tyhjää ajelehtimista vain vailla suurempaa tarkoitusta.

Anteeksi, kun jankutan, ettei lapsia tehdä, vaan saadaan.

Tuo vain hyppii silmille aina, kun on aiheesta kyse.

Minun elämäni ja elämäntapani sekä -arvoni muuttuivat täysin sillä sekunnilla, kun tein vahvasti positiivisen raskaustestin.

En halua asiaa julkisesti sen enempää ruotia, mutta lapsi hyvin todennäköisesti pelasti minut alkoholisoitumiselta, katuojasta, jopa its-e-mur-h-al-ta (=saattaa olla kielletty sana).

Nyt hän on teini, ihana nuori ihminen, jonka kanssa on mukava tehdä yhdessä asioita.

Meillä on takanamme lähes 17 vuotta, johon kuuluu mm. lukuisia ulkomaanmatkoja, iloa, sisäpiirivitsejä, surua ja harmaitakin hetkiä, joista kaikista olen kiitollinen.

En ole erityisen lapsirakas, mutta saatuani oman, olen alkanut hyvin tajuta, ymmärtää, sietää ja pitää muidenkin mukuloista ;) , mikä myös hyvänä asiana mainittakoon.

Monet kai kuvittelevat lapsensaannin pelastavan paljon, esim. hajoamispisteessä olevan parisuhteen.

Lapsi saattaa olla hyvä puskurirahasto, koska tulee tukia ja lisiä sieltä ja täältä, mutteivät ne kauaa ilahduta lapsen tai useamman kasvaessa ja vaatiessa yhä enemmän ja enemmän.

Ei lapset mitenkään parempaa elämästä mielestäni ole tehnyt, elämä on yhtä hyvää kuin ennenkin, erilaista vain.

Lapsia ja perhe-elämää joko haluaa tai sitten ei. Ei elämä sen huonompaa ole lapsettomallakaan jos kyseessä oma valinta.

Vierailija kirjoitti:

Muista, ap, ettei riitä, että ne lapsiperhe-elämän hyvät puolet ovat yleisesti ottaen myönteisiä. Niiden täytyy myös olla n. 200 000 euron ja tuhansien työtuntien arvoisia. Mieti, mikä on paras tapa parantaa elämääsi noilla resursseilla. Jos lapset ovat tuon listan kärjessä, sitten varmaan vanhemmuus kannattaa. Itse keksin aika monta myönteisempää muutosta, jonka noilla saisin aikaan omassa elämässäni.

Mitä muutoksia oli mielessä?