Ahdistaako teitä kaiken loppuminen ja oma kuolema?

Ei. Olen pelastettu.

Itsellä on aina välillä tullut kausia kun olen alkanut oikeasti ajattelemaan asiaa tarkemmin ja pää tuntuu menevän siitä ihan sekaisin. Että kyllä kuolema ahdistaa, jos sitä miettii. En ole uskovainen, mutta ei tästä elämästä ota selvä ja mitä sitten sen jälkeen kun kuolee niin tapahtuu. 

Ei ahdista, koska jos mikään ei jatku, miten se voisi haitata siinä sitten?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaikki loppuu aikanaan, mtta vain siten kuin olisit suorittanut yläasteen :)

Mua ei pelota, sillä tiedän mihin menen ja tiedän että myös palaan. Muistsn usean entisen elämäni ja yhden tapahhtumapaikoilla olen jopa käynyt.

Jos joku ahdistaa niin se että tänne ”ihmisen elämän yläasteelle” eli maapallolle pitää tulla vielä pari kertaa takaisin. Sitten kun on valmista ei tarvitse enää tulla. Ihanaa!

minne palaat? mistä tulet?

Palaan ns oikeaan kotiin missä minulla on tehtävä, ”työ”. Ajoittain inkarnoidun uudestaan, enää ei ole montaa kertaa jäljellä kun olen ”valmis”. Jos kiinnostaa niin lue Gary Renard: maailmankaikkeus katoaa -kirjasarja. Prhaiten kirjoitettu (ja hauska) kirja jossa selitetään hyvin non-dualismi ja sielun tehtävä.

En siis ole na uskovainen, raamattu ei myönnä inkarnoitumista vaan puhuu taivasparstiisista. No se oikea koti ei ole ihan sellainen, vaikka kiva paikka onkin!

Kyllähän se vähän hirvittää, mutta jos saan elää vanhaksi niin varmasti helpompi hyväksyä, kuin jos lääkäri nyt kertoisi, että "aivokasvain, vajaa vuosi jäljellä".

Hyvä ystäväni kuoli juuri keväällä leukemiaan. Sai lääkäriltä max pari vuotta elinaikaa kun se todettiin ja pulolitoista vuotta se kesti. Hän oli yllättävän sinut asian kanssa vaikka reilusti alle viiskymppisenä lähti. Kova on ikävä.

Vierailija kirjoitti:

Liittyy varmasti omaan 30v kriiseilyyn, mutta joo viime vuosina on tullut kelailtua synkkiä tähän liittyen, johtuu varmaan myös siitä että tässä iässä kuolema on kerinnyt jo korjata läheltä porukkaa, niin omakin ennen niin voimaannuttava kuolemattomuuden ja hetkessä elämisen fiilis on karissut, ajatus omien vanhempien tulevasta menettämisestä tuntuu tällä hetkellä niin kohtuuttomalta vääryydeltä ja kovalta palalta, että näinköhän loppuu omakin elämänhalu siihen :/

Mulla ihan sama fiilis nyt 40-kriisissä. Muuten joku ihme ahdistus ja v*tutus päällä 24/7 ja kiukuttaa kaikki.

Ahdistaa jo 23 vuotiaana, sairauksien riski kasvaa vuosi vuodelta.

Harmittaa se, että kirjaimellisesti puolet elämästä (olen neljäkymmentä) on mennyt sairastaessa ja oletettavasti vanhentuessa terveys ja jaksaminen vain huononevat. Yritän nauttia siitä mistä pystyn, mutta harmittaa kun jää ns. paljon elämättä sängynpohjalla.

Sairastin melanooman (selvisin luomenpoistolla ja elämä jatkui, mutta tulosten odottelu 3 viikkoa oli helvettiä) ollessani 21. Niinä aikoina ahdisti ja pelotti, käsittelin kuolemaa paljon. Sittemmin olen alkanut suhtautumaan kuolemaan aika neutraalisti. Ei minun kuolemani ole minulle ongelma, vaan minun läheisilleni. Toki ikävää sekin, mutta itsekäästi ajateltuna en stressaa kuolemaani. Uskon, ettei kuoleman jälkeen ole mitään, ja se siinä lohdullista onkin. En nukkuessani mieti, että voi harmistus nyt kun nukun tässä ja vielä tunteja menee että herään. Ihan sama homma kuoltuani - tietoisuus on täydellisen poissa. Se, mitä kuitenkin stressaan, on mahdollinen tieto tulevaisuudessa siitä, että kuolen ajan X kuluttua ja elämää on näin ja noin monta viikkoa jäljellä. En pelkää rekan alle jäämistä tai yhtäkkistä aivoinfarktia kun minä en ole sitä täällä ehdi suremaan.

Krapulassa pelottaa kuolla, muuten ei, ainaskii jos on hyvää ruokaa jääkaapissa odottamassa tai etelänloma tiedossa.

Mitä enemmän tulee ikää sitä vähemmän ahdistaa.

Ahdistaa ja ei ahdista. Itse kuolema ei ahdista niinkään, mutta elämä jonkin verran. Menetin äitini jo melko nuorena ja pikkusiskoni kuoli viime vuonna. Isäni ei välitä olla tekemisssä kanssani, joten olen jäänyt siinä mielessä melko yksin vaikka ikää vasta 35v. Tämä ahdistaa kyllä ajoittain aika paljonkin.

Minulla ei ole oikein muita läheisiä ihmisiä kuin mieheni. Pari hyvää kaveria on, mutta ei voi sanoa että olisi sama asia kuin perhe, tai omat vanhemmat. En minä heille soita ja kerro omien lasteni asioista tai vietä heidän kanssa jouluja, kesälomia tai pyydä apua jos tulee joku tosi vaikea tilanne elämässä.

Jotenkin sen jälkeen kun äitini kuoli, sitä tosi paljon, mutta pääsin siitä kuitenkin yli, vaikka edelleenkin harmittelen ettei lapsilla ole isovanhempaa minun puolelta, joka heistä välittäisi. Mutta kun pikkusiskoni kuoli, niin tuntuu siltä että osa minustakin on kuollut ja on ollut vaikea repiä iloa elämään. Mikä tämän kaiken tarkoitus on? Moni asia tuntuu niin tyhjältä.

Ei ahdista. Vähän voi olla kaihonsekaista kateutta nuoria kohtaan, jotka ovat vasta tämän pelin alussa.

Pääasiassa toivon vain että loppuni on nopea ja yllättävä.

Kuolema ei pelota, mutta sitä mahdollisesti edeltävä kipu, kärsimys ja avuttomuus huolestuttaa.

Ei ahdista. Elän ja nautin jokaisesta päivästä :) Niin kauan kuin täällä ollaan, ollaan sit ,vaikka piruuttaan, onnellisia ja tössötellään. 

N 57 v