Ahdistaako teitä kaiken loppuminen ja oma kuolema?

Ei ahdista.

Kaikki loppuu aikanaan, mtta vain siten kuin olisit suorittanut yläasteen :)

Mua ei pelota, sillä tiedän mihin menen ja tiedän että myös palaan. Muistsn usean entisen elämäni ja yhden tapahhtumapaikoilla olen jopa käynyt.

Jos joku ahdistaa niin se että tänne ”ihmisen elämän yläasteelle” eli maapallolle pitää tulla vielä pari kertaa takaisin. Sitten kun on valmista ei tarvitse enää tulla. Ihanaa!

Ei, jos saan elää suht normaaliin vanhuusikään asti. Nyt heti jos kuolema uhkaisi (45), niin harmittaisi tietysti omien lasten ja puolison puolesta. Haluan nähdä lasteni kasvavan omilleen ja ehkä nähdä niitä lapsenlapsiakin, mutta muuten elämän päättyminen (sitten aikanaan) ei harmita. Kyllähän tämä touhu tässä iässä jo vähän toistaa itseään ja tunne varmaan vaan vahvistuu eläkeikään mennessä. Kaikenlaista on jo nähty, tehty ja koettu, ja parhaat palat on luultavasti jo muistojen puolella.

Vierailija kirjoitti:

Kaikki loppuu aikanaan, mtta vain siten kuin olisit suorittanut yläasteen :)

Mua ei pelota, sillä tiedän mihin menen ja tiedän että myös palaan. Muistsn usean entisen elämäni ja yhden tapahhtumapaikoilla olen jopa käynyt.

Jos joku ahdistaa niin se että tänne ”ihmisen elämän yläasteelle” eli maapallolle pitää tulla vielä pari kertaa takaisin. Sitten kun on valmista ei tarvitse enää tulla. Ihanaa!

minne palaat? mistä tulet?

Kyllä jonkin verran ahdistaa. Ahdistaa ja pelottaa jo äitinikin elämän loppuminen, saati oma tai miehen. Äiti on hyväkuntoinen mutta ikää on jo 77.

Ei pelota. Olen uskossa ja tiedän, että kuoleman jälkeinen paikka on ihana. Siellä ei ole sairautta, kipua, surua, yksinäisyyttä.

Eipä oikeastaan. Jos lähtö tulee nopeasti ja kivuttomasti niin voin mennä vaikka heti, lasta kävisi tosin vähän sääli. Toisten kuolema ahdistaa huomattavasti enemmän.

Välillä.

Tuntuu kurjalta miettiä vaikka sitä, miten kaikki omat "projektit" lopulta vain pyyhkiytyvät pois. Kukaan ei saa pitää mitään pysyvästi, koska kuolema tulee kaikille.

Eniten ahdistusta aiheuttavat kuitenkin elämänsisäiset asiat. Esim. se mitä muut minusta ajattelevat. On niin kuluttavaa ja lamaannuttavaa, kun ei osaa olla vapautuneesti oma itsensä.

En osaa nauttia elämästä, mutta en haluaisi kuollakaan.

Ei, odotan innolla. 

Ahdistaa se, kun ei ole mahdollisuutta elää sellaista elämää kun tahtoisi. Aika valuu hukkaan.

Oma kuolema ei ole koskaan ahdistanut. Mutta se, että tietää ihan kaiken kuolevan joskus, aiheuttaa jonkinlaista ahdistusta, sillä se saa kaiken tuntumaan aika merkityksettömältä.

Ei ahdista, eipähän tarvitse murehtia kaikkea niin paljon kun tiedostaa että joskus kaikki loppuu.

Enemmän ahdistaisi ellei se loppuisi joskus. Tällä hetkellä nautin elämästä mutta en tiedä kuinka olisi miljoonan vuoden päästä. Joitakin satoja vuosia lisäaikaa voisin harkita.

Vierailija kirjoitti:

Ei pelota. Olen uskossa ja tiedän, että kuoleman jälkeinen paikka on ihana. Siellä ei ole sairautta, kipua, surua, yksinäisyyttä.

Kuoleman jälkeen ei ole mitään! Olet vaan luuta tai tuhkaa riippuen miten haudataan! Elämä on tässä ja nyt.

Mä haluan kuolemani jälkeen tuhkauksen, en halua mädäntyä haudassa matojen syötämänä, mieluummin tuhkaus, vaikka en toki tunne kun madot syö haudassa.

t. Ateisti

Vierailija kirjoitti:

Ei pelota. Olen uskossa ja tiedän, että kuoleman jälkeinen paikka on ihana. Siellä ei ole sairautta, kipua, surua, yksinäisyyttä.

Ei, sinä et tiedä. Sinä uskot. Huomattavan eri asioita.

Ei.

Vierailija kirjoitti:

Ahdistaa se, kun ei ole mahdollisuutta elää sellaista elämää kun tahtoisi. Aika valuu hukkaan.

Höh, miksei?

Ei, suhtaudun ihan neutraalisti.

Varmasti ahdistaisi jos alkaisin miettiä tuollaisia, mutta miksi miettisin suotta koko asiaa?

Liittyy varmasti omaan 30v kriiseilyyn, mutta joo viime vuosina on tullut kelailtua synkkiä tähän liittyen, johtuu varmaan myös siitä että tässä iässä kuolema on kerinnyt jo korjata läheltä porukkaa, niin omakin ennen niin voimaannuttava kuolemattomuuden ja hetkessä elämisen fiilis on karissut, ajatus omien vanhempien tulevasta menettämisestä tuntuu tällä hetkellä niin kohtuuttomalta vääryydeltä ja kovalta palalta, että näinköhän loppuu omakin elämänhalu siihen :/