Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
MIstä johtuu, että omat vanhemmat voi olla ilkeitä lapsilleen ja lapsenlapsille?
22.06.2019 |
Nuorempana joskus katsoin kateellisena ystävieni vanhempia, jotka oli kannustavia ja rakastivat lapsiaan ehdoitta. Nyt kun minulla on omia lapsi, niin pyrin siihen, että olisin sellainen vanhempi omille lapsilleni.
Käsityskykyni ei riitä ymmärtämään omia vanhempiani. Miksi he haluavat olla niin ilkeitä minua ja lapsenlapsiaan kohtaan. Äitini arvostelee valintojani ja kotiani, eikä ymmärrä, että minulla on erilainen maku kuin hänellä. Pidän vanhoista taloista, mutta hänen mielestään pitäisi olla ihan uusi omakotitalo, että on ihmisenä hyväksyttävä. Samoin auton pitäisi olla täysin uusi.
Isäni osaa olla todella ilkeä ja arvostelee tapaani kasvattaa lapsia.
Isäni on joskus myös todella törkeä miestäni kohtaan.
Itkisin, jos jaksaisin. Tai ei tee mieli edes itkeä mokomien vuoksi. Olo on van tyhjä ja niin pettynyt.
Ja noitako minun pitäisi sitten hoitaa kun tulevat vanhaksi?
Taidan vain jättää mätänemään vanhainkotiin.
Kommentit (25)
Minä olen edelleen kateellinen ihmisille, keillä on normaalit vanhemmat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minun päähäni ei vain mahdu, että MITEN vanhemmat voi olla niin ilkeitä omia lapsia ja lapsenlapsia kohtaan.
Kun katson omia lapsiani, niin en voisi mitenkään olla heille ilkeä.
Huomaan, jos joudun kieltämään lapsiltani jotain ja asettamaan rajoja, niin äitini kasvoille tulee tyytyväinen ilme. Itse häpeän, jos menetän kontrollini lasteni kanssa ja olen surullinen jos niin käy. Esim. huudan tai komennan äänekkäämmin. Huomaan käyttäytyväni kohtuuttomasti lapsiani kohtaan ja pyydän anteeksi.
Mutta äitini kasvoille tulee ilkeä ilme "siinäpä saivat"-ilme. Ihan niin kuin olisi tyytyväinen sadistisesti siitä, että huudan lapsilleni.
Tätäkään en ymmärrä, koska isovanhempienhan tulisi olla niitä ihania mummoja lapsenlapsilleen, jotka rakastavat lapsenlapsia ja antavat niille kaiken periksi. Siis en osaa selittää tätä.
Mieheni vanhemmat rakastavat lapsenlapsiaan ja antaisivat näiden tehdä kaiken. Ja ovat turvallinen ihana syli, jonne mennä silloin, jos äiti tai isä ovat vihaisia.
Tämä on johtanut siihen, että äitini luona en komenna lapsiani ollenkaan, koska silloin myös oma äitini osallistuu siihen komenteluun täysin rinnoin. :/
Haluaisin, että minulla ja lapsillani olisi normaalit vanhemmat ja ihanat mummo ja pappa. Mutta näin ei ole. Ovat itsekkäitä ja ilkeitä juoppoja.
Olen huomannut, että alkoholistit ovat todella itsekkäitä. Myös alkoholistien raittiit puolisot on jollakin tavoin vioittuneita ja ylläpitävät sitä sairasta suhdettaan alkoholistiin.
Puuh, en tiedä mikä ihmisiä vaivaa. Itse kuuntelin lapsuuden ja nuoruuden äitiäni, joka hoki että pilaan hänen elämän ja minun ei olisi pitänyt syntyäkään. Löi ja piinasi.
Nyt elän unelmaelämääni. Erosin lasteni isästä. Nykyinen puoliso on hyvä ihminen. Minulla on mukava työ, jossa on hyvä palkka. Lapset ovat tyytyväisiä.
Äitini ei ole tyytyväinen, edelleenkään. Nyt syyttelee, kuinka en välitä hänestä ja häntä ei oteta elämäämme, ei oteta lomareissuillemme yms. Tsiisus, mitä ristiä pitää väkisin mukana kantaa..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itsellä on aivan hulu äiti,jonka kanssa en ole edes tekemisissä.Mulla on hyvät välit omiin lapsiin,jotka on 15v,20v ja 24v.Niillä vanhemmilla,jotka ovat ilkeitä omille lapsillee ja...on omia selvittämättömiä ongelmia.
Ap:n tavoin minuakin kiinnostaa mitä nämä ongelmat tuollaisilla vanhemmilla on.
Tässä on teitä fiksuja aikuisia, jotka olette huomanneet, että vanhempanne eivät ole hyviä ihmisiä. Kun tajuaa tilanteen, niin pystyy irtautumaan elämään omaa elämää.
Minulla on tuttu, joka edelleen palvoo vanhempiaan, vaikka nämä sanovat mm. etteivät halua tai aio auttaa rikä opastaa omaa lastaan. Tai lapsen pitää viihdyttää vanhempiaan, vaikka olisi omia menoja. Ja lapsi on sanonut pelkäävänsä äitiään. Mutta on ihan heissä kiinni vielä aikuisena ja oma elämä on elämättä. Lapsiraadu ei itse ymmärrä miksi ei ole saanut seurusteluduhdrtta ja omaa perhettä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ap:n tavoin minuakin kiinnostaa mitä nämä ongelmat tuollaisilla vanhemmilla on.
Tässä on teitä fiksuja aikuisia, jotka olette huomanneet, että vanhempanne eivät ole hyviä ihmisiä. Kun tajuaa tilanteen, niin pystyy irtautumaan elämään omaa elämää.
Minulla on tuttu, joka edelleen palvoo vanhempiaan, vaikka nämä sanovat mm. etteivät halua tai aio auttaa rikä opastaa omaa lastaan. Tai lapsen pitää viihdyttää vanhempiaan, vaikka olisi omia menoja. Ja lapsi on sanonut pelkäävänsä äitiään. Mutta on ihan heissä kiinni vielä aikuisena ja oma elämä on elämättä. Lapsiraadu ei itse ymmärrä miksi ei ole saanut seurusteluduhdrtta ja omaa perhettä.
No minulla on niinpäin että koska kukaan ikäiseni ei ole kiinnostunut minusta millään tavalla niin vietän aikaa vanhempieni kanssa. Olen ollut myös pitkiä aikoja itsekseni ja silloin tulen vielä hullummaksi.
Häiriintyneet vanhemmat tekee noin. Mulla on isä, joka ei ole lainkaan noin "paha" kuin aiemmat ovat kuvanneet vanhempiaan, mutta hänellä on tapana yrittää aina vetää matto jalkojen alta kun on oikein iloinen jostain, esimerkiksi osoitella uuden asunnon (keksimiään) vikoja tai valmistumisjuhlissani tokaisi "en olisi uskonut että x:llä (minulla) on näin paljon ystäviä!". Mun arvio on, että hänellä on joku itsetunto-ongelma, hän haluaa aina itse olla valokeilassa eikä kestä sitä, että jollain muulla on jotain hyvää, ei edes omilla lapsillaan.
Olen minimoinut kontaktin koska on alkanut epäsuorasti tehdä tuota lapsilleni, ja sitäpaitsi hän on uuvuttavaa seuraa, puhuu monologinomaisesti omasta itsestään. No nyt hän toki valittaa kaikille siitä ettei koskaan näe minua ja lapsiani. Huoh.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minäkin kateellinen kaikille, joilla normaalit ja välittävät vanhemmat.
Äitini on ollut aina miesten perässä juokseva, miehet vaihtuneet tuon tuosta ja menneet AINA edelle kaikessa.
Näin akuisiälläkin asia vielä kyrsii, eikä hän ikinä esim. juhlapyhinä ole lastensa tai lastenlastensa kanssa.
Isäni taas, tunnekylmä ihminen. Ei ikinä soita minulle ja kysy kuulumisia, äyskii ja tiuskii jos erehdyn soittamaan.
Eilen oli asiaa ja yritin soittaa, ei vastannut eikä kuulunut soittoa takaisin. Arvasi varmaan, että tyttö yrittää vaivata jotenkin.
Huoh. Ei ole helppoa.
Vierailija kirjoitti:
Minun päähäni ei vain mahdu, että MITEN vanhemmat voi olla niin ilkeitä omia lapsia ja lapsenlapsia kohtaan.
Kun katson omia lapsiani, niin en voisi mitenkään olla heille ilkeä.
Huomaan, jos joudun kieltämään lapsiltani jotain ja asettamaan rajoja, niin äitini kasvoille tulee tyytyväinen ilme. Itse häpeän, jos menetän kontrollini lasteni kanssa ja olen surullinen jos niin käy. Esim. huudan tai komennan äänekkäämmin. Huomaan käyttäytyväni kohtuuttomasti lapsiani kohtaan ja pyydän anteeksi.
Mutta äitini kasvoille tulee ilkeä ilme "siinäpä saivat"-ilme. Ihan niin kuin olisi tyytyväinen sadistisesti siitä, että huudan lapsilleni.
Tätäkään en ymmärrä, koska isovanhempienhan tulisi olla niitä ihania mummoja lapsenlapsilleen, jotka rakastavat lapsenlapsia ja antavat niille kaiken periksi. Siis en osaa selittää tätä.
Mieheni vanhemmat rakastavat lapsenlapsiaan ja antaisivat näiden tehdä kaiken. Ja ovat turvallinen ihana syli, jonne mennä silloin, jos äiti tai isä ovat vihaisia.
Tämä on johtanut siihen, että äitini luona en komenna lapsiani ollenkaan, koska silloin myös oma äitini osallistuu siihen komenteluun täysin rinnoin. :/
Etkö voisi sanoa äidillesi, että suu tukkoon, sinulla ei ole mitään asiaa sekaantua tähän? Jos siis äidin luona käyntejä ei voi vähentää tai lopettaa kokonaan. Itse kallistuisin jälkimmäiseen vaihtoehtoon, ja keskittäisi energiani toisiin isovanhempiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mistäkö johtuu? Esim. siitä, että lapsi ei ole ollut toivottu, on väärää sukupuolta, ei ole kaikilta osin täydellinen. Siinä muutamia syitä, jotka johtuvat vanhemmasta itsestään. Kun ei olla itse pystytty huolehtimaan ehkäisystä, niin sehän on joillekin kieroutuneille hyvä syy kaataa oma katkeruutensa elämän pilallemenosta lapsen niskaan. Samasta syystä inhokkilapsen omat lapset ovat saman ilkeilyn ja inhon kohteena.
Vierailija kirjoitti:
Minun päähäni ei vain mahdu, että MITEN vanhemmat voi olla niin ilkeitä omia lapsia ja lapsenlapsia kohtaan.
Kun katson omia lapsiani, niin en voisi mitenkään olla heille ilkeä.
Huomaan, jos joudun kieltämään lapsiltani jotain ja asettamaan rajoja, niin äitini kasvoille tulee tyytyväinen ilme. Itse häpeän, jos menetän kontrollini lasteni kanssa ja olen surullinen jos niin käy. Esim. huudan tai komennan äänekkäämmin. Huomaan käyttäytyväni kohtuuttomasti lapsiani kohtaan ja pyydän anteeksi.
Mutta äitini kasvoille tulee ilkeä ilme "siinäpä saivat"-ilme. Ihan niin kuin olisi tyytyväinen sadistisesti siitä, että huudan lapsilleni.
Tätäkään en ymmärrä, koska isovanhempienhan tulisi olla niitä ihania mummoja lapsenlapsilleen, jotka rakastavat lapsenlapsia ja antavat niille kaiken periksi. Siis en osaa selittää tätä.
Mieheni vanhemmat rakastavat lapsenlapsiaan ja antaisivat näiden tehdä kaiken. Ja ovat turvallinen ihana syli, jonne mennä silloin, jos äiti tai isä ovat vihaisia.
Tämä on johtanut siihen, että äitini luona en komenna lapsiani ollenkaan, koska silloin myös oma äitini osallistuu siihen komenteluun täysin rinnoin. :/
No ei tuokaan ole hyvä, että "antaisivat tehdä kaiken" ja kyllä sun täytyy komentaa lapsiasi, muuten annat lapsille väärän viestin. Mikä ongelma on tehdä asia omalla tavallasi ja jos äitisi siihen puuttuu, niin sanot että ei ole hänen tehtävänsä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Häiriintyneet vanhemmat tekee noin. Mulla on isä, joka ei ole lainkaan noin "paha" kuin aiemmat ovat kuvanneet vanhempiaan, mutta hänellä on tapana yrittää aina vetää matto jalkojen alta kun on oikein iloinen jostain, esimerkiksi osoitella uuden asunnon (keksimiään) vikoja tai valmistumisjuhlissani tokaisi "en olisi uskonut että x:llä (minulla) on näin paljon ystäviä!". Mun arvio on, että hänellä on joku itsetunto-ongelma, hän haluaa aina itse olla valokeilassa eikä kestä sitä, että jollain muulla on jotain hyvää, ei edes omilla lapsillaan.
Olen minimoinut kontaktin koska on alkanut epäsuorasti tehdä tuota lapsilleni, ja sitäpaitsi hän on uuvuttavaa seuraa, puhuu monologinomaisesti omasta itsestään. No nyt hän toki valittaa kaikille siitä ettei koskaan näe minua ja lapsiani. Huoh.
Oletko sanonut hänelle asiasta kertaakaan niin että viesti menee varmasti perille?
Vierailija kirjoitti:
Minun päähäni ei vain mahdu, että MITEN vanhemmat voi olla niin ilkeitä omia lapsia ja lapsenlapsia kohtaan.
Kun katson omia lapsiani, niin en voisi mitenkään olla heille ilkeä.
Huomaan, jos joudun kieltämään lapsiltani jotain ja asettamaan rajoja, niin äitini kasvoille tulee tyytyväinen ilme. Itse häpeän, jos menetän kontrollini lasteni kanssa ja olen surullinen jos niin käy. Esim. huudan tai komennan äänekkäämmin. Huomaan käyttäytyväni kohtuuttomasti lapsiani kohtaan ja pyydän anteeksi.
Mutta äitini kasvoille tulee ilkeä ilme "siinäpä saivat"-ilme. Ihan niin kuin olisi tyytyväinen sadistisesti siitä, että huudan lapsilleni.
Tätäkään en ymmärrä, koska isovanhempienhan tulisi olla niitä ihania mummoja lapsenlapsilleen, jotka rakastavat lapsenlapsia ja antavat niille kaiken periksi. Siis en osaa selittää tätä.
Mieheni vanhemmat rakastavat lapsenlapsiaan ja antaisivat näiden tehdä kaiken. Ja ovat turvallinen ihana syli, jonne mennä silloin, jos äiti tai isä ovat vihaisia.
Tämä on johtanut siihen, että äitini luona en komenna lapsiani ollenkaan, koska silloin myös oma äitini osallistuu siihen komenteluun täysin rinnoin. :/
Ei isovanhempienkaan tule antaa lapsilleen kaikkea periksi ja antaa tehdä mitä sattuu. Mustä ihmeestä sulla on tuollainen kuva?? Kyllä minä toivon, että myös isovanhemmat uskaltavat ojentaa, jos me vanhemmat emme ole paikalle tai emme jossain tilanteessa jotain huonoa käytöstä huomata. Kyllä rajatkin ovat rakkautta ja huonosti käy mummolle ja papalle niiden lasten seurassa, jolle kaikki tulisi antaa periksi.
Sori, mut susta tukee mieleen et taidat olla sellainen joka välttää rajojen asettamista viimeiseen asti. Ehkä se mummo (äitisi) on tyytyväinen vain siksi kun kerrankin teet asialle jotain, ettei tavarat tai kuuloaistit tuhoudu kaikilta ja että seinät pysyy edes hetken kasassa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minun päähäni ei vain mahdu, että MITEN vanhemmat voi olla niin ilkeitä omia lapsia ja lapsenlapsia kohtaan.
Kun katson omia lapsiani, niin en voisi mitenkään olla heille ilkeä.
Huomaan, jos joudun kieltämään lapsiltani jotain ja asettamaan rajoja, niin äitini kasvoille tulee tyytyväinen ilme. Itse häpeän, jos menetän kontrollini lasteni kanssa ja olen surullinen jos niin käy. Esim. huudan tai komennan äänekkäämmin. Huomaan käyttäytyväni kohtuuttomasti lapsiani kohtaan ja pyydän anteeksi.
Mutta äitini kasvoille tulee ilkeä ilme "siinäpä saivat"-ilme. Ihan niin kuin olisi tyytyväinen sadistisesti siitä, että huudan lapsilleni.
Tätäkään en ymmärrä, koska isovanhempienhan tulisi olla niitä ihania mummoja lapsenlapsilleen, jotka rakastavat lapsenlapsia ja antavat niille kaiken periksi. Siis en osaa selittää tätä.
Mieheni vanhemmat rakastavat lapsenlapsiaan ja antaisivat näiden tehdä kaiken. Ja ovat turvallinen ihana syli, jonne mennä silloin, jos äiti tai isä ovat vihaisia.
Tämä on johtanut siihen, että äitini luona en komenna lapsiani ollenkaan, koska silloin myös oma äitini osallistuu siihen komenteluun täysin rinnoin. :/
Etkö voisi sanoa äidillesi, että suu tukkoon, sinulla ei ole mitään asiaa sekaantua tähän? Jos siis äidin luona käyntejä ei voi vähentää tai lopettaa kokonaan. Itse kallistuisin jälkimmäiseen vaihtoehtoon, ja keskittäisi energiani toisiin isovanhempiin.
Jos ollaan äidin luona, jossa kurittomat lapset riehuu, niin totta kai tällä mummolla on oikeus puuttua siihen mitä kodissaan tapahtuu.
Ap ei todennäköisesti tee mitään muuta ku surkuttelee lasten puolesta.
Ap, voimme vain arvailla, mikä vanhemmistasi tekee tuollaisen. Et voi vaikuttaa heihin, he eivät takuulla tuosta muutu. Mutta ap, mihin voit vaikuttaa? Onnesi avaimet ovat kädessäsi, et vain huomaa sitä.
Lopeta vanhempiesi tapaaminen, jotta he pääsevät myrkyttämään perheesi ilmapiiriä! Tuo heidän ilkeilynsä lannistaa sinut ja lapsesi, lapsesi eivät kaipaa tuollaisia isovanhempia lähelleen, miehesi ei ole ansainnut tuollaista appea, ja kerrot, kuinka sinä olet saanut kärsiä heistä koko elämäsi ajan. Olet upeasti oppinut vanhempiesi virheistä ja olet nyt toisenlainen äiti lapsillesi, hienoa!!! Mutta mihin ihmeessä tarvitset tuollaisia vanhempia, miksi altistat itsesi ja rakkaimpiesi tuollaiselle kohtelulle? Kysy nyt itseltäsi, mitä tämä kontakti tuo perheellesi, koska minusta kuulostaa siltä, ettei ainakaan mitään hyvää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minun päähäni ei vain mahdu, että MITEN vanhemmat voi olla niin ilkeitä omia lapsia ja lapsenlapsia kohtaan.
Kun katson omia lapsiani, niin en voisi mitenkään olla heille ilkeä.
Huomaan, jos joudun kieltämään lapsiltani jotain ja asettamaan rajoja, niin äitini kasvoille tulee tyytyväinen ilme. Itse häpeän, jos menetän kontrollini lasteni kanssa ja olen surullinen jos niin käy. Esim. huudan tai komennan äänekkäämmin. Huomaan käyttäytyväni kohtuuttomasti lapsiani kohtaan ja pyydän anteeksi.
Mutta äitini kasvoille tulee ilkeä ilme "siinäpä saivat"-ilme. Ihan niin kuin olisi tyytyväinen sadistisesti siitä, että huudan lapsilleni.
Tätäkään en ymmärrä, koska isovanhempienhan tulisi olla niitä ihania mummoja lapsenlapsilleen, jotka rakastavat lapsenlapsia ja antavat niille kaiken periksi. Siis en osaa selittää tätä.
Mieheni vanhemmat rakastavat lapsenlapsiaan ja antaisivat näiden tehdä kaiken. Ja ovat turvallinen ihana syli, jonne mennä silloin, jos äiti tai isä ovat vihaisia.
Tämä on johtanut siihen, että äitini luona en komenna lapsiani ollenkaan, koska silloin myös oma äitini osallistuu siihen komenteluun täysin rinnoin. :/
Etkö voisi sanoa äidillesi, että suu tukkoon, sinulla ei ole mitään asiaa sekaantua tähän? Jos siis äidin luona käyntejä ei voi vähentää tai lopettaa kokonaan. Itse kallistuisin jälkimmäiseen vaihtoehtoon, ja keskittäisi energiani toisiin isovanhempiin.
Jos ollaan äidin luona, jossa kurittomat lapset riehuu, niin totta kai tällä mummolla on oikeus puuttua siihen mitä kodissaan tapahtuu.
Ap ei todennäköisesti tee mitään muuta ku surkuttelee lasten puolesta.
KORJAUS: ei tietenkään ap vaan siis tuom kommentin kirjoittaja .. Ajatuksissani laitoin ap:ksi
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Häiriintyneet vanhemmat tekee noin. Mulla on isä, joka ei ole lainkaan noin "paha" kuin aiemmat ovat kuvanneet vanhempiaan, mutta hänellä on tapana yrittää aina vetää matto jalkojen alta kun on oikein iloinen jostain, esimerkiksi osoitella uuden asunnon (keksimiään) vikoja tai valmistumisjuhlissani tokaisi "en olisi uskonut että x:llä (minulla) on näin paljon ystäviä!". Mun arvio on, että hänellä on joku itsetunto-ongelma, hän haluaa aina itse olla valokeilassa eikä kestä sitä, että jollain muulla on jotain hyvää, ei edes omilla lapsillaan.
Olen minimoinut kontaktin koska on alkanut epäsuorasti tehdä tuota lapsilleni, ja sitäpaitsi hän on uuvuttavaa seuraa, puhuu monologinomaisesti omasta itsestään. No nyt hän toki valittaa kaikille siitä ettei koskaan näe minua ja lapsiani. Huoh.
Oletko sanonut hänelle asiasta kertaakaan niin että viesti menee varmasti perille?
En, koska olen herännyt tajuamaan asian vasta oikeastaan viime vuoden aikana. Koko ikäni olen pitänyt huolta meidän suhteesta, järjestänyt hänelle juhlia ym. ja kestänyt ilkeilyä, itsekeskeisyyttä (hän voi kirjaimellisesti puhua 2 tuntia itsestään, ignoroida lapsenlapset täysin ja ovenraosta lähtiessään kysyä pikaisesti mitä teille kuuluu) ja muista ihmisistä (mm äidistäni, ovat eronneet) pahan puhumista selän takana, ja viime aikoina passiivis-aggressiivista syyllistämistä siitä että häntä ei enää kutsuta kylään. Lopulta olin aivan uupunut ja ahdistunut, sain myös tässä välissä vauvan, ja halusin keskittää voimavarat häneen ja muijin lapsiini, joten koin parhaaksi itseni kannalta rajata kanssakäymistä. Vedän nyt vähän henkeä ja mietin miten voisin ottaa asian esille vai pidänkö vaan etäisyyttä. Koen myös että ei ole minun tehtäväni kasvattaa 70-vuotiasta miestä.
(Sorry hijack, minun tilanteeni ei tosiaan ole läheskään niin paha kuin monien muiden, onpaham vaan nyt minulle pinnalla).
Alue: Aihe vapaa
Omat traumat kipataan lasten niskaan. Ei ymmärretä, että lapset eivät ole omaisuutta, joiden kautta eletään. Ei hyväksytä sitä, että he eivät ole samanlaisia kuin itse on. Tietyllä tapaa kasvattajan rooli jää päälle siinä vaiheessa, kun pitäisi sietää lapsen vaiheittainen ja lopullinen itsenäistyminen.