Lue keskustelun säännöt.
Meidän teini-ikäiset eivät ole koskaan kiroilleet tai haistatelleet meille vanhemmille. Siivoavat jälkensä, tekevät ruokaa, koulussa menee hyvin.
20.06.2019 |
Ihan vain tiedoksi teille vanhemmille, joilla lasten teini-ikä on vielä edessä. Kaikki teinit eivät ole hirviöitä ja kasvatuksella on suuri merkitys.
Kommentit (53)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
N38 kirjoitti:
Minäkin käyttäydyin kohteliaasti enkä kapinoinut. Tein minulle kuuluvat tehtävät mukisematta. Sairastuin nuorena aikuisena vakavaan masennukseen ja yritin useita kertoja itsemurhaa. Olen pysyvästi työkyvytön. Se on aina hälyytysmerkki, jos nuori ei kapinoi. Tuollaisilla asioilla ei kannata kerskua.
Ikävää sinulle, että olet masentunut. Tummennettu väite ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Terveeseen kehitykseen ei aina kuulu kapinointi, eikä etenkään haistattelu, päin naamaa huutaminen ja ovien paiskominen ym. mihin täällä on "normaalina" käytöksenä viitattu. Rauhallisen temperamentin omaava lapsi, joka saa kasvaa avoimessa ja turvallisessa ilmapiirissä, voi itsenäistyä ja erkaantua vanhemmistaan ilman suurta draamaa. Itselläni on tällainen viilipytty-teini, joka ei haistattele kotona eikä koulussa, ei järjestä raivokohtauksia tai käyttäydy muutoinkaan huonosti. Hän on temperamentiltaan rauhallinen ja harkitseva ja pystyy älykkäänä ihmisenä näkemään oman toimintansa seuraukset ja ymmärtää pitkän tähtäimen syy-seuraussuhteita.
Rauhallinen teini-ikä ei meillä ole kasvatustyöni ansiota (vaikka huonompi kasvatus olisi toki voinut provosoida huonompaa käytöstä), vaan todennäköisesti perinnöllinen ominaisuus. Olemme miehen kanssa molemmat aika viilipyttyjä itsekin ja meillä kummallakin on itsellämme ollut helppo teini-ikä.
Mistä tiedät, että lapsesi kokee perheenne ilmapiirin rauhallisena ja turvallisena? Ei hän välttämättä kerro sinulle todellisia ajatuksiaan. Yleensä nimenomaan huonot vanhemmat kokevat tekevänsä erinomaista työtä. Lasten näkemys asiasta vaiennetaan eikä sitä yleensä kysytä tai vastaus tulkitaan oman mielen mukaan. Pelosta sitä sanoo mitä sattuu välttyäkseen vanhemman kostolta.
Meillä lasten mielipiteitä kysytään ja ne otetaan aidosti huomioon ja nimenomaisesti kannustetaan jokaista kertomaan oma mielipide myös silloin, kun se on erilainen kuin muilla. Mielipiteiden ilmaisua harjoittelemme myös keskustelemalla ajankohtaisista aiheista
Itse tiedän olevani riittävän hyvä vanhempi....... Tiedän sen siitä, että olen onnistunut saamaan tähän maailmaan kolme aivan upeaa nuorta ihmistä, joiden elämä sujuu hienosti ja joista saan kaikkialta pelkää positiivista palautetta. En itse asiassa ole vielä kertaakaan saanut yhdestäkään lapsestani mitään negatiivista palautetta. Pidän sitä hienona saavutuksena!
Ole hyvä ja lue tekstisi vieraan silmin, mitä jäätävää itsesi korostamista, ja samalla sanelet aika ehdottomasti tapoja, joilla teinisi saa perheessänne hyväksynnän, eli jotka sinä/te sanelette. Et voi tietää, mitä sen teinin pinnan alla kuplii, kun teillä pitää ilmaista mielipiteitä keskustelemalla ja niitä harjoitellaan ajankohtaisilla aiheilla...
Ei kuulosta miltään kauhean avoimelta ilmapiiriltä olla ja näyttää sitä mitä sisimmässään tuntee. Just saying.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sitten vasta pärjääminen ja menestyminen oikeasti mitataan kun lapsi on ollut vähintään kymmenen vuotta työelämässä. Kotona lapsi voi käyttäytyä kuin mallikansalainen mutta on täysin hukassa kun pitäisi pärjätä omillaan. Ei tunnista omia tukahdutettuja tunteitaan, ei osaa erottaa omia unelmia vanhempiensa unelmista, ei pysty olemaan jämäkkä ja pitämään puoliaan. Koska sitähän teinikiukuttelu on, oman aito itse kuoriutuu lapsuuden kotelosta ja teini lähtee etsimään omaa tietään ja omia rajojaan. Nimimerkillä äiti luulee edelleen olevansa loistava kasvattaja ja koko sisarusparvi ravaa terapiassa. Kukaan ei ole tosin sitä äidille kertonut eikä tuu kertomaan.
En minäkään teininä kapinoinut erityisemmin, mutta opin hautaamaan tunnetilani ja peittämään hormonien aiheuttaman myllerryksen sisääni. Se aiheutti ihan hirveää ahdistuneisuutta, itkuisuutta, ja itsemurha-ajatuksia. Opettelin aikuistuttuani hyväksymään itseni ja opin myös käsittelemään tunteitani sanallisesti. Kovaa työtä piti tehdä, mutta ahdistuneisuus ei ole kadonnut minnekään. En syytä vanhempiani kaikesta, mutta toisaalta syytän heidän tarjoamaa lapsiperheen ilmapiiriä, jossa esim itkemistä piti hävetä.
T. N25
Minä olen ollut hyvin rauhallinen teini. En tapellut vanhempieni kanssa enkä paiskonut ovia. Alkoholia käytin, mutta niin käytti "kaikki" 90-luvun teinit.
Nyt oma lapseni on yläkoulussa ja hän on hyvin rauhallinen. En ole vuosiin joutunut korottamaan ääntäni hänelle. Joskus mietin, että voiko murrosikä vielä vyöryä kauheana päälle, mutta en itsekään ole kapinoinut.
Koen itse kasvaneeni "tavallista paremmassa" perheessä ja samalla tyylillä omankin perheen kanssa eletään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
...laittelee sydänhymiöitä kun on poissa kotoa, halaa ja tulee kylkeen kiehnäämään, rakastaa ja sanoo rakastavansa.
Oikeastiko teinit tekee noin? Mulla ei ois sen 11v jälkeen tullu mieleenkään tehdä mitään tuollaista.
Ois ollu niin awkward tilanne kun voi.
Niin no, kuten varmaan tiedät, lapset kehittyvät eri iässä, eivätkä tasaisesti silloinkaan. Välillä tuntee olevansa iso itsenäinen ihmisensä, välillä tuntee olevansa ja haluaa olla pieni lapsi. Kyllä meilläkin 14-vuotias laittaa sydämiä muutaman kerran viikossa kun on hyvällä päällä, vastaa aina halaukseen ja telkkaria katsellessa istuu viereen eikä sohvan toiseen päähän. Ja kun iltaisin sanotaan että rakastan sua, niin aina hän vastaa, että niin mäkin sua.
Vaikka välillä onkin niiiiin aikuista ja osaavaa.....
Aallright, no eihän siinä mitään, hyvä jos saavat rakkautta vanhemmiltaan kerta sitä halajavat! :)
Ite taas olin sellanen teini, että parasta oli aina se, kun sai olla ihan ypöyksin kotona. Oikeestaan jo aika pienestä lähtien sieluni jotenkin aina "avautui" kun sain nauttia omasta rauhastani ja olostani!
Tosin 14 vuotiaana jo pössyttelin pilveä ja toki järjestin mahtavia kotibileitä kavereiden kesken.
Mutta koulussa tai vanhempien kanssa ei ikinä ollut mitään ongelmaa, koska olihan minulla ne omat kuvioni, eikä vanhempien seura siis todellakaan kiinnostanut.
Ongelmia alkoi tulla vain siksi, koska jäin kiinni alaikäisenä pössyttelystä, eikä uskovaiset vanhempani sitä käsittäneet ja draama oli ihan jäätävää vuosien ajan, vaikka siis olin kiinnostunut koulusta yms kunnioitin itseäni.
No, tuo on ollutta ja mennyttä ja nykyään olen vaan entistä rauhallisempi ja valoisampi tyyppi, enkä kyllä vaihtais tuota nuoruutta mihinkään! :)
Kaikki on vaan oman sielun kehittyneisytdestä kiinni, miten käyttäytyy. Lopulta vanhemmilla ei ole paljoakaan tekemistä lapsensa käytöksen kannalta, kuten kaikki sen voi huomata. :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
...laittelee sydänhymiöitä kun on poissa kotoa, halaa ja tulee kylkeen kiehnäämään, rakastaa ja sanoo rakastavansa.
Oikeastiko teinit tekee noin? Mulla ei ois sen 11v jälkeen tullu mieleenkään tehdä mitään tuollaista.
Ois ollu niin awkward tilanne kun voi.
Niin no, kuten varmaan tiedät, lapset kehittyvät eri iässä, eivätkä tasaisesti silloinkaan. Välillä tuntee olevansa iso itsenäinen ihmisensä, välillä tuntee olevansa ja haluaa olla pieni lapsi. Kyllä meilläkin 14-vuotias laittaa sydämiä muutaman kerran viikossa kun on hyvällä päällä, vastaa aina halaukseen ja telkkaria katsellessa istuu viereen eikä sohvan toiseen päähän. Ja kun iltaisin sanotaan että rakastan sua, niin aina hän vastaa, että niin mäkin sua.
Vaikka välillä onkin niiiiin aikuista ja osaavaa.....
Aallright, no eihän siinä mitään, hyvä jos saavat rakkautta vanhemmiltaan kerta sitä halajavat! :)
Ite taas olin sellanen teini, että parasta oli aina se, kun sai olla ihan ypöyksin kotona. Oikeestaan jo aika pienestä lähtien sieluni jotenkin aina "avautui" kun sain nauttia omasta rauhastani ja olostani!
Tosin 14 vuotiaana jo pössyttelin pilveä ja toki järjestin mahtavia kotibileitä kavereiden kesken.
Mutta koulussa tai vanhempien kanssa ei ikinä ollut mitään ongelmaa, koska olihan minulla ne omat kuvioni, eikä vanhempien seura siis todellakaan kiinnostanut.Ongelmia alkoi tulla vain siksi, koska jäin kiinni alaikäisenä pössyttelystä, eikä uskovaiset vanhempani sitä käsittäneet ja draama oli ihan jäätävää vuosien ajan, vaikka siis olin kiinnostunut koulusta yms kunnioitin itseäni.
No, tuo on ollutta ja mennyttä ja nykyään olen vaan entistä rauhallisempi ja valoisampi tyyppi, enkä kyllä vaihtais tuota nuoruutta mihinkään! :)
Kaikki on vaan oman sielun kehittyneisytdestä kiinni, miten käyttäytyy. Lopulta vanhemmilla ei ole paljoakaan tekemistä lapsensa käytöksen kannalta, kuten kaikki sen voi huomata. :)
Tämä on muuten loppujen lopuksi aika helpottava huomio. Parhaansa yrittää, purjeista voi tehdä mahdollisimman ehjät ja kestävät, mutta loppujen lopuksi se lapsi seilaa niillä purjeilla kuitenkin merillä yksin.
Vierailija kirjoitti:
En minäkään teininä kapinoinut erityisemmin, mutta opin hautaamaan tunnetilani ja peittämään hormonien aiheuttaman myllerryksen sisääni. Se aiheutti ihan hirveää ahdistuneisuutta, itkuisuutta, ja itsemurha-ajatuksia. Opettelin aikuistuttuani hyväksymään itseni ja opin myös käsittelemään tunteitani sanallisesti. Kovaa työtä piti tehdä, mutta ahdistuneisuus ei ole kadonnut minnekään. En syytä vanhempiani kaikesta, mutta toisaalta syytän heidän tarjoamaa lapsiperheen ilmapiiriä, jossa esim itkemistä piti hävetä.
T. N25
Sama meillä. Opinkin lapsena itkemään ääneti ja vetäytymään yksinäisyyteen. Yleensä nukahdin peiton alla hiljaa itkien.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
...laittelee sydänhymiöitä kun on poissa kotoa, halaa ja tulee kylkeen kiehnäämään, rakastaa ja sanoo rakastavansa.
Oikeastiko teinit tekee noin? Mulla ei ois sen 11v jälkeen tullu mieleenkään tehdä mitään tuollaista.
Ois ollu niin awkward tilanne kun voi.
Niin no, kuten varmaan tiedät, lapset kehittyvät eri iässä, eivätkä tasaisesti silloinkaan. Välillä tuntee olevansa iso itsenäinen ihmisensä, välillä tuntee olevansa ja haluaa olla pieni lapsi. Kyllä meilläkin 14-vuotias laittaa sydämiä muutaman kerran viikossa kun on hyvällä päällä, vastaa aina halaukseen ja telkkaria katsellessa istuu viereen eikä sohvan toiseen päähän. Ja kun iltaisin sanotaan että rakastan sua, niin aina hän vastaa, että niin mäkin sua.
Vaikka välillä onkin niiiiin aikuista ja osaavaa.....
Aallright, no eihän siinä mitään, hyvä jos saavat rakkautta vanhemmiltaan kerta sitä halajavat! :)
Ite taas olin sellanen teini, että parasta oli aina se, kun sai olla ihan ypöyksin kotona. Oikeestaan jo aika pienestä lähtien sieluni jotenkin aina "avautui" kun sain nauttia omasta rauhastani ja olostani!
Tosin 14 vuotiaana jo pössyttelin pilveä ja toki järjestin mahtavia kotibileitä kavereiden kesken.
Mutta koulussa tai vanhempien kanssa ei ikinä ollut mitään ongelmaa, koska olihan minulla ne omat kuvioni, eikä vanhempien seura siis todellakaan kiinnostanut.Ongelmia alkoi tulla vain siksi, koska jäin kiinni alaikäisenä pössyttelystä, eikä uskovaiset vanhempani sitä käsittäneet ja draama oli ihan jäätävää vuosien ajan, vaikka siis olin kiinnostunut koulusta yms kunnioitin itseäni.
No, tuo on ollutta ja mennyttä ja nykyään olen vaan entistä rauhallisempi ja valoisampi tyyppi, enkä kyllä vaihtais tuota nuoruutta mihinkään! :)
Kaikki on vaan oman sielun kehittyneisytdestä kiinni, miten käyttäytyy. Lopulta vanhemmilla ei ole paljoakaan tekemistä lapsensa käytöksen kannalta, kuten kaikki sen voi huomata. :)
Siis syyllistätkö lasta siitä, jos hän oireilee psyykkisesti vaikeiden perheolojen takia eivätkä vanhemmat edes hanki hänelle apua?
Vierailija kirjoitti:
Sama meillä, lukuunottamatta siivoamista. Kaksi teiniherraa elävät selvästi jotain kaaosvaihetta. Mutta kumpikin ovat ihania, huumorintajuisia, lämminsydämisiä ja kaikin puolin mainioita. Ei meillä riidellä oikeastaan mistään.
Meillä on pojat siistejä, tyttö ei. Ajattelin jo kommentoida, että ap:llä on selvästi pelkästään poikia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaikkein typerimpiä vanhempia ovatkin juuri ne, jotka luulevat, että lapset ovat heidän kasvatuksensa tuotos. Lapsen geenibooli, joka vaihtelee samankin perheen lapsilla, temperamentti ja sattuma vaikuttavat myös. Eikä sellainen vanhempi ole hyvö vanhempi, joka on räpiköinyt vain lämpimässä lastenrannassa. Parhaat vanhemmat ovat ne, jotka on heitetty suorilta kädeltä keskelle jääkylmää merenselkää. Jos taitoja ei ole mitattu, missä se osaaminen näkyy. Myrskyisä meri tekee taitavan merenkulkijan, ei kuralätäkössä räpistely.
Geenibooli - mikrobiologin lempidrinkki :)
Täyttä hebreaa minulle!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sitten vasta pärjääminen ja menestyminen oikeasti mitataan kun lapsi on ollut vähintään kymmenen vuotta työelämässä. Kotona lapsi voi käyttäytyä kuin mallikansalainen mutta on täysin hukassa kun pitäisi pärjätä omillaan. Ei tunnista omia tukahdutettuja tunteitaan, ei osaa erottaa omia unelmia vanhempiensa unelmista, ei pysty olemaan jämäkkä ja pitämään puoliaan. Koska sitähän teinikiukuttelu on, oman aito itse kuoriutuu lapsuuden kotelosta ja teini lähtee etsimään omaa tietään ja omia rajojaan. Nimimerkillä äiti luulee edelleen olevansa loistava kasvattaja ja koko sisarusparvi ravaa terapiassa. Kukaan ei ole tosin sitä äidille kertonut eikä tuu kertomaan.
Samaa mieltä, tosin tuossa vaiheessa itse kullakin alkaa olla muitakin vaikuttavia tekijöitä, kuin lapsuudenkoti.
Yleisesti ketjuun kommentoin: Mua säälittää esikoiseni, jonka kanssa on tullut otettua joitain rajuja riitelymatseja vuosien varrella. Meilläkään lapset eivät kiroile tai haistattele, mutta minä olen joskus haistatellut esikoiselle väsyneenä. On saanut miettimään, että kuka täällä oikeastaan on aikuinen ja kuka teini. En tiedä, kun miettii omaa vanhemmuutta niin muistaa kaikkia vuosien varrella tehtyjä virheitä. Monessa tilanteessa olisi voinut käyttäytyä fiksummin. Kahden nuoremman kanssa on ollut helppoa olla "hyvä äiti". Esikoinen on laittanut miettimään asioita ja kasvamaan.
On todellakin kirkastunut kuinka vanhemman vaikutus on vain osa. Me tämän hetken vanhemmat olemme myös onnekkaita koska nykyään ei ole muotia sekoilla tai sulkeutua vanhemmilta, kuten omassa nuoruudessani.
AV:lla ihmisten on uskomattoman vaikea hyväksyä, että osa nuorista käyttäytyy kunnolla myös kodin ulkopuolella. Jos joku on kiltti ja kohtelias, niin pakkohan taustalla on olla mielenterveysongelmia tai kulissielämää.
Millainen "se toinen puoli" nyt on kyseessä? Itse tiedän, että teinini käyttäytyvät kunnolla kodin lisäksi koulussa ja harrastuksissa. Myös muun vapaa-ajan he viettävät hyvin viattomasti ja tervehenkisesti, omasta vapaasta tahdostaan.