Lue keskustelun säännöt.
Sinä, joka olet ollut suhteessa vaikeasta persoonallisuushäiriöstä kärsivän kanssa, miten selvisit itse?
19.06.2019 |
Tilanne on se, että pelkään nyt itse olevani sekoamassa. Yritin pitkään ymmärtää ja auttaa kumppaniani mutta nyt olen itse aivan lopussa ja tuntuu siltä, että olen itsekin jollakin kummallisella tavalla kadottanut yhteyden ulkomaailmaan.
Eli kumppanini on todella vaativa ja tarvitseva. Hänellä ei itsellään ole minkäänlaista sairaudentuntoa ja vähitellen minulle on avautunut se, että hän näkee ympäröivän maailman täysin eri tavoin kuin minä ja ihmiset, jotka ylipäätään tunnen. Joka kerta hänen seurassaan minulle tulee todella kummallinen, todellisuudesta vieraantunut olo ja muiden ihmisten ilmoille pääsy tuntuu siltä, kuin saisi taas happea keuhkoihinsa.
Kommentit (14)
Ja siis huonosti selvisin. Masennuin ja itsetuntoni mureni totaalisesti. Ero hänestä oli ehdottomasti järkevin päätös.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen 99% varma että entisellä miesystävälläni on epävakaa persoonallisuushäiriö tai joku muu vastaava.
Yritin häntä aina kovasti tukea ja auttaa, mutta lopulta aloin itsekin oireilla, olin tosi ahdistunut jatkuvasti ja voin huonosti. Itkin usein. En voinut ymmärtää miten kukaan voi olla niin ilkeä toiselle jota rakastaa. Kuin hänessä olisi ollut kaksi eri ihmistä. Hajosin ja kadotin itseni siinä suhteessa.
Lopullinen ero tuli kun mies vaihtoi minut lennossa uuteen. Kesti kieltämättä jonkun aikaa toipua ja nyt kun alan olla valmis tapailemaan muita, huomaan kavahtavani kun aletaan puhua mistään vakavammasta ja pelkään että paljastuu että uusikin on jotenkin sekaisin ja haluaa vaan lopulta satuttaa minua.
Mutta vaikka arpia jäi niin elämä on nykyisin ihanaa ja olen oma itseni pikkuhiljaa. :) En enää koskaan toiste aio tuhlata elämääni tuollaiseen.
eikö ole sanomattakin selvää, että ei tuosta selvii ite sekoamatta myös? ero olis paikallaan, ainakin siksi aikaa että jos tuo sairastava saisi ulkopuolista apua ja asiansa kuntoon. sitten voi katsella uudelleen jos siltä tuntuu. toki onhan se vaikeaa, jos toista rakastaa... eikä saisi hylätäkkään. mut jos toinen ei ole itse halukas hakemaan apua ja selkeesti koita parantaa itseensä niin sitten ihan toivotonta. muussa tapauksessa tietysti tukisin loppuun asti.
En tiedä, olenko itse vai kumppanini persoonallisuushäiriöinen, mutta alan hiljalleen ymmärtämään tässä suhteessa tarpeitteni yhdentekevyyden. Toistuva mielipiteitteni, tuntemuksiani ja toiveitteni välinpitämätön kohtelu osoittaa minulle niiden olevan turhia, sellaisia joita ei tarvitse kunnioittaa. Ehkäpä tämä on sitten paranemista persoonallisuushäiriöstä?
Olin erittäin rakastunut, vaikka suhde jälkikäteen ajatellen oli syvältä.
Mies loukkasi syvästi, kertoi tarkoin ex-p*noistaan ja pettämisistään tarkoin ja nimien kanssa, oli täysin empatiakyvytön. Ei osannut rakastaa. Ei koskaan ollut osannut.
Leikki minulla. Antoi samassa lauseessa toivoa ja murskasi minut.
Luulin, että oltiin yhdessä. Mies oli etsinyt uuden p*non ja kehui kuinka ihana se on. Tarkoin.
Vihdoin lähdin.
Suren, kaipaan, häpeän, tunnen itseni typeräksi. Luulin, että rakkauteni muuttaa miehen, hohhoijaa.
Annoin miehen satuttaa äärimmäisen julmasti yhä uudelleen.
Aloin jo melko alussa epäilemään psykopaatiksi. Hirveä virhe oli jatkaa.
Keräilen palasia ja käyn psykologilla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
P.s. Mies ei halunnut hakea apua. Ei tarvinnut. Ei koskaan ollut toimknut väärin.
Hyvinä hetkinä oli ihanaa, mutten ikinä ole itkenyt niin paljoa kuin tuossa suhteessa.
Minulla on ollut muutama vaikea suhde tälläisten persoonallisuushäiriöisten kanssa joissa kaikissa on pahoinpitely kasvanut aina suhteessa edelliseen suhteeseen. Olen pysyvästi työkyvytön, terapiaa en ole koskaan saanut traumojeni vakavuuden takia, joko kela ei ole rahoittanut tai terapeutti on kieltäytynyt haastattelun jälkeen näin vaikeasta tapauksesta. Ihan hyvin elämä menee, yksinäistä tietysti on välillä, kun tietää että ikinä ei voi olla mitään ihmissuhdetta, valitsen kuitenkin vain uuden pahoinpitelijän ja hyväksikäyttäjän. Netissä juttelen ihmisten kanssa, kaupan kassan kanssa muutaman sanan. Elämä loppui sinne kolmeenkympiin ja sen jälkeen on vain tätä, olemista, loputtomiin. Välillä jokin triggeröi ja sitten pyörin ympäri asuntoani ja puhun itsekseni, joskus koko päivän, toisinaan montakin päivää. Kotityöt riittää viemään voimat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on itselläni persoonallisuushäiriö. Olen ns. estynyt persoonallisuus, eli tunnen voimakasta huonommuudentunnetta ja tästä syystä olen erittäin herkkä kritiikille.
Olen ollut mieheni kanssa naimisissa yli 25 vuotta ja olemme edelleen onnellisia yhdessä. Tämä on kuitenkin vaatinut paljon avointa keskustelua. Meillä etua on ollut siitä, että vaikka olen persoonallisuushäiriöinen, olen aika rauhallinen ja tasainen ihminen ja olen tietoinen vääristyneistä ajatusmalleistani.
Pärjäämme ongelman kanssa siten, että meillä on luja luottamus keskenämme. Tiedän, ettei mieheni arvostele minua koskaan pahalla, joten en ota hänen sanomisistaan itseeni, vaikka itsetuntoni onkin olematon. Mieheni tietää myöskin milloin jokin asia on minulle vaikea johtuen huonosta itsetunnosta, joten hän ymmärtää, että joudun tsemppaamaan normaalia enemmän uskaltaakseni tehdä muille itsestäänselviä ja helppoja asioita.
Jos vähän kärjistää, ehkä persoonallisuushäiriöstäni on siinä mielessä ollut tavallaan hyötyäkin, että minulla on niin olemattoman huono itsetunto, että olen aina kovin onnellinen ja ihmeissäni siitä, että tällainen mitättömyys on saanut puolisokseen niin upean ihmisen. Miehelläni on siis hyvin rakastava vaimo.
Vierailija kirjoitti:
Minulla on itselläni persoonallisuushäiriö. Olen ns. estynyt persoonallisuus, eli tunnen voimakasta huonommuudentunnetta ja tästä syystä olen erittäin herkkä kritiikille.
Olen ollut mieheni kanssa naimisissa yli 25 vuotta ja olemme edelleen onnellisia yhdessä. Tämä on kuitenkin vaatinut paljon avointa keskustelua. Meillä etua on ollut siitä, että vaikka olen persoonallisuushäiriöinen, olen aika rauhallinen ja tasainen ihminen ja olen tietoinen vääristyneistä ajatusmalleistani.
Pärjäämme ongelman kanssa siten, että meillä on luja luottamus keskenämme. Tiedän, ettei mieheni arvostele minua koskaan pahalla, joten en ota hänen sanomisistaan itseeni, vaikka itsetuntoni onkin olematon. Mieheni tietää myöskin milloin jokin asia on minulle vaikea johtuen huonosta itsetunnosta, joten hän ymmärtää, että joudun tsemppaamaan normaalia enemmän uskaltaakseni tehdä muille itsestäänselviä ja helppoja asioita.
Jos vähän kärjistää, ehkä persoonallisuushäiriöstäni on siinä mielessä ollut tavallaan hyötyäkin, että minulla on niin olemattoman huono itsetunto, että olen aina kovin onnellinen ja ihmeissäni siitä, että tällainen mitättömyys on saanut puolisokseen niin upean ihmisen. Miehelläni on siis hyvin rakastava vaimo.
Sinulla on hieno mies. Omat puolisoni on vain ottaneet selvää edellisen suhteen traumoistani toistaakseen ne nykyisessä suhteessa ja sitten ovat vielä lisänneet siihen oman helvettinsä. Välillä oli todella dissosiatiivisia tilanteita joissa oli kuin kaikki exäni läsnä silloisen nyxän kanssa pahoinpitelemässä minua. Viimeisin osasi sanasta sanaan sanoa sellaisiakin loukkaavia asioita joita en ollut ikinä edes kertonut hänelle, mutta edellinen exäni oli ne sanonut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itkeminen persoonalisuushäiriöisen edessä nyt on viimeinen juttu. Oman heikkouden näyttäminen on viimeinen asia mitä näiden psykojen nähden tulee tehdä.
Silloin kun alkaa tajuntaan nousta epäily tyypin motiiveista ja oma olo kaamee, on nostettava kytkintä niin nopeasti kuin mahdollista.
Mulla on ADHD ja jotenkin outo tapa pudota aina jaloilleni. Tottakai jälkiä voi jäädä sairaan ihmisen vuoksi mutta mulle on tapahtunut paljon parempiakin asioita elämän aikana.
Sympatiani kuitenkin osoitan kaikille kärsinelle
Vierailija kirjoitti:
Itkeminen persoonalisuushäiriöisen edessä nyt on viimeinen juttu. Oman heikkouden näyttäminen on viimeinen asia mitä näiden psykojen nähden tulee tehdä.
Silloin kun alkaa tajuntaan nousta epäily tyypin motiiveista ja oma olo kaamee, on nostettava kytkintä niin nopeasti kuin mahdollista.
Mulla on ADHD ja jotenkin outo tapa pudota aina jaloilleni. Tottakai jälkiä voi jäädä sairaan ihmisen vuoksi mutta mulle on tapahtunut paljon parempiakin asioita elämän aikana.
Sympatiani kuitenkin osoitan kaikille kärsinelle
Tuo itkemiskohta on oikeasti ihan totta. Kun aloin itkemään esim. sitä miten ex minua kohteli hän alkoi nauraa ja piikitellä siitä! Siis matki itkuani jne. Mielestäni itkeminen osoittaa sen, että nyt on oikeasti paha olla ja asiassa on suuria tunteita mukana. Minkälainen ihminen nauraa toisen pahalle ololle?
T. 3
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Persoonallisuushäiriöitä on monenlaisia. Ex-miehelläni on epävakaa persoonallisuushäiriö. Maniassa dokasi omat ja munkin rahat, jätti laskut maksamatta, katosi omille teilleen moneksi päivää, petti, välitti vain itsestään. Masennusvaiheessa oli todella hajalla ja halusi kuolla ja pelkäsi että jätän hänet. Iän myötä sairaus on helpottanut ja hänestä on tullut hieman tasapainoisempi eikä päihteet enää hallitse elämää. Isäksi lapselleen hänestä ei ole juuri ollut, olen käytännössä kasvattanut esikoiseni yksin koko 10 vuotta.