Olen lähes jatkuvasti epämukavuusalueellani perheenäitinä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä kans yksi, jolta sekoaa pää perheessä. Olen koko ajan vihainen ja väsynyt. Lapsia vieläpä neljä (puolustukseksi sanottava, että osa on monikkolapsia). En ole minäkään tottunut jatkuvaan hälinään ja härdelliin. Kaipaan paljon yksinoloa ja rauhaa, yksin liikkumista, lukemista, ihan vain hiljaista olemista. Ei liene yllätys, että masennuslääkitys on ja terapiassa käyn. Muuksi tuskin muutun, lohduttaudun sillä että joskus helpottaa. Toivotan ap:lle vilpittömät tsempit.

Miksi pitää olla koko ajan hälinä ja härdelli? Mullakin on kaksoset ja olen halunnut aina myös yksinoloa ja lukemista ym. Ei meillä ole koko ajan hälinää ja härdelliä, varsinkaan kun menen omaan makuuhuoneeseeni ja laitan oven kiinni. Se että olet koko ajan vihainen ja väsynyt varmaan aiheuttaa lapsissa sen että aiheuttavat sitä härdelliä, jos olisit itse rauhallinen niin lapsetkin rauhoittuisivat kun tuntisivat olonsa turvalliseksi kun äiti ei ole vihainen. Ja kaipa se lasten isäkin tekee jotain sen asian eteen että saat olla yksin ja mennä mihin haluat?

Totta kai isä tekee osansa ja enemmänkin. Tuntuu vain, että mikään määrä rauhaa ei palauta. Meidän nuorimmat on triplat, ja kyllä vaan lähes koko valveillaoloaika on täynnä mekastusta, kinastelua, yleistä riehuntaa ja kovaäänistä leikkiä. Ehkä jaksan tavallista huonommin normaaleja elämisen ääniäkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen vähän samanlainen kuin ap. Seurauksena on ollut, että olen etäännyttänyt itseäni omasta elämästä, jotta pysyisin selväjärkisenä. Olen asettautunut äidin rooliin, joka ei ole minulle kovin luonteva olotila, minkä vuoksi tavallaan esitän koko ajan. Esitän, että olisin kiinnostunut lasten kanssa touhuilusta. Esitän, että olisin aurinkoinen ja touhukas, vaikka oikeasti haluaisin vetäytyä omaan rauhaani, tehdä vain välttämättömät kotityöt silloin tällöin ja muuten olla omissa oloissani lukien, katsellen jotain sarjaa ja harrastaa liikuntaa 5-10 krt/vko.

Minullakaan lapset eivät ole enää pieniä, vaan koululaisia, mikä oikeastaan on vielä pahempaa, koska menevät myöhään nukkumaan. Lisäksi koen epäonnistuneeni jossain määrin äitinä, mikä lisää syyllisyyden taakkaa. Lapsilla sujuu koulu loistavasti, ovat hyviä ystäviä ja muutenkin muiden ihmisten kanssa aina hyväkäytöksisiä mitä nyt vilkkaita, mutta kotona kiukuttelevat jatkuvasti.

Miksi ihmeessä? Mitä hyötyä siitä on kenellekään että esität? Todella, todella omituista. Minä olen aina lukenut kirjoja ja katsonut sarjoja telkkarista vaikka mulla on ollut lapsia 25 vuotta. Ja teen vain välttämättömät kotityöt, kuka pakottaa tekemään mitään muuta? Ei mua ole ainakaan kukaan pakottanut, minä teen osan töistä ja mies osan, ja jos kumpikaan ei jotain halua/jaksa tehdä niin jätetään tekemättä, ei siihen kuole. Tekee sitten kun iskee inspiraatio tai on rahaa palkata joku muu tekemään. Pääasia että lapset on onnellisia, on puhtaat vaatteet, puhtaita astioita ja ruokaa, ja että joskus siivotaan jotain. Miksi tuhlata oma elämänsä turhaan suorittamiseen?

En oikeastaan varsinaisesti suorita yhtään. Meillä ei ole mikään erityisen siisti koti, mutta esimerkiksi ruokaa on pakko silloin tällöin tehdä, pyykkiä on pestävä, joskus on imuroitavaa jne. En todellakaan tekisi kotona ruokaa, jos lapsia ei olisi.

Lisäksi haluan olla hyvä äiti ja mielestäni siihen kuuluu, että lapselle luetaan, hänen kanssaan käydään liikkumassa luonnossa (kävisin muutenkin, mutta ei ole sama asia kuin yksin), pelataan lautapeliä joskus jne. Minusta hyvä äiti ei vain voi keskittyä omaan tekemiseen, vaan lapset pitää huomioida ja heidän kanssaan nyt vain on jo paljon pakollistakin tekemistä.

Eli olet omasta päästäsi keksinyt minkälainen on "hyvä äiti"? Mulla oli erittäin hyvä äiti, ja on vieläkin, eikä eläissään ole pelannut lautapelejä enkä muista että olisi kirjoja lapsille lukenut, luettiin itse sitten kun opittiin lukemaan.

Ei se lapsen huomioiminen ole sitä että pitää tehdä asioita lapsen kanssa joita itse ei halua tehdä. Minun parhaita muistojani lapsuudesta on esim. se kun äidin ja isoäidin kanssa leivottiin kaikki kakku ja kilpailtiin kenellä nousee parhaiten ja minä voitin, olin alle kouluikäinen. Minä nautin myös siitä kun katsoin kun äiti meikkasi ja kiharsi hiuksiaan kun oli lähdössä tansseihin ja kun äiti ompeli mulle barbin vaatteita samalla kun ompeli itselleen ja lapsille vaatteita. Isän kanssa pääsi traktorin kyytiin, puimurin kyytiin jne. jännittävää, käytiin veneellä soutelemassa, ongittiin jne.

Isoäiti opetti mua tekemään jauhelihakastiketta ja pajupillejä ym. hän oli paras ihminen maailmassa eikä koskaan pelannut lautapelejä mun kanssa. Isoäiti otti mukaan kauppaan talvella potkukelkan kyydissä ja kesällä pyörän tarakalla, käytiin joskus kirkossakin ja hautausmaalla viemässä kukkia tai kastelemassa kukat papan haudalla. Nautin vieläkin hautojen hoitamisesta koska siitä tulee aina ne ihanat päivät isoäidin kanssa mieleen.

Minusta tuntuu, ettet nyt ymmärrä pointtia. Käytännössä lapsen kanssa nyt vain on pakko tehdä jotain oli se sitten lautapelit, leipominen, hautausmaalla käyminen jne. Tekisin kaiken oikeastaan mieluummin yksin tai kahdestaan miehen kanssa kuin lasten kanssa. Kai myöskin olen epäonnistunut äitinä, koska omat lapseni eivät istuisi vain katsomassa, kun meikkaan, eivät ikinä olisi siihen pystyneet, että tunnin istuisivat vain katselleet.

Täällä moni ehdottaa, että ottaisi vain sitä omaa aikaa. Kyllä minäkin otan, kun pystyn. Käyn useita kertoja viikossa lenkillä, voin käydä kaupassa yksin jne. Mutta se ei poista sitä ahdistavaa tunnetta, että en saa olla kotona rauhassa eikä riitä täyttämään sosiaalisia akkujani. Tarvitsisin niin paljon yksinoloa, ettei lapsiperheessä se ole mitenkään mahdollista.

Tässä ketjussa on, kuten aina, monta keskustelua rinnakkain.

Toiset suosittelevat ”laskemaan rimaa” kodinhoidossa, kodin ei kuulemma tarvitse olla tiptop. Tämä ei ollut ap:n ongelma alunperinkään. Muutenkin tämä on (btw) minusta maailman surkein neuvo uupuneelle äidille. Ei kukaan tällä vuosituhannella uuvu hullun siivousmanian takia. Uupumusta aiheuttaa kaikista arjen pienistä ja isoista asioista vastaaminen ja suunnittelu.

Toinenkin sivuhuomio: yhä useammin kuulee äideistä, jotka kertovat vihaavansa ruuanlaittoa. Niin minäkin vihaan. Itse asiassa en tunne kuin yhden perheenäidin, joka aidosti rakastaa ruuanlaittoa. Mutta hänellä mies tekeekin iltaruuan joka arkipäivä, koska on kotona työttömänä ja vaimo tekee pitkää päivää.

Ap on vähän huono ottamaan neuvoja vastaan. Sanon silti että paras vinkki oli se, jossa neuvottiin feikkaamaan iloista naamaa. Et mitenkään pääse tuosta vankilasta vapauteen, sinun on vain kestettävä siihen asti kun lapset aikuistuvat. Ja joskus tekohymy voi oikeastikin kohentaa mielialaa. Ainakin on varmaa ettei taakka kevene, jos mässää kurjuudella.

Tuttua.

Meillä on neljä lasta, nuorin 19 v. enää asuu kotona, vanhimmalla on jo omat lapset. Olen edelleen naimisissa lasteni isän kanssa.

Omaa aikaa on siis vihdoinkin. Silti vielä joudun tekemään kotitöitä, joita vihaan kaikkien näiden vuosien jälkeenkin ihan yhtä paljon. Vihaan erityisesti ruuanlaittoa. Edelleen kaipaan yksinoloa, ihan hirveästi. Harvoin siihen on vieläkään mahdollisuutta, mies ei ymmärrä alkuunkaan tätä tarvetta vaan loukkaantuu verisesti.

Tätä on vaikea myöntää, mutta en edes pysty kunnolla nauttimaan lasteni vierailuista, vaan olen salaa tyytyväinen jos kukaan ei tule vaikkapa juhannukseksi käymään. Eipähän tarvitse passata ketään.

Mieluiten oleilisin yksinään kotona tai mökillä koko juhannuksen, ja söisin pelkkiä voileipiä ja lukisin kirjaa.

Ajattelen kyllä ettei ruokaa ole mikään velvollisuus laittaa eikä passata yhtään ketään sen jälkeen kun alaikäisiä lapsia ei enää huolletavana ole.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Ajattelen kyllä ettei ruokaa ole mikään velvollisuus laittaa eikä passata yhtään ketään sen jälkeen kun alaikäisiä lapsia ei enää huolletavana ole.

Ap

Jos tuo ajatus auttaa jaksamaan, pidä siitä kiinni! Todellisuus kyllä valkenee pikkuhiljaa ajan kanssa.

Enkä halua kiusata, mutta jos olet nyt nelikymppinen ja kuopus on 6 v., siinä vaiheessa kun pesä tyhjenee on sinulla (viimeistään) omat ja appivanhemmat sairauksineen huolehdittavana.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ajattelen kyllä ettei ruokaa ole mikään velvollisuus laittaa eikä passata yhtään ketään sen jälkeen kun alaikäisiä lapsia ei enää huolletavana ole.

Ap

Jos tuo ajatus auttaa jaksamaan, pidä siitä kiinni! Todellisuus kyllä valkenee pikkuhiljaa ajan kanssa.

Enkä halua kiusata, mutta jos olet nyt nelikymppinen ja kuopus on 6 v., siinä vaiheessa kun pesä tyhjenee on sinulla (viimeistään) omat ja appivanhemmat sairauksineen huolehdittavana.

Entä jos ei olekaan? Eikä se ikinä samanlaista voisi olla kuin pikkulapsivastuu. Enkä ole huolehtijatyyppi minkä koko suku tietää. Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen vähän samanlainen kuin ap. Seurauksena on ollut, että olen etäännyttänyt itseäni omasta elämästä, jotta pysyisin selväjärkisenä. Olen asettautunut äidin rooliin, joka ei ole minulle kovin luonteva olotila, minkä vuoksi tavallaan esitän koko ajan. Esitän, että olisin kiinnostunut lasten kanssa touhuilusta. Esitän, että olisin aurinkoinen ja touhukas, vaikka oikeasti haluaisin vetäytyä omaan rauhaani, tehdä vain välttämättömät kotityöt silloin tällöin ja muuten olla omissa oloissani lukien, katsellen jotain sarjaa ja harrastaa liikuntaa 5-10 krt/vko.

Minullakaan lapset eivät ole enää pieniä, vaan koululaisia, mikä oikeastaan on vielä pahempaa, koska menevät myöhään nukkumaan. Lisäksi koen epäonnistuneeni jossain määrin äitinä, mikä lisää syyllisyyden taakkaa. Lapsilla sujuu koulu loistavasti, ovat hyviä ystäviä ja muutenkin muiden ihmisten kanssa aina hyväkäytöksisiä mitä nyt vilkkaita, mutta kotona kiukuttelevat jatkuvasti.

Miksi ihmeessä? Mitä hyötyä siitä on kenellekään että esität? Todella, todella omituista. Minä olen aina lukenut kirjoja ja katsonut sarjoja telkkarista vaikka mulla on ollut lapsia 25 vuotta. Ja teen vain välttämättömät kotityöt, kuka pakottaa tekemään mitään muuta? Ei mua ole ainakaan kukaan pakottanut, minä teen osan töistä ja mies osan, ja jos kumpikaan ei jotain halua/jaksa tehdä niin jätetään tekemättä, ei siihen kuole. Tekee sitten kun iskee inspiraatio tai on rahaa palkata joku muu tekemään. Pääasia että lapset on onnellisia, on puhtaat vaatteet, puhtaita astioita ja ruokaa, ja että joskus siivotaan jotain. Miksi tuhlata oma elämänsä turhaan suorittamiseen?

En oikeastaan varsinaisesti suorita yhtään. Meillä ei ole mikään erityisen siisti koti, mutta esimerkiksi ruokaa on pakko silloin tällöin tehdä, pyykkiä on pestävä, joskus on imuroitavaa jne. En todellakaan tekisi kotona ruokaa, jos lapsia ei olisi.

Lisäksi haluan olla hyvä äiti ja mielestäni siihen kuuluu, että lapselle luetaan, hänen kanssaan käydään liikkumassa luonnossa (kävisin muutenkin, mutta ei ole sama asia kuin yksin), pelataan lautapeliä joskus jne. Minusta hyvä äiti ei vain voi keskittyä omaan tekemiseen, vaan lapset pitää huomioida ja heidän kanssaan nyt vain on jo paljon pakollistakin tekemistä.

Eli olet omasta päästäsi keksinyt minkälainen on "hyvä äiti"? Mulla oli erittäin hyvä äiti, ja on vieläkin, eikä eläissään ole pelannut lautapelejä enkä muista että olisi kirjoja lapsille lukenut, luettiin itse sitten kun opittiin lukemaan.

Ei se lapsen huomioiminen ole sitä että pitää tehdä asioita lapsen kanssa joita itse ei halua tehdä. Minun parhaita muistojani lapsuudesta on esim. se kun äidin ja isoäidin kanssa leivottiin kaikki kakku ja kilpailtiin kenellä nousee parhaiten ja minä voitin, olin alle kouluikäinen. Minä nautin myös siitä kun katsoin kun äiti meikkasi ja kiharsi hiuksiaan kun oli lähdössä tansseihin ja kun äiti ompeli mulle barbin vaatteita samalla kun ompeli itselleen ja lapsille vaatteita. Isän kanssa pääsi traktorin kyytiin, puimurin kyytiin jne. jännittävää, käytiin veneellä soutelemassa, ongittiin jne.

Isoäiti opetti mua tekemään jauhelihakastiketta ja pajupillejä ym. hän oli paras ihminen maailmassa eikä koskaan pelannut lautapelejä mun kanssa. Isoäiti otti mukaan kauppaan talvella potkukelkan kyydissä ja kesällä pyörän tarakalla, käytiin joskus kirkossakin ja hautausmaalla viemässä kukkia tai kastelemassa kukat papan haudalla. Nautin vieläkin hautojen hoitamisesta koska siitä tulee aina ne ihanat päivät isoäidin kanssa mieleen.

Minusta tuntuu, ettet nyt ymmärrä pointtia. Käytännössä lapsen kanssa nyt vain on pakko tehdä jotain oli se sitten lautapelit, leipominen, hautausmaalla käyminen jne. Tekisin kaiken oikeastaan mieluummin yksin tai kahdestaan miehen kanssa kuin lasten kanssa. Kai myöskin olen epäonnistunut äitinä, koska omat lapseni eivät istuisi vain katsomassa, kun meikkaan, eivät ikinä olisi siihen pystyneet, että tunnin istuisivat vain katselleet.

Täällä moni ehdottaa, että ottaisi vain sitä omaa aikaa. Kyllä minäkin otan, kun pystyn. Käyn useita kertoja viikossa lenkillä, voin käydä kaupassa yksin jne. Mutta se ei poista sitä ahdistavaa tunnetta, että en saa olla kotona rauhassa eikä riitä täyttämään sosiaalisia akkujani. Tarvitsisin niin paljon yksinoloa, ettei lapsiperheessä se ole mitenkään mahdollista.

Vastasin aiemmin eri näkökulmasta mitta nyt tajusin, että mä olin samanlainen (kai, siis just toi että tarviin yksinoloa ja rauhaa että pystyn tekemään jotain suunnitelmallista ja koen että olen koko ajan lasten käytettävissä enkä pysty irtautumaan siitä vastuusta). Nautin kuitenkin lapsista tosi paljon, esim. leikin tosi mielelläni ja paljon ja äitiys on ollut minulle tosi palktsevaa, mutta tuo rauhan ja yksinolon tarve on ollut ongelma. Mä olen tullut siihen tulokseen että mulla se vaikeus irtautua "palveluksesta" johtuu jonkinlaisesta hoitamattomasta depressiosta tai traumasta (en halua mennä yksityiskohtiin). Kun olen terapoinut itseäni ja vanhentunut niin olen vähitellen irtaantunut haitallisista ajatusmalleista, jotka johtivat tuohon. Myös se auttaa, että mä olen tietyllä tapaa kaverivanhempi.-.me ollaan lasten kanssa ikään kuin samaa porukkaa, tiimi jonka sisällä voi ilmaista omia tarpeitaan ja ottaa tilaa. Äh en nyt osaa ilmaista tätä oikein mutta kuitenkin, mä olen "parantunut" samantapaisesta ongelmasta.

Kuulostat kohtalontoveriltani! Rakastan lapsiani ja miestäni, mutta perheenäitiys ei ole minua varten. Tarvitsisin paljon enemmän omaa spontaania aikaa, jotta saisin alut ladattua. Tunti silloin tällöin on ihan vitsi, eivätkä ne kuukausia etukäteen sovitut parisuhdeviikonloputkaan oikein helpota.

Aina kun alkaa ahdistamaan, mietin sitä miten kovasti halusin lapsia, ja miten kovin tyhjää elämä kuitenkin loppujen lopuksi olisi ilman heitä. Lapsien kanssa olen myös päässyt kokemaan kaikkia aivan mahtavia juttuja ja elänyt rohkeammin. Kun lapset kasvavat, tilanne helpottaa vähän, vaikka ikuinen vastuu toki on niskassa jatkuvasti. Ajattelen että tämä kuuluu perhe-elämään ja että se on hinta jonka tästä onnesta saa maksaa. Samalla olen myös tosi ylpeä itsestäni aina kun selviän jostain perheenäidin perustoimesta, kuten vanhempainillasta tai vasukeskustelusta, koska nämä eivät todellakaan ole juttuja joita olisin aiemmin uskonut tekeväni.

Tsemppiä!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onhan se ärsyttävää jumpata jos on yleisöä.. Anteeksi, mutta eihän sulla oo asperger? Nyt vaikuttaa siltä että liiallinen sosiaalisuus ja virikkeet ahdistaa ja toisaalta toi vyötärö- (ei siis ees paino-) retoriikka vaikuttaa vähän yksipuoliselta elämänhallintametodilta

Joitain piirteitä varmaan on, sitä on suvussa voimakkaamminkin ja toisella lapsella myös. Jossakin mielentilassa olen kyllä erittäinkin sosiaalinen mutta välillä (kuten nyt) on koko ajan epävarma ja epämukava olo, jolloin haluaisin olla yksin rauhassa ja jolloin esimerkiksi kauppaan meno tuntuisi lähes ylivoimaisen ahdistavalta tehtävältä. Tällainen olo tulee aina, jos olen syönyt tai juonut liikaa ja häviää yleensä samassa ajassa kuin turvotus. Ap

Oletko koskaan miettinyt, että sinulla saattaisi olla syömishäiriö? Ne eivät ole pelkästään nuorten sairauksia ja toisaalta ne ovat asperger-naisille aika tyypillisiä tapoja oireilla stressaavissa tilanteissa. Ei ole normaalia, että turvotus ahdistaa niin, että ei voi mennä edes kauppaan. Eikä ole normaalia, että vyötärönympärys menee tärkeysjärjestyksessä kaiken edelle. Myöskin on aidosti aika häiriintynyttä ajattelua, että kumppanin seksuaalinen halukkuus ja parisuhde kärsisivät heti jos paino nousisi muutamalla kilolla - toki olet saattanut valita puolisin, joka ajattelee näin, mutta se ei tee siitä ajattelusta terveempää.

En missään tapauksessa sano, että sinun täytyy lihoa. Ymmärrän, että ajatus pelottaa ja kammottaa, ehkä enemmän kuin mikään muu. Paino on kuitenkin helpompi pitää hallinnassa, kun painoon liittyvä ahdistus ja pakkoajatukset hälvenevät. Suosittelen, että kävisit juttelemassa näistä ajatuksista jonkun ammattilaisen kanssa.

(Itse muuten kiireisen arjen keskellä jumppaan esimerkiksi hyppimällä hyppynarua ja pyörittämällä hula-vannetta - nopeaa ja tehokasta ja lapset kokevat tämän iloisena, yhteisenä leikkinä, jolloin minulle itsellenikin tulee mukavasti sellainen olo, että tässä leikin enkä hikijumppaa!)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On kai se vähän niin, että äitiys on helkkarin rankkaa ja nyt siitä vasta uskalletaan puhua ääneen. Lastenteko on paska diili eritoten naiselle ja siksi nykynainen ei enää lapsia haluakaan. Koko paletti pitäisi uusia ja jakaa oikeudenmukaisesti tasan niin että miesten vastuuxon yhtö suuri. Enkä tarkoita nyt pelkkää hoitotyötä vaan kaikkea. Esim mulla 4 lasta ja näiden takia eläkkeeni on todella paljon pienempi mitä olisi lapsettomana. Jos lapsia halutaan suomeen niin tuo eläkeäongelma pitää korjata, lapsen teko ei saisi näky rangaistuksena eläkkeessä.

Ihmisen evoluutiossa naiset ovat todella pitkään olleet hoitamassa kotia ja lapsia ja miehet ovat metsästäneet ja sotineet. Tämä on geeneissä. Mihin tämä asia muuttuisi muutamassa sukupolvessa? Äitiyden rankkuus tulee juuri tästä, kun nykyään pitäisi olla äiti ja uranainen. Tätä ei tietysti saisi sanoa näin tasa-arvon aikana.

Minulle lapset ovat olleet etusijalla ja työ toisarvoista. Tunnen itseni ja tiedän, että en pysty tekemään kahta asiaa samanaikaisesti hyvin. Onneksi olen taloudellisesti onnistunut järjestämään asiat niin, että tämä on mahdollista.

Tottakai ihailen naisia, joilla on monta lasta, ura ja vielä kunnianhimoisia tavoitteita edetä elämässä. Toisaalta mietin, että voiko ihminen saada elämässä kaikkea?

Ihmisen evoluutiossa ”perhe” ja ”koti” on ollut olemassa melko ohikiitävän hetken. Tällainen paska esihistorian keksiminen ja peilaaminen 1800-luvun ihanteisiin on lähtöisin todellakin 1800-luvulta. Ihmiset ovat jokainen kynnelle kykenevä osallistuneet aktiivisesti ravinnon hankintaan ja jokaisella on ollut rooli itsensä ja heimon elättämisessä. Äidit ovat pitäneet jälkikasvun ja itsensä hengissä niin naisten kuin miesten avustamina. Väestö ei ole käytännössä kasvanut ennen maatalouden alkamista ja hedelmällisyys ei ole ollut korkeaa kun ravitsemus on ollut melko heikkoa. Lapsilaumat eivät todellakaan ole sitoneet naisia. Kymmenvuotias on jo ollut tuottava yhteisön jäsen.

Ohis, mutta minustakin kuulostaa siltä että ap:lla saattaisi olla jonkinlainen syömiseen tai sitten kehonkuvaan tai itsetuntoon liittyvä häiriö... Ei tunnu ihan tavalliselta että paino (grammalleen) on elämän tärkein asia ja vaikuttaa heilahtaessaan heti aivan kaikkeen suorittamiseen. Ja sekin, kun ap sanoi ettei olisi valmis lihomaan grammaakaan perheensä puolesta, särähti vähän korvaan.

Muuten ymmärrän kyllä noita perhe-elämän ajatuksia ja kamppailen samanlaisten juttujen kanssa, kun mietin, haluanko itse lapsia tulevaisuudessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ainoa vaihtoehto on ero ja vuoroviikkosysteemi. Toimii meillä loistavasti.

Erositko siksi, että saisit enemmän omaa aikaa? Ap

Erosin siksi, että aloin olemaan todella vakavasti masentunut ja ahdistunut. Olen introvertti ja kaipaan paljon yksinoloa. Nyt kun ollaan erottu, olen kunnossa ja jaksan olla lasten kanssa viikon ja panostaa heihin kunnolla ja omilla viikoilla sitten taas saan levätä ja olla ihan omissa oloissani ja tehdä omia juttujani, kehittää itseäni ja urheilla. Viikon rentoutumisen jälkeen otan lapset taas ilolla luokseni.

Mikä pakko on erota tuon tilanteen saavuttamiseksi? Sitä voi ihan vaan muuttaa erilleen ja pyörittää perhettä kahdesta osoitteesta. Siis jos ei ole parisuhdeongelmia.

Tällaisia tekstejä lukiessani ja myös itseni tuntien (uupuisin aivan valtavasti lapsiperhe-elämästä, joten tiedän olla lisääntymättä) en yhtään ihmettele, että silloin tällöin jollain napsahtaa kamelinselkä poikki ja saamme lukea iltapäivälehdistä lapsensa murhanneesta äidistä/isästä. Mielestäni lapsiperheitä tulisi tukea jaksamisessa paljon paljon enemmän, mitä nykyään. Ei kaikilla ole varaa johonkin lastenhoitajaan, että pääsee itse rentoutumaan. Jos minulla olisi ehtymättömästi rahaa, voisin lisääntyäkin, koska voisin ulkoistaa vanhemmuuden lastenhoitajalle vaikka kokonaan niin halutessani. Nyt ajatus on mahdoton.

Vierailija kirjoitti:

Minä tunnen oloni äitinä ihan samanlaiseksi kuin sinä.Lapsi on kohta 4v.Yritän kyllä olla huomaavainen läsnäoleva ja lempeä äiti,mutta se ei todellakaan tule luonnostaan.

Ja ennenkuin kukaan kritisoi niin en aio hankkia lisää lapsia.Ja tiedän että ei olisi varmaan kannattanut tehdä ensimmäistäkään,mutta mistä sen etukäteen voi tietää.Luulin olevani maailman sopivin äidiksi.

Olen hyvin tarkka,suunnitelmallinen ja tehokas luonne.Siisti ja kontrolloitu.Tämähän ei sovi yhtään yhteen pienen lapsen kanssa.Eikä minua kiinnosta lapsen kanssa leikkiminen,mammakerhot tai hiekkalaatikolla istuminen.Tuntuu että odotan vain sitä milloin lapsi olisi tarpeeksi vanha tekemään juttuja itsekseen eikä kiusaisi minua koko ajan.Ja olisi aikaa huolehtia itsestään.

Rakastan kyllä lasta eniten maailmassa,halaan ja pussaan ja olen ylpeä.Mutta lapset eivät vain ole minun juttuni.

Mieheni auttaa lapsen viihdyttämisessä kyllä paljon,ei siinä.Mutta tuntuu että lapsi on imenyt meidän elämästä kaiken spontaaniuden ja hauskuuden,aikuisten väliset jutut ja parisuhdeajan.On vain töitä,väsymystä ja pakkoleikkimistä.Mielessäni olen melkein koko ajan jossain muualla.

Miten tästä oppisi tykkäämään jos ei ole luonnostaan niitä jotka heittäytyy leikkiin mukaan?

Vai odotanko vain kärvistellen että lapsi kasvaa isoksi?

Enkä toivo kritiikkiä liikaa,tiedän ettei lapsessa ole mitään vikaa,ja yritän kyllä parhaani joka päivä.Syyllistän itseäni "huonosta" äitiydestä jo muutenkin.

Enkä ole käytännössä huono äiti,ajatuksen tasolla vain.Huolehdin lapsestani,syötän ja halaan,en lyö,en käytä huumeita tai alkoholia jne.En vain osaa nauttia tästä pikkulapsiajasta,tuntuu kuin vankilassa olisin.

Voi, älä syyllistä itseäsi. Itse aloin nauttia silloin, kun lasten kanssa pystyi alkaa keskustelemaan vastavuoroisesti. Lapseni ovat onneksi oppineet puhumaan aikaisin, niin tuo on tapahtunut joskus 2 ikävuoden jälkeen. Silloin myös ovat alkaneet enemmän ja enemmän viihtyä itsekseen leikeissä.

Mä myös ihan hyvällä omatunnolla teen omia juttujani, esim. olen puhelimella silloin, kun lapset viihtyvät ilman aikuista. Jos itse et viihdy puistoissa, niin ei niissä ole pakko käydä kunhan lapsi nyt välillä muita lapsia näkee ja saa liikuntaa. Kävelylenkit, kirppareissa kiertely, kirjastot ja museot on aina ollut meidän mieleen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ajattelen kyllä ettei ruokaa ole mikään velvollisuus laittaa eikä passata yhtään ketään sen jälkeen kun alaikäisiä lapsia ei enää huolletavana ole.

Ap

Jos tuo ajatus auttaa jaksamaan, pidä siitä kiinni! Todellisuus kyllä valkenee pikkuhiljaa ajan kanssa.

Enkä halua kiusata, mutta jos olet nyt nelikymppinen ja kuopus on 6 v., siinä vaiheessa kun pesä tyhjenee on sinulla (viimeistään) omat ja appivanhemmat sairauksineen huolehdittavana.

Miksi nainen huolehtisi miehen vanhemmat..?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ajattelen kyllä ettei ruokaa ole mikään velvollisuus laittaa eikä passata yhtään ketään sen jälkeen kun alaikäisiä lapsia ei enää huolletavana ole.

Ap

Jos tuo ajatus auttaa jaksamaan, pidä siitä kiinni! Todellisuus kyllä valkenee pikkuhiljaa ajan kanssa.

Enkä halua kiusata, mutta jos olet nyt nelikymppinen ja kuopus on 6 v., siinä vaiheessa kun pesä tyhjenee on sinulla (viimeistään) omat ja appivanhemmat sairauksineen huolehdittavana.

Miksi nainen huolehtisi miehen vanhemmat..?

Tai omansakaan jos vaikka asuu riittävän kaukana tai ei ole väleissä?

Enemmän kuin syömishäiriö minulla on välillä pakkomielteinen suhtautuminen vartalonmuotooni, koska pönäkkä keskivartalo vain on niin vastenmielinen ja nolo mielestäni. Eikä kukaan tai mikään saa minua muuttamaan mielipidettäni siitä. Minulla ei ole riittävän hyvä itsetunto elämään omenavartalona, monella naisella on ja hyvä niin.

Koska kärsin herkästi turvotuksesta, mahan pömpötystä pitäisi jatkuvasti varoa huolehtimalla elintavoista, mihin en ole aina todella stresaantuneena ja hermostuneena/ahdistuneena ole pystynyt ja kun olen retkahtanut, psyykkinen toipuminen kestää sen ajan kuin turvotuksen lasku ja painon/vyötärönympäryksen palaaminen tavoitelukemiin. Siihen saakka olo on hankala ja epävarma ja olisin mieluiten yksin. Mies ei ”edellytä” missään mitoissa pysymistä ja uskon kun niin on sanonut.

Ap

Niinhän kaikki muutkin ovat. Uutta se on joka päivä jokaiselle.