Lue keskustelun säännöt.
Olen lähes jatkuvasti epämukavuusalueellani perheenäitinä
En nauti juuri mistään perheenäitiyteen kuuluvista tehtävistä, vaan lähinnä vain stressaannut niistä enemmän tai vähemmän koko ajan. Lasten juttujen seuraaminen on mielekästä yleensä, mutta suorastaan vihaan kaikkia kotitöitä ja kaipaisin todella paljon omaa aikaa ja rauhaa ihan vain olla ja mietiskellä SEKÄ omaa aikaa myös harrastaa tavoitteellisesti jotain sekä tavata ystäviä.
Lisäksi harmittaa usein se, miten arjen stressi (perhe-elämä) ja aikapula tuntuu tappavan parisuhderomantiikan ja seksiä on monta kertaa vähemmän kuin haluaisin.
Herääkö kellään jotakin järkevää ideaa miten elämänlaatua voisi oikeasti parantaa tällaisista lähtökohdista?
Ihan oman mainintansa ansaitsee vielä se, että minulle on aivan ehdottoman tärkeää pitää paino tietyissä lukemissa ja muutenkin panostaa ulkonäkööni, mikä sekin tuntuu ajan ja rauhan puutteen takia usein todella haasteelliselta ja olen kausittain sortunut epäterveellisiin elintapoihin ihan vain väsymyksen ja ahdistuneisuuden takia,
mistä seuraa hirveä morkkis kun huomaan vyötärön levinneen (tilapäisesti).
Kommentit (349)
Vierailija kirjoitti:
Minulla oli hiukan samanlaisia ongelmia. En ole ollut ikinä mikään kodinhengetär-tyyppi. Vauva-aikana kävimme asuntoesittelyissä ja taidenäyttelyissä ym. museoissa. Piirsin paljon kuvia vauvasta ja arkielämästä. Dokumentoin näin elämäämme. Valokuvasin myös paljon. Välillä minulla oli kamera jalustoineen mukana vaunuissa.
Lapsen kasvaessa harjoittelimme yhdessä käsillä seisontaa ym. motoristia taitoja. Minulla on myös juoksurattaat. Eli toisinsanoen harrastan lapsen mukana kokoajan jotakin. Tämä on hyödyllistä myös lapselle, kun vanhempi on läsnä.
Lapsen kasvaessa olen kiinnostunut kodinhoidosta ja ruuanlaitosta enemmän , koska lapsi on omissa leikeissään ja pystyn paremmin tähän. Meillä on erillaisia siivousleikkejä. Tietysti käymme puistossa pelaamassa esim. jalkapalloa yms.
Kaikki tämä on minulle uutta ja opin kokoajan, siksi mielenkiintoista. En ole harrastanut muita joukkuelajeja kuin pesäpalloa. En edes osaa sääntöjä tai ole seurannut ikinä urheilua.
Minulla on poika, joka on tavallaan hyvin erilainen, kuin minä olen. Olen viehättynyt vieläkin tästä uudesta maailmasta. Kirjoitan havaintoja asioista.Eli oma asenne ratkaisee. Kun suhtautuu avoimin mielin ja keksii itselleen ”projekteja”, tästä selviää hyvinkin hengissä.
Jos joskus saisin tytön, olisi taas mielenkiintoista tehdä tyttöjuttuja. En ollut lapsena ikinä mikään prinsessatyyppi. Joten sekin olisi ihan vieras maailma. Mutta olisi mukava opetella erillaisia lettikampauksia ja kynsien lakkailua.
Pääsia on, että on kiinnostunut asioista, joista lapsikin on. Tässä oppii uutta kokoajan.
Tää oli hieno kirjoitus! Kunpa itsekin olisin aikoinaan osannut ajatella noin kypsästi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No minä ajattelen taas että onneksi uskalsin tehdä lapset vaikka tiesin riskit. Ja jos voisin olla idooottivarma siitä että pysyn mitoissa ja saan kuntoiltua niin ei tässä olisi mitään isoa ongelmaa. Ap
Jos jotain oon oppinut, niin on turha odottaa, että ympäristö ja muut muuttuvat, kyllä sen muutoksen on lähdettävä itsestä. Eli mitä minä voisin tehdä toisin? Esim tuo itsensä pitäminen tietyissä painorajoissa voi olla aika epärealistinen ja ulkokohtainen tavoite. Ei siitä luovuttaminen tarkoita täydellistä repsahtamista vaan irti päästämistä jostain ulkoapäin naistenlehtien ja instagrammien maailmasta. Ja sitten kotityöt ja muut... niin se vaan on että aikuinen ihminen joutuu tekemään paljon epämukavia ja tylsiä asioita. Lapsuuteen kuuluu tietynlainen huolettomuus. Onneksi maailma on muuttunut parissakymmenessä vuodessa paljon, kaikki laskujen maksamiset, siivoamiset ja muut ovat paljon helpompia ja nopeammin tehtävissä kuin ennen.
Oisko tää apn aloitus semmonen sukupolvikysymys myös. Aika helppoa on elämä nykyään, ja nyt riittää aikaa sitten murehtia ihan joutavia.
Vierailija kirjoitti:
Jos jotain oon oppinut, niin on turha odottaa, että ympäristö ja muut muuttuvat, kyllä sen muutoksen on lähdettävä itsestä. Eli mitä minä voisin tehdä toisin? Esim tuo itsensä pitäminen tietyissä painorajoissa voi olla aika epärealistinen ja ulkokohtainen tavoite. Ei siitä luovuttaminen tarkoita täydellistä repsahtamista vaan irti päästämistä jostain ulkoapäin naistenlehtien ja instagrammien maailmasta. Ja sitten kotityöt ja muut... niin se vaan on että aikuinen ihminen joutuu tekemään paljon epämukavia ja tylsiä asioita. Lapsuuteen kuuluu tietynlainen huolettomuus. Onneksi maailma on muuttunut parissakymmenessä vuodessa paljon, kaikki laskujen maksamiset, siivoamiset ja muut ovat paljon helpompia ja nopeammin tehtävissä kuin ennen.
Oisko tää apn aloitus semmonen sukupolvikysymys myös. Aika helppoa on elämä nykyään, ja nyt riittää aikaa sitten murehtia ihan joutavia.
Miksi mielestäsi tietyissä mitoissa pysyminen on epärealistinen tavoite, kun se jos mikä ON eniten omasta itsekurista kiinni? Ap
Eikä tarve hoikkuuteen tule minulle mistään ulkopuolelta vaan se on oma identiteettikysymys ja olisi vaikka olisin yksin autiolla saarella. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos jotain oon oppinut, niin on turha odottaa, että ympäristö ja muut muuttuvat, kyllä sen muutoksen on lähdettävä itsestä. Eli mitä minä voisin tehdä toisin? Esim tuo itsensä pitäminen tietyissä painorajoissa voi olla aika epärealistinen ja ulkokohtainen tavoite. Ei siitä luovuttaminen tarkoita täydellistä repsahtamista vaan irti päästämistä jostain ulkoapäin naistenlehtien ja instagrammien maailmasta. Ja sitten kotityöt ja muut... niin se vaan on että aikuinen ihminen joutuu tekemään paljon epämukavia ja tylsiä asioita. Lapsuuteen kuuluu tietynlainen huolettomuus. Onneksi maailma on muuttunut parissakymmenessä vuodessa paljon, kaikki laskujen maksamiset, siivoamiset ja muut ovat paljon helpompia ja nopeammin tehtävissä kuin ennen.
Oisko tää apn aloitus semmonen sukupolvikysymys myös. Aika helppoa on elämä nykyään, ja nyt riittää aikaa sitten murehtia ihan joutavia.
Miksi mielestäsi tietyissä mitoissa pysyminen on epärealistinen tavoite, kun se jos mikä ON eniten omasta itsekurista kiinni? Ap
Ihan fysiologisista syistä. Naisen hormonaalinen toiminta vaikuttaa painoon, ja tämä toiminta muuttuu ajan kuluessa. Ikä hidastaa myös aineenvaihduntaa. Ja lopuksi tosiasia on se, ettet millään pysty jumppaamaan ja käyttämään itseesi niin paljon aikaa kuin ennen. Tämänhän olet jo huomannut.
Vierailija kirjoitti:
Eikä tarve hoikkuuteen tule minulle mistään ulkopuolelta vaan se on oma identiteettikysymys ja olisi vaikka olisin yksin autiolla saarella. Ap
Ihminen ei ole koskaan autio saari. Sinuun on vaikuttanut hetkestä nolla ympäristössä olevat asiat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos jotain oon oppinut, niin on turha odottaa, että ympäristö ja muut muuttuvat, kyllä sen muutoksen on lähdettävä itsestä. Eli mitä minä voisin tehdä toisin? Esim tuo itsensä pitäminen tietyissä painorajoissa voi olla aika epärealistinen ja ulkokohtainen tavoite. Ei siitä luovuttaminen tarkoita täydellistä repsahtamista vaan irti päästämistä jostain ulkoapäin naistenlehtien ja instagrammien maailmasta. Ja sitten kotityöt ja muut... niin se vaan on että aikuinen ihminen joutuu tekemään paljon epämukavia ja tylsiä asioita. Lapsuuteen kuuluu tietynlainen huolettomuus. Onneksi maailma on muuttunut parissakymmenessä vuodessa paljon, kaikki laskujen maksamiset, siivoamiset ja muut ovat paljon helpompia ja nopeammin tehtävissä kuin ennen.
Oisko tää apn aloitus semmonen sukupolvikysymys myös. Aika helppoa on elämä nykyään, ja nyt riittää aikaa sitten murehtia ihan joutavia.
Miksi mielestäsi tietyissä mitoissa pysyminen on epärealistinen tavoite, kun se jos mikä ON eniten omasta itsekurista kiinni? Ap
Ihan fysiologisista syistä. Naisen hormonaalinen toiminta vaikuttaa painoon, ja tämä toiminta muuttuu ajan kuluessa. Ikä hidastaa myös aineenvaihduntaa. Ja lopuksi tosiasia on se, ettet millään pysty jumppaamaan ja käyttämään itseesi niin paljon aikaa kuin ennen. Tämänhän olet jo huomannut.
No selitäpä se että painan nyt nelikymppisenä 51 kiloa enkä edes treenaa säännöllisesti. Helposti saan tämän pidettyä kun vain alan esim. juosta. Aikaa itselle tulee koko ajan lisää lasten kasvaessa. Jos SINÄ et ole onnistunut pysymään hoikkana niin älä selitä sitä millään muulla kuin itsekurin puutteella. Tutkitusti aineenvaihdunnan hidastuminen selittää kokonaisuudessaan vain pari kiloa, jonka voi helposti kompensoida liikkumalla enemmän ja syömällä kevyemmin. Ap
Mitä hittoa, vastaukseni poistettiin jossa kerroin painavani nyt nelikymppisenä 51 kiloa vieläpä ilman säännöllistä treeniä. Itsekurista se on täysin kiinni ja siitä miten tärkeänä asiaa pitää. Ei ole mikään luonnonlaki että nainen lihoo ja pönäköityy iän myötä. Jos olisi, yhtään laihaa vanhempaa naista ei olisi ja kaikki tietävät että heitä on. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En minäkään ole mikään hoivaaja tyyppi mutta niin tässä vaan kävi että kun lapset lensi pesästä, niin omat vanhemmat ovat niin huonossa hapessa (olleet jo 5 vuotta), että heitä on pakko vähintään kerran viikossa käydä auttamassa. Mitään laskuja eivät osaa enää maksaa, pihaa pitää kunnossa, autoa ajaa jnejne. Ihan helvetimmoinen homma setviä kaikkea kotihoidon juttua, vanhainkotijonotusta, lääkäreissä käyntejä...
Ja vaikka lapset ovat aikuisia, niin kyllä huoli niistäkin jatkuu, vaikka ihan normaaleja työssäkäyviä ihmisiä ovatkin.
Vierailija kirjoitti:
Mitä hittoa, vastaukseni poistettiin jossa kerroin painavani nyt nelikymppisenä 51 kiloa vieläpä ilman säännöllistä treeniä. Itsekurista se on täysin kiinni ja siitä miten tärkeänä asiaa pitää. Ei ole mikään luonnonlaki että nainen lihoo ja pönäköityy iän myötä. Jos olisi, yhtään laihaa vanhempaa naista ei olisi ja kaikki tietävät että heitä on. Ap
On myös eri geenityyppisiä naisia, joille hoikkuus on ominaista. Osa kyllä joutuu elämään silti toooosi pienillä kaloreilla, vaikka eivät millään myöntäisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla oli hiukan samanlaisia ongelmia. En ole ollut ikinä mikään kodinhengetär-tyyppi. Vauva-aikana kävimme asuntoesittelyissä ja taidenäyttelyissä ym. museoissa. Piirsin paljon kuvia vauvasta ja arkielämästä. Dokumentoin näin elämäämme. Valokuvasin myös paljon. Välillä minulla oli kamera jalustoineen mukana vaunuissa.
Lapsen kasvaessa harjoittelimme yhdessä käsillä seisontaa ym. motoristia taitoja. Minulla on myös juoksurattaat. Eli toisinsanoen harrastan lapsen mukana kokoajan jotakin. Tämä on hyödyllistä myös lapselle, kun vanhempi on läsnä.
Lapsen kasvaessa olen kiinnostunut kodinhoidosta ja ruuanlaitosta enemmän , koska lapsi on omissa leikeissään ja pystyn paremmin tähän. Meillä on erillaisia siivousleikkejä. Tietysti käymme puistossa pelaamassa esim. jalkapalloa yms.
Kaikki tämä on minulle uutta ja opin kokoajan, siksi mielenkiintoista. En ole harrastanut muita joukkuelajeja kuin pesäpalloa. En edes osaa sääntöjä tai ole seurannut ikinä urheilua.
Minulla on poika, joka on tavallaan hyvin erilainen, kuin minä olen. Olen viehättynyt vieläkin tästä uudesta maailmasta. Kirjoitan havaintoja asioista.Eli oma asenne ratkaisee. Kun suhtautuu avoimin mielin ja keksii itselleen ”projekteja”, tästä selviää hyvinkin hengissä.
Jos joskus saisin tytön, olisi taas mielenkiintoista tehdä tyttöjuttuja. En ollut lapsena ikinä mikään prinsessatyyppi. Joten sekin olisi ihan vieras maailma. Mutta olisi mukava opetella erillaisia lettikampauksia ja kynsien lakkailua.
Pääsia on, että on kiinnostunut asioista, joista lapsikin on. Tässä oppii uutta kokoajan.
Moni superäiti sortuu kommentoimaan näin, vaikka se ei ollut aloituksen pointti alkujaankaan. Nämä ihmiset eivät kysele miten tehdä asioita lapsen ehdoilla, vaan miten saada pää kestämään sitä että joku roikkuu kintuissa koko ajan. Itsekin kaipaan sitä, että saan duunailla aivan vapaasti ilman että siihen liittyisivät lapset.
Aamen.
Eikä asia ole myöskään mitenkään mustavalkoinen. Meillä se oli ensisijaisesti mies, joka halusi aivan ehdottomasti lapsen. Tiesin kyllä jo etukäteen, ettei etenkään pikkulapsiaika tule olemaan minulle mitenkään helppoa mutta tiesin myös että tulen saamaan paljon tässä vaihtokaupassa. Rakastan lastani yli kaiken, tykkään viettää aikaa hänen kanssaan mutta minulle tämän onnen hinta vain on aika kova.
Kyse ei ole siitä, että suorittaisin jotain äitimyyttiä eikä myöskään siitä että suren jotain menetettyä reppureissu-festari-bilenuoruutta. Kyse on vain siitä, että toisten ihmisten kanssa tekemisissä oleminen jatkuva saatavilla oleminen väsyttää minua tosi paljon, eikä oman (rakkaan) lapsen seura tee tästä poikkeusta. Esimerkiksi kotityöt itsessään eivät uuvuta minua lainkaan, mutta se, että niitä tai mitään muutakaan ei saa tehdä rauhassa alusta loppuun meinaa räjäyttää pään. Ensiavuksi tarjotaan aina jotain omaa juoksulenkkiä, mutta minulla ei ole minkäänlaisia intressejä sellaiseen. Haluaisin vain olla kotona rauhassa ja vaikka lajitella kankaita värijärjestykseen. Olla yksin ajatusteni kanssa ja puuhastella jotain. Nyt kun lapsi on jo aavistuksen vanhempi, parasta lepoa ja lomaa minulle on se, että mies lähtee lapsen kanssa esimerkiksi mummolaan/mökille viikonlopuksi ja minä jään yksin kotiin tekemään ei-mitään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos jotain oon oppinut, niin on turha odottaa, että ympäristö ja muut muuttuvat, kyllä sen muutoksen on lähdettävä itsestä. Eli mitä minä voisin tehdä toisin? Esim tuo itsensä pitäminen tietyissä painorajoissa voi olla aika epärealistinen ja ulkokohtainen tavoite. Ei siitä luovuttaminen tarkoita täydellistä repsahtamista vaan irti päästämistä jostain ulkoapäin naistenlehtien ja instagrammien maailmasta. Ja sitten kotityöt ja muut... niin se vaan on että aikuinen ihminen joutuu tekemään paljon epämukavia ja tylsiä asioita. Lapsuuteen kuuluu tietynlainen huolettomuus. Onneksi maailma on muuttunut parissakymmenessä vuodessa paljon, kaikki laskujen maksamiset, siivoamiset ja muut ovat paljon helpompia ja nopeammin tehtävissä kuin ennen.
Oisko tää apn aloitus semmonen sukupolvikysymys myös. Aika helppoa on elämä nykyään, ja nyt riittää aikaa sitten murehtia ihan joutavia.
Miksi mielestäsi tietyissä mitoissa pysyminen on epärealistinen tavoite, kun se jos mikä ON eniten omasta itsekurista kiinni? Ap
Ihan fysiologisista syistä. Naisen hormonaalinen toiminta vaikuttaa painoon, ja tämä toiminta muuttuu ajan kuluessa. Ikä hidastaa myös aineenvaihduntaa. Ja lopuksi tosiasia on se, ettet millään pysty jumppaamaan ja käyttämään itseesi niin paljon aikaa kuin ennen. Tämänhän olet jo huomannut.
No selitäpä se että painan nyt nelikymppisenä 51 kiloa enkä edes treenaa säännöllisesti. Helposti saan tämän pidettyä kun vain alan esim. juosta. Aikaa itselle tulee koko ajan lisää lasten kasvaessa. Jos SINÄ et ole onnistunut pysymään hoikkana niin älä selitä sitä millään muulla kuin itsekurin puutteella. Tutkitusti aineenvaihdunnan hidastuminen selittää kokonaisuudessaan vain pari kiloa, jonka voi helposti kompensoida liikkumalla enemmän ja syömällä kevyemmin. Ap
No onpa tämä painoasia sulle tärkeä. No, minä olen kyllä ihan normaalipainoinen eli 58kg ja 163 cm. Ota nyt ihan iisisti siellä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos jotain oon oppinut, niin on turha odottaa, että ympäristö ja muut muuttuvat, kyllä sen muutoksen on lähdettävä itsestä. Eli mitä minä voisin tehdä toisin? Esim tuo itsensä pitäminen tietyissä painorajoissa voi olla aika epärealistinen ja ulkokohtainen tavoite. Ei siitä luovuttaminen tarkoita täydellistä repsahtamista vaan irti päästämistä jostain ulkoapäin naistenlehtien ja instagrammien maailmasta. Ja sitten kotityöt ja muut... niin se vaan on että aikuinen ihminen joutuu tekemään paljon epämukavia ja tylsiä asioita. Lapsuuteen kuuluu tietynlainen huolettomuus. Onneksi maailma on muuttunut parissakymmenessä vuodessa paljon, kaikki laskujen maksamiset, siivoamiset ja muut ovat paljon helpompia ja nopeammin tehtävissä kuin ennen.
Oisko tää apn aloitus semmonen sukupolvikysymys myös. Aika helppoa on elämä nykyään, ja nyt riittää aikaa sitten murehtia ihan joutavia.
Miksi mielestäsi tietyissä mitoissa pysyminen on epärealistinen tavoite, kun se jos mikä ON eniten omasta itsekurista kiinni? Ap
Ihan fysiologisista syistä. Naisen hormonaalinen toiminta vaikuttaa painoon, ja tämä toiminta muuttuu ajan kuluessa. Ikä hidastaa myös aineenvaihduntaa. Ja lopuksi tosiasia on se, ettet millään pysty jumppaamaan ja käyttämään itseesi niin paljon aikaa kuin ennen. Tämänhän olet jo huomannut.
No selitäpä se että painan nyt nelikymppisenä 51 kiloa enkä edes treenaa säännöllisesti. Helposti saan tämän pidettyä kun vain alan esim. juosta. Aikaa itselle tulee koko ajan lisää lasten kasvaessa. Jos SINÄ et ole onnistunut pysymään hoikkana niin älä selitä sitä millään muulla kuin itsekurin puutteella. Tutkitusti aineenvaihdunnan hidastuminen selittää kokonaisuudessaan vain pari kiloa, jonka voi helposti kompensoida liikkumalla enemmän ja syömällä kevyemmin. Ap
No onpa tämä painoasia sulle tärkeä. No, minä olen kyllä ihan normaalipainoinen eli 58kg ja 163 cm. Ota nyt ihan iisisti siellä.
Sinulla paino on ehkä jakautunut naisellisesti rintoihin ja takapuoleen ja näytät täysin haluttavalta ja sopusuhtaiselta. Jotta minä näytän sopusuhtaiselta enkä pallokalalta, painon tulee olla n. 50kg. Ap
Vierailija kirjoitti:
Minulla oli hiukan samanlaisia ongelmia. En ole ollut ikinä mikään kodinhengetär-tyyppi. Vauva-aikana kävimme asuntoesittelyissä ja taidenäyttelyissä ym. museoissa. Piirsin paljon kuvia vauvasta ja arkielämästä. Dokumentoin näin elämäämme. Valokuvasin myös paljon. Välillä minulla oli kamera jalustoineen mukana vaunuissa.
Lapsen kasvaessa harjoittelimme yhdessä käsillä seisontaa ym. motoristia taitoja. Minulla on myös juoksurattaat. Eli toisinsanoen harrastan lapsen mukana kokoajan jotakin. Tämä on hyödyllistä myös lapselle, kun vanhempi on läsnä.
Lapsen kasvaessa olen kiinnostunut kodinhoidosta ja ruuanlaitosta enemmän , koska lapsi on omissa leikeissään ja pystyn paremmin tähän. Meillä on erillaisia siivousleikkejä. Tietysti käymme puistossa pelaamassa esim. jalkapalloa yms.
Kaikki tämä on minulle uutta ja opin kokoajan, siksi mielenkiintoista. En ole harrastanut muita joukkuelajeja kuin pesäpalloa. En edes osaa sääntöjä tai ole seurannut ikinä urheilua.
Minulla on poika, joka on tavallaan hyvin erilainen, kuin minä olen. Olen viehättynyt vieläkin tästä uudesta maailmasta. Kirjoitan havaintoja asioista.Eli oma asenne ratkaisee. Kun suhtautuu avoimin mielin ja keksii itselleen ”projekteja”, tästä selviää hyvinkin hengissä.
Jos joskus saisin tytön, olisi taas mielenkiintoista tehdä tyttöjuttuja. En ollut lapsena ikinä mikään prinsessatyyppi. Joten sekin olisi ihan vieras maailma. Mutta olisi mukava opetella erillaisia lettikampauksia ja kynsien lakkailua.
Pääsia on, että on kiinnostunut asioista, joista lapsikin on. Tässä oppii uutta kokoajan.
Meissä on varmaan se ero, että sinä olet puuhastelija joka tykkää "projekteista". Minä en ole. En halua työni lisäksi yhtäkään projektia enkä saa sellaisesta yhtään mitään. Ei ongelma ole se, etten keksisi lapsen kanssa mielekästä tekemistä vaan se, että tällaisen elämän henkinen kuormittavuus on minulle ihan valtava, eikä tilaisuutta riittävään lepoon ole.
Mainitsit esimerkiksi valokuvauksen. Minä rakastan valokuvaamista, hiljaista yksinoloa ja asioiden havainnointia linssin läpi. Sen sijaan jo pelkkä ajatus tilanteesta johon liittyisi kamera, kalusto, vaunut ja vauva/taapero saa minun pulssini nousemaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Näin sinkkumiehenä kehottaisin vaihtamaan arkirutiinit täysin. Esim. syökää ruoka noin kello kahdeksan niin ilta ei ole niin hätäinen tai jos lapsilla on harrastus niin jää sinne lähistölle hölkkäilemään niin paino pysyy kurissa .
Ei meillä edes ole sellaisia arkirutiineja kuten monessa lapsiperheessä, emme sovellu sellaiseen armeijaelämään. Paino pysyy kurissa sillä että syö vain tarpeeksi ja terveellisesti. Joskus sitä vain sortuu stresaantuneena ”hemmottelemaan” itseään liialla syömisellä/juomisella. Liikunkin kyllä ja lastenkin kanssa, mutta tavoitteellisuus, oman liikuntatutiinin luominen ei onnistu koska en saa sovitettua perheen vaatimaan aikaan, vaan yrittäminenkin on aina tyssännyt johonkin ja stressitasot jälleen nousseet. Ap
Oletko töissä. Lapsesihan on jo isoja
Ap, sinuna hakeutuisin psykoterapiaan.
Vierailija kirjoitti:
Meillä on lapsen kanssa voimakas yhteys: kun lapsi oppii jonkin uuden taidon, mikä opin myös. Sinä päivänä, kun lapsi oppi kävelemään, lähdin juoksulenkille, mitä en ole tehnyt kymmeneen vuoteen.
Silloin kun lapsi oppi sukeltamaan, minä opin sen myös samana päivänä.
Sama koskee piirtämistä, laulamista yms. Melkein joka päivä jotain uutta.Tämä on jännittävää.
Tämä on häiriintynyttä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Näin sinkkumiehenä kehottaisin vaihtamaan arkirutiinit täysin. Esim. syökää ruoka noin kello kahdeksan niin ilta ei ole niin hätäinen tai jos lapsilla on harrastus niin jää sinne lähistölle hölkkäilemään niin paino pysyy kurissa .
Ei meillä edes ole sellaisia arkirutiineja kuten monessa lapsiperheessä, emme sovellu sellaiseen armeijaelämään. Paino pysyy kurissa sillä että syö vain tarpeeksi ja terveellisesti. Joskus sitä vain sortuu stresaantuneena ”hemmottelemaan” itseään liialla syömisellä/juomisella. Liikunkin kyllä ja lastenkin kanssa, mutta tavoitteellisuus, oman liikuntatutiinin luominen ei onnistu koska en saa sovitettua perheen vaatimaan aikaan, vaan yrittäminenkin on aina tyssännyt johonkin ja stressitasot jälleen nousseet. Ap
Oletko töissä. Lapsesihan on jo isoja
Olen, mitä sitten? Pidänkin työstäni mutta aikataulut ovat iso rasite yhdistettynä lapsiperhe-elämään mikä nostaa stressitasoja ja vaikeuttaa mielekkään oman rauhallisen ajan järjestymistä. Ap
Onneksi tunsin itseni tarpeeksi hyvin nuorempana ja tiesin hiljaisuudentarpeeni! Jos olisin lapsia tehnyt olisin menettänyt hermoni ja lapsiparat olisivat tulleet kaltoinkohdelluiksi. Elämä on soljunut miehen kanssa rauhallisesti ilman velvollisuuksia huolehtia muitten hyvinvoinnista.