Yksi parhaista lahjoista jonka lapselle voi antaa on joukkueurheilulajin harrastaminen

Siellä oppii lähinnä kilpajoukkueeseen tähtäämisen ja kilvoittelun, josta rentous on kaukana. Lapsi lopetti siinä vaiiheessa kun harjoituksia oli neljät viikossa ja viikonloppuna pelit. iso osa vapaa-ajasta meni ko. harrastuksen parissa. Taidot on edelleen tallella, mutta innostus peliin ei ole.

Oma kokemus on, että joukkoelajeja harrastavat kiusaavat aktiivisesti koulussa muita. Harrastuksessa oppivat ihmissuhteista lähinnä sen, että muita on hyvä syyttää, kun itse mokaa. Ja minä sentään harrastin lentopalloa melkein 15 vuotta ennen kuin tajusin, että paras oppi oli selkäänpuukotus.

Olen ap:n kanssa samaa mieltä. Oma 14-vuotiaani tuli juuri turnauksesta kotiin intoa täynnä. Osan peleistä voittivat, osan hävisivät mutta meininki porukassa oli hyvä. Suurin osa joukkueesta on pelannut yhdessä ekaluokasta saakka.

Paitsi että kaikkia joukkuelajit ei kiinnosta. Meillä on poika, jota on viety monenlaiseen toimintaan kokeilemaan. On toistaiseksi inhonnut kaikkia lajeja. Ei halua koskea mihinkään palloon eikä mailaan, ei ole koskaan ollut pätkääkään kiinnostunut. Liikkuu kyllä muuten vapaa-ajalla aktiivisesti eikä siihen tarvita mitään erityistä harrastusta.

Olen toista mieltä. Paljon kiusaamista, kun on joukkueen huonoimpia. Tämä voi tuhota itsetunnon.

Minulle joukkueurheilu olisi ollut pahin mahdollinen rangaistus.

Ehkä juuri niitä joukkueurheilijoita ei juurikaan kiusata, mutta ainakin oman tyttöni pahimmat kiusaajat olivat joukkueurheilijoita, jotka saivat koko luokan puolelleen tyttöäni vastaan. Kaikkia ei tosiaan joukkueurheilu innosta, joten ei siitä väkisin pidä tehdä kenellekään harrastusta. 

Olen samaa mieltä ap:n kanssa. Mulla on 3 poikaa ja 1 tyttö ja kaikki mukana joukkueurheilussa yhdessä tai useammassa joukkueessa (3 heistä harrastaa myös yksilölajia)

Ketään heistä ei ole koskaan kiusattu, aina on kavereita, ovat osallistuneet kaikkiin mahdollisiin koulun edustusjoukkueisiin. Pojat ovat nyt 17,16 ja 15 ja kaikilla on myös urheilullinen, nätti tyttöystävä. Tyttäreni on vasta 11.

Sosiaalisen puolen lisäksi myös urheilullinen ulkonäkö ja elämäntavat on plussaa. Rahaahan tämä on syönyt pienen omaisuuden, toisaalta en olisi mihinkään muuhun kohteeseen voinut omasta mielestäni rahoja käyttää.

Sääliksi käy niitä lapsia, joiden vanhemmat ovat piittaamattomia näinkin tärkeän asian suhteen. Liikunnan ja joukkueurheilun hyödyt on kiistattomat. Onneksi minulle tämä oli selvää jo omasta lapsuuden perheestä opittuna

Valmiiksi hyvälle tyypille se on lahja, muille tapauksille ei. Ja niiden muiden tapausten ympäristölle ei varsinkaan.

Mut jos lapsi haluuki yrittäjäksi 😂en tiedä onko toi hyvää kilpailua jos se sit otetaan tosissaan. Joku partio ehkä hyvä

Minua ei lapsena kiinnostanut liikunta vähääkään. Pyöräilin paikasta toiseen ja kävin joskus kavereiden kanssa uimassa, siinä minun liikuntani.

Itse vihasin lapsena joukkuelajeja. Olen nainen. Ärsytti se kikattavien tyttöjen määrä. Ärsytti se, että joukkue hävisi muutaman huonon pelaajan takia, vaikka olisi pelannut itse kuinka hyvin. Ja se, että ne samat muutamat huonot pelaajat paukuttelivat henkseleitään muiden ansioista voitetuilla peleillä. Ärsytti myös ne joidenkin lasten vanhemmat, jotka suuttuivat koko joukkueelle sekä haukkuivat koko joukkueen aina häviön tullen. Lopetin parin vuoden jälkeen.

Urheilin yksilölajissa 15v. Opin kantamaan vastuun omasta toiminnasta. Huonosta tuloksesta ei voinut syyttää kuin itseään eikä pärjäämään päässyt muiden siivellä. Jokainen saavutus piti saavuttaa itse ja tehdä työ sen eteen ihan itse. Omat vanhempani olivat aina tosi kannustavia. Toisilla lapsilla oli niitä valittavia hirviövanhempia, mutta heidän valitus ja raivoaminen ei koskaan koskenut minua. Minulla on edelleen ystävinä urheiluaikaisia ystäviä ja olen saanut aikuisena uusia ystäviä, kun olen harrastanut höntsämielessä. Ei siihen joukkuetta tarvita.

Omani harrastaa yksilölajeja eikä häntä kiinnosta joukkuelajit.