Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Ei yhtään huvittaisi mennä katsomaan lasta laitokseen
16.06.2019 |
Vuosikausien sinnittelyn jälkeen lapselle tarjottiin mahdollisuutta lähteä vähäksi aikaa yhteen laitokseen arvioitavaksi. Meidän välit on menneet niin huonoksi. Jatkuvaa riitelyä ja rähinää. Olen vähän pettynyt. Lapsi ei tunnu olevan moksiskaan siitä, että joutui sinne suurelta osin oman käytöksensä takia. Toki myös se, että olen äitinä ihan loppuunpalamispisteessä jatkuvan huolen takia. En ole yli vuoteen saanut edes töitä tehdä rauhassa kun jatkuva huoli siitä missä lapsi luuhaa sillä aikaa ja tuleeko rähisemään minulle kesken työpäivänkin. Lapsi kuuluu vaan iloitsevan kaikesta siitä viihteestä ja huvista mitä se laitos tarjoaa. Minä voin käydä häntä katsomassa milloin vain. Ei ole kiellettyä. Oikeastaan aika suositeltavaa kuulemma. Ei vaan huvittaisi. Viimeksi kun kävin katsomassa lapsi oli heti ajamassa minua pois koska pilasin huvit ja alkoi talsia jaloilleni. Kuulemma lapsi on siellä kuin enkeli muiden mielestä. Niin iloinen ja ystävällinen. Minulle on sanottu että ottaisin itsekin tämän erossaoloajan levon kannalta. En oikein tiedä. En oikein jaksa itkeäkään vaikka ne varmaan odottavat että romahtaisin vaan. Olisi sossuille niin kätevää käyttää sitä minua vastaan ja jatkaa jollain muulla sijoituksella. Ei minua ole täällä kukaan tsemppaamassa jos masentaisikin niin pitää vaan jäädyttää itsensä ja tehdä noita töitäni kunnes kesäloma alkaa. Luultavasti lapsesta ei löydy edes mitään vikaa omasta takaa vaan kaikki on ihan vaan minun huonoa vanhemmuutta ja sitä että olen vaan niin tylsä ja ikävä ihminen. Joku varmaan kysyy nyt lapsen isästä. Se ei vaan ota mitään vastuuta. En tiedä, heitänkö senkin pihalle, kun ei ole kiinnostunut kuin omasta navastaan ja menee omia teitään miten lystää. Sukua ei ole paljon ja vähiä sukulaisia ei myöskään kiinnosta. Ei tätä häpeää lapsen sijoituksesta kodin ulkopuolelle kehtaa edes tutuille sanoa. Kaikki vaan aina kehuvat että voi miten suloinen ja iloinen lapsi, voi se on vaan lapsi joka vasta opettelee... Kyllä minä tuota lasta rakastan... tai haluan rakastaa mutta tuntuu siltä että ei se sitä rakkautta halua. Se haluaa vaan riidellä. Ei vaan jaksaisi aina sitä että tavarat alkaa lennellä ja menee fyysiseksi, ja sitten se on se uhri omasta mielestään. Mutta ottaa niin päähän tuo että laitoksessa on niin iloinen ja viihtyvä. Kuvittelee olevansa jollain kesäleirillä ja lomalla. Kehtaanko edes mennä. Ei lapsi ole minua edes pyytänyt sinne eikä ole ikävöinyt kotiin. Ei tämä koti niin hirveä paikka voi olla. Jotain arvostusta minäkin kaipaisin. Olen tehnyt niin paljon töitä oman hyvinvointini kustannuksella koska tosiasia on että ei minusta kukaan välitä ja mahdollista ikinä edes hetken rauhaa. No tässä tämä rauha nyt sitten on. Olla yksin kotona, lapsi laitoksessa ja mies missä onkaan.
Kommentit (44)
Vierailija kirjoitti:
Epäonnistumisen häpeä ohjaa sua nyt. Sulla on jostain syystä itsetunto niin poljettu, että lapsesi on saanut susta niskalenkin. Yritä unohtaa häpeän tunne ja mieti asiaa objektiivisesti: mikä on paras sinulle, mikä lapselle mikä kokonaisuudelle. Ero ja lapsi miehelle? Ehkä valitsisin itse sen. Lapsi kotiin ja sulle joku supernanny avuksi että saatte valtasihteet kohdalleen?. Ei ehkä tule toteutumaan, vaikka olisi ehkä paras ratkaisu. Lapsi huostaan? Vois avata lapsen silmät, ei se tuu siellä olemaan pelkkää ruusuilla tanssimista. Sinulle tietysti se kovin paikka. Toisaalta - voisi olla hyvä opetella olemaan välittämättä muiden mielipiteistä. Liiallisen miellyttämisen takia olet varmaan tähänkin ajautunut...
Minkä ratkaisun sitten teetkin, niin toivotan sulle onnea ja voimia. Elämä ei ole helppoa eikä me ihmiset olla täydellisiä, vaikka kaikenlaiset lyttääjät tietysti kuvittelevat itse olevansa...
Olen vähän samankaltaisessa tilanteessa lapseni kanssa, 8v tyttö on saanut niskalenkin. Mikään ei suju niin kuin pitää. Ajatus sijoituksesta on käynyt mielessä yhä useammin tämän vuoden aikana, vaikka en olisi koskaan uskonut sitä tosissaan harkitsevani. Olen aika epätoivoinen ja syvästi pettynyt että asiat meni näin vaikeaksi. ;(
On muuten todella rumaa syyllistää vanhempaa. Kyllä se vanhempi kieriskelee jo valmiiksi syyllisyyden tuskissa. Kukaan ei ole täydellinen ihminen ja se vanhemmuuskin voi olla todella haastavaa tällaisessa tilanteessa, varsinkin jos ei ole itsekään saanut hyvää kasvatusta, silloin ei ole niitä työkaluja välttämättä toimia sen paremmin. Syyllistäminen on pahinta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Haastavan nuoren sisaruksen näkökulmaa haluaisin tarjota. Ymmärrän hyvin. Vasta nyt aikuisena ymmärrän omien vanhempieni väsymystä. Veljeni rankka tilanne johti lopulta heidän eroonsa. Minullekin jäi lapsuudesta traumoja. Turvattomuutta. Häpeää. Pelkoa. Tuohon aikaan keskittymis- ja oppimishäiriöitä ei osattu tunnustaa.
Nyt olen itse vanhempi, ja täysin pulassa lasteni kanssa, ja he ovat vasta 4 ja 7. Luulen, että kavattajana toistan vanhempieni virheet. Häiriön periytymisestä ei kyse, koska emme olleet veljen kanssa biologista sukua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Epäonnistumisen häpeä ohjaa sua nyt. Sulla on jostain syystä itsetunto niin poljettu, että lapsesi on saanut susta niskalenkin. Yritä unohtaa häpeän tunne ja mieti asiaa objektiivisesti: mikä on paras sinulle, mikä lapselle mikä kokonaisuudelle. Ero ja lapsi miehelle? Ehkä valitsisin itse sen. Lapsi kotiin ja sulle joku supernanny avuksi että saatte valtasihteet kohdalleen?. Ei ehkä tule toteutumaan, vaikka olisi ehkä paras ratkaisu. Lapsi huostaan? Vois avata lapsen silmät, ei se tuu siellä olemaan pelkkää ruusuilla tanssimista. Sinulle tietysti se kovin paikka. Toisaalta - voisi olla hyvä opetella olemaan välittämättä muiden mielipiteistä. Liiallisen miellyttämisen takia olet varmaan tähänkin ajautunut...
Minkä ratkaisun sitten teetkin, niin toivotan sulle onnea ja voimia. Elämä ei ole helppoa eikä me ihmiset olla täydellisiä, vaikka kaikenlaiset lyttääjät tietysti kuvittelevat itse olevansa...Olen vähän samankaltaisessa tilanteessa lapseni kanssa, 8v tyttö on saanut niskalenkin. Mikään ei suju niin kuin pitää. Ajatus sijoituksesta on käynyt mielessä yhä useammin tämän vuoden aikana, vaikka en olisi koskaan uskonut sitä tosissaan harkitsevani. Olen aika epätoivoinen ja syvästi pettynyt että asiat meni näin vaikeaksi. ;(
On muuten todella rumaa syyllistää vanhempaa. Kyllä se vanhempi kieriskelee jo valmiiksi syyllisyyden tuskissa. Kukaan ei ole täydellinen ihminen ja se vanhemmuuskin voi olla todella haastavaa tällaisessa tilanteessa, varsinkin jos ei ole itsekään saanut hyvää kasvatusta, silloin ei ole niitä työkaluja välttämättä toimia sen paremmin. Syyllistäminen on pahinta.
Ymmärrän. Minun poikani on samamikäinen, ja jokainen päivä on itkua ja huutoa. Olen niin väsynyt kun ihan tavallisesta kiellosta poika menee hysteeriseen tilaan. Meillä 4 v veli on ottanut oppia.
Alue: Aihe vapaa
Älä mene.
On muuten ikävä lukea tekstiä, jossa ei ole kappalejakoa. En viitsinyt edes lukea loppuun.