Kaduttaako ketään miestä koskaan että suhde lapsiin jäi syntymättä eron jälkeen, kun ei tavannut heitä riittävästi?

Hienosti olette miehenne ja lasten isät valinneet, jos jälkikasvu ei kiinnosta.

Kyllä, olen samaa mieltä, että syteen meni. En tosin olisi voinut aavistaa, että miestä, joka oli todella perhekeskeinen ja halusi lapsia minua enemmän, ei sitten kuitenkaan perhe-elämä kiinnostanut. Oli kuulemma liian raskasta.

Ap

Olisiko ap kannattanut satsata vähän enemmän perhe-elämään silloin kun lapset olivat pieniä? Miten esimerkiksi tuit miehen vanhemmuutta? Et kai vain ottanut hoitaaksesi kaikki lasten asiat, koska mies ei osaa? Annoitko miehelle edes mahdollisuutta olla lasten kanssa yksin ja heidän opetella tuntemaam toisensa?

Miksi edes teit miehen kanssa lapsia? Etkö saanut parempaa miestä?

Viikko-viikko on paskaa. Ei kukaan lapsia ajatteleva sellaiseen suostu

Vierailija kirjoitti:

Olisiko ap kannattanut satsata vähän enemmän perhe-elämään silloin kun lapset olivat pieniä? Miten esimerkiksi tuit miehen vanhemmuutta? Et kai vain ottanut hoitaaksesi kaikki lasten asiat, koska mies ei osaa? Annoitko miehelle edes mahdollisuutta olla lasten kanssa yksin ja heidän opetella tuntemaam toisensa?

Miksi edes teit miehen kanssa lapsia? Etkö saanut parempaa miestä?

Voi v*ttu mikä vatipää. Ei kai ap tehnyt lapsia älyllisesti kehitysvammaisen kanssa? Normaalin aikuisen miehen pitää oppia nuo itse.

Aivan, tämähän olikin minun syytäni 🤣🤣

Joo, en varmaan sit tarpeeksi tukenut. Odotin vissiin epärealistisesti sitä, että olisimme toinen toisiamme tukeneet vanhemmuudessa. Sen verran toki tuin häntä, että sai yöt luuhata jossain muualla kuin kotona.

Vierailija kirjoitti:

Viikko-viikko on paskaa. Ei kukaan lapsia ajatteleva sellaiseen suostu

Voitko avata ajatteluasi?

Meille viikko-viikko-jako on toiminut. Lapset ovat sen myötä oppineet sopeutumaan moniin erilaisiin ympäristöihin, ovat sosiaalisia, syövät ja nukkuvat hyvin, heillä on läheinen suhde kumpaankin vanhempaansa, kumpikin vanhempi on töissä pääosin lapsettomalla viikolla joten aikaa riittää lapsille kyllä. Toki surkeaa on se että välillä kaikilla on ikävä, vanhemmilla lapsia ja lapsilla toista vanhempaa. Mutta minusta vaikuttaa siltä että lapset ovat oppineet myös sen että kumpikaan meistä vanhemmista ei kokonaan häviä vaikka välillä emme olekaan saatavilla.

Jos tämä olisi ydinperhe näkisin että viikko-viikko-jako päävastuussa kannattaisi siltikin.

Ihan naurettavaa, miten heti ensimmäisissä vastauksissa aloitettiin jo se lasten äidin parjaaminen.  Näin ne naiset toisiaan ymmärtävät ja tukevat... ei mitenkään.

Ei kukaan voi tietää etukäteen, millainen se mies tai nainen tulee olemaan isänä ja äitinä.  Siitä voi olla vain viitteitä.  Ja nekään ei ole luotettavia.  Siis tavallaan menemme kaikki tähän äitiyteen ja isyyteen täysin ummikkoina.

Ja hyvä niin.  Maailmassa ei mitään täydellisiä äitejä ja isiä olekaan, joten lakatkaa parjaamasta toisianne.   Vai kuka teistä onkaan oikeutettu heittämään se ensimmäisen kiven?

Katuvatko miehet sitä, että eivät ole saaneet luoduksi lapsiinsa kunnon suhdetta eron jälkeen? Kokemukseni on, että eivät kadu.  Koska he eivät edes ajattele asiaa.  Mielestään heillä on aina hyvä suhde lapsiinsa, on se millainen tahansa, ja jos siinä on säröjä, syy on aina jossain muualla kuin itsessä.  Koska kaikki muutkin (niin kuin täällä nytkin on todistettu) syyttävät aina lasten äitiä, niin miehet itsekin tekevät niin.  Exässä se vika on.  Sen kummemmin edes määrittelemättä.  Sehän on maailman ja luonnon laki, että lasten äiti sen huonon suhteen aikaansaa.  Toimimalla niin tai näin.  Miehen äiti yleensä vielä säestää taustalla, joten pakkohan se on niin olla.  

Minun vanhempani ei eronneet, mutta isällä ei tuntunut olevan minkäänlaista tarvetta ikinä luoda mitään lämmintä tai edes  kohtuullista suhdetta minuun tai muihin lapsiinsa.  Hän halusi pysyä meistä riippumattomana ja hyvin onnistui.  Hän oli vain vieraan oloinen mies, joka siinä meillä maleksi ja juovuspäissään pelotteli meitä lapsia.  Mitään hän ei olisi halunnut meihin uhrata eikä edes aikaa tarvinnut meille antaa.  Olimme ei-mitään.  Kun tulimme aikuisiksi, kaikki jatkui samanlaisena.  

Minusta näytti siltä, että myös mieheni isä oli ihan samanlainen.  Etäinen ja omaehtoinen aivan kaikessa.   

Ex - mieheni ei osoittanut minkäänlaista kiinnostusta lapseen eron jälkeen.  Kaikki lapsen tapaamiset olivat mahdollisimman hankalia ja nihkeitä ja elatusmaksu oli hänelle aivan kauhea piina, kuin joku maailman ja naissukupuolen hänelle järjestämä ansa.  Suhdetta lapseen ei ole edelleenkään, kun lapsi on jo aikuinen.  Eikä se miestä tunnu mitenkään vaivaavan.  Hän porskuttaa kyllä ihan hyvin.

Katuvat. Tutkitusti miehet katuvat kuolinvuoteellaan eniten sitä, että viettivät liian vähän aikaa lastensa kanssa. Naiset katuvat eniten sitä, että tuhlasivat koko elämänsä lasten ja miesten palvelemiseen.

Vierailija kirjoitti:

Hienosti olette miehenne ja lasten isät valinneet, jos jälkikasvu ei kiinnosta.

Naisilla hyvä seksi on tärkeämpää kuin lasten elämänlaatu.

Kaverille kävi. Kasi ekaa lasta ekasta liitosta kun oli nuori ja kaikki muu kiinnosti. Sai vajaa 5kypäsenä pojan uudesta liitosta ja ovat olleet 18vuotta kuin paita ja peppu yhdessä.

Hoidin kerran vuosia sitten erästä parantumattomasti sairasta miestä, jonka ainoa tahto oli, ettei hänen kuolemastaan saa kertoa hänen lapselleen. Muille sukulaisille kyllä. Jäin miettimään, mitä siinäkin on ollut taustalla.

Vierailija kirjoitti:

Katuvat. Tutkitusti miehet katuvat kuolinvuoteellaan eniten sitä, että viettivät liian vähän aikaa lastensa kanssa. Naiset katuvat eniten sitä, että tuhlasivat koko elämänsä lasten ja miesten palvelemiseen.

Epäilen tuota lasten "palvelemisen" katumista, mutta miehen osalta en. Lapsethan aikuistuttuaan muuttavat omilleen eikä heitä sen jälkeen tarvitse palvella. Sen sijaan miehen palveleminen jatkuu monella elämän loppuun. Oma äiti on nyt 85-vuotias ja hänellä miehen palveleminen alkaa olla vähissä, kun isä joutui terveyskeskuksen vuodeosastolle. Toki äiti joutuu syöttämään isää, mutta nyt vihdoin äiti saa elää itselleen. Lapsistakin nuorin muutti pois kotoa 1985. Omaa isää ei lapset kiinnostaneet pieninä eikä isoina. Koen olleeni isätön vaikka isä samassa asunnossa asuikin, ei meillä ole ikinä ollut mitään yhteyttä.

Veljeäni ei tunnu kaduttavan. Hän ei koskaan halunnutkaan tulla isäksi, mutta silloinen tyttöystävä piti lapsen vastoin hänen tahtoaan. Tämä tapahtui heti lukion jälkeen. Minun tietääkseni hän ei ole ollut missään tekemisissä lapsen kanssa. Juuri kukaan ei tuosta edes tiedä.

Se katumus kuolinvuoteella nyt on ihan yksi lysti. Jos omat lapset olisi kiinnostaneet, heidän kanssaan olisi viettänyt aikaa. Joten sillä katuuko vai ei, ei ole mitään merkitystä. Eläisivät uudestaan samalla lailla, jos olisi mahdollista.

No kuinka usein aikuiset nyt muutenkaan viettävät aikaa vanhempiensa kanssa? En itse ainakaan tapaa heitä kuin muutaman kerran vuodessa.

Olisi kernaasti 50/50 lasteni kanssa, mutta ex-vaimolleni tämä ei käynyt. En halunnut mennä käräjille asiasta ja odottelen nyt, että lapset vähän kasvavat ja päättävät enemmän itse, kenen luona ovat. Nyt siis 33/66.

Katuvat, mutta harvemmin osaavat käsitellä asiaa järkevästi, vaan päätyvät syyttämään naisia ja feminismiä.

En ole katunut. Huorrrr hoiteli lapset. Itse lähdin ulkomaille ja jätin elatusmaksut maksamatta. Hieman toista kokoluokkaa oli palkkashekki yhdysvalloissa normaalille korkeakolutetulle, kun ei tarvinnut olla vasemmistolaisloisia elättämässä. Palasin suomeen viettämään aikaistettuja eläkepäiviä näin vajaana viiskymppisenä. Kakarat ovat kasvaneet jo isoiksi, emmekä ole missään tekemisissä. Ja ihan hyvä näin.

Onhan se harmi, vaikken mitään paremmin olisi voinut tehdä. Viettäisin enemmän aikaa, mutta viranomaisten mukaan joka toinen viikonloppu on tarpeeksi. Olisi edes joka viikonloppu, mutta joka toisesta on tässä maassa tullut jokin normaali.